Sign in to follow this  
Followers 0
SnowWhite

Kiusaaminen kiusatun oma syy?

82 posts in this topic

Meillä toinen pienen kyläkoulun opettajista osallistui esikoiseni syrjintään, vähättelyyn ja hänen jutuilleen pilkallisesti naureskeluun. En nostanut asiasta juttua mutten kyllä yhtään arvostakaan tuota nuorta, lapsetonta naisihmistä. Ei ole paljon itseäni vanhempi ja minäkin tajuan että ei ole oppilasta kohtaan reilua tunkea oppilaiden jutturinkiin ja systemaattisesti dissata, mollata ja piilopilkata yhtä oppilaista. Jos ei mitään muuta tapahdu, niin siinä helposti oppilaatkin oppii sorsimaan samalla tavalla kun opettajakin. Mitä yleensäkään se opettaja koko ajan tunki siihen juttuporukkaan...? Välillä kaverusporukka ratkaisi tämän menemällä juttelemaan niin kauas ettei opettaja tunkenut mukaan.

 

Ihme muija joka tapauksessa, muutenkin aika tiukkis, ahdaskatseinen ja huumorintajuton. Onneksi johtajaopettaja oli ihan eri maata ja esikoisella oli paljon helpompaa olla ylemmässä luokassa tämän johtajaopettajan opetettavana, vaikka tämä yksi ketku pääsikin vielä laulu- ja välitunneilla kimppuun... :skilletgirl:

 

Nämä kokemukset eivät siis ole 20 vuoden takaa, vaan viimeiseltä 4 vuoden sisältä, nyt esikoinen pääsi yläkouluun joten tästä kiusaajaopettajasta päästiin viime keväänä eroon ja hyvä niin! :)

 

Tuo pisti silmään... Meillä oli ala-asteella opettaja, joka ei ikinä tykännyt musta ja mun parhaasta kaverista, jonka kanssa oltiin, kuin paita ja peppu. Puuttui meidän joka asiaan. mm. Huusi meille yhden välitunnin pää punaisena siitä, kun ei otettu jalkapalloharjoituksissa koulun ulkopuolella yhtä tyttöä meidän porukkaan. Tämä tyttö siis oli kyllä meidän luokalla ja joo, ei tultu toimeen tämän kanssa. Mutta mitä hemmettiä se sille opettajalle kuului, kun se jalkapallojoukkue ei ollut mikään koulun joukkue vaan täysin omaa vapaa-aikaa ja ei edes oltu mitenkään kiusattu tuota kyseistä tyttöä. Ei vaan tultu toimeen. Vähän kaikkeen muuhunkin tuo opettaja puuttui. Joka tapauksessa, pikkusiskoni oli samassa koulussa, juuri meni vasta yläasteelle ja tuo samainen opettaja oli samanlainen pikkusiskolleni koko ala-asteen. Ei noteerannut pikkusiskon hyviä saavutuksia, piti puhutteluita jne. Mun mielestä tuossa on täysin opettajassa jotain vikaa, kun tiesi pikkusiskoni olevan mun sisko ja sen perusteella heti mollasi joka asiassa pikkusiskoanikin. Mua ja kaverianikin sai välillä mollata girl_crazy.gif Oltiin me sen verran mahdoton pari, vaikka ei ketään kiusattukaan ikinä. Mutta tuo mun pikkusiskoni on yksi hiljaisimmista ja tunnollisimmista oppilaista. Eli taitaa "naamavärkki/sukunimi" merkata joillekkin opettajille vähän liikaa, ärsyttää!!!

 

 

edit. Mä oon vähän huono tuomaan tuota asiaani hyvin esille, mutta toivottavasti joku tajusi grin.gif

Edited by pinkdream

Share this post


Link to post
Share on other sites

Toivottavasti tästä ei tule mitään yleistä opettajien mollausketjua.

 

Aivan hirveän surullisia kokemuksia on monella, ja pistää vihaksi se että sellainen on voinut jatkua eikä asiaan ole puututtu.

 

Edelleen kuitenkin haluan uskoa että Aino Kontula -tyyppinen ajattelu on nykykoulussa harvinaista. Kiusaamisen poistamiseksi tehdään kauheasti, mutta ongelma on tosi vaikea. Kertoohan siitä jotain sekin, että työpaikoillakin kiusataan.

 

--

 

Jäin miettimään tuota "oletko ollut kiusaaja"-juttua. Entisellä työpaikallani oli henkilö, joka varmasti koki olevansa kiusattu, sillä kukaan ei hänestä pitänyt. Tämän "kiusatun" tapoihin kuului urkkia kaikilta työyhteisön jäseniltä tietoja heidän palvelussuhteestaan, palkastaan, työnsä laadusta ja sipitellä niitä sitten muille, kai jonkinlaista statusta hakeakseen. Lisäksi hän hoiti vähäisetkin työtehtävänsä huonosti, oli varsin joustamaton ja vietti aina kesäisin 3kk sairaslomalla, mikä luonnollisesti herätti epäilyksiä.

 

Joskus osallistuin keskusteluihin joissa hänestä puhuttiin takanapäin, vaikka olinkin kasvotusten niin ystävällinen kuin jaksoin. Tekikö se minusta työpaikkakiusaajan?

 

Kaikki työyhteisössä varmasti ajattelivat, että ko. henkilö toimi niin tökerösti, että ansaitsi sen että hänestä juoruiltiin. Eikö tässä ole kyse vähän samasta asiasta kuin siitä että haetaan syitä kiusatusta?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tutun tutun poikaa kiusataan koulussa. He ovat muuttaneet ulkomailta Suomeen n. vuosi sitten. Poikaa on potkittu "tiedätte minne" viiden muun pojan toimesta välitunnilla niin ettei kyseinen poika ole pystynyt viikkoon kunnolla kävelemään. Äiti oli mennyt kouluun puhumaan asiasta ja opettaja oli syyttänyt poikaa ja sanonut että kun olette kotoisin X-maasta niin teillehän tällainen väkivalta on ihan tuttua ja asiaan kuuluvaa. Pistää oikeasti vihaksi :skilletgirl:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Äiti oli mennyt kouluun puhumaan asiasta ja opettaja oli syyttänyt poikaa ja sanonut että kun olette kotoisin X-maasta niin teillehän tällainen väkivalta on ihan tuttua ja asiaan kuuluvaa. Pistää oikeasti vihaksi :skilletgirl:

 

Ihan käsittämätöntä, miten joku voi ajatella noin :skilletgirl:

 

Itsellä taas on päällimmäisenä mielessä nyt kiusaamistapaus, jossa kiusaajat ovat maahanmuuttajaperheen poikia (ala-asteella) ja voi olla, että ehkä senkin takia asiaan vähän arkaillaan puuttua. Kiusatulle kummitytölleni opettaja on varsin Kontulan hengessä ehdottanut, että koittaisi miettiä, miten itse aiheuttaa sen kiusaamisen ja muuttaa sitä. Koulukuraattori oli keskittynyt kyselemään tytön kotioloista (joissa ei todellakaan ole mitään erikoista), mihin reipas kummityttöni oli vastannut, että kotona on kaikki kunnossa, koulussa mun paha olla on.

 

Aikanaan on minuakin koulussa kiusattu ja kyllä mä olen jälkikäteen ajatellut, että se nousi enempi kiusaajan omista ongelmista kuin siitä, mitä mä olin, vaikka vähän hiljaisempi luonne olinkin. Vuosia myöhemmin nimittäin kuulin, että kiusaajalla oli tuolloin kotonaan aika isoja ongelmia, vanhemmilla rahahuolia ja ero vireillä. Valitettavasti en sitä vaan silloin osannut ajatella, vaan minä kyllä syytin itseäni ihan ilman, että kukaan mulle tuli sanomaan, että sä olet itse syypää kiusaamiseen.

 

Mä en koskaan kellekään puhunut kiusaamisesta, toisin kuin esim. rohkeampi ja avoimempi kummityttöni - mutta mahtaako tyttö enää uskaltaa ainakaan opettajalle mitään mennäkään puhumaan... Musta lähtökohta ei voi olla tollanen kuin Aino Kontulalla: että ensin mietitään, mitä vikaa kiusatussa on. No, mun käsitys on aika sama kuin fleurilla, uskon myös, että nykykouluissa täs asiassa on menty paljon eteenpäin. Aino Kontula (ja jokunen muukin opettaja) edustaakin ehkä enemmän sitä "vanhaa koulumaailmaa", missä kiusaamista ei ollut kun siitä ei puhuttu. Niinhän tuossa nimittäin käy, jos ruvetaan kiusatusta syytä hakemaan: kiusattu ei enää uskalla asiasta puhua eli ongelma poistuu (opettajan) näköpiiristä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tästä tulisi todella pitkä teksti jos kertoisin, millä kaikilla tavoilla kiusaaminen on vaikuttanut minuun ja elämääni. Asia herättää minussa vieläkin paljon tunteita ja kaikista lohduttominta on se, ettei kukaan koskaan joutunut kunnolla vastuuseen kiusaamisestani. Kiusaajat pääsivät tekosistaan täysin rangaistuksetta. Eipä sillä, luultavasti nämä kiusaajat olisivat tarvinneet oikeasti apua sosiaaliviranomaisilta.

 

Pakko itse avautua. Anteeksi

 

Pitkäaikainen kiusaaminen on kyllä yksi helvetti, koska se vaikuttaa koko elämään. Minulla on ystävä (ylipainoinen), joka vaihtoi koulua kiusaamisen vuoksi 4.lk vain joutuakseen pahempaan paikkaan. Viereisen paikkakunnan koulussa kiusaaminen alkoi jo ekasta päivästä, kun kukaan ei edes tuntenut tai ollut jutellut. Tällä luokalla oli toinen kaverini (yläaste oli yhteistä, tutustuin siellä. Tämä ihminen pitkä hoikka kaunis mutta..erilainen todellakin pyrkii oikein yksinäisyyteen) jota oltiin myös kiusattu esikoulusta asti, mutta hän oli onnellinen. Joku muu oli kohteena ja kaikki ei keskittynyt häneen. Silti he eivät ystävystyneet, vaan eritoten yläasteella olivat miltei sodassa keskenään, nälvivät, loukkaantuivat jne. Siinä olikin mukava olla kahden eniten kiusatun paras kaveri, kun he eivät sietäneet toisiaan. Tämä ensimmäinen ystävä on kuitenkin naarmuuntunut koko elämäkseen. Hänellä menee hyvin. On mies, opiskelut sujuvat pienistä ongelmista huolimatta jne. Nykyiset luokkatoverit kuvaavat häntä avoimeksi suulaaksi iloiseksi. Hän ei vaan itse koe sitä. Rooli se on hänellekin. Silti hän voi purskahtaa yhä itkuun ja raivoon vain nähdessään entisen kiusaajansa. Monet käskevät häntä unohtamaan ja antamaan olla, mutta miten voi unohtaa oman historiansa? koko lapsuutensa ja teini-ikänsä?

 

Itse olin myös kiusattu ja hommaa lisäsi se, että vedin puoleeni kiusattuja. Reagoimatta jättäminen ei todellakaan lopeta kiusaamista. Sen me kolme voimme todistaa. Toki koulussa kiusattiin muitakin, mutta vaikka emme yksin tai joukossa reagoineet, ei kiusaaminen vähentynyt. Itse sen kestin. Koen että minut kasvatettiin niin, ettei minulla ole mitään syytä hävetä itseäni tai taipua muiden tahtoon. Oma pääni oli niin vahva että kiusaaminen ei siten satuttanut, kuten näitä kahta ystävääni. Saatoin kuunnella solvauksia vaikka kuinka ja katsoa haukkujaa ystävällisesti silmiin. En taipunut muiden tahtoon esim. peleissä maalivahdiksi tms. Itsevarmuuteni kasvoi eritoten 15 vuoden jälkeen. Serkkuni sanookin että olin hänen roolimallinsa koko lukioikäni (serkku silloin yläaste ikäinen) koska vieraillessani hänen luonaan olin juuri oma itseni ja kun kylällä tapasimme hänen kiusaajiaan annoin kuulua (yllättävän helppoa kun vieraat kiusaajat kyseessä) enkä antanut periksi vaikka "tyhmä tyttö maalta mistää tajua"..

 

OT muistelma Lämmöllä muistelen ilmaisutaidon tehtävää liikuntasalissa, missä kuvittelimme olevamme alkeellisia organismeja tai jotain, joista kehitymme vähitellen. Porukka kasassa lattialla mahallaan. Minä joukon laitamilla ja kaverini heti eroamassa porukasta. Opimme liikkumaan, kaveri erkanee. Opimme puhumaan ja tavoittelemme yhteistäkieltä. Jokaisen tuli miettiä sana esim. ruumiinosa jota alkoi hokea ja sitten piti kehittyä se oma juttu. Joku keksi sanan KAKKA ja sitä sitten kaikille hoilas ja he nauraen liittyivät mukaan. Oli hyvin koomista kun 13 oppilasta mahallaan yhden edessä huutaa KAKKA ja minä huudan vastaan PERSE. Noh kun homma ei ratkennut opettaja huomautti, että yksi puuttuu. Kaverini oli salin nurkassa yksin. Kaikki sitten "tottakai me se mukaan otetaan" ryntäämällä luo. Kaveri sitten perääntyi "kauhuissaan" eihän tämä olento tuollaisista mitään tiennyt. Eikä muille mennyt jakeluun. Huusivat kakkaansa ja tulivat ahdistavan lähelle ja sitten loppui mielenkiinto. Eivät he edes esittäneet sitä vaan heiltä meni mielenkiinto! "voidaanko lopettaa jo" Minä menin varovasti kaerini sivulle ja vieritin pallon. Siihen päättyi tunti..

Lukiossa yksi kiusaajistani abien känni-iltana kun olin kuskina yhtäkkiä avautui minulle. Vaikka hän oli kännissä vaalin noita sanoja: "Koibito. Mä ihailen ja kadehdin sua. Sä osaat olla oma itses, etkä sä anna muiden vaikuttaa siihen". Kyllä kiusaaminen silti jälkensä jätti. Minulla on se ns. vakava rooli ihmisryhmässä esim. töissä tai miehen puolen sukujuhlissa. Luokkatilat opettivat minulle, että jos joku nauraa takanasi jotakin on vialla. Se on rasittavaa, kun kulkee kylällä ja kuulee naurua - automaattisesti "mikä minussa on vikana? astuinko johonkin? lähestyykö joku? kulkeeko joku takanani niin etten huomaa?" Epäluuloisuus, ennakkoluulot ja negatiivisuus vieraisiin ihmisiin ja heidän aikeisiinsa nousee usein pintaan. Miksi minua kiusattiin? Ei koskaan selvinnyt. Mistä minua kiusattiin? Ei mitään rajaa. Saattoi olla se että pidin eläimistä, olin tehnyt tehtävät, olin sen ja sen kaveri, lohdutin ystävääni halaamalla joten olimme siis lesboja, olin ajoissa, kävelin enkä laahustanut kengät kahisten tienpintaa, en hakeutunut porukkaan...

 

Kaverini menivät opettajalleen, luokanvalvojalleen kertomaan tilanteesta, jonka näki siis koko koulun oppilaat välitunneillakin. Opettaja, kaikkien kaveri kun oli vastaus: ei meidän luokalla ketään kiusata.

Kukaan kiusaajista ei koskaan joutunut vastaamaan tekosistaan. Hauskaa oli että eräs ihminen jota vihasin kiusaajana syvästi oli oikein mukava esim. ilmaisutaidon ryhmä- ja paritöissä kun oppiaineryhmässä ei ollut ketään hänen ystäväänsä. Meidän kiusaamisen kohdalla ei sentään fyysiseen menty, mutta on nähty potkimista, lyömistä, lasin läpi menoa tms. kuultu puukoista jne. Niihin toki heti koulusta tartuttiin, kun se hetkellinen fyysinen on vaarallista - mutta vahingoittaa se henkinenkin. Pitkällisesti. Niitä sitten jokainen makselee tyylillään.

 

Kiusaamisesta puhutaan muutenkin kovin vähän. En minäkään avautunut opettajille, vanhemmille tai sisaruksilleni koskaan. En vieläkään ole kertonut vanhemmilleni. Ystävänikin ovat vasta aikuisiällä saaneet sanotuksi vanhemmilleen, vaikka suhteet kuinka avoimia ja hyviä ovat olleetkin. Lapsilla on puoli, jota edes omat vanhemmat eivät tunne. Ovathan he ihmisiä. Jos kiusaamista näkee tai siitä kuulee älkäämme me aikuisina koskaan jättäkö sitä huomiotta. Opetetaan lapsille ja vaikka niille opettajille ja työtovereille sitä suvaitsevaisuutta, mitä haluamme puoltaa. lipsrsealed.gif

 

Sori pitkä avautuminen, mutta tämä on niin lähellä sydäntä. Syytän pitkään valvomista.

Edited by koibito

Share this post


Link to post
Share on other sites

Suurin osa opettajista yrittää opettaa suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden hyväksymistä/sietämistä. Mutta kun on tyttö, joka halusi liikkatunnilla pukuhuoneessa haistella toisten alusvaatteita. Puhuttiin lapsen kanssa, että tämmöistä ei yleensä tehdä, ei ainakaan toisten ihmisten nähden, yleisillä paikoilla. PUhuttiin vanhempien kanssa, puhuttiin luokassa, puhuttiin, puhuttiin puhuttiin, ymmärrettiin ja kunnioitettiin hänen erilaisuuttaan. Koitettiin opettaa, ettei toisten tavaroihin saa koskea. SIITÄ HUOLIMATTA aika harva halusi olla kaveri tuon tytön kanssa - mitään varsinaista diagnoosia ei löydy taustalta , onpahan vaan vähän erikoisempi perhetausta - koska harva meistä haluaa alusvaatteitaan haisteltavan/korviksensa laitettavan suuhun jne. Huomionhakuisuutta, ehkä. Opettajana yritin antaa lapselle keinoja lähestyä toisia sosiaalisesti hyväksyttävämmin keinoin, mutta onhan se aika hankalaa, kun maine on mitä on.

 

Tapaus kaksi

 

Tyttö kolmasluokkalainen haluaisi kaveerata lapsen A kanssa. A:n paras kaveri on B ja C kuuluu kanssa samaan porukkaan. Tyttö kolmasluokkalainen haluaisi kanssa. Nämä A, B ja C harrastavat samaa asiaa ja viettävät paljon aikaa yhdessä, koska perheensä ovat kaikki tuttuja keskenään. "Kiusattu" perheineen ei halua osallistua ko. harrastukseen eikä perheiden ajanviettoon, mutta haluaa "kiusatun" olevan tämän ryhmän tasavertainen jäsen. Ja kun koulu ei kykene sitä järjestämään, on kysymys kiusaamisesta. Kun vanhemmilta kysytään, mitä he ovat valmiit tekemään asian eteen, vastaus on, että koululla on velvollisuus lopettaa kiusaaminen.

 

Kysynkin teiltä, hyvät vaukkarit, kertokaa minulle, opettajalle, mitä tuollaisessa tilanteessa opettajan mielestänne tulee tehdä, ettei saa kiusaajan leimaa otsaansa? Mihin vedetään raja, jonka jälkeen opettajan ei enää tarvitse yrittää kertoa, että kysymys ei ole kiusaamisesta ja että ihan kaikkea ei ole vanhemmilla oikeus vaatia. Tai lapsilla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^No tuo eka tapaus kuulostaa hankalalta.

 

 

Toinen tapaus taas on jotenkin häh osastoa. Kyllähän jonkun porukan pitäisi osata päästää ulkopuolinenkin osapuoli joukkoon, vaikkei sitten koulun ulkopuolella olisi yhteistä harrastusta. Menee vähän yli hilseen, että vanhemmilta vaadittaisiin toisten vanhempien kanssa kaveeraamista, jotta lapset voisivat olla kavereita keskenään. Siis eihän tästä ulkopuolisesta tytöstä juu varmaan tasavertaista jäsentä voi tulla, mutta erilainen, hyväksytty jäsen kyllä (ja se vanhempien tasavertaisuus juttu nyt voi vaan olla pöyristyneenä sanottua ja pointti on vaan jotenkin yritetty saada esille...eli ettei toista jätetä yksin). Opettajana yrittäisin lähteä purkamaan tilannetta niin, että selvittäisin sille kiusaaja/hyljeksijä porukalle kuinka pahalta tuntuu, kun se yksi jätetään ulkopuolelle. Siis nimenomaa jollain mahdollisimman konreettisilla esimerkeillä. Ja mahdollisesti esim. voisi erottaa siitä 3 porukasta yhden vaikka päiväksi (kävisi jokaisen vuorollaan läpi) istumaan eri paikkaan kuin muut. Siinä tulisi vähän koettua sitä, mitä on olla erillään muista...En tiedä, että olisiko pari-kolme päivää vielä parempi pituus tuolle erotukselle. Mutta tässä nyt jotain ajatuksia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kuulun itsekin tuohon ryhmään "koulukiusatut" ja en voi kieltää etteikö siitä olisi jäänyt arpia. Mua kiusattiin ala-asteella neljä vuotta ja koko kolme vuotta yläasteella. En tiedä onko minulla antaa mitään uutta tähän ketjuun - Tamsu, bohemia ja kobiti oikeastaan kertovat kaiken. Toki jokainen tapaus on erikseen, mutta noissa oli kiteytettynä aika pitkälti se miltä se tuntuu, mitä se on ja mitä se tuo tullessaan.

 

Minä taas yritin aikanani (ala-asteella) kertoa äidilleni kiusaamisestani. Hän käski minun puhua kymmenen vuotta vanhemmalle isosiskolle, jota oli myös kiusattu - koko ala-aste. Yritin pari kertaa, mutta se oli turhaa. Hänen mielestään minun piti vain olla välittämättä - unohtaa, unohtaa ja unohtaa. Mutta se ei ole niin helppoa ja sanoisinkin nyt vanhempana, että se on maailman huonoin ohje näin (ilmeiseti) herkälle ihmiselle kuin minä olen. Myöskään siskoni mielestä minulla ei ollut ongelmaa, koska minulla oli kuitenkin kaveri - hän kun oli ollut kokonaan yksin. Mutta niin kuin voi todeta, ei sitä kiusaamista kaveritkaan estä, varsinkin, jos ne kaverit on samanlaisia "reppanoita" kuin sinä itse. Kaveri voi olla myös niistä "kiusaajan piireistä", mutta nämä tyypit ovat kanssasi lähinnä säälistä tai vain saadakseen tietää kuinka "outo" sinä oikeasti olet. Lopulta ne kaikki kuitenkin selkään puukottivat ja minä jäin yksin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en tiedä noita Lucillen kertoman tapauksen taustoja, mutta itselle tuosta toisesta esimerkistä tuli käsitys, että tytöt A, B ja C ovat jo harrastuksensakin kautta olleet pidempään ystäviä ja sillä tavalla tiivis combo. Ja nyt on sitten tyttö kolmasluokkalainen keksinyt, että hän haluaa kuulua näiden kolmen porukkaan, mitä vanhempansakin komppaavat ilman, että olisivat valmiita vapaa-ajalla tätä ystävystymistä tukemaan.

 

Minusta on sinänsä aika hassua, että omaan kaveriryhmään pitäisi toivottaa tervetulleeksi kuka tahansa, joka siihen keksii haluta. Onhan meillä aikuisillakin tietyt kaveripiirimme, joihin ei tuosta noin vaan "oteta" uusia jäseniä. Toki kaveriporukkaan voi näitä uusia ihmisiä liittyä, mutta yleensä se tapahtuu luonnollisesti, vaikkapa sen yhteisen harrastuksen myötä. Sen sijaan jonkun ylemmän tahon määräys, että "nyt alatte viettää aikaa henkilön x kanssa", ei varmastikaan missään aikuistenkaan kaveripiirissä saa varauksetonta kannatusta. Onko tämä sitten kiusaamista?

 

Lucillen viestistä ei käy ilmi, miksi tämä tyttö halusi näiden kolmen tytön ryhmään. Jos kyseessä on luokka, jolla on ainoastaan neljä tyttöä ja tämä tyttö kolmasluokkalainen jää aina välitunneilla yksin, on asia tietenkin eri. Syrjiä ei saa. Mutta kyllä minä ainakin olen oppilaille opettanut, että kaikista ei tarvitse tykätä, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Eihän me aikuisetkaan tykätä esim. kaikista työkavereista ja sen vuoksi emme kyseisten henkilöiden kanssa vapaa-ajalla kaveeraa. Töissä taas sitten ollaan yhteistyössä.

 

Em. tapauksesta minulle ainakin tuli hieman se käsitys, että tuo tyttö kolmasluokkalainen haluaisi nuo kolme muuta sydänystäviksi, kyse ei ole pelkästään kouluaikana tapahtuvasta kanssakäymisestä. Ja tämän tytön vanhemmat ovat sitä mieltä, että koulun pitäisi tämä ystävystyminen saada aikaan ja jos ei, tyttöä heidän mielestään kiusataan.

 

Saatan tietty olla väärässäkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kuulun itsekin tuohon ryhmään "koulukiusatut" ja en voi kieltää etteikö siitä olisi jäänyt arpia. Mua kiusattiin ala-asteella neljä vuotta ja koko kolme vuotta yläasteella. En tiedä onko minulla antaa mitään uutta tähän ketjuun - Tamsu, bohemia ja kobiti oikeastaan kertovat kaiken. Toki jokainen tapaus on erikseen, mutta noissa oli kiteytettynä aika pitkälti se miltä se tuntuu, mitä se on ja mitä se tuo tullessaan.

 

Minä taas yritin aikanani (ala-asteella) kertoa äidilleni kiusaamisestani. Hän käski minun puhua kymmenen vuotta vanhemmalle isosiskolle, jota oli myös kiusattu - koko ala-aste. Yritin pari kertaa, mutta se oli turhaa. Hänen mielestään minun piti vain olla välittämättä - unohtaa, unohtaa ja unohtaa. Mutta se ei ole niin helppoa ja sanoisinkin nyt vanhempana, että se on maailman huonoin ohje näin (ilmeiseti) herkälle ihmiselle kuin minä olen. Myöskään siskoni mielestä minulla ei ollut ongelmaa, koska minulla oli kuitenkin kaveri - hän kun oli ollut kokonaan yksin. Mutta niin kuin voi todeta, ei sitä kiusaamista kaveritkaan estä, varsinkin, jos ne kaverit on samanlaisia "reppanoita" kuin sinä itse. Kaveri voi olla myös niistä "kiusaajan piireistä", mutta nämä tyypit ovat kanssasi lähinnä säälistä tai vain saadakseen tietää kuinka "outo" sinä oikeasti olet. Lopulta ne kaikki kuitenkin selkään puukottivat ja minä jäin yksin.

 

Kylläpä tää foorumi nyt kettuilee mule :/ On näköjään hiukan noi foorumi-taidot ruosteessa ;) Mutta epistolaan. Piti siis jatkamani, kuinka erilailla me siskoni kanssa koimme kiusaamisen ja kuinka erilailla me elämme sen historian kanssa. Tästä aiheesta tuli nimittäin puhetta siskoni kanssa viime kesänä, kun hänen lapsiaan oli alettu syyttää kiusaajiksi. Siskoni suhtatuminen oli mielenkiintoista. Hän ei tietenkään kieltänyt, etteikö hänenkin lapsensa voisi olla kiusaaja - onnesta näin ei sitten kuitenkaan ollut - mutta mielenkiintoista oli kuitenkin se, kuinka hän vieritti pallon myös sille vastapuolelle, kiusatulle, koska kiusattu ilmeisesti provosoi tullakseen kiusatuksi, toisin sanoen ärsytti muita tahallaan. Itse olisin suhtautunut asiaan kovin erilailla, siskoni mielestä liian tunteellisesti. No, puhuttuani hetken menneistä, hänen mielestään minulla ei edelleenkään ole koskaan ollutkaan mitään todellista ongelmaa...

 

Entäpä sitten äitini näiden vuosien jälkeen. Asia tuli puheeksi, kun minulla paloi hihat äitini itsesääliin: minä en tiedä kuinka vaikeaa hänellä on ollut, kun on jäänyt niin yksin, kuinka häntä on hyljeksitty ect. Korvensi, kun se mantra oli kuultu jo sata kertaa aikaisemminkin, ja tuntui, että äidin mielestä mulla ei ollut mitään samantyyppistäkään ongelmaa. Huusin sitten suoraan puhelimeen itkukurkussa, että tiedätkö sä miltä tuntuu olla kiusattu ja sun läheiset ei kuuntele sua, vaikka sä kerrotkin niille. Äiti oli hiljaa ja sanoi, että oli luullut, että kiusaaminen oli loppunut, kun enää sen kahden kerran jälkeen puhunut mitään. Mutta miksi olisin puhunut? Eihän minua oltu kuunneltu silloin aikaisemminkaan...

 

Ei niin mukavia muistoja, mutta osa omaa historiaani - ja valitettavasti se määrittää osaltaan myös hyvin paljon sitä mitä olen tänä päivänä. Mitä sitten niille kiusaajilleni kuuluu? Niin kuin joku Tamsusta, bohemiasta tai kobitistakin totesi kiusaajajoukon olleen aika laaja, niin se oli minullakin. Kiusaajissani oli siis aivan kaikenlaisia - niitä tuli hyvistä perheistä ja huonoista perheistä. Nykyään osa on menestynyt ja osa on syrjäytynyt ja/tai alkoholisoitunut. Minusta mItään taetta kenestä tai millasiesta tulee kiusaaja, ei oikeastaan ole. Kirjo oli omalla kohdalla jo niin valtava ja se ulottui yläasteella jo ylemmille luokille, joten tätä populaa, joka inhosi tai ei paineen alla voinut näyttäytyä kanssani (hyljeksi olisi varmaan oikea sana), oli jo paljon.

Edited by Tellus

Share this post


Link to post
Share on other sites

Suurin osa opettajista yrittää opettaa suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden hyväksymistä/sietämistä. Mutta kun on tyttö, joka halusi liikkatunnilla pukuhuoneessa haistella toisten alusvaatteita. Puhuttiin lapsen kanssa, että tämmöistä ei yleensä tehdä, ei ainakaan toisten ihmisten nähden, yleisillä paikoilla. PUhuttiin vanhempien kanssa, puhuttiin luokassa, puhuttiin, puhuttiin puhuttiin, ymmärrettiin ja kunnioitettiin hänen erilaisuuttaan. Koitettiin opettaa, ettei toisten tavaroihin saa koskea. SIITÄ HUOLIMATTA aika harva halusi olla kaveri tuon tytön kanssa - mitään varsinaista diagnoosia ei löydy taustalta , onpahan vaan vähän erikoisempi perhetausta - koska harva meistä haluaa alusvaatteitaan haisteltavan/korviksensa laitettavan suuhun jne. Huomionhakuisuutta, ehkä. Opettajana yritin antaa lapselle keinoja lähestyä toisia sosiaalisesti hyväksyttävämmin keinoin, mutta onhan se aika hankalaa, kun maine on mitä on.

 

Kysynkin teiltä, hyvät vaukkarit, kertokaa minulle, opettajalle, mitä tuollaisessa tilanteessa opettajan mielestänne tulee tehdä, ettei saa kiusaajan leimaa otsaansa? Mihin vedetään raja, jonka jälkeen opettajan ei enää tarvitse yrittää kertoa, että kysymys ei ole kiusaamisesta ja että ihan kaikkea ei ole vanhemmilla oikeus vaatia. Tai lapsilla.

 

 

Mihin tuo perustuu, että tämä kyseinen tyttö olisi haistellut näitä alusvaatteita? Onko joku opettajista nähnyt tuon tilanteen? Vai perustuuko tämä muiden tyttöjen puheisiin? Perhetaustahan ei ole tuon tytön syy. Kukaan ei voi valita sitä minkälaiseen perheeseen syntyy ja jos lapsi on kovin huomionhakuinen voisiko hänellä olla sitten tosiaan joku hätänä.

 

Miksi minua sitten kiusattiin lapsena, sitä mietin aikani. Kiusaamisen aloitti sen hetkinen paras ystäväni uuden tytön tultua luokkaamme. Hänellä oli kotonaan alkoholisti vanhemmat jotka erosivat. Jouduinko hänen pahanolonsa purkamisen kohteeksi...Varmasti oli itsessänikin jotakin vikaa, mutta mitä minussa oli sellaista joka oikeutti vuosikausia kestävään henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan? Kuka suojelee lasta tällaiselta koulussa jos eivät opettajat ja muu henkilökunta? Katsoin tässä taannoin dokkarin amerikasta. Siellä tehtiin kokeilu 2-3 luokkalaisille, jossa lapset jaettiin ryhmiin. Toisen ryhmän lapsille annettiin punaiset paidat ja toisen ryhmän oppilaille siniset paidat. Ensin toinen joukkue sai etuoikeuksia ja heitä kannustettiin haukkumaan sinipaitaisia. Seuraavalla viikolla osia vaihdettiin ja nyt sinipaitaiset saivat etuoikeuksia ja punapaitaiset olivat alempiarvoisia. Kokeen jälkeen lapset kertoivat, ettei ole kivaa kun kiusataan. Se ei tunnu mukavalta. Oppisivatko lapset kunnioittamaan enemmän toisiaan juuri tällaisten tehtävien kautta? Mielestäni kyseisen dokkarin menetelmät olivat todella hyvät. Jokainen oli sekä kiusaajan että kiusatun asemassa. Etuoikeutettuna ja alempiarvoisena. Omakohtainen kokemus auttaisi varmasti tunnistamaan sen miltä kiusatusta tuntuu.

 

Erilainen ihminen kyllä usein tiedostaakin olevansa erilainen. Olipa se sitten persoonassa tai ulkonäössä. Minua on monesti sanottukkin erikoiseksi ihmiseksi ja ulkonäköäni "eksoottiseksi". Myös ulkonäköni on herättänyt kovasti kiinostusta ja halua arvostella muissa tytöissä/naisissa niin lapsena kuin aikuisenakin. Olen saanut kuulla tämän tyylisiä kommentteja " se luulee olevansa nätti", " luuletko sinä että sulla on kauniit silmät", " ompa sulla isot huulet, en minä ainakaa tommosia haluis" yms. Miehet antavat minulle tietysti aivan päinvastaista palautetta kuten " ompa sinulla kauniit silmät ja huulet". Sain myöhemmin kuulla eräältä kiusaamisen osallistuneelta, että tämä pääkiusaaja oli ollut hyvin kateellinen minulle kauneudestani ja hoikkuudestani. Olin kuin puulla päähän lyöty ! Minuahan oli aina haukuttua rumaksi ja ties miksi. Taustalla olikin halu laittaa minut kärsimään, koska olin nätti. En kylläkään omasta mielestäni ole mitenkään niin jumalaisen kaunis, ettäkö siitä voisi olla kateellinen, mutta näköjään voi. Eniten minua ihmetytti siinä se, että näen itse aina muissa ihmisissä jotain kaunista enkä pidä itseäni mitenkään muita kauniimpana. En edes kuulunut koulun tytöistä niihin jotka pukeutuivat trendikkäimmin. Lapsena käytin ihan tavallisia vaatteita, enkä mitenkään korostanut ulkonäköäni eli senkään puolesta en ymmärrä, mikä ulkonäössäni niin kovasti tätä kiusaamisen organisoijaa kiehtoi.

 

Yksi asia, josta olen kiitollinen vanhemmilleni. He opettivat, että teoilla ja sanoilla on seuraukset. He opettivat minulle sen että jokainen ihminen on luojan luoma. Jokainen ihminen on samanarvoinen. Jokainen ihminen on kaunis ulkoisesti ja sisäisesti, kauneus on katsojan silmässä jne. Minusta siis kasvatettiin suvaitsevainen. Vanhempani kielsivät muiden ihmisten ulkonäön arvostelun ja kehottivat aina pyrkimään tulemaan toimeen muiden kanssa. Vaikka kiusaaminen jättikin minuun syvät haavat niin koen silti erilaisuuteni olevan myös rikkaus. On mahtavaa kun pystyy näkemään pintaa syvemmälle ja hyväksymään myös erilaisuuden.

 

Koulukiusaamisen todistamisen hankaluuden toki ymmärrän. Jos muut valehtevat asioita kiusatusta ja keksivät hänestä perättömiä juttuja niin voi olla vaikea tunnistaa mikä lasten puheista on totta ja mikä ei. Minustakin kun oli niin paljon kaikenlaisia ihme juttuja kiusaajien toimesta keksitty. Osa jutuista oli tavallaan tottakin, mutta ne oltiin "väritetty" kuulostamaan paljon pahemmilta kuin oikeasti olivatkaan tai niihin oli vähän lisätty jotakin. Osa juituista oli taas silkkaa valhetta ja täysin keksittyä. Omassa tapauksessani opettajat takuulla huomasivat, että minua kiusataan. Olinhan aina yksin jokapaikassa ja olihan äitini ottanut kouluun yhteyttä. Opettajat vain päättivät kääntää selkänsä.

Edited by Tamsu_81

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse entisenä koulukiusattuna en mitenkään voi ymmärtää miten kiusaaminen voi olla kiusatun syy. Totta että jotkut asiat saattavat tehdä lapsesta helpommin kiusaamisen kohteen, mutta että kiusatun syy!? Ihan järkkyä että joku ajattelee noin..girl_sad.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eihän tuossa sanota että kiusaaminen olisi kiusatun SYY vaan ehdotetaan vain että asiaa voisi lähestyä kummastakin suunnasta, kiusaajan ja kiusatun. Ymmärrän itse kyllä mitä Kontula ajaa takaa eli paitsi yrittää estää kiusaajaa kiusaamasta, voisi joskus olla fiksua myös opettaa sille kiusatulle millaisilla toimintatavoilla voisi vähentää kiusatuksi joutumista koska muuten sen yhden kiusaajan paikalle tulee helposti seuraava ja ollaan lähtötilanteessa taas. Jotakuta voidaan kiusata vaikka hammasrautojen takia mutta eihän kaikkia hammasrautaisia kiusata, ja yhtä nimitellään rillipääksi vaikka luokalla olisi viisi muutakin joilla on lasit. Jotain muitakin tekijöitä täytyy siis olla, ja uskon Kontulan tavoin että JOISSAIN (ei siis missään tapauksissa kaikissa!) tapauksissa kyse voi olla tosiaan siitä että se kiusattu lapsi itse käyttäytyy sellaisella tavalla jonka muut kokevat ärsyttäväksi, härnääväksi tai muutoin kiusaamaan houkuttelevaksi (vaikka lapsi ei sitä ehkä itse tiedostaisikaan) tai sitten tulkitsee kiusaamiseksi sellaisenkin toiminnan jota ei ole alunperin pahantahtoiseksi tarkoitettu (joskin tämä jälkimmäinen helposti johtaa todelliseen kiusaamiseen kun muita kiukuttaa se että yksi nostaa metelin asiasta joka heidän mielestään oli ihan viatonta leikkiä). Kiusaamisintoa myös vähentää jos lapsi ei itse tuo ilmi pitävänsä erikoisia piirteitään tai ominaisuuksiaan ongelmana tai häpeänä vaan on niistä avoimen ylpeä tai ottaa tai ottaa nälvimiset vastaan pelkällä huumorilla. Mutta kuten jo edellä todettua niin ei tämä kaikkiin kiusaamistapauksiin tietenkään päde. Silti mielestäni tuota Kontulan näkökulmaakaan ei ole syytä täysin teilata.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ymmärrän itse kyllä mitä Kontula ajaa takaa eli paitsi yrittää estää kiusaajaa kiusaamasta, voisi joskus olla fiksua myös opettaa sille kiusatulle millaisilla toimintatavoilla voisi vähentää kiusatuksi joutumista koska muuten sen yhden kiusaajan paikalle tulee helposti seuraava ja ollaan lähtötilanteessa taas. JOISSAIN (ei siis missään tapauksissa kaikissa!) tapauksissa kyse voi olla tosiaan siitä että se kiusattu lapsi itse käyttäytyy sellaisella tavalla jonka muut kokevat ärsyttäväksi, härnääväksi tai muutoin kiusaamaan houkuttelevaksi (vaikka lapsi ei sitä ehkä itse tiedostaisikaan) tai sitten tulkitsee kiusaamiseksi sellaisenkin toiminnan jota ei ole alunperin pahantahtoiseksi tarkoitettu (joskin tämä jälkimmäinen helposti johtaa todelliseen kiusaamiseen kun muita kiukuttaa se että yksi nostaa metelin asiasta joka heidän mielestään oli ihan viatonta leikkiä).

 

Onko sinua kiusattu koulussa? Miten esim. minä olisin voinut käyttäytyä toisin silloin kun minua kiusattiin ja kiusaaminen alkoi aivan yllättäen uuden tytön muutettua luokallemme. Muutamassa kuukaudessa kiusaaminen paheni ja vuodessa oltiinkin jo fyysisen väkivallan ja tappouhkausten yms. uhkausten puolella. Sanoppa yksikin konreettinen esimerkki miten olisin omalla käytökselläni voinut vaikuttaa tuohon? Ennenkuin tuo tyttö tuli luokallemme, minua ei kiusattu. Hän käänsi kaikki minua vastaan ja yllyttyi muita kiusaamaan. Minusta tuli hiljainen ja ujo yms. Välinpitämättömyys ei auttanut lopettamaan kiusaamista. Minulle sanottiin, että " älä ota itseesi ja älä reagoi" kyllä se loppuu kun kyllästyvät. No, eivät kyllästyneet vaikka olinkin ihan yksin aina jossain nurkassa hiljaa istumassa. Minua tosiaan kiinostaisi tietää miten minun olisi pitänyt käyttäytyä, jotta kiusaaminen olisi loppunut kun hiljaisuus ja reagoimattomuus eivät tepsineet? Erityisesti minua loukkaa kirjoituksesi tämä kohta: "joskin tämä jälkimmäinen helposti johtaa todelliseen kiusaamiseen kun muita kiukuttaa se että yksi nostaa metelin asiasta joka heidän mielestään oli ihan viatonta leikkiä)". Kyllä siitä on leikki kaukana jos porukalla pilkataan yhtä. Sitten muka ollaan justiin niin marttyyriä, että " eihän me mitään tarkoitettu ". Lapsillekkin pitäisi opettaa se, että kaikki eivät tykkää pilkkaamisesta. Joidenkin ihmisten mielestä on ihan normaalia pilkata toisten ihmisten ominaisuuksia ja se on heistä hirvittävän hauskaa. Muiden pitäisi ymmärtää tätä heidän " huumoriansa ". Henkisen väkivallan voi varsin hyvin verhoilla myös mukahuumoriksi. Varsinkin naiset ovat tässä lajissa mestareita. Osataan kyllä piilovittuilla ja kuittailla toiselle. Sitten kun toinen loukkaantuu niin ollaan muka niin viatonta että.

 

Ne muut kiusaamistapaukset jotka muistan kouluajoistani johtuivat ulkonäkötekijöistä tai muista poikkeavista ominaisuuksista. En muista yhtään ainutta tapausta, jossa kiusattu olisi omalla käytöksellään aiheuttanut kiusaamisen. Yhtä tyttöä haukuttiin lihavaksi, toista huoraksi (pukeutui huomiota herättävästi ja meikkasi upeasti, toiset kahdetivat), eräällä oli poikien mielestä naurettavan kuuloinen ääni yms. Mikä vika on niissä ihmisissä jotka eivät tajua, että toisen henkilökohtaisten ominaisuuksien mollaaminen ei ole huumoria, se ei ole hauskaa eikä kenenkään tarvitse sellaista sietää vaikka se kuinka joidenkin mielstä olisi huumoria ja tarkoitettu vain "leikiksi". Jos on vara pilailla esim. toisen ulkonäön kustannuksella niin pilailkoon itsensä kustannuksella. Minusta tuollaisella ihmisellä ei ole lainkaan tunnelälyä tai empatiakykyä joka yhtään toisen tunteita miettimättä moittii tämän lihavuutta tai jotakin muuta ominaisuutta. Sekin taito varmasti kotona opetetaan tai jätetään opettamatta...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tamsu-81: et ilmeisesti huomannut mutta mainitsin viestissäni kyllä kahteenkin otteeseen (olisi kai pitänyt vielä lihavoidakin) että yllämainittu pätee vain osaan tapauksista. Itse kyllä muistan lapsuudestani tapauksen jolloin aikuiset moittivat minua ja kavereitani kiusaamisesta tapauksessa jossa emme ottaneet erästä tyttöä leikkeihin mukaan. Kyseinen tyttö ei oikein osannut toimia ryhmässä ja leikit menivät aina pilalle jos hän oli mukana. Silti yritimme aina välillä ottaa hänet mukaan ja ihan tosissaan olla hänelle niin kilttejä kuin osasimme koska aikuiset sanoivat että niin pitää tehdä mutta ei sitä kauaa jaksanut kun tosiaan tämä tyttö ei ymmärtänyt leikin sääntöjä eikä pitänyt samoja asioita hauskana kuin me (eikä siis tosiaankaan ollut kyse siitä että tätä yhtä olisi jotenkin erityisesti nimitelty tai härnätty vaan meillä oli esimerkiksi leikkejä joissa keksittiin pöhköt nimet kaikille, tai tehtiin kepposia joiden kohteeksi joutui kukin vuorollaan ihan tasapuolisesti, ja me muut olimme tottuneet sellaiseen emmekä voineet tajuta miksi yksi pahoittaa mielensä sellaisesta mitä me muut olisimme vastaavassa tilanteessa pitäneet vallan mainiona keksintönä). Yleensä leikki kuin leikki päättyi lopulta siihen että tämä tyttö suuttui tai pahastui jostain jolloin häntä ei tietystikään taas otettu seuraavalla kerralla leikkiin mukaan ettei hyvä leikki menisi uudelleen pilalle ja sitten taas valitettiin että miksi te kiusaatte ettekä ota mukaan. Me olimme vasta lapsia ja koimme tämän tilanteen itse tosi kohtuuttomana kun kerran olimme rehellisesti parhaamme yrittäneet eli tässä tilanteessa olisi auttanut jos joku olisi sille "kiusatullekin" selittänyt miten porukassa ollaan.

 

Ja mitä tulee noihin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja niistä kiusaamiseen niin kyllä niissäkin varmasti vaikuttaa se kiusatun oma suhtautuminen. Jos itse selvästi häpeilee vaikka niitä silmälaseja ja menee heti onnettomaksi kun niistä mainitaan niin varmasti on otollisempi kiusaamisen kohde kuin sellainen joka vaikka jo valmiiksi itse mainostaa että hei katsokaa, mulla on uudet lasit, tai laskee samasta asiasta leikkiä itsekin (ja jotta ei nyt taas tulisi väärinkäsityksiä niin mainitaan vielä kertaalleen että tietysti sitten on varmasti niitäkin kiusaajia jotka keksivät sen kiusaamisen aiheen vaikka kiven silmästä kun kerran ovat päättäneet jonkun kohteeksi ottaa)

Edited by Angervo

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mielenkiintoista keskustelua kiusaamisesta.

 

Itse olen ollut kiusattu ja olen kovasti miettinyt miten omalle lapselle voisi opettaa sosiaalisia taitoja ja ryhmässä toimimista ettei joutuisi silmätikuksi. En tietenkään hyväksy kiusaamista, mutta tunnistan kyllä syyt miksi itse jouduin kiusatuksi. Olin lapsena äärettömän pikkuvanha, luin paljon ja tiesin mielestäni enemmän kuin opettaja näistä joistakin asioista mistä olin erityisen kiinnostunut ( ja varmaan tiesinkin, mutta eri asia oisiko sitä kannattanut tuoda esiin).. Lisäksi kaikki ns. höpö-höpö-jutut oli minusta erityisen tyhmiä (voisin kuvitella että esim. Angervon kuvaamaa leikkiä en olisi ymmärtänyt) eli huumorintaju ei osunut ihan samalle akselille enemmistön kanssa. Olen vieläkin aika tosikko (esim. Putous-huumori ei putoa mulle ollenkaan). Lisäksi olin äärettömän kilpailuhenkinen, halusin aina olla paras kaikissa kokeissa ja halusin tietää mitä arvosanoja muut saivat. Jep jep, voin todellakin kuvitella kuinka ärsyttävä olin luokkatovereiden mielestä. Tämä siis ala-asteella. Toki poikkeavan käytökseni sitten ruokki myös muuta kiusaamista, eli sain kuulla sitten myös ulkonäöstä haukkumista näiden hikkekommenttien lisäksi. Mutta yksinkertaisesti olin tuollainen jo ihan pienestä, jo esikoulussa en osannut sopeutua ryhmään tai aavistella mitä mieltä kannattaisi olla että hukkuisi massaan. Miten voi lapselleen tällaisia taitoja opettaa? Mutta siis tunnistan pienessä itsessäni sen mitä Kontula ehkä tarkoittaa - toisaalta miten olisin voinut olla erilainen?

 

Itselläni tilanne parani kun yläasteella osuin tyttövaltaiselle luokalle, jossa kaveriksi löytyi pari muuta hikkeä ja toisaalta teininä halusin niin kovasti sopeutua joukkoon, että myös muutin käyttäytymistäni eikä minua (ehkä) pidetty enää niin ärsyttävänä tai ei ainakaan niin paljon kiusattu. Pikkuveljeni on ihan samanlainen kuin minäkin olen, mutta ei ole missään vaiheessa kaivannut niin kovin sosiaalista hyväksyntää ja varmaan siitä johtuu että nyt nuorena aikuisenakaan hänellä ei oikein ole kavereita. :girl_sad: Ja toki edelleenkin itselläni välillä tipahtelee sammakoita suusta, mies onneksi tuntee mut niin hyvin, että välillä ymmärrän pitää suuni kiinni jo merkitsevästä katseesta :grin: Työelämässä olen kuitenkin menestynyt ihan hyvin, olen oppinut sosiaalisten tilanteiden säännöt, vaikka välillä vaikea onkin hyväksyä se, etteivät kaikki ihmiset pidä minusta, vaikka kuinka yrittäisin miellyttää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tamsu-81: et ilmeisesti huomannut mutta mainitsin viestissäni kyllä kahteenkin otteeseen (olisi kai pitänyt vielä lihavoidakin) että yllämainittu pätee vain osaan tapauksista. Me olimme vasta lapsia ja koimme tämän tilanteen itse tosi kohtuuttomana kun kerran olimme rehellisesti parhaamme yrittäneet eli tässä tilanteessa olisi auttanut jos joku olisi sille "kiusatullekin" selittänyt miten porukassa ollaan.

 

Ja mitä tulee noihin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja niistä kiusaamiseen niin kyllä niissäkin varmasti vaikuttaa se kiusatun oma suhtautuminen. Jos itse selvästi häpeilee vaikka niitä silmälaseja ja menee heti onnettomaksi kun niistä mainitaan niin varmasti on otollisempi kiusaamisen kohde kuin sellainen joka vaikka jo valmiiksi itse mainostaa että hei katsokaa, mulla on uudet lasit, tai laskee samasta asiasta leikkiä itsekin (ja jotta ei nyt taas tulisi väärinkäsityksiä niin mainitaan vielä kertaalleen että tietysti sitten on varmasti niitäkin kiusaajia jotka keksivät sen kiusaamisen aiheen vaikka kiven silmästä kun kerran ovat päättäneet jonkun kohteeksi ottaa)

 

 

Kiitos selvennyksestä, tuosta sinun aikaisemmasta kirjoituksesta sai vähän erilaisen kuvan. Tuohan kuulostaa siltä, että kyseessä oli sitten kaveriporukkaanne sopimaton henkilö ja reagoitte tyypilliseen naismaiseen tapaan jättää ulkopuolelle ja olla huomioimatta. Muistan toki omilta ammattikouluajoiltani erään tytön, joka oli hankala ja joutui porukasta ulkopuolelle, mutta olihan hänellä joitakin ystäviä kuitenkin. Nämä olivatkin sitten sellaisia, jotka yleisestikkin ottaen tulivat toimeen ihan kaikkien kanssa. Sekin on kyllä taitolaji. En jaksanut itsekkään kovin pitkiä pätkiä kerrallaan tuon vaikean ihmisen seurassa.

 

Edelleenkin, kaikki ihmiset eivät ole varsutettuja suurella egolla ja hyvällä itsetunnolla syntymästään. Toiset ovat herkempiä kuin toiset. Kenelläkään ei ole minkäänlaista oikeutta moittia tai arvostella toisen ulkonäköä. Mikä antaa oikeuden pilkata ulkonäköä? Miksi kaikkien pitäisi olla yhtä kovia luonteeltaan? Miksei ihmisen saisi olla herkkä? Kyllä vastuu tuollaisessa tilanteessa on mielestäni aina sillä sanojalla, ei sen kuulijalla. Minulle opetettiin lapsena, ettei muiden ulkonäköä tule arvostella vaan ihmisen sisin on tärkein. En vain pysty ymmärtämään heitä jotka eivät yhtään voi tai halua ajatella muiden ihmisten tunteita. Vaikea sitä on tietysti ajatellakkaan jos sellaista tunneälyä ei ole tai esim. vanhemmat ovat kotona moittineet ihmisten ulkonäköä. Helposti lapsi varmasti sitten oppii tämän ruman tavan myös vanhemmiltaan.

 

Otan myös kantaa tuohon Marleenan kirjoitukseen. Nimittäin nyt aikuisena olen huomannut itsestäni ne tietyt piirteet, jotka ärsyttävät tiettyjä ihmisiä. Sellaiset pomo tyypit mielellään ottaisivat minut silmätikukseen ja sellainen oli myös tämä henkilö joka minua lapsena kiusasi ja koko homman aloitti. Olen hyvin omatoiminen ja teen asiat omalla tavallani. En ole sellainen ryhmässä vastaanpanija, mutta en kyllä anna kenenkään pomottaakkaan. Aikuisena osaan tietysti suhtautu eri tavoin tällaisiin ihmisiin eivätkä he pääse minusta mitenkään niskanpäälle. Tilanne on oikeastan ihan päinvastainen. Olen onnistunut saamaan työelämässä muutaman tällaisen pikkupomoilijan menettämään täysin hermonsa kun olen jättänyt heidät ja heidän komentelunsa täysin huomiotta. Kerrankin eräs samassa ryhmässä kanssani työskennellyt menetti hermonsa ja sanoi että " ärsyttää kun et tottele minua", sitten hän meni hiljaiseksi ja korjasi, että " niin no eihän sinun tarvitsekkaan....". Tämä ei tosiaan ollut ensimmäinen kerta kun sain sellaista kuulla joten tiedän kyllä mikä minussa saa joidenkin sapen kiehumaan. Sekin on hyvin tyypillistä koulumaailmassa käsittääkseni, että juuri tällaiset pomotyypit keräävät ympärilleen ns. "ihailijajoukon" joka sitten toteuttaa kiusaamista hänen yllytyksestään. Minun tapauksessani jotkut näistä kiusaamiseen osallistuneista ovat myöhemmin pyytäneet anteeksi ja sanoneet, etteivät oikeasti olisi halunneet kiusata.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minusta tässä kiusaamisasiassa on hyvä muistaa, että lapset todella vasta opettelevat sosiaalisia taitoja. Aikuiset on sitten niitä, joiden pitäisi ohjata taitojen opettelua. Kaikki ihmiset pitää hyväksyä, mutta kaikkien kaveri ei tarvitse olla. Ei ole mielestäni ketään kohtaan reilua, jos lapsi väkipakolla tungetaan johonkin kaveriporukkaan mukaan, vaikka homma ei luonnistu. Olen koittanut omalle tyttärellenikin selittää, että kaikkien kaveri ei voi olla. Kysyä voi, olisitko minun kaveri, mutta sekin pitää hyväksyä, jos vastaus on kieltävä. Tietenkin on tilanteita, joissa pitää ottaa kaikki ryhmään mukaan, mutta esimerkiksi vapaaehtoisuuteen perustuvissa tilanteissa pitää jokaisella olla oikeus päättää, kenen kanssa on.

 

Ymmärrän kyllä Kontulan pointin, mutta luulen, että tässä on vedetty nyt mutkia suoriksi. Kontulan sanat todella pätevät joihinkin tilanteisiin eikä se tarkoita, että juuri sinä, entinen koulukiusattu, olisit ollut vastaavanlaisessa tilanteessa ja Kontulan sanoja voisi tilanteeseesi soveltaa. Kiusaaminen on kipeä ja vakava asia, ja tottakai siihen pitää puuttua. Aikuisen on kuitenkin hyvin hankala tietää, mitä kaikkea on oikeasti tapahtunut, kun lapsi kertoo, että häntä kiusataan. Kiusaaminen kun voi lapsen näkökulmasta olla melkein mitä tahansa. Aikuisen tehtävä onkin asettaa tapahtumat oikeisiin mittasuhteisiin - kuitenkaan lapsen kokemusta vähättelemättä.

 

Tosiasia on, että elämässä pärjätäkseen pitää oppia luovimaan erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Sekin on tunneälyä, että toimii tilanteen mukaan eikä uppiniskaisesti pidä omasta persoonastaan ja tavastaan toimia kiinni. Joustaa voi molemmin puolin, ja sitä mielestäni Kontulakin ainakin osittain sanoillaan haki. Asetelma "kiusaaja = syyllinen - kiusattu = uhri" ei ole niin mustavalkoinen.

 

Olen samaa mieltä, että miksi jokaisen pitäisi olla kova tai luonteeltaan samanlainen. Ei sosiaalisten taitojen opetteleminen kuitenkaan poista niitä luonteenpiirteitä, joita meillä pohjimmiltaan on. Jos kuitenkin tuntuu siltä, että sosiaaliset tilanteet ovat jatkuvasti hankalia ja aina joutuu jotenkin törmäyskurssille muiden ihmisten kanssa, niin ehkäpä se kertoo siitä, että omaa toimintaansa voisi tarkastella kriittisesti. Lapsi ei tätä tietenkään osaa, joten on aikuisen tehtävä auttaa tässä eteenpäin. Jos mieluummin on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, niin sitten pitää myös kestää se, ettei niitä kavereita ole kasapäin, jos ollenkaan. Jos taas haluaisi enemmän seuraa, voisi opetella keinoja, miten olla näkyvämpi hyvällä tavalla. On hirvittävän raskasta ympäristölle ja ihmiselle itselleen, jos koko ajan odottaa, että maailma ympärillä muuttuu eikä itse tee mitään sen eteen, että tilanne paranisi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Törmäsin tähän aiheeseen tenttikirjaa lukiessani ja tutkimusten mukaan on tiettyjä luonteenpiirteitä, jotka voivat altistaa kiusatuksi tulemiselle ja esim. kiusatun koulun vaihto ei aina auta, vaan samaa lasta voidaan kiusata uudessakin ympäristössä. Aiheesta lisää kirjassa Ahonen, Lyytinen, Lyytinen, Nurmi: Ihmisen psykologinen kehitys

Share this post


Link to post
Share on other sites

 

Tosiasia on, että elämässä pärjätäkseen pitää oppia luovimaan erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Sekin on tunneälyä, että toimii tilanteen mukaan eikä uppiniskaisesti pidä omasta persoonastaan ja tavastaan toimia kiinni. Joustaa voi molemmin puolin, ja sitä mielestäni Kontulakin ainakin osittain sanoillaan haki. Asetelma "kiusaaja = syyllinen - kiusattu = uhri" ei ole niin mustavalkoinen.

 

 

Noinhan se asia on ja ihminen voi olla myös vähän liiankin empaattinen ja ajatella liikaa ensin muita. Kiusaaminen teki minusta juuri sellaisen joksikin aikaa kun yritin sitten saada hyväksyntää miellyttämällä vain koko ajan muita ihmisiä ja ajattelin, että minun on pakko tulla toimeen kaikkien kanssa ja kaikkien pitäisi tykätä minusta. Siitäkin voi seurata ongelmia, sillä jokaiselle tulee varmasti aina vastaan ihmisiä joiden kanssa ei henkilökemiat natsaa ja näin on ihan aikuisillakin. Toisten kanssa juttu luistaa paremmin kuin toisten. Aikuiselämässä olen saanut paljon ystäviä ja minulla on laaja tuttavapiiri. Ystävystyminen ei ole koskaan ollut minulle mikään ongelma, eikä sosiaalinen taidottomuus. Olen aina ollut myös hyvin analyyttinen ja kova pohdiskelemaan asioita ja tilanteita, mutta minun tapauksessani kiusaamisessa olikin kyse muusta. Sen taustalla oli kateus ja kiusaaja hyvin tyypillinen vallanhimoinen ihminen. Tiedän sen koska hän on aikuisenakin syyllistynyt mm. pahoinpitelyihin ja hakannut erään toisen ystäväni, elämäntyyli on melkoinen. Kiusaaja olisi tässä tapauksessa tarvinnut itse kipeästi apua, sillä hän ei todellakaan ymmärtänyt ettei muita ihmisiä saa satuttaa.

 

Tässä nyt puhutaan tietynlaisesta tapauksesta, sillä koulukiusaamisen lievä muoto on mielestäni ulkopuolelle jättäminen siihen verrattuna mitä itse koin. Kuitenkin on erittäin huolestuttavaa ja moitittavaa, etteivät koulut puutu edes niihin vakaviin tapauksiin, joissa kiusattua pahoipidellään. Ei ole olemassakaan niin erikoista ihmisitä, ettäkö hän voisi omalla käytöksellään ansaita tai aiheuttaa sen, että häntä saisi tai olisi jotenkin mitenkään hyväksyttävää tai selitettävissä hänen lyömisensä. Jokaisella ihmisellä, myös lapsella täytyy olla oikeus fyysiseen koskemattomuuteen vaikka hän olisi miten erilainen ja joukkoon sopimaton muuten. Emmehän me aikuisetkaan voi mennä lyömään ihmisiä joista emme pidä. Pitää muistaa, että löyminen ja pahoinpitely ovat vakavia rikoksia ja niistä pitäisi tekijän joutua aina jollakin tavalla vastuuseen. Näissä tapauksissa on aina muistettava, ettei tule liikaa hyysätä tekijää. Mitä tällainen ihminen oppii yhteiskunnan säännöistä jos häntä ei lapsena rangaista mitenkään siitä, että hän on käynyt käsiksi toiseen?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Törmäsin tähän aiheeseen tenttikirjaa lukiessani ja tutkimusten mukaan on tiettyjä luonteenpiirteitä, jotka voivat altistaa kiusatuksi tulemiselle ja esim. kiusatun koulun vaihto ei aina auta, vaan samaa lasta voidaan kiusata uudessakin ympäristössä. Aiheesta lisää kirjassa Ahonen, Lyytinen, Lyytinen, Nurmi: Ihmisen psykologinen kehitys

 

Mä olisin kovin kiinnostunut lukemaan tästä tässä ketjussakin jonkun lyhyen tiivistelmän vaikka. :girl_smile:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Erinomainen teksti Naddalta, komppaan!

 

Itselleni tuli tästä keskustelusta mieleen eräs esimerkkitapaus joka osoittaa etteivät ne kiusaamistilanteen tosiaankaan ole niin mustavalkoisia. Lähipiirissäni on alakouluikäinen tyttö jonka kiusaamisasioita hiljattain koulussa selviteltiin. Tämän tytön (sanotaan nyt vaikka A:n) luokalla oli toinen tyttö B jonka opettajat olivat havainneet alituiseen kiusaavan A:ta, haastavan riitaa ja olikohan siinä jotain tavaroitakin rikottu tai näpistetty. B:lle sanottiin ettei pidä kiusata ja A:ta kehotettiin pysymään loitolla B:stä. Tilanne ei kuitenkaan muuttunut, ja kun asiaa tarkemmin selviteltiin tuli esille seuraava kuvio:

 

A ja B olivat itse asiassa ystävyksiä mutta B:llä oli ollut hieman omalaatuinen kotikasvatus ja hän oli hyvin määräilevä ja omapäinen. Hänellä oli taipumus pompottaa kaveriaan A:ta joka tietysti sitten jossain vaiheessa kyllästyi ja sanoi ettei enää halua olla B:n seurassa. B suuttui tästä ja alkoi kiusata ja haukkua A:ta. Jonkin ajan kuluttua B alkoi kuitenkin kaivata A:n seuraa kun ei hänellä oikein muitakaan kavereita ollut, ja halusi olla taas A:n ystävä. A kilttinä ja ymmärtäväisenä tyttönä suostuu koska tiesi erinomaisen hyvin B:n jäävän muuten ihan yksin ja tunsi myös tämän hankalan perhetaustan. A ja B olivat hetken taas kuin paita ja peppu kunnes aiempi kuvio toistui jälleen.

 

Yllämainitussa tapauksessa on vähän vaikea pelkästään sanoa että B:n pitäisi jättää A rauhaan tai että A:n pitäisi olla välittämättä.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Mitä tällainen ihminen oppii yhteiskunnan säännöistä jos häntä ei lapsena rangaista mitenkään siitä, että hän on käynyt käsiksi toiseen?

 

Mä haluaisin kuulla, millaisia ehdotuksia koulukiusaamisen kitkemiseen on. Olen itse opettajaksi kouluttautunut ja koulukiusaamista ei koulutuksessamme käsitelty oikeastaan ollenkaan. En myöskään harjoitteluissa törmännyt koulukiusaamistapauksiin. Opettajat joutuvatkin tämän ongelman kanssa kasvotusten vasta työelämässä, ja kiusaamiseen puuttuminen on hyvin moninaista. Kouluissa on suunnitelmia ja systeemejä kiusaamistapausten hoitamiseen, mutta todellisuudessa ne eivät toimi aukottomasti. Aina jää jotain huomaamatta ja lapsia traumatisoituu.

 

Yksi kysymys on myös se, kuinka paljon koululaitoksen tulee panostaa kiusaamisen kitkemiseen. Opettajille kuuluu oppilaiden kasvattaminen niiltä osin kuin se koulussa on mahdollista, mutta kotoa tuleviin vaikutteisiin on hankalampi puuttua. Mihin myöskään vedetään raja kouluajan ulkopuolella tapahtuviin seikkoihin, tulisiko niitä käsitellä kouluaikana tai koulun toimesta?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä haluaisin kuulla, millaisia ehdotuksia koulukiusaamisen kitkemiseen on. Olen itse opettajaksi kouluttautunut ja koulukiusaamista ei koulutuksessamme käsitelty oikeastaan ollenkaan. En myöskään harjoitteluissa törmännyt koulukiusaamistapauksiin. Opettajat joutuvatkin tämän ongelman kanssa kasvotusten vasta työelämässä, ja kiusaamiseen puuttuminen on hyvin moninaista. Kouluissa on suunnitelmia ja systeemejä kiusaamistapausten hoitamiseen, mutta todellisuudessa ne eivät toimi aukottomasti. Aina jää jotain huomaamatta ja lapsia traumatisoituu.

 

Yksi kysymys on myös se, kuinka paljon koululaitoksen tulee panostaa kiusaamisen kitkemiseen. Opettajille kuuluu oppilaiden kasvattaminen niiltä osin kuin se koulussa on mahdollista, mutta kotoa tuleviin vaikutteisiin on hankalampi puuttua. Mihin myöskään vedetään raja kouluajan ulkopuolella tapahtuviin seikkoihin, tulisiko niitä käsitellä kouluaikana tai koulun toimesta?

 

Mielestäni koulun tulee suojella lapsia kouluaikana kiusaamiselta. Koulussahan ei ole vanhempia vaan nimenomaan opettajat valvovat oppilaita. Sen vuoksi opettajat ovat vastuussa siitä mitä koulussa tapahtuu ja myös oppilaiden turvallisuudesta. Kouluihin pitäisi ehkä asentaa enemmän valvontakameroita ja palkata ehkä jopa vartioita suurimpiin kouluihin seurailemaan välituntuntien tapatumia tms. Kiusaamistilanteisiinkin olisi varmasti helpompi puuttua ja oikeat syylliset saataisiin helpommin kiinni kun ne tallentuisivat valvontakameroihin. Meillä oli ammattikoulussa valvontakamerat, mitä pidi erittäin hyvänä asiana. Kuitenkin nimenomaan vanhemmat ovat vastuussa siitä, että he opettavat lapsilleen oikeat arvot ja muiden ihmisten kunnioittamisen sekä juurikin sosiaalisia taitoja. Jos lapsella on huonot kotiolot niin eihän koulu voi tähän puuttua. Silloin tulisi ehkä kysymykseen lastensuojelu ja sosiaaliviranomaiset. Koulun pitäisi kuitenkin panostaa myös lasten sosiaalisen kehittymisen tukemiseen, sillä koulussahan oppilaat nimeomaan toimivat ryhmissä yhdessä muiden kanssa. Ratkaisu tähän voisi olla erilaiset psykologien tekemät ryhmätyöt ja tehtävät jotka kasvattavat lapsen sosiaalista kehittymistä.

 

Iso ongelma on tietysti kiusaamisen todistaminen. Koulultamme oli jonkun matkaa urheilukentälle ja joskus näitä tilanteita tapahtui siinä matkalla kun valuimme pieninä ryhminä kentälle ja opettaja saapui sinne omia aikojaan eli ei ollut valvontaa. Yksi tapaus sattui nuorisotalolla. Lisäksi ongelmana on se, ettei kiusattu välttämättä uskalla kertoa siitä kenellekkään. Minun tapauksessani opettajat olivat jo aiemmin antaneet kiusaajille luvan kiusata sanomalla että "kiusaaminen on omaa syytäsi." Tästä seurasi, se että kiusaaminen paheni enkä uskaltanut kertoa siitä enää kellekään kun luottamus aikuisiin meni. Sitä jatkui useamman vuoden ja tilanne helpotti vasta kun pääkiusaaja vaihtoi koulua. Muutkin pelkäsivät tätä pääkiusaajaa. Hänen lähtönsä jälkeen monet kiusaamiseen osallistuneet tulivat pyytämään anteeksi ja kiusaaminen oli tuntunut heistä pahalta.

 

Kerroin tuolla aikaisemmin eräästä amerikkalaisesta dokumentista jonka katsoin. Siinä tehtiin lapsille tällainen kiusaaja/kiusattu testi joka näytti toimivan, jossa lapset jaettiin ryhmiin. Toisen ryhmän lapsilla oli punaiset paidat ja toisen ryhmän lapsilla siniset. Ensimmäisellä testiviikolla sinipaitaiset saivat etuoikeuksia ja he saivat kiusata punapaitaisia. Toisella viikolla osia vaihdettiin ja nyt punapaitaiset olivat etuoikeutettuja. Dokumentti oli hyvin mielenkiintoinen ja lasten kommentit hyviä. Lapset sanoivat että kiusaaminen ei ole kivaa eikä se tunnu mukavalta. Omakohtainen kokemus varmasti opettaisi lapsia parhaiten samaistumaan toisen asemaan ja ehkä auttaisi kitkemään kiusaamista. En sitten tiedä miten käytännössä tällaisen voisi kouluissa toteuttaa vai pitäisikö tämä toteuttaa jo esikoulussa. Taisin muistaa nimittäin väärin lasten iän ja kun tarkkaan muistelen niin he olivat melko nuoria, ehkä tosiaan jotain esikoululaisia.

 

Aika iso puute teidän opettajien koulutuksessa kyllä on jos ei käsitellä lainkaan koulukiusaamista ottaen huomioon ongelman vakavuuden. Puhumattakaan siitä, että eikös uusimpien tietojen mukaan mm. se pahimman laatuinen kiusaaminen johon liittyy väkivaltaa ole lisääntynyt. Varmasti saattaa olla niinkin vaarallisia tilanteita, että jopa opettajat joutuvat pelkäämään. Kiusaaminen yleensäkkin on yhteiskunnallinen ongelma, sitähän esiintyy myös työpaikoilla ihan aikuistenkin kesken. Siksi olisi hyvä jos siihen puuttaisiin heti koulussa jämäkästi. Veikkaisin, että kiusaajan luonteiset ihmiset helposti jatkavat samaa rataa myöhemminkin elämässään kun ovat sen todenneet hyväksi selviytymiskeinoksi eikä siitä ole rangaistu.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0