Ero lapsettomuuden jälkeen?

[Terra]

Muita samoja kokeneita etsin.. Onkohan täällä muita joiden parisuhde on kariutunut lapsettomuuden myötä?

Meillä lapsettomuus ei suinkaan ainoa syy ollut avioliiton kariutumiseen, mutta kyllä se siihen vaikutti toki. Ja kun hoitojakin ehdittiin käydä läpi, niin tuntuuhan se tappiolta todeta, että vaikka lapsettomuus taitaa yli puolella pariskunnista yhdistää, niin meillä ei käynyt niin. Mutta pointti taitaakin olla siinä, että YHDESSÄ koettu ja jaettu lapsettomuus yhdistää..?

 

Kiinnostaisi lukea, miten te muut olette perhehaaveiden jälkeen saaneet rakennettua sinkkuidentiteettiä itsellenne? Miten elämä muutti suuntaa, vai muuttiko? Miten eron näkee vuosien jälkeen?

 

Niin ja vaikkei olisi lapsettomuutta kokenut, niin silti saa tähän ketjuun vastata ja kertoa kokemuksia, miten elämä on suht nuorena eteen tulleen eron jälkeen järjestynyt. Entä miltä tuntuu lapsettomuus uudessa elämäntilanteessa? Eihän se lapsettomuus eroamalla mihinkään häviä..

 

Pelottaa että olen jo liian vanha haaveilemaan uudesta alusta perheen perustamiseen, lapsineen.. Jos niitä edes saisin..

Edited August 24, 2010 by Terra

[kohtukehto]

Hei!

 

Meillä yritystä oli kaikenkaikkiaan yli 4 vuotta ennen lopullista eroa. Pari kertaa aiemminkin erottiin, mutta vaikeaa oli kun syy oli tavallaan muuta kuin huono suhde.. Joitain muitakin ongelmia oli kyllä, mutta lapsia saamattomuus oli se suurin. En tiedä olisiko eroa tullut koskaan ilman tätä.

Tutkimusten (1,5 vuoden) jälkeen muutettiin erilleen, mutta jatkettiin yhteydenpitoa. Jonkinlainen on-off-etäsuhde jatkui seuraavat 2,5 vuotta. Tänä aikana käytiin pari tuloksetonta ivf-hoitoakin läpi. Ajatuksena (ainakin mulla) oli että jos lapsiasia onnistuu, niin suhdettakin voi alkaa rakentaa uudelta pohjalta. Ja sekin varjo leijui kokoajan yrityksen yllä, että jos ei koskaan onnistu, niin lopullinen ero on sitten edessä.. en olisi halunnut että kukaan uhraa niin isoa asiaa mun (endometrioosin) takia. Mies kuitenkin teki ratkaisusta lopulta helpon; jätti tulematta "työkiireisiinsä" vedoten kolmannen hoidon punktioon! Tämä riitti kertomaan minkä verran mies enää lasta tai ylipäätään mitään koko suhteelta halusi..

 

Nyt jälkeenpäin tietysti ajattelee, että ehkä oli kuitenkin parempi että näin kävi. Olen löytänyt jotakin uutta ihanaa tilalle jossa ei ole niitä joitain muita ongelmia (mm. seksin vähyys) mitä exän kanssa, ja miehellä on jo omia lapsia, joten senkään suhteen paineita ei ole. Yritämme tietysti vielä yhteistäkin, mutta suhde ei tule ainakaan siihen kaatumaan vaikkei niitä tulisikaan ja etten pystyisi tekemään jostain isää.

Lapsettomuuskokemus ja usean vuoden helvetti ei tietenkään katoa koskaan mihinkään, mutta tunnen olevani edes jotenkin selvemmillä vesillä. Suhde alkaa ihan eri pohjalta kun on jo valmiiksi tiedossa ettei raskaus ala mitenkään helposti eikä välttämättä ollenkaan. Uusi lehti kääntyi elämässä eron ja kivemman suhteen myötä eikä menneestä ajattele enää aivan samoin kun vielä vanhassa suhteessa ollessa.

Edited August 26, 2010 by kohtukehto

[Terra]

Kiitos uskoa ja tsemppiä valavasta kirjoituksestasi kohtukehto!

 

Vieläkö löytyisi muita?

[Solveig]

Tämä ketju tuli mieleen, kun huomasin Ilta-Sanomien verkkolehdessä jutun aiheesta.

[TurSu]

Erottiin exän kanssa (yritystä 4,5v.). Epäilen että lapsettomuus oli siihen suurena syynä, vaikkei se erovaiheessa tullut puheeksi. Uskon että se johti muihin asioihin. Toki ei ollut ihan yksittäisenä syynä, mutta.. VARMASTI oli yksi vaikuttava asia. Minäkin luulin, että lapsettomuuskriisi enemmänkin yhdistää meitä, mutta ei............

[EeyoreX]

Voisin jakaa oman tarinani. Olin 15v, kun tapasin exäni. Syksyllä 2006 aloimme yrittämään lasta, häät olivat tulossa seuraavana keväänä. Lasta ei kuulunut ja kaksi vkoa ennen häitä sain diagnoosiksi vaikea PCOS. Häät kuitenkin juhlittiin ja kesä meni ajatuksella, että toki se raskaus alkaa. Elokuussa 07 alkoivat hoidot yksityisellä. Minä olin opiskelija, exä työtön. Kävin töissä, jotta saimme maksettua hoidot. 5x IUI tehtiin ja pari OI.. negaa.. Kesäkuussa 08 loppui hoidot ja sanoin tuolloin exälle, että nyt pariterapiaan tai avioeropaperit menemään. Hän valitsi avioeron, vaikka pääasiassa minä sen päätin. Erosimme heinä-elokuun vaihteessa (exä muutti pois) ja eka syksy oli rankkaa. En ollut aiemmin ollut sinkku, joten kovaa kyytiä vietiin.. samalla haaveilin exästä ja exä halusi palata yhteen. Pidimme tiiviisti yhteyttä ja exä vielä muutti luokseni loppusyksystä, kunnes tapasin nykyisen mieheni. Laitoimme sitten eropaperit menemään ja ero virallistui kesäkuussa 09. Nykyisen miehen kanssa emme ole ehkäisyä käyttäneet (luotamme lääkärin antamaan 0.01% mahdollisuus tulla luomusti raskaaksi- ehkäisyyn).. Toive kuitenkin lapsesta elää. Menimme naimisiin 1.5kk sitten, hoidot olisivat alkaneet viime kuussa, mutta emme halua vielä lähteä sille tielle. Luultavasti 2011 syksyllä alkaa se rumba, ellei ihme tapahdu ennen sitä. Välillä on ollut vaikea sopeuttaa identiteetti, mutta ero oli elämäni paras päätös. Nyt olen onnellisessa, terveessä parisuhteessa, johon lapsi on tervetullut, mutta olemme äärettömän onnellisia myös kaksinoloon (plus neljä eläintä xD)..

 

Tsemppiä!

Edited October 2, 2010 by Like-Angel

[Neferty]

Minulle yksi syy ottaa avioero ensimmäisestä miehestäni (muiden kymmenen muun syyn lisäksi) oli lapsettomuus.

Tai oikeasti sanottuna se, että mies ei suostunut tekemään asialle mitään. Hän ei siis suostunut edes tutkimuksiin, saati hoitoihin. Ilmoitti hyvin selkeästi, ettei tutkimuksiin ja hoitoihin tule ikinä suostumaan. Myöskään adoptio ei ollut hänelle vaihtoehto.

En ollut valmis elämään loppuelämääni tietämättä missä mättää ja koittamatta kaikkia keinoja saada oma lapsi.

[Fairytale]

Edit: poistettu.

Edited January 17, 2011 by Fairytale

[raitahousu]

edit: pois

Edited January 6, 2013 by raitahousu

[Jii_]

Minulle yksi syy ottaa avioero ensimmäisestä miehestäni (muiden kymmenen muun syyn lisäksi) oli lapsettomuus.

Tai oikeasti sanottuna se, että mies ei suostunut tekemään asialle mitään. Hän ei siis suostunut edes tutkimuksiin, saati hoitoihin. Ilmoitti hyvin selkeästi, ettei tutkimuksiin ja hoitoihin tule ikinä suostumaan. Myöskään adoptio ei ollut hänelle vaihtoehto.

En ollut valmis elämään loppuelämääni tietämättä missä mättää ja koittamatta kaikkia keinoja saada oma lapsi.

 

Sama täällä. 4 vuotta yritettiin exän kanssa ennen viimeistä niittiä. Eroon toki vaikutti myös muut asiat, kuten se että oltiin epätasa-arvoisia suhteessa muutenkin ja tämä oli yksi esimerkki asiasta vain kun asiassa ei voitu tulla yhtään vastaan saati neuvotella!

 

No, vietettyäni hyvin *köh* antoisan kevään ja kesän sinkkuna, alkusyksystä tapasin pitkästä aikaa vanhan koulukaverini kun eksyin hänen luokseen illanistujaisiin. Siitä kohtaamisesta on nyt puolitoista vuotta aikaa ja meillä on oma talo yhteisellä kotipaikkakunnalla, 2 koiraa, mentiin vuodenvaihteessa naimisiin ja mikä parasta: luomuplussan tuotos (tätä kirjoitettaessa 2½ viikkoa vanha) isin kanssa yöunille menossa. Isoin yllätys tämä oli itselle, koska pian eron jälkeen sain endometrioosidiagnoosin ja kuvittelin että exän kanssa koettu lapsettomuus olisi ollut itsestäni johtuvaa. Lääkärikin sanoi että luomuraskauteen on todella pieni mahdollisuus ja jos lasten hankinta tulee ajankohtaiseksi niin tähystysleikkauksen kautta on mentävä. No, elämä voi joskus yllättää ja juuri kun nykyisen miehen kanssa oltiin asiasta puhuttu ja todettu että jos nyt niin sattuisi käymään että vahinko sattuisi niin ei se olisi ollenkaan paha asia, niin elämä yllätti oikein urakalla puun takaa.

 

Mutta: Entisessä suhteessa olin kuin lintu kultaisessa häkissä, minulla ei saanut olla mielipiteitä ja miehen ehdoilla elettiin. Hän halusi lapsia mutta todennäköisesti ei olisi lastaan edes liiemmin hoitanut, statussymbolilta se lapsi enemmänkin olisi siinä suhteessa vaikuttanut.. Vähän niin kuin kallis katumaasturi, joka oli pakko saada. Tai omakotitalo epäkäytännölliseltä trendialueelta (joka on eron jäljiltä edelleenkin myynnissä ja erosta on nyt 2 vuotta aikaa)...

Nyt on loistava, tasa-arvoinen parisuhde miehen kanssa joka arvostaa asioita sellaisina kuin ne ovat. Mies hoitaa poikaa aktiivisesti ja siinä sivussa remontoi meidän yhteistä kotia. Hemmottelee vaimoaan siinä sivussa. Arvostaa samoja asioita kuin minäkin.

 

En oikein tiedä mitä tällä haen, muuta kuin ehkä sitä että toivoa on olemassa ja joskus se lopputulos voi ylittää ne kaikki toiveet kuten itselleni kävi!

[miralda]

Pois tekstit

Edited June 20, 2011 by miralda

[Miikuli]

^Virtuaalihalaus täältä. Tänne kirjoittelu auttaa ainakin jonkun verran, täältä saa vertaistukea. Eihän se tietenkään korvaa fyysistä läheisyyttä ja tukea, mutta tiedä vain, ettet ole ajatuksiesi kanssa yksin. Mulla kävi tosi hyvin miehen suhteen; yhdessä käydään läpi lapsettomuuden tuskaa, joten en oikeen mitään viisasta osaa sanoa tähän. Halusin vain sanoa, että täällä riittää kuuntelijoita.

[miralda]

Pois tekstit

Edited June 20, 2011 by miralda

[Miimu85]

Lapsettomuus varmasti osa syy erolle, mutta ei edes se painavin. Silti tuntuu nyt, että kaikki meni juuri niinkuin pitääkin. Ja varmasti parisuhteen huono tilanne vaikutti siihen, että otin hoidot melko raskaasti. Onneksi pian eron jälkeen ilmestyi elämään uusi ihana ihminen, joka teki jotain kummaa ja sai aikaan luomuplussan, pyytämättä ja yllättäen

 

Jouluksi odotellaan meidän pääsiäisyllätystä saapuvaksi.

[Chiamaka]

Kuulostaa nämä tarinat täällä aika tutuilta...

 

Eksästä erosin lähinnä muista syistä, mutta yhtenä syynä olivat lapset, ei lapsettomuus itsessään.

 

Yritettiin yli neljä vuotta, tosin herra jaksoi melkein koko sen ajan vaihtaa säännöllisin väliajoin mielipidettä siitä, että yritetäänkö me oikeasti ja haluaako se edes lapsia... Ensimmäinen niitti arkkuun oli heti naimisiinmenon jälkeen tapahtunut episodi, jolloin epäilin olevani pillereistä huolimatta raskaana ja herrahan oli, tietäen, ettei minun suurella todennäköisyydellä ollut helppo raskautua koska taustalla oli PCOs, sitä mieltä, että jos olen niin abortti pitää tehdä.

 

Raskaus, jos sitä oli, oli kemiallinen, mutta jos olisin ollut raskaana olisin sen kummemmin miettimättä heivannut äijän pihalle, pistänyt eropaperit vetämään ja pitänyt lapsen.

 

N. neljä ja puoli vuotta tuosta herra oli viimenään suostunut lähtemään tutkimuksiin, mutta onneksi ennen suurempia proseduureja meikäläiselle tuli valaistus ja huomasin, ettei sen ihmisen kanssa voisi kasvattaa lapsia isänä ja äitinä vaan olisin myös yhden aikuisen lapsen äiti. Olihan siinä muutakin lapsiin liittyvää... rakastin mahdollisia tulevia lapsiani niin paljon, että otin sen riskin, ettei niitä koskaan tulisi - jos tulisi halusin heille kunnollisen, luotettavan isän. Muita vaihtoehtoja ei ollut.

 

Asumuseron jälkeen sinkkuna ja parisuhteessa tuli oltua tasaisen vaihtelevasti (mitään bilehilettä meikäläisestä ei kuoriutunut) ja lapsettomuus ahdisti lähinnä parisuhteessa koska kuitenkin oli mahdollisuus siihen lapseen jossain vaiheessa jos suhde olisi jatkunt, sinkkuna sen pystyi aika hyvin sivuuttamaan, mutta välillä oli kyllä hieman paniikki ja suru puserossa kun ikää alkoi olemaan eikä ollut kunnollista parisuhdetta, jossa edes yrittää... koska lapsia halusin palavasti siitä lähtien kun kuulin, että en todennäköisesti niitä koskaan saisi.

 

Kolme vuotta sitten löysin Miehen - tai Mies löysi minut. Viime vuonna löysin kunnollisen endokrinologin (diagnoosina kilpirauhasen vajaatoiminta) ja tänä kesänä sain, suureksi yllätyksekseni, ne maagiset kaksi viivaa testiin ilman hoitoja ja ensi helmi-maaliskuussa meille (toivottavasti) syntyy se lapsi, jota minun ei mukamas pitänyt koskaan saada sairauteni vuoksi.

 

 

 

Itse fatalistina olen sitä mieltä, että tämä oli merkki ylhäältä. Koko viime vuosien tapahtumasarja on entistä loogisempi nyt. Ja nyt tiedän, että pikkuinen saa isän, jolla on kykyä olla isä ja vanhempi.

Edited November 17, 2011 by Chiamaka

[divine]

Onko kellään vielä kokemuksia tästä? Meillä nyt reilun kolmen vuoden yrityksen ja kahden IVF:n jälkeen tuntuu siltä, että ei tämä parisuhde tule koskaan toimimaan. Miehen kanssa ei voi keskustella ja olen muutenkin täysin yksin tämän kanssa. Jostain syystä mies kyllä on täysin tyytyväinen suhteeseen. En ymmärrä yhtään mitään. Kaipaisin keskustelua, tunteita ja kosketusta, mutten saa mitään. Meidän suhde on muutenkin ollut aikamoisen vaikea, pihtaamista miehen puolelta, pettämistä, halventamista. Tällä hetkellä noista edellä mainituista on jäljellä vain pihtaaminen, tosin se ei enää olen vain miehen puolelta kuin ei kiinnosta itseäkään.

 

Se tässä itseä hämää, että miehen mielestä kaikki ok, ja haluaa jatkaa. MIKSI??

[Guest Retiisi]

Exän kanssa ehdittiin yrittää vauvaa muistaakseni kolmisen vuotta, josta viimiset puoli vuotta oli ( miehen halusta) seksitöntä. Lapsettomuus ei varmasti ollut pääsyy meidän eroon, vaan meidän suhde jotenkin kuoli pikkuhiljaa. Mies oli paljon jossakin välissä työn takia pois ja mä riuduin, kun en saanut sen kotona ollessa enää yhtään hellyyttää, kosketusta ( enkä sitä seksiä!) Meistä tuli pikkuhiljaa kämppikset, jotka vanhasta tottumuksesta oli yhdessä. Ensin miehen mielestä suhteessa ei ollut mitään vikaa, joten keskustelusta suhteen tilasta ei tullut mitään. Lopulta alkoi hoksaamaan, että niin ei voi jatkaa.( Tässä tälläinen typistetty versio).

Nyt jälkeenpäin olen nähnyt asioita paljon kirkkaammin ja tullut siihen tulokseen, että mies ei enää ainakaan viimisen vuoden aikana halunnut lasta. Hoitoihinkin osallistui yrityksen puolivälissä jotenkin pitkin hampain. Olen tajunnut, että vauvaa ei haluttu yhteisesti, vaan se oli vaan mun juttu, jossa mies roikkui mukana sellasella "ihan sama"-asenteella.

 

Noita menneitä on helppo tarkastella myös nykytilaan verraten. Sinkkuilun jälkeen tapasin nykyisen avopuolisoni. Meillä keskustellaan, pussataan, halataan, tapellaan ja mies on ennenkaikkea hyvin mukana ja kiinnostunut näistä kaikista lapsettomuuskiemuroista.

 

Jotenkin mulle on tullut sellainen olo, että suhteessa täytyy olla myös jotakin muuta vikana, jos se kaatuu lapsettomuuteen.... Toki en tippaakaan vähättele niiden kokemuksia, joilla se lapsettomuuteen on kaatunut.

 

divinelle kaikki sympatiat! Kuulostaa osittain hyvinkin tutulta. Meillä ainakin miestä pidätteli selvästi se, ettei ollut tarpeeksi rohkeutta/jaksamista luovuttaa, vaikka minä jankkasin jonkun olevan pahasti pielessä.Vanhassa on niin turvallista roikkua kiinni.... Näin meillä ainakin.

[Ariel87]

Entisen mieheni ja mun eroon vaikutti kylla osittain melkein vuoden tulokseton yritys muitakin syita oli runsaasti mut kuitenkin...

[Guest luottavainen idiootti]

Menin n. 34 v. lapsettomana naimisiin miehen kanssa, jolla oli neljä lasta. Lasten äidin alkoholismin vuoksi lapset muuttivat reilun vuoden kuluttua häistä oikeuden päätöksellä meille. Seurusteluaikana mieheni ei halunnut lasta. Sanoin silloin, että suhdetta on turha jatkaa, jos hän ei enempää lapsia halua. Minä halusin. Mies muutti mielensä muutamassa viikossa tästä keskustelusta.
Halusin myös miesten lasten muuttavan meille, vaikka tiesinkin, että rankkaa tulee olemaan. Olikin, mutta oli myös mukavaa.

 

Epäröin, voinko luottaa miehen mielenmuutokseen lapsen hankkimisen suhteen. Ja tiesin, että jos hän pettää luottamukseni tässä asiassa, hajoan. Olin lasta toivonut hartaasti jo pitkään.

Lasta ei tullutkaan itsestään ja mies muuttikin mielensä. Vuosikaudet meni tilanteen vaihdellessa hoitoihin menemisen, näennäisen yrittämisen ja totaalisen kieltäytymisen välillä. Toivoin ja surin. En uskaltanut lähteä hoitoihin, koska pelkäsin, että mieheni ei hoitaisikaan osuuttaan ja piikittelisin itseäni ihan turhaan. Vastuuntuntoisena ihmisenä en kyennyt ajattelemaan vain itseäni ja lähtemään. Iän lisääntyessä myös mahdollisuuteni löytää uusi suhde ja saada lapsi koko ajan vähenivät. Menin terapiaan selvitäkseni tunteideni kanssa.

 

Lopulta mies meni salaa vasektomiaan. Sen jälkeen oli pakko uskoa, että toivoa ei enää ole. Lähdin. Oli kriisissä toki muitakin tekijöitä, mutta minulle päälimmäisenä oli lapsettomuus ja syvä pettymys kumppaniini.

 

Nyt muutama vuosi eron jälkeen olen edelleen sinkku, ja vasta nyt alan pikkuhiljaa ajatella uuden suhteen mahdollisuutta. Vauvan voin unohtaa. Ikää on jo päälle 40. Suru asiasta on edelleen päivittäistä ja yksinäisyys perhe-elämän jälkeen tuntuu välillä raastavalta. Viha entistä miestäni kohtaan tulee aaltoina, vaikka hän välillä säälittääkin. 

Hänellä on jo toinen vakava suhde menossa. Edellinen kesti muutaman vuoden. Naisella oli pieni lapsi. Suhde kaatui siihen, että uusi kumppani ei halunnut muuttaa saman katon alle. Toinen on nyt kuviossa. Ehkä hän siitä saa taas itselleen halvan lapsenvahdin. En minä, eikä uusin exäkään, saa pitää yhteyttä lapsiin. He menettävät aina naisen vaihtuessa kaikki muutkin itselleen läheiset ihmiset. Itse olin heidän elämässään lähes kymmenen vuotta.

 

Eniten kadun sitä, että toivoin liian pitkään, enkä lähtenyt ajoissa. Koen olleeni hyväksikäytetty idiootti. Nyt toivon, että suru ja viha hälvenevät. Jonain päivänä löydän ehkä vierelleni kumppanin, jonka kainaloon voi illalla käpertyä ja kaikki tämä tuntuu kaukaiselta painajaiselta.

[Tellus]

luottavainen idiootti, luin tarinasi. Tuli surullinen olo puolestasi. Uskon kuitenkin että et nimimerkistäsi huolimatta ole idiootti. Ihmisellä on tapana uskoa hyvään ja se on hyvä se, koska elämää ei jaksa ilman uskoa ja toivoa hyvään

Edited January 15, 2013 by Tellus

[kolmas kerta toden sanoo]

Erosin avopuolisostani 6 vuoden yhteiselon jälkeen. Olimme hoidoissa 4 vuotta jonka aikana tehtiin mm. lukuisia inssejä. Tuloksen oli yksi positiivinen raskaustesti joka kuitenkin osoittautui tuulimunaksi. Mies ei lopulta suostunut jatkamaan hoitoja seuraavalle asteelle vaan oli sitä mieltä että hoidot pitää kokonaan lopettaa ja yrittää vain luomuna. Hänestä hoidoista koitui liikaa vaivaa ja elämä pyöri lapsettomuuden ympärillä. Lapsi ei lopulta ollutkaan molemmille yhtä tärkeä asia. Toki suhteessa oli paljon muutakin pielessä mutta rehellisesti täytyy sanoa että lapsettomuus ja siitä seuranneet parisuhdeongelmat lopulta kaatoivat parisuhteen. Olimme molemmat myös nuoria suhteen alkaessa ja kasvoimme lopulta eri ihmisiksi kuin olimme alussa olleet. Lapsettomuus katkeroitti minua ja avomieheni ei ymmärtänyt negatiivisia tunteitani ja vähätteli niitä.

 

Nykyään olemme tahoillamme naimisissa ja molemmilla on myös lapsia. Nykyisen puolisoni kanssa olen tullut 3 kertaa raskaaksi ja meillä on 2 ihanaa lasta. Yritämme kolmatta. Entinen avopuolisoni on adoptoinut nykyisen vaimonsa lapsen ja heillä on myös yksi biologinen lapsi.

[pilvilinna]

Tänne ei ole pitkään aikaan kirjoiteltu, mutta ajattelin, että joku saattaa tätäkin ketjua edelleen lukea. Voisin siis jakaa oman kokemukseni.

 

Olin ollut yhdessä aviomieheni kanssa viisi vuotta kunnes erosimme. Olimme aloittaneet lapsettomuushoidot yhdessä, ja erosimme kesken hoitojen. Erosimme, koska välillämme ei ollut minkäänlaista yhteyttä. Vietimme mieluummin aikamme yksin kuin yhdessä. Emme harrastaneet enään seksiä ja tunnuimme lähinnä ihmisiltä, jotka asuivat vain yhdessä. Ero tuntui parhaalta ratkaisulta sillä suhteessamme oli ollut myös väkivaltaa. Ei sellaiseen suhteeseen voinut enään lastakin tuoda.

 

Totta kai ero tuntui pahalta. Piti opetella olemaan yksin. Samalla jouduin kuitenkin luopumaan lapsettomuushoidoista, ja lapsi haaveesta hetkeksi. Unelma yhteinäisestä perheestä oli haudattava. Se tuntui pahalta. Vanhojen unelmien tilalle oli keksittävä uusia asioita.

 

Onneksi löysin uuden miehen, jonka kanssa aloimme yrittämään lapsen hankintaa viime huhtikuussa. Mies on suostunut myös lähtemään lapsettomuushoitoihin ensi vuonna. Entinen mieheni seurustelee, mutta heillä ei ainakaan vielä ole lasta.