eiksa

kun tuntuu että kaverit hylkää...

106 posts in this topic

Ajattelin kirjottaa ja vuodattaa tänne kun viime aikoina on ruvennut niin painamaan kun tuntuu että kaverit on ihan hylänny. On minun ensimmäinen raskaus ja kaikki on ihan uutta ja ihmeellistä. Olisi kiva päästä purkamaan tunteita ja kaikkeen asiaan liittyvää kavereille mut jotenki tuntuu et ne on hävinny ku kusi lumeen. Keskenään ne kyllä tekee kaikkee ja istuu iltaa mut mulle ei kutsua tuu mihinkään. Pitäis olla varmaan käymättä facebookissa ihan oman mielenterveyden takia mut jotenkin on vaan kiva tietää et mistä on nyt jäänyt paitsi. Kyllä varmasti menisin iltaa istumaan jonkun luokse limpparipullon kanssa että saisi edes hetken jutella niiden kanssa. Mut tuntuu pahalta et yhteydenpito on loppunut.

Toissailtana töistä tullessani mies kertoi kuinka häntä oli pyydetty viikonlopuksi mökkeilemään. Rupesin hulluna itkemään ja tuntui niin pahalta. Miksi minua ei kaverit pyydä mökkeilemään? Kenen kanssa minä voin mökkeillä? Jotenkin se tilanne vaan purkautui siihen paikkaan ja ihan varmasti hormooneillakin on iso osa näissä tunteenpurkauksissa. Tiedän että nyt täytyy sopeutua uuteen elämäntilanteeseen ja olenkin innoissani siitä mutta en olisi osannut kuvitella että luovun samalla kavereistani. Tiedän myös sen että kaveriporukat vaihtuvat lapsellisiin. Mutta näin se varmasti menee, vai kuinka? Olen lohduttanut itseäni että se on vaan pieni vaihe elämässäni ja kyllä se iloksi muuttuu taas. Olen miettinyt sitä pientä lasta joka vatsassani kasvaa ja sitä kuinka kiintynyt olen siihen ja se on tärkeintä. :lipsrsealed: Kertokaa joku mitä teille on tapahtunut! Olisi kiva kuulla jos joku on samassa veneessä kanssani.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuttua tuttua.... Ja voin kertoa, että sama meno jatkuu vauvan syntymän jälkeen. Mulla oli n. 10 kaveria, joiden kanssa olin lähes päivittäin tekemisissä, jäljellä enää 3. En tiedä miksi näin käy, koska mullakin olisi aikaa hengata lähes vanhaan malliin, pääsen helposti ilman vauvaa lähtemään kotoa ja saa meillekin tulla käymään. Surullistahan se on :girl_to_take_umbrage2:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nykyään kaikki elää hektistä aikaa. Lapsettomat kaverit varmaan ajattelevat että et kuitenkaan lähde mukaan jos kysytään. Minulla kävi myös niin kun odotin esikoista että jäin yksin varsinkin kun olin vuodelevossa niin en päässyt mihinkään. Koko odotusaika meni miehen kanssa kahdestaan. Lapsen synnyttyä hain tietoisesti seuraa. Osallistuin MLL äitipiiriin ja muskariin. Sieltä sain paljon uusia ystäviä ja sellaisia jotka ovat samalla elämäntilanteessa. Vanhat kaverit ovat kyllä tiputellen tulleet takaisin elämääni,mutta näemme tosi harvoin kun aikataulumme ei mene yksiin. Kerran vuodessa tapaamma nykyään ja toisia harvemminkin.

 

Jaksuja sinne

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä luulen että se taitaa olla aika normaalia, että kaverit häviää ainakin alkuvaiheessa. Mulle jäi vain yksi lukio aikainen kaveri lasten jälkeen ja muilla tuntuu olevan tärkeämpääkin tekemistä, kuin hengailla kanssani. Nyt yksi pitkä aikainen lapsuuden kaveri ilmoitti, että hekin yrittävät saada lasta. Ennen tätä yritystä yhteydenpito oli lähes olematonta. Tietysti jos kaveripiiri ja itse on vielä todella nuoria ja elämässä keskitytään vielä esim. opiskeluun ja kavereiden kanssa bilettämiseen, niin ne ei raskaana olevillakin on ehkä outoa puhua raskaana olevalle biletyksestä. Ja sit kun ne vauvajutut ei muutenkaan ole hirveä ajankohtaisia niille niin ei ehkä jaksa hirveesti kuunnella asiasta pitkiä aikoja.

 

Mä itse olin asiasta myöskin aika murtunut mutta nyt mulla on täältä saatuja ihania ystäviä livenäkin, tietysti se lukioaikainen ystäväni on kuopuksen sylikummin, vaikka lapset on sille kummajaisia :grin: Ja jos joku vanha kaveri pyytää ulos ( sitä ei ole tapahtunut) niin en kieltäydy. Olen toisaalta itsekkin niin muuttunut siitä mitä olin ennen esikoista, niin ei oikein haluta itsekkään ottaa heihin yhteyttä.

 

Mutta sulla on ilmeisesti vasta esikoinen tulossa ja olet vasta nyt siinä vaiheessa, kun kaikki tulee muuttumaan. Mutta ehkä sun nyt kuitenkin kannattaa vaan puhua näille sun ystävilles miltä susta tuntuu. Koska ne on sun ystäviä niin niiden pitäisi toivon mukaan ymmärtää edes jotenkin asiaa. Eli älä jää odottamaa, että he tekisivät aloitteen vaan ota reippaasti heihin yhteyttä ja pyydä kahville. On varmasti heillekki vähän jännä ja outo juttu, että kannat mukana nyt vauvaa. Mutta se ei tarkoita, että he eivät kuuluisi enää sun elämääsi. Valitettavasti monet lapselliset ( eli laspsen saanneet) jättävät itsekkin sen yhteydenpidon kokonaan, kun ei ne lapsettomat kuitenkaan ymmärrä. Jos on vaan mahdollista niin pidä kiinni niistä ystävistä, jotka ovat sinulle tärkeitä!

 

Mä juuri itkin tässä muutama päivä sitten miehelleni, että mulla on tasan kaksi ihmistä kelle soittaa, äiti ja yksi kaveri :girl_sad: Se tuntui tosi turhauttavalta, kun oli mun syntymäpäivä ja en saanut ketään lähtemään yhdelle viini lasilliselle.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onneksi olkoon synttäreiden johdosta!! Mustakin tuntuu et kun mun puhelin soi niin siellä soittaa aina äiti. Ei siinä tietenkään mitään vikaa ole ja ihanaa että äiti kyselee vointeja ja kuulumisia. Mutta jotenkin sitä odottaa vaan että joku kavereista kyselis mitä kuuluu. Tuntuu että on saanut itse ottaa yhteyttä ja ehdottaa näkemistä mitä ei sitten ikinä ole tapahtunut. Aina sitten tulee kaikenlaista menoa... Olen oikein jäänyt odottamaankin että koska kavereista kuuluu seuraavan kerran mutta tätäkään ei tule tapahtumaan. On kyllä surullista. Olenkin ajatellut että liityn sitten neuvolan järjestämiin juttuihin siinä toivossa että niitä sydänystäviä löytyisi. Onneksi on ihana mies joka jaksaa piristää ja kuunnella marinoitani. Jotenkin vain on elämässä suuri aukko kun sosiaalinen elämä puuttuu.. Ihanaa että muutkin ovat huomanneet samaa ja eipä kai tämä aihekkaan ole mitenkään uusi. Mutta minulle on.. :girl_to_take_umbrage2:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla kävi esikoista odottaessa ihan samalla tavalla. Olin vielä kaveripiirini ensimmäinen odottaja, niin en saanut vertaistukea mistään. Sittemmin kahdelle kaverille on tullut lapsi ja meille toinen. Porukka on muutenkin ajautunut enemmän omiin juttuihinsa. Kyllä me silti ollaan edelleen kavereita. Nähdään harvakseltaan, mutta ei se ystävyys silti ole kadonnut. Mä olen jotenkin hyväksynyt, että elämäntilanne on nyt tämä, myöhemmin ehkä toisin. Olen kyllä saanut uusia kavereita muista äideistä, mutta en toki niin läheisiä kuin tuo kaveriporukkani oli.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tiedän tunteen tosiaan. Itsellä hävisi kaverit tehokkaasti raskauden myötä. Olin pitkään kotona neljän seinän sisällä, koska olin niin huonossa kunnossa, etten jaksanut kävellä edes joka päivä postilaatikolle asti. Äitini kävi usein auttamassa, kun mies oli töissä. Kavereilla ei ollut aikaa... Kyselivät kyllä kylään minua toisinaan, koska eivät työpäivän päätteeksi jaksaneet lähteä mihinkään. Kun raskauden puolivälissä olin fyysisesti taas paremmassa kunnossa, olisin kovasti kaivannut kavereita lähtemään kanssani ulos, kun vielä oli mahdollista. Aina oli jotain muuta ja todettiin, että mennään myöhemmin. No, sitten sain lapsen ja ne ekat kuukaudet kaverit soittelivat, että koska voisi vauvaa tulla katsomaan. Mulla oli aikaa ja sanoin, että ihan silloin, kun heille sopii. Lapsi on nyt yli vuoden vanha eikä ole vieläkään suurin osa kavereista käynyt vauvaa katsomassa ja harvalla on aikaa ollut lähteä kahville, elokuviin tai vaikka baariin, vaikka minulla on jo viimeisen puolen vuoden aikana ollut todella monta tilaisuutta lähteä illaksi ulos. Muilla kavereille ei ole lapsia ja olen kyllä ollut valmis järjestämään tapaamisia niinkin, ettei lapsi ole aina mukana. Ei vaan ole yhtäkkiä ollut aikaa. Kun välillä itse soitan ja kysyn kuulumisia, niin tuntuu, ettei kavereilla ole mitään sanottavaa.

Lapsen myötä en ole uusia kavereita juuri saanut, vaikka yrittänyt olen. Naapurustossamme on paljon pieniä lapsia ja olenkin yrittänyt tutustua näiden vanhempiin, mutta jostain syystä keskustelu tyrehtyy aina nopeasti. Naapurin mies on ainoa, jonka kanssa sekä minä että mieheni olemme olleet lapsen myötä enemmän tekemisissä (ei kuitenkaan niin paljon, että voisimme kutsua kylään, koska vaimo ei tykkää meistä).

Minullakin siis puhelimen soidessa, tiedän jo katsomattakin, että siellä on äitini.

No, vaikka voinkin sanoa olevani todella yksinäinen, niin on minulla yhä muutama ystävä jäljellä vuosien takaa. Mutta he valitettavasti vaan asuvat sen verran kauempana, ettemme ehdi nähdä kuin muutaman kerran vuodessa ja soittelukin on harvaa. Toisaalta, sitten, kun lopulta taas näemme, niin on todella helppo olla yhdessä ja nämä ystävät hyväksyvät sen, että minulla on nyt lapsi. lipsrsealed.gif

On ollut vaikea hyväksyä kavereiden katoamista elämästäni, kun mielestäni olen itse ollut kuitenkin aktiivisesti pyrkinyt olemaan ns. mukana menossa ja olen aikaisemmin ollut kavereiden tukena tarvittaessa järjestäen omia menojani sen mukaan, että pahan paikan edessä minun apuuni on voinut luottaa. Kun raskauden alussa kaipasin eniten tukea, ei kellään ollut aikaa ja se tuntui h*lvetin pahalta. Joskin kavereiden katoamisen myötä, lähennyin äitini kanssa eli on asiassa se positiivinen puolikin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuttujuttu täälläkin. Ihminen jota oli pitänyt parhaana kaverinani ei edes vastannut tekstariin jonka lähetin kun poika oli syntynyt.

Ekan kerran hän tuli vauvaa katsomaan tämän ollessa lähes puolivuotias.

 

Nyt hän vartoo esikoistaan ja soittelee kuulumisia lähes päivittäin :) Että näin mutta paras ystäväni hän ei enää olen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kurjia kokemuksia monellagirl_sad.gif

 

Mä olen myös meidän kaveripiirin ensimmäinen, joka meni naimisiin ja sai lapsia. Joidenkin kohdalla ihan selvästi huomaa, että he ehkä välttelevät, koska elän nyt erilaista elämää kuin he. Toisaalta se johtuu varmaan myös sellaisesta ihan normaalistakin erkaantumisesta, kun on vaan niin eri kuviot kummallakin osapuolella. Enkä sitten tiedä kuinka kiinnostunut itsekään loppupeleissä enää olen yhteydenpidosta...mellow.gif

 

Pitkäaikaisimman ystäväni kanssa yhteydenpito on säilynyt suunnilleen entiseen malliin. Jossain vaiheessa tuntui, että hän ei ymmärrä ollenkaan, minkälaista elämänvaihetta elän, eikä meillä ollut paljon yhteisiä puheenaiheita. Ja toisaalta miten voisikaan ymmärtää, jos ei ole kokemusta. No, nyt hänkin on mennyt naimisiin ja suunnittelee lähitulevaisuudessa perheen perustamista, joten kiinnostusta näitä asioita kohtaan kyllä on ja jutuissa on taas sellainen "yhteinen sävel". Onhan niitä nyt muitakin puheenaiheita tietysti ja yhteistä historiaa paljon takana, mutta kyllä se sen hetkinenkin tilanne vaikuttaa puheenaiheisiin.

 

Tämän vertaistuen putteen takia mä olen hakeutunut aktiivisesti äitiporukoihin meidän paikkakunnalla ja se on myös tuottanut tulostasmile.gif Mä olen tosissani kaivannut ja halunnut kavereita, ja olen niitä myös saanut! Suosittelen oikeasti menemään johonkin äitilapsi-piireihin tai muihin harrastusryhmiin lapsen kanssa, jos kaipaa samassa elämäntilanteessa olevia. Mä en todellakaan ole itse mikään erityisen sosiaalinen, mutta mä olen punninnut sen asian niin, että olenko sitten mielummin yksin paikkakunnalla, jossa ei ole ketään sukulaisia yms. Mielummin näen vaivaa sen verran, että elämänlaatu tällä tavalla paranee.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Parhaalla ystävälläni on kyllä lapsia kaksinkin kappalein ja varmasti tietää mitä kaikkeä tässä käydään läpi ja tuki olisi tervetullutta. Naimisiin menimme mieheni kanssa alkukesästä ja paras ystäväni toimi siellä kaasona. Häiden jälkeen tulinkin raskaaksi ja ei olla sen jälkeen kun kerran nähty. Jotenkin tässä kaipaa sellaista pysyvyyttä eikä mitään "nähdään kerran puoleen vuoteen"-touhuja. Eihän sitä osaa enää mitään höpötelläkkään kun ihan vieraantuu toisesta. :girl_sad: Mutta eipä minulla olekkaan tällä hetkellä paljoa kerrottavaa kun se millainen oloni on minäkin päivänä. Ehkä hän on ne kuullut niin monesti ja aihe on hänelle jo niin kulunut. Valitettavaa että se vaan menee näin ja ihanaa että olen saanut näin ihania vastauksia. Kyllä tämän asian alkaa hyväksymään kun tietää että se on näköjään ihan normaali ilmiö ja en ole yksin tämän asian kanssa. :girl_smile:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tämän vertaistuen putteen takia mä olen hakeutunut aktiivisesti äitiporukoihin meidän paikkakunnalla ja se on myös tuottanut tulostasmile.gif Mä olen tosissani kaivannut ja halunnut kavereita, ja olen niitä myös saanut! Suosittelen oikeasti menemään johonkin äitilapsi-piireihin tai muihin harrastusryhmiin lapsen kanssa, jos kaipaa samassa elämäntilanteessa olevia. Mä en todellakaan ole itse mikään erityisen sosiaalinen, mutta mä olen punninnut sen asian niin, että olenko sitten mielummin yksin paikkakunnalla, jossa ei ole ketään sukulaisia yms. Mielummin näen vaivaa sen verran, että elämänlaatu tällä tavalla paranee.

 

Mulla onkin ehkä se vikana, etten varsinaisesti kaipaa sitä vertaistukea, vaan ihan oikeasti aikuisten juttuja. Sen takia sitä kuvitteli, ettei lapsen tulo elämää häiritsisi lapsettomia ystäviä/kavereita, koska kaipaan edelleen muitakin puheenaiheita elämääni. Mutta kyllä, silti olen etsinyt uusia tuttavuuksia/keskustelukumppaneita ihmisistä, jotka ovat samassa tilanteessa noin perhettä ajatellen. Olen nimittäin ajatellut, että muidenkin mielestä on kiva keskittyä aikuisten juttuihin aikuisten kanssa, kun arki muuten pyörii lapsen ympärillä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Valitettavan tuttua.

Mä odotan toista ja olen niin yksinäinen, ettei mitään rajaa. Puhelin ei soi, ja facebookista saa viikonlopusta toiseen katsoa kun ystävät tekee keskenään kaikkea kivaa. Mä olen koittanut olla aktiivinen, soitella ihmisille,kutsua kahville mutta se aina perutaan milloin milläkin syyllä. Mä olen oppinut jotenkin sulkeutumaan entisestään, enkä oikein osaa enää olla ihmisten kanssa:(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Niin tuttuja tarinoita. :girl_sad:

Itselläni on reilu 1 v poika ja yksinäinen olen.

Pojan kummitädin kans jonkunverran tulee pidettyä yhteyksiä, samaten kummilastemme perheiden kanssa, mutta eipä sitten oikein ole ketään muita. Eikä yhteydenpito näidenkään kanssa ole kovinkaan tiheää.

Kukaan ei soita, ei tule käymään. Kavereista ei oikeastaan kukaan ole käynyt katsomassa poikaa kun oli vauva.

Eräs todella läheinen ystäväkin katkaisi välit kun ostimme asunnon vajaa 3 vuotta sitten. Eikä tosiaan edes onnitellut kun ilmoitin pojan syntymästä. Olen pyytänyt häntä kahville, shoppailemaan, kylään, tarjoutunut että mentäisiin kylään... Lopulta kysyin että mistä kenkä puristaa niin vastaus oli "Musta tuntuu ettet halua nähdä mua vaan haluat esitellä ainoastaan poikasi..." :skilletgirl: mikä kommentti !!! Totesin vaan et hoida ittes ja elämäsi kuntoon, et ei olla tuppautumassa kerta ei tykätä.

Lapsen odotus ja syntymä on niin iso juttu et sen haluis jakaa jonkun läheisen ja tutun ystävän kanssa. Itse jäin todella yksin, varsinkin kun jouduin jäämään sairaslomalle jo joskus 25 vkon paikkeilla.

Edited by _Pai_

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuttua juttua. Olin aikoinaan kaveripiiristä ensimmäinen, joka sai lapsen. Aika nuori (23 v.) kun olin ei kavereita kiinnostanut jutella minusta ja lapsesta. Eipä tainnut lasten esimmäisten vuosien aikoina nähdä kavereita montaakaa kertaa enkä usko et olisin kertaakaan kertonut mitään lapsista. Nyt asiat ovat sen verran muuttuneet että kaikilla kavereilla on lapsia, joten nyt he puhuvat sitten lapsistaan. Minä en tosin vieläkään osaa avautua lapsista kavereiden kesken.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en tosiaan ollu mitenkään ensimmäinen, joka sai lapsen tms... Eikä mitään nuoriakaan vielä olla. Mä täytin 30 v kuukausi pojan syntymän jälkeen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulla tahtoo tilanne olla hiukan toisin päin - olen omista kaveripiireistäni niitä viimeisiä, jolla ei ole lapsia ja olen jäänyt ulkopuolelle.

 

Itse muistan heitä, vaikka asun täällä 500-700 km päässä, ainakin sähköpostilla. Joskus soitan. Jos olen siellä päin, kyselen voidaanko tavata. Toisin päin tämä ei toimi. He eivät kuulemma ehdi edes soittamaan tai laittamaan sähköpostia, kun heillä on "ruuhkavuodet" menossa. Yksi onkin todennut, että pitäisi varmaan pitää yhteyttä ystäviin, että on sitten seuraa kun lapset lentää pesästä... Itse olen vähän kyllästynyt koko hommaan, joten olen jättänyt heihin yhteydenpidon vähemmälle.

 

Tämä sama on ilmennyt myös avomieheni ystävissä - jos me emme yhteyttä pidä, sitä ei ole. Minulla 10. ystävästä on jäljellä 2 - ne parhaat. Noista kahdesta toisesta tulee äiti lokakuussa. Pelkään, että sekin ystävyyssuhde katkeaa siihen, vaikka hän on itse saanut tuta tuon saman, minkä minä yllä, ja on sanonut, että hän ei ikinä tee ystävilleen niin. Suren sitä jo nyt :(

 

Uusiakaan ei ole tullut, kun lähes kaikki ikäseni ovat jo perheellisiä - ja, no, minä en kuulu siihen kastiin. Ikäähän minulla on jo kunnioitettavat 31 ;)

Edited by Tellus

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tutun kuuloisia juttuja täällä.

 

Mekin ollaan miehen kanssa nuoria (21v) ja käytännössä kaikki kaverit on aivan toisenlaisessa elämäntilanteessa kuin me. Me ollaan naimisissa ja molemmat ollaan töissä, ja nyt keväällä ostettiin talo ja lokakuussa tulee vauva. Meidän kaverit on opiskelijoita, osa opintojen alkutaipaleella ja osa sitten pidemmälläkin, eikä kukaan muu ole vielä kihloissakaan. Pari vakavaa parisuhdetta kuitenkin on, eli periaatteessa puolet mun kavereista kuitenkin seurustelee.

 

Mun ekat kaverit jäi jo silloin, kun me mentiin kihloihin, ja seuraavat sitten kun mentiin naimisiin. Siitä seuraavat jäi kun muutettiin takaisin kotiseudulle ja nyt sitten viimeiset katoamiset tuli kun ostettiin talo ja ihmiset kuuli vauvasta. Oikeastaan kaikkien kanssa on vaan käyny niin, että yhteydenpito toiselta suunnaltaa vaan loppuu, ja kun yrittää ehdottaa jotain yhteistä tekemistä niin vastaukseksi tulee vaan jotain epämääräistä mutinaa tai tekosyitä tyyliin "ei voi kun on muuta". Tosin kun kysyin yhdeltä kaverilta, jonka kanssa oltiin tosi läheisiä ennen meidän naimisiinmenoa, että mikä oikein mättää niin sain vastaukseksi että "no kun ei sulle huvita kertoa enää mistään eikä valittaa mistään kun sulla on itellä kaikki niin hiton hyvin". Että silleen.

 

Mä luulen että yks isoin syy sille, miksi mun kavereille on nämä meidän kuviot ollu niin kova paikka on se, ettei me olla uskovaisia, tai siis joo ollaan kristittyjä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä meidän valintojen kanssa. Siksi tätä ei oo mitenkään voinut tavallaan aavistaa etukäteen, vaan se on tullut kavereille ihan puun takaa (vrt. esim. yks meiän lukioaikaiseen kaveriporukkaan kuulunut lestadiolainen tyttö joka meni naimisiin tänä kesänä, ja hänen kanssaan kaikki on kyllä edelleen hyvissä väleissä kun kaikki tiesi et se menee naimisiin nopeasti). Mä oon ollut aina tosi sosiaalinen ja kova menemään vähän joka paikkaan, ja siksi osa otti vähän itseensä, kun alettiin miehen kanssa seurustella ja se muuttui koko ajan vaan vakavammaksi eikä mulla enää haluttanutkaan joka perjantai lähteä jonnekin. Tiiän että osa mun (silloisista) ystävistä suorastaan toivoi että meidän juttu olis loppunut ja muutama sanoi ihan ääneenkin, että se on nyt joko me tai mies.

 

Tottakai tää tilanne surettaa monesti, ja oon välillä tosi yksinäinen. Tämä on muutenkin ihan hirveän pieni paikkakunta, eikä meidän ikäisiä ihmisiä oikeastaan ole, koska täällä ei oo mitään korkea-asteen koulua. Siksi toivoisin tosi paljon, että voisin soitella ihmisten kanssa tai edes jutella fb-chatissa, koska oon edelleen erittäin sosiaalinen luonteeltani ja kaipaan ihmisten seuraa.

 

Onneksi mulla on säilynyt viis kaikkein läheisintä ystävää ja onneksi täällä asuu serkku ja sen vaimo ja kaks (tammikuussa kolme!) lasta. Muuten kyllä hajoais pää ihan tosissaan. Onnea on myös tosi läheinen suku.

 

Mutta tosiaan, tsemppiä kaikille yksinäisyyden kanssa painiville! Tämä on tosi rassaavaa. Onneksi on aina vauva.info. :grin:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ikävä tilanne, eiksa. Kannattaa varmaan ihan suoraan sanoa näille kavereille, että susta tuntuu toi kurjalta.

 

Monet nuoret, lapsettomat ihmiset kuvittelee, että jos joku on raskaana, niin se ei sitten ollenkaan halua ja/tai voi lähteä mukaan esimerkiksi baariin tai illanistujaisiin joissa juodaan alkoholia, eivätkä sitten kysykään. Voi siis olla, että kaverisi yrittävät vaan olla huomaavaisia... ja feilaavat surkeasti. grin.gif

 

Toisaalta monet vielä nuoruutta elävät eivät halua tulla muistutetuiksi siitä, että siinä ei ole koko elämä. Muistan itekin semmosen vaiheen, että tuntui jotenkin tosi kummalliselta olla semmosten ihmisten kanssa joilla oli jotain muutakin sisältöä elämässä kuin opiskeleminen ja opiskelijaelämä. Jälkikäteen tuntuu siltä, että siinä ehkä alitajuisesti torjui sitä tietoa, että itelläkin se elämä vielä joskus päättyy... Nykyään toisaalta ajatuskin siitä, että olisi jäänyt siihen vaiheeseen ikuisesti jumiin on lähinnä karmea. grin.gif

 

Lohdutuksena vielä: mä olen saanut lapseni selvästi keskimääräistä vanhempana, ja mun kokemus on se, että yleensä jossain vaiheessa elämää semmonen päivittäinen yhteydenpito (muuten kuin ehkä just Facebookia selailemalla) kavereihin laantuu useimmilla joka tapauksessa, tuli lapsia tai ei. Meillä elämä muuttui loppujen lopuksi vauvan myötä aika vähän, koska monet niistä muutoksista joita vauva useille tuo oli tapahtuneet muista syistä jo luonnostaan.

 

Kaikille ei toki käy niin, mutta noin yleisesti mun tuttavapiirissä vaikuttaisi siltä, että nuorten välillä ystävyys on usein semmosta laumoissa liikkumista ja päivittäistä soittelua, mutta kun ihmiset tulee vanhemmiksi, yhteydenpito harvenee ja kaverit saattaa vähetä mutta ystävyydet silti syvenee. Ja näin käy useimmille riippumatta siitä, onko lapsia vai ei. On varmasti raskasta olla se, joka kaveripiiristä lähtee tohon kehitykseen ensimmäisenä, erityisesti jos se tapahtuu elämäntilanteen muutoksen takia eikä siksi, että itekään olisi vielä valmis.

 

Mutta jos teillä menee niin kuin mun tuttavapiirissä, se ei tule kestämään ikuisesti se tilanne. Takuulla myöskään se porukka josta olet jäänyt nyt vähän syrjään ei ole hylännyt sua siksi, että eivät yhtäkkiä pitäisi susta; jotenkin ne ei vaan osaa suhtautua sun tilanteeseen koska ovat itse vielä nuoria ja sen ulkopuolella. Kannattaa nyt vaan panostaa siihen, että ite otat yhteyttä niihin kavereihin jotka on sulle tärkeimpiä ja myös etsit uusia ystäviä joilla on samanlainen elämäntilanne.

Edited by J A W

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lyhyenä kommenttina lapsettomalta (emme siis vielä yritä): kun ensimmäinen ystäväni tuli raskaaksi, olin itse hämmentynyt enkä osannut hänen kanssaan enää oikein keskustella, koska tuntui, että hän oli ryhtynyt tärkeään naisen "tehtävään" ja jotenkin aikuistunut yhdessä yössä, ja hävetti että omat puheenaiheet oli opiskelu- ja kännäysjuttuja - ei siis "tarpeeksi tärkeitä", kun toinen kuitenkin kasvatti uutta elämää. Nyt haluaisin pitää häneen enemmä yhteyttä, mutta välimatka on pitkä ja aina kun soittaa niin toisella tuntuu olevan kiire, kun lapsi on just kaatanut mehut lattialle, tai kun kerrankin lapsi saatiin nukkumaan ajoissa niin ovat miehen kanssa kaksin.

 

Nyt kun toinen ystäväni on raskaana, puhumme enemmän kuin koskaan ja monipuolisesti raskaus-, työ- ja muita juttuja. Ehkä ikä vaikuttaa ja olen kypsynyt tai ehkä itsellä on vauva-aika nyt lähempänä tai ehkä otin virheestäni opiksi.

 

Mitä nyt yritin tällä postauksellani sanoa, on että kertokaa ystävillenne suoraan, että haluatte nähdä, pelkäätte että vieraannutte ja että osaatte kyllä puhua muustakin kuin lapsista. Itseä harmittaa aikaisempi käytökseni, mutta tilanne oli uusi enkä siihen osannut suhtautua. Antakaa ystävillenne aikaa ja puhukaa asiasta suoran.

 

:)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tämä on juuri se asia, joka minua kaikista eniten pelottaa, ja joka on ehkä jopa suurin syy siihen etten halua vielä lisääntyä vaikka elämäntilanne muuten sen sallisi!

 

Lukion jälkeen kaverit muuttivat kauemmas, minä jäin tänne syrjäkylille ja muutin miehen kanssa yhteen. Pelkästään jo avoliitto tuntui olevan kova paikka heille, jotka elivät villiä sinkkuelämää. No, yritämme nähdä parhaamme mukaan ja tehdä samoja asioita kuin sillon aikoinaan, ja pikkuhiljaa mieskin on hyväksytty. Mutta jos lapsi tulisi, niin uskon että se loppuisi siihen. Kaverini eivät aio vakiintua ja perustaa perheitä varmaan lähemmäs 7-10 vuoteen vielä, kun minä taas olen sitten jo "näin pitkällä" (omakotitalo ja mies). Asuinpaikkakunnallani minulla ei ole läheisiä ystäviä, ja jos nuo kauempana asuvat (heitäkin on vain kaksi!!) unohtuisivat, olisin ihan yksin.

 

Onhan meillä muutamia tuttuja pariskuntia täällä, sellaisiakin joilla on lapsia. Jos sitten alan hengailemaan heidän kanssaan, tuleeko minusta se nuhjuinen kotiäiti kahvipöydässä, joka ei osaa enää puhua muusta kuin vaipoista ja tuttipulloista? Ei tunnu ainakaan juuri nyt sopivan minuun :P

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täytynee sanoa että kyllä asiat on aika paljon muuttuneet lapsen myötä. Elämä on ihanaa tuon pienen palleroisen kanssa ja päivääkään en vaihtaisi pois. Mistään hinnasta en palaisi siihen aikaan kun tuota pientä tyttöstä ei vielä ollut. Kyllä ahdistaa ajatuskin siittä!!

Kumma juttu että tuo yksinäisyys kuitenkin kesti vain sen raskausajan. Silloin varmastikkin oli niin tunteet pinnassa ja otti niin voimakkaasti kaikki pienetkin vastoinkäymiset. Nyt jälkeenpäin kun muistelee tuota raskausaikaa niin olihan se aivan ihanaa ja oikeastaan aika haikeinkin mielin. Melkeinpä voisi ottaa uusiksi tässä piakkoin. :girl_haha:Nyt kun lapsi on maailmassa niin monen ystävän kanssa ollaan taas paljon yhteyksissä, vähän niin kuin ennenkin. Itseasiassa todella moni on raskautunut ja loppuvuodelle on tulossa vielä 5 vauvaa lähipiirille. :girl_in_love:

Kyllä ne asiat vaan ihmeellisesti aina järjestyy. Todellakaan ei kannata sysätä lapsentekoa hamaan tulevaisuuteen sen takia että pelkää menettävänsä sinkkukaverinsa. Jos ne lähtee niin ehkä se on sitten tarkoitettukin niin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Menee vähän toiseen suuntaan, mutta joskus joukosta jättäytyy tarkoituksella. Olin pitkään ystäväpiirini ainoa lapseton (olen sitä edelleen, mutta nyt raskaana) ja tuttavien ainoat puheenaiheet olivat "sitten, kun sinä menet synnyttämään, se on kuule sellaista tuskaa--" ja lapsiperheen arjen surkeuden valittamista. Itse jättäydyin syrjempään siksi, ettei minulla ollut oikein enää keskustelunaiheita. En syyllistä ketään millään muotoa, mutta totean, että lapsetonkin voi olla usein omalla tavallaan ystävien hylkäämä.

Edited by Jenny-Maria

Share this post


Link to post
Share on other sites

Menee vähän toiseen suuntaan, mutta joskus joukosta jättäytyy tarkoituksella. Olin pitkään ystäväpiirini ainoa lapseton (olen sitä edelleen, mutta nyt raskaana) ja tuttavien ainoat puheenaiheet olivat "sitten, kun sinä menet synnyttämään, se on kuule sellaista tuskaa--" ja lapsiperheen arjen surkeuden valittamista. Itse jättäydyin syrjempään siksi, ettei minulla ollut oikein enää keskustelunaiheita. En syyllistä ketään millään muotoa, mutta totean, että lapsetonkin voi olla usein omalla tavallaan ystävien hylkäämä.

 

Mulla on tuosta samasta myös kokemusta. Kaikilla kavereilla on jo lapsia ja minä ainoana jolla ei, niin jäin yksin. Osin omasta tahdostani koska en jaksanut kuunnella niitä ainaisia vauva-juttuja.. ihan niinkuin muuta elämää ei olisi ollutkaan. Itse kumminkin kärsin kovasta vauvakuumeesta niin se pahensi tilannetta, että en halunnut olla ystävieni kanssa. nyt odotan ensimmäistä lasta (10+3), mutta en ole edes kertonut kavereille.. Aion odottaa ainakin viikolle 12.

Edited by minnie22

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now