Sign in to follow this  
Followers 0
Lippe

Hurjimmat vuotesi?

81 posts in this topic

Meidän porukoilta jos kysytään, niin varmaan sanoisvat, että tuossa viidennen ja kuudennen luokan aikana. Silloin mä olin pahin suustani ja varmaan loukkasin eniten vanhempiani, mutta omasta mielestäni mulla oli siihen täysi syy. Siis edelleenkin koen, etten niinkään kapinoinut vaan oireilin perheoloja.

 

Multa jos kysytään mun pahin uhmakapina kriisi-ikä tuli tosi myöhään, 18v jälkeen, kun muutin omaan kotiin. Rupesin polttamaan, join alkoholia ja koulu meni perseelleen. Tulin raskaaksi ja tein abortin. Koko kahta/kolmea vuotta mua leimas todella paha itsemurhaa hautova masennus.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulla ei kai koskaan ollut mitään "kamalaa" vaihetta tai se ei ainakaan kohdistunut vanhempiin. Olin koko kouluaikani tosi kiltti tyttö, hoidin koulut mallikkaasti ja harrastin paljon, tupakkaa tai alkoa en edes kokeillut muuta kuin mitä kotona sai maistaa (punaviiniä juhlapäivällisillä ja pilsneriä saunan jälkeen). Ulkonäöltäni olin kyllä etenkin lukioikäisenä melkoinen homssu, vastustin kovasti kaikennäköisiä pukeutumistrendejä ja merkkivaatteita ja julistin ylpeänä käyttäväni marketin halpisfarkkuja ja itsekutomaani villapaitaa. Hiukset värjäsin kotona hennalla, en käyttänyt meikkejä enkä hiusmuotoilutuotteita ja ylipäätään näytin enimmän aikaa niin merkilliseltä että lopulta äitini osti minulle huulipunan ja ripsivärin ja ehdotti että opettelisin niitä käyttämään rolleyes.gif

 

Olisi minunkin tehnyt mieli joskus kapinoida mutta todella vaikealuonteinen pikkusiskoni harrasti sitä meidän molempien edestä niin etten oikeastaan kehdannut sanoa vanhemmilleni vastaan kun näin jo miten uupuneita ja epätoivoisia he olivat siskon kanssa. Yritin sitten vastaavasti itse olla kiltti ihan hölmöyteen asti - jälkeenpäin harmittaa että lukiossa tämän takia jäin aika paljon yksin ja seuraa vaille kun aina jäin kotiin ja kaikista riennoista pois kun sisko huiteli kaupungilla ja äiti pyysi että edes minä jäisin kotiin. Yksi syy tähän oli myös asuinpaikkamme, sinne ei juuri kulkenut busseja enkä millään kehdannut pyytää ylimääräisiä kyytejä kaupunkiin kun vanhemmat olivat iltaisin niin väsyneitä. Ainoa kerta kun itse todella suutuin vanhemmilleni liittyi suosikkibändini keikkaan jonne olin jo omilla rahoillani ostanut liput ja vanhemmat eivät olisi minua sinne päästäneet vaikka olin jo viimeistä vuotta lukiossa (!) - he pelkäsivät että minulle sattuisi sellaisessa isossa massatapahtumassa jotain kun en kerran ollut aiemmin juuri missään käynyt. Sain kyllä heidät ymmärtämään tämän näkökulman naurettavuuden mutta tavallaan kyllä heitä ymmärsinkin, niin paljon sisko oli siinä vaiheessa jo ehtinyt koheltaa ja heidän oli vaikea uskoa että minä osaisin kilttinä ja luottavaisena tyttönä pitää itsestäni huolen kun rämäpää siskokaan ei siihen kerran pystynyt.

 

Yliopistossa meno sitten muuttui muttei siihenkään mitään kapinaa liittynyt. Vanhempani olivat kertoneet minulle paljon omista iloisista opiskeluvuosistaan ja he kannustivat minua jo valmiiksi olemaan sosiaalinen, osallistumaan kaikkeen ja käymään bileissä ja tapaamaan poikia. Kyllä minä sitten biletinkin ja aika runsaastikin alkuun, mutta aina järki päässä ja niin että jokaisesta bileillasta jäi hyvä mieli ja hauskat muistot.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olin aivan kamala n.11-vuotiaasta alkaen (menkat) aina 16-vuotiaaks asti, silloin muutin opiskelija-asuntolaan 200:n kilometrin päähän kotoa :blush:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä olin sellainen kauhea kiukkupussi ja räjähdysaltis pikkuteini melko aikaisin, n. 9-13-vuotiaana. Sen jälkeen rauhoituin jonkin verran, mutta silti riitelin äitini kanssa monta kertaa viikossa. :girl_to_take_umbrage2:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jos vanhemmiltani kysyttäisiin, he varmaankin vastaisivat 13 - 14-vuotiaana, tuolloin nimittäin murjotin kaikki perheen yhteiset lomareissut ja olin muutenkin aika hankala. Koulu tosin meni aina hyvin, joten tuskin he minua kovin hurjana pitivät. Noh, heiltä salassa sitten kyllä toilailin vaikka kuinka paljon ikävuosina 15-25, mutta alkoholinkäytöstä jäin kiinni vasta 17-vuotiaana (ja juuri sillä kerralla en edes ollut juonut juuri mitään), tupakoinnista en ihme kyllä koskaan (ehdin lopettaakin 20-vuotiaana), eivätkä he ole koskaan kuulleet miesjutuistani (nykyinen aviomieheni on ensimmäinen mies, jonka olen heille esitellyt :rolleyes:).

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä karkasin 16 vuotiaana eurooppaan passitta ja kolmen kuukauden kuluttua konsulikyydillä kotosuomeen.

Seuraavana keväänä karkasin taas ja poikkesi saksassa ja sieltä pohjois-ruotsiin jossa aloitin työt grillillä, sitten aloin rauhoittua. Luojan kiitos mitään ei ikinä sattunut, nyt en kyllä edes liftaisi tosin ei kukaan ottaisi edes kyytiin.

 

Onneksi oli rahaa käytössä että sain syötyä ja yövyttyä halvoissa hostelleisssa. Alkoholia en käyttänyt.

 

Matkailu avartaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jos mun äitiä uskoo niin mun kamalimmat vuodet oli 12-20 v. Ja varmaan olikin. Riehuin enemmän ja vähemmän kaikenlaista, näpistelin ja hengailin isojen poikien kanssa, sit rupesin harrastamaan alkoholijuomia ja tupakointia. Olin myös aika hurjan näköinen pandameikeissäni ja alati vaihtuvassa punk-tukassani. Ei mulle mitään järkyttäviä juttuja tapahtunut, mutta kaikenlaista pientä oli koko ajan. Tosin ainekset olisi ollut isompaankin katastrofiin, mutta porukat kyllä aika hyvin yritti mua pitää kurissa ja nuhteessa. Kyllä mä vielä parinkympin jälkeenkin annoin mennä ihan urakalla, bailasin ihan hulluna ja seurustelin hyvin epämääräisten henkilöiden kanssa, mutta niistä jutuista porukat ei tiedä mitään. Oikeastaan rauhoituin kunnolla vasta tuon miehen tavattuani, tosin siinä vaiheessa oli jo iänkin puolesta aika ruveta rauhoittumaan :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pahimmillani? 20-25-vuotiaana. :lol: Olin kiltti teini, mutta ihan kamala parikymppinen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Apua, miten sen nyt ottaa.. joskus ala-asteen lopulla olin aika yksinäinen, lihoin ja istuin jonkin aikaa vain kotona. Se oli aika kamalaa. Yläasteelle mennessä piristyin, aloin kulkea kylillä ja juoda viinaa, oli kivaa (paitsi tuo viinan juonti porukoiden mielestä...) Lukiossa sama meno jatkui, ja löysin vanhempien mielestä kamalan poikaystävän. Siitä käytiin hirveitä riitoja!!! Ja 18-vuotiaana löysin 1.avomieheni, se "aikaisin" itsenäistyminen oli äidille kova paikka. Ja kun neljä vuotta myöhemmin erottiin, aiheutin niille tuskaa itkemällä eroa vuoden putkeen. Nyt 25-vuotiaana saavat takiani harmaita hiuksia välillä vieläkin :-D

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

8. luokka ja 9. luokka + sen jälkeinen kesä. Alkoholia ja tupakkaa tuli kulutettua urakalla. Olin töissä, joten minulla oli myös siihen rahaa. Lukion eka vuosi puoliksi meni rillutellessa, sitten tapasin 6 vuotta vanhemman mieheni, jonka luona yövyin kaikki viikonloput (hänen omassa kämpässä!!!) 16-kesäisenä, tälle vanhukselle menetin vasta neitsyyteni ;) Häät on 2kk päästä ja vauva matkalla. Nyt olen onnellinen odottaja ja kätilöopiskelija, hyvinhän tästä selvittiin :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olin seiskalla ja kasilla aivan kaamea varsinkin äidilleni. Vieläkin alkaa poskia kuumottaa kun ajattelee mitä kaikkea vanhempani ovat saaneet kestää pahimpina hetkinäni blush.gif Onneksi "toivuttuani" olen ollut varsin mallikas nuori nainen...tai ainakin toivon niin, koska ei varmaan ollut herkkua kenellekään nuo teiniangstiset purkaukseni blink.gif

 

Meillä on onneksi vielä miehen kanssa armonaikaa tokaluokkalaisemme kanssa, ennenkuin täytyy alkaa pelkäämään karmeita teinivuosia :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä toivon ettei mun tulevan lapsen tarvitse ikinä käydä läpi yhtä vaikeeta teini-ikää. Toivon lämpimästi myös itselleni tulevaisuudessa tarpeeksi hermoja ja kypsyyttä suhtautua lapseni tekemisiin viisaan aikuisen tavoin.

 

Mun äidin reaktio tekemisiini on aina ollut huutaminen, räyhääminen ja tavaroiden paiskominen. Mä en koe saaneeni äidiltäni tukea juuri niinä ikävuosina, kun kenties sitä eniten olisin tarvinnut. Siksi olenkin ehkä kapinoinut ja aikuistunut rankemman kautta.

Pahimmassa vaiheessa äitini käsittääkseni väsyi, ja muutin isäni ja hänen uuden vaimonsa katseltavaksi.

Mun isä on ollut ehkä maailman pitkäpinnaisin vanhempi. Antanut anteeksi, ymmärtänyt, kasvattanut ja jaksanut mua silloin kun olen ollut aivan kauhea.

Ei isäkään ole kaikkia tekemisiäni läpi sormien katsonut, mutta ikinä en muista hänen korottaneen ääntänsä mulle. Hänenlaisensa vanhempi haluaisin joskus itsekin olla.

Äitini kanssa en ole kovin läheinen. Isäni ja hänen vaimonsa kanssa kyllä.

Suoranaisesti en voi sanoa, että mun äiti olisi ollut huono äiti tai sellaista. Mä luulen, että mä olin itse niin infernaalinen murkkuikäinen, että normaali-ihmisen hermorakenne ei oikeasti kykene käsittelemään sellaista romahtamatta jossain vaiheessa. Lisäksi mun vanhemmat erosivat juuri vähän ennen sitä ihan pahinta, joten uskon että äitini on ollut tämänkin takia hyvin väsynyt.

 

Onneksi mun isällä on aina ollut lehmän hermot suhteessa muhun tilanteesta riippumatta.

 

Oikeastaan muistan (häpeäkseni) saaneeni teininä hirveät kiksit siitä, kun suoltamalla räävittömyyksiä sain äitini rääkymään ja riehumaan sekopäisenä ympäri asuntoa. Isäni reaktio vastaavaan ruokottomuuksien tulvaan oli katsoa pää kallellaan ja todeta rauhallisella äänellä ykskantaan jotain sellaista kuin "Olen pahoillani, että olet tuota mieltä" tai "Ikäiseksesi sinulla on äärimmäisen kehittynyt sanavarasto ja jäsentelet lauseita hienosti".

 

Mutta joo. Mä en todellakaan ole ollut ikinä mikään helppo lapsi. Pienestä pitäen olen ollut uhkarohkea, ailahteleva ja temperamenttinen.

Tämä sitten ehkä korostuikin teinivuosinani alkaen alkoholista ja tupakanpoltosta, päättyen sitten vähän voimakkaampiin päihteisiin. Mua on tuotu poliisikyydillä kotiin, noudettu selviytymisasemilta, putkasta, ja kahdesti sairaalasta vatsahuuhtelun jäljiltä. Toisella kerralla pääsin kahdeksi kuukaudeksi sairaalan nuoriso-osastolle hieman selvittelemään päätäni ja elämääni.

Meno kuitenkin jatkui kutakuinkin samanlaisena.

 

17- vuotiaana karattiin kaveriporukan ja silloisen poikaystäväni kanssa reilaamaan pitkin eurooppaa. Mun osalta matka tyssäsi Amsterdamiin kun kadotin lompakkoni, passini ja riitaannuin eksäni kanssa. Siellä sitten umpitunnelissa hortoilin pitkin katuja, mulla ei ollut haisuakaan meidän motellin sijainnista tai edes omasta sijainnistani.

Onneksi sitten hyvin ystävällinen taksari noukki mut kyytiinsä, vei motellille ja sitten lentokentälle veloituksetta.

Mun isäni tuli noukkimaan mut damin lentokentältä ja kaitsemaan takaisin Suomen puolelle. Edelleenkään mun isä ei ollut vihainen ainakaan suoranaisesti. Sanoi vain tarinan opetuksen olleen se, että ulkomailla kaikkia rahoja ei pidetä samassa paikassa, ja että passista pitää pitää erikoishyvää huolta, ja mielellään ottaa myös kopio.

 

Mä voisin karkeasti sanoa, että tämä vaihe mun elämässä alkoi, kun olin 13 ja loppui ehkä siinä 20 ikävuoden tienoolla. Lisäksi mä olen läpikäynyt vakavan syömishäiriön näinä vuosina joten, joo, hurjia ja tapahtumarikkaita vuosia ;)

 

Sanomattakin selvää, että opiskelut hieman jäivät yläasteen jälkeen. Nytpä sitä sitten tässä paikkaillaan työn ohessa aikuisopiskeluina. Toisaalta olen vielä sen ikäinen, ettei opiskelu ole mitenkään epänormaalia vielä.

Mä uskoisin että musta on kasvanut kaikesta huolimatta hyvinkin normaali ja tasapainoinen Aikuinen Ihminen. Ja ainakin, jos en muuta, mä tiedän rajani varsin hyvin.

Nykyään juon esimerkiksi ihan äärimmäisen harvoin, poltan kyllä, mutta mitään muita päihteitä en ehdottomasti käytä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hurjimmat vuodet ei kovin hurjia ole olleet, vanhempieni kanssa en juurikaan ole riidellyt ikinä. "Pahin" kausi siinä taisi olla 12-14 vuotiaana.  16-vuotiaana muutin yksin asumaan opiskelun takia, joten kai mulla on ollut tietyllä tavalla kypsyyttä ja järki päässä eikä ole ollut suuremmin tarvetta riekkua ympäripäissään pitkin kyliä ja tehä kaikkia hullutuksia. Toki sitä on alaikäisenä juotu,paljonkin välillä nää kuitenkin tapahtunut ei-julkisilla paikoilla jonkinmoinen holtti ollut mukana.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulla ei kapinavaihetta tai "pahinta kautta" ole koskaan ollutkaan.

Asuin alle 3000 ihmisen pikkukylässä, senkin keskustasta ja koulusta 10km päässä. En halunnut kylille. En ole koskaan juonut kännejä, en polttanut tupakkaa tai kokeillut muitakaan päihteitä. Maistanut alkoholia olen. Ekan kerran 15v kaverin luona. Näin kaverini kännissä silloin ja olin että nöy thänks. Vasta lukion vikalla maistelin seuraavan kerran. Koskaan en ole pullollista juonut siideria tms. Ei sovi mulle. En vaan tykkää yhtään ja alkoholin maku on mielestäni ihan hirveä.

En ole koskaan kapinoinut vanhempiani vastaan. Isäni kanssa olemme aina ollut samalla aaltopituudella, jutut lentää ja banjo soi. Äitini kanssa on joskus tullut ärsyynnyttyä oikein kunnolla hössöttäjä ja stressaaja (stressaa taitavasti myös muut) kun osaa olla. Minä vetäydyin aina omaan rauhaan, kun tuntui että nyt alkaa keittää. Tai vastaavasti jos jotakin tuli isän kanssa väännettyä pokka petti jommalta kummalta aina kesken. Riitaa ei vaan saa aikaiseksi girl_haha.gif . Kaverinikin pääsääntöisesti olivat aina meillä. Harvemmin minä olin kotoa pois, jollei serkkujani kesällä lasketa. Sielläkään ei mitään "tuhmaa" tehty tai rajoja rikottu, vaikka serkullani kyllä oli omana teinikautenaan kova kapina päällä. Lukion jälkeen muutin opiskeluiden perässä 300km päähän 20 000 asukkaan kaupunkiin mieheni kanssa. Opiskeluiden jälkeen kovaa vauhtia takaisin. Ensin vanhempien luona kolme kuukautta, sitten naapurikuntaan (noin 20 000 asukkaan kaupunkiin) ja kyllä tuolla "korvessa" tulee aktiivisesti käytyä. En osaa kuvitella eläväni isossa kaupungissa. Ahdistaa jo pitempi aikainen käyminen..

 

Mies oli todella kiltti vauva ja taapero. Hänen vanhempansa erosivat hänen ollessa pieni. Yläasteella olikin kova kapina äitiään kohtaan. Enkä ihmettele yhtään. Hänen äidillään on kovin erilainen tapa elää ja olla arjessa kuin meillä. Asuin hänen luonaan 2 kuukautta (ilman miestäni) joten käsitys anopista muuttui kyllä rajusti. Tilanne raukesi 15 vuotiaana kun mies muutti isänsä luo. Siitä lähtien hyvinkin rauhallinen persoona, kun sai olla se joka on. Joskus maistuu alkoholi kaverin seurassa, mutta ei tupakoinut ole koskaan. En tosiaan uskonut kun mies kertoi päivittäisistä raivokohtauksista tms äitinsä kanssa koska välit ovat nykyään niin leppoiset. Sitten kun itse asui siellä hetken niin kyllä sitä käytti kaikki tilaisuudet pysyäkseen poissa..

 

Aivan. Pahin kausi vanhemmiltani kysyttäessä on ehdottamasti vauvaikäni. Olin kovin äänekäs vauva ja huusin kyllä pienestäkin asiasta ellei mennyt niinkuin tahdoin. Äitini kävi töissä ja isä hoiti lapsia (äidillä oli minua 5 vuotta vanhemmat kaksoset, joita isäni oli myös vuoden ikäisestä hoitanut) En nukkunut kuin liikkeeessä eli vaunuissa lenkin ajan todella hyvin ja heti kotiovella parku päälle. Noh, jännästi tämä piirre jatkui ihan lukioikään asti. Kun hermostutti tai ärsytti jokin asia niin heilutin sohvalla itseäni (yksin ollessani) se rauhoitti kummasti. En todellakaan tiedä millainen minä olen vihaisena. Että kai tällä pitkällä pinnalla ja "kiltteydellä" on huonotkin puolensa. Odotankin kauhulla sitten kun meillä on mukuloita.. Katastrofin ainekset kyllä löytyy.. Naurettiinkin että jos lapset ovat meidän yhdistelmä se on helvettiä vauvasta 15 vuotiaaksi asti tai sitten pelkkää taivasta hattaroineen.. girl_haha.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun varsinainen murrosikä oli helppo. Puoli vuotta kuudennesta luokasta potkin seinää ja huusin äidille ja suutuin jokaisesta pikkuasiasta ja siinä se :grin: . Yläasteen olin tosi kiltti tyttö ja oikeastaan lukiossakin, vaikka silloin tulikin alkoholi satunnaisesti mukaan kuvioihin. Kreiseintä ehkä oli ikävuodet 18-21, mutta ne nyt ei enää murrosikään kuuluneet, eikä niistä äitikään tiedä kaikkea :girl_haha: .

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihana aihe :girl_haha:

 

Itselläni ei ole oikeastaan ollut mitään erityistä kapinavaihetta ja se näin jälkikäteen hieman harmittaa. Olisi ollut jotenkin mukavaa ja oikeutettua olla se rääväsuinen teini, paiskoa ovia ja ryypätä, mutta jostain syystä en sellainen ollut. Jos jotakin, niin uskon, että se aika kun muutin pois kotoa lukion jälkeen niin on ehkä ollut rajuinta. Jotenkin ei ollutkaan niin helppoa asua omillaan ja hoitaa sitä opiskelijataloutta. Silloin tuli juhlittua paljon ja krapuloitua poissaolopäiviä koulusta. Mutta en silti usko, että sitä voi ihan suoralta käsin verrata villeihin teinivuosiin mitä moni tässä keskustelussa on kuitenkin kirjoittanut.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minullakaan ei varsinaista kapina-aikaa teini-iässä ole ollut. Eikä paljon muitaan kapinoita kyllä ennen sitä tai sen jälkeenkään. Join alkoa ensimmäsien kerran kun olin täysi-ikäinen, tupakaa maistoin siitä parin vuoden päästä. Kummastakaan ei ole jäänyt tapaa. "Ehkäisynä" juomiselle oli isäni, joka oli jonkinsortin juoppo, tupakka ei muuten vain maistunut ja kapinaa ei ollut kun inhosin riitoja/risti-riitoja: meillä keskusteltiin usein ääntä säästämättä. Nyt aikuisena, kolmikymppisenä, tempperamenttini on oikeastaan vasta päässyt valloilleen :girl_in_love:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla ei oo ollu mitään hirveän hurjia vuosia. grin.gif Okei, oon "vasta" 20, mutten usko että hurjistun enää.

Olen kyllä teiniangstissani ollut vanhemmille kamala, mua rehellisesti oikeasti itkettää se entinen käytös. Nyt jos sanon äidilleni, että en halua jotain tiettyä WC-raikastinta, niin mua itkettää jo melkein se, että pahoitanko nyt äitini mielen. rolleyes.gif Terveisin yliherkkä.

 

Vaikka totuus niistä teiniangsteista oli se, että mä vaan huusin (ja raivosin) ja paiskoin ovia. Eikä se maata kaada, kyllä tässä maailmassa riidellä ja huuta saa, kunhan sopii asiat. Me sovittiin aina. Aina. Milloinkaan ei menty vihaisena nukkumaan. En tehnyt mitään muuta pahaa siis. En ole ikinä haukkunut vanhempiani.

Ja minä kiihdyn nollasta sataan ihan sekunnissa, mutta lepyn aivan yhtä nopeasti. grin.gif

Olin kuitenkin jossain vaiheessa yläastetta hyvin rääväsuinen kavereiden seurassa. Mutta en koskaan hengaillut perjantai- tai lauantai-iltaisin missään kaupungilla kavereiden kanssa. Jos jossain olin, olin nuortenillassa.

 

En ole milloinkaan maistanut tupakkaa, enkä alkoholia. No, ehtoollisviiniä ripille päästessä, mutta siinä se.

Edited by Takaintialainen

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olin hanklimmillani yläasteella, mutta se oli lähinnä ärtyisyyttä ja nopeita mielialamuutoksia. Oma tempperamenttini kärjistyi silloin, mutta olen vieläkin, yli 30-vuotiaana melko kärkevä ja ajoittain nopeasti ärtyvä. Muuten olin hyvin kiltti, kokeilin tupakkaa yhden kerran yhdeksännellä luokalla ja alkoholia join enemmän vasta lukioaikana täysi-ikäisenä. Silloinkin enemmän alkoholia tarkoitti paria annosta, en ole koskaan viehattynyt humalahakuisesta juomisesta.

 

Vahvaluonteista lasta ymmärtäisin, mutta minun olisi hyvin vaikea ymmärtää "hulttiokäytöstä" tai voimakasta itsetuhoisuutta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä olen kanssa ollut tosi helppo ja kiltti, vaikka vanhempien kanssa välillä riideltiin kovaäänisestikin. Joskus kasi- tai ysiluokalla kokeilin ensimmäiset dokailut ja röökit, mutta pidin aina huolen etten vedä övereitä tai jää kiinni. Ja edelleenkin kuvittelen onnistuneeni, kun näihin aikoihin ei ole koskaan tarvinnut jälkeenpäin palata. Itse asiassa pahimmat humalat olen tainnut juoda yli kolmekymppisenä... :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vaikka mä en koskaan kapinoinut ja sekoillut, äitini on kommentoinut, että on sekin vaikeaa katsoa, kun toisella on paha olo. Olin kahdeksannella luokalla ihan hirveän ahdistunut, mutta yksityiskohdat ovat jo häipyneet mielestäni. Jonkin verran varmaan aiheutin huolta parikymppisenä, kun elin sitä elämättä jäänyttä nuoruutta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vanhempia ajatellen pahin vaihe alkoi varmaankin heti yläasteelle mennessä ja kesti ainakin siihen täysi-ikäisyyteen asti... :rolleyes: Omalta kannalta ajatellen elin vaikeimmat vaiheeni raskauden ja pikkuvauva-aikaan. Kasvaminen tekee toisinaan kipeää, tapahtuipa se sitten nuorena tai aikuisena!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä olin pahimmillani varmaan vasta lukion alussa. Sitä kesti pari vuotta ja koulu kärsi hieman mutta onneki viimeisenä vuonna tsemppasin ja sain ihan hyvät paperit kuitenkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0