Sign in to follow this  
Followers 0
SnowWhite

Kiusaaminen kiusatun oma syy?

82 posts in this topic

^ Kiitos vastauksesta. :)

 

Mäkin muistan nähneeni tuon dokumentin, mutta katsoin sen aika huonosti, joten olisi mukava nähdä uudelleenkin. Olen ehdottomasti samaa mieltä, että kiusaaminen on vakava ongelma kaikenikäisten yhteisöissä. Pahimmillaan se on varmasti peruskoulussa ja myöhemmin työelämässä. On jännää, että siihen väliin jäävinä opiskeluvuosina ihmiset saavat yleensä olla rauhassa. Olisikohan kyse siitä, että senhetkinen elämä on vapaampaa, kun taas peruskoulussa ja työpaikoilla ihmiset ovat ikään kuin pakosta?

 

Minusta on ikävää, että niin monet koulukiusatut kokevat jääneensä vaille huomiota. Kaipaisin kuitenkin myös hiukan ymmärtämystä opettajien puolelle, koska eivät hekään kaikkeen pysty. Usein kiusaamistilanteissa tuntee olevansa melko kädetön, koska monesti se menee siihen pisteeseen, ettei kiusattu uskalla kertoa kokemuksistaan. Luulen siis, että suurin osa opettajista tekee jotain kiusaamisen ehkäisemiseksi, mutta toistaiseksi mitään pomminvarmaa keinoa siihen ei liene. Valitettavaa on sekin, että joukossa on myös niitä mätämunia, jotka ovat jopa opettajana kiusaamisessa mukana tai eivät siihen puutu. Olisi hyvä, että aiheesta pystyttäisiin keskustelemaan avoimesti minkään osapuolen syyllistymättä.

 

Mä en tiedä, miten suhtautuisin, jos työpaikallani olisi valvontakamerat. Olisi hurjaa ajatella, että kameroita tarvittaisiin jopa pikkuoppilaiden kanssa. Tietenkin kamerat on tehty luomaan turvallisempaa ympäristöä, mutta samalla niistä tulee tunne, että jotain vakavaa odotetaan tapahtuvaksi. Itse kun kuitenkin haluaisin toistaiseksi uskoa, että vakava kiusaaminen on vain murto-osa kaikesta siitä, mitä kouluissa tapahtuu. Koen myös, että koulujen tehtävä ei ole ylettömästi käyttää resursseja kiusaamisen ehkäisemiseen, koska mielestäni koulujen perustyö on opettaa lapsia hallitsemaan erilaisia tietoja ja taitoja. Toisaalta pitäisin hyvänä, että tuntijakoa uudistettaisiin ja mukaan otettaisiin elämisen taito -tunteja tms., jolloin lukujärjestyksessä olisi korvamerkitty kohta esimerkiksi sen kiusaamisen käsittelyyn. On kuitenkin mahdoton vaatimus tai ajatus, että kaikki kiusaaminen kouluissa saataisiin kitkettyä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tartuin nyt tuohon vikaan lauseeseesi. Miten voi olla mahdoton vaatimus, että kaikilla lapsilla olisi koulussa hyvä olla?

Ymmärrän, että siihen tavoitteeseen ei voida aina päästä, mutta vaatimuksena se silti on ehdoton eikä kukaan voi pestä käsiään toteamalla vaan että kaikkea kiusaamista ei saada pois. Kummastuttaa.

 

Mun mielestä on hirvittävän haavoittava ajatus kiusatun kannalta se, että hän on syypää kiusaamiseensa ja hänen täytyy muuttua. Toki on olemassa "vaikeasti käyttäytyviä aikuisia ja lapsiakin", joiden on vaikea toimia ryhmässä, mutta kenen syy se sitten on? Mun mielestä fiksu aikuinen ihminen tulee toimeen kaikkien ihmisten kanssa (esim työpaikalla), vaikka ei kaikista kamalasti tykkääkääkään. Samaa vaadin lapsilta, vaikka he toki vasta sosiaalisia taitoja opettelevat.

 

Myös perinteiset sanonnat "ei haukku haavaa tee" tai "älä näytä kiusaajille että sattuu" ovat todella vastuuttomia lausahduksia. Siitä seuraa vain se, että kiusattu lapsi yrittää muuttua joksikin jota ei ole, kadottaa kosketuksen omaan itseensä ja oppii tukahduttamaan tunteensa. Itseäni kiusattiin koko ala-asteaika, ja voin sanoa että opettajien ja aikuisten suhtautuminen (yllämainitut lausahdukset) aiheuttivat paljon pitkäaikaisempaa tuhoa kuin koulukaverien kiusaaminen. Toki lapsena tuntui pahalta, kun kiusattiin, mutta ne sanat unohtuvat nopeammin kuin ne väärät selviämismallit, joihin mua opetettiin aikuisten taholta. Sen takia pidän Kontulan asennetta täysin kammoksuttavana.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tartuin nyt tuohon vikaan lauseeseesi. Miten voi olla mahdoton vaatimus, että kaikilla lapsilla olisi koulussa hyvä olla?

 

Ei tuo viimeinen lauseeni mielestäni tarkoita, että pesisin sillä käteni jostain. Enemmän se on totuuspohjainen toteamus, että kiusaamista tulee aina jonkin verran esiintymään. Ei koskaan kaikille lapsille voida saada niin hyviä kotioloja, kasvatusta, elämäntaustaa, resursseja ym. että kukaan lapsi koskaan ei kiusaisi toista. Mielestäni on hedelmällisempää lähteä käsittelemään asiaa rehelliseltä pohjalta ja tehdä siitä huolimatta paljon töitä kiusaamisen kitkemiseksi kuin lähteä kurkottelemaan jotain utopiaa, joka ei koskaan toteudu. Uskottavammaksi erilaiset kiusaamiseen liittyvät projektitkin tekee se, jos myönnetään, että kaikkiin koulukiusaamisen syihin ei voida vaikuttaa (koulun taholta), mutta tavoitteeksi otetaan, että jokaiseen kiusaamistapauksiin puututaan ja kiusaaminen vähenee.

 

Sen sijaan vaatimus siitä, että kaikilla lapsilla on koulussa hyvä olla, on ihan hyvä vaatimus. Mielestäni koulukiusaaminen ja hyvä olo eivät ole kuitenkaan vastapareja, jonka perusteella uskaltaisin tehdä väitteitä, että "lasta ei koulukiusata - hänellä on koulussa hyvä olla". Tällainen yleisempi vaatimus hyvästä olosta on parempi ja sallii sisällään enemmän kuin vaatimus siitä, että koulukiusaamista ei tapahdu enää ikinä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Valvontakamerat eivät minustakaan kuulosta hyvältä idealta. Ei yksin jättäminen tai pelkkä verbaalinen kiusaaminen näy kamerassa, ja toisaalta etenkin pojilla on tapana kaverienkin kesken nahistella, painiskella tms. Ennemmin sitten lisää välituntivalvojia ja ohjattua toimintaa jolla voidaan varmistaa että ne syrjäänvetäytyvämmätkin otetaan mukaan porukkaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kaipaisin kuitenkin myös hiukan ymmärtämystä opettajien puolelle, koska eivät hekään kaikkeen pysty. Usein kiusaamistilanteissa tuntee olevansa melko kädetön, koska monesti se menee siihen pisteeseen, ettei kiusattu uskalla kertoa kokemuksistaan. Luulen siis, että suurin osa opettajista tekee jotain kiusaamisen ehkäisemiseksi, mutta toistaiseksi mitään pomminvarmaa keinoa siihen ei liene. Valitettavaa on sekin, että joukossa on myös niitä mätämunia, jotka ovat jopa opettajana kiusaamisessa mukana tai eivät siihen puutu. Olisi hyvä, että aiheesta pystyttäisiin keskustelemaan avoimesti minkään osapuolen syyllistymättä.

 

On jännää, että siihen väliin jäävinä opiskeluvuosina ihmiset saavat yleensä olla rauhassa. Olisikohan kyse siitä, että senhetkinen elämä on vapaampaa, kun taas peruskoulussa ja työpaikoilla ihmiset ovat ikään kuin pakosta?

 

Mä en tiedä, miten suhtautuisin, jos työpaikallani olisi valvontakamerat. Olisi hurjaa ajatella, että kameroita tarvittaisiin jopa pikkuoppilaiden kanssa.

 

 

Valitettavasti en voi osoittaa suurtakaan ymmärrystä opettajaani kohtaan, sillä hän antoi luvan kiusaamiseen ja syyllisti minut eli uhrin syylliseksi omaan tilanteeseeni. Kiusaamiseen ei puututtu mitenkään. En voi hyväksyä sellaista enkä unohtaa. Kuinka sellaista epäoikeudenmukaisuutta pystyisi ymmärtämään? Huomaan monestakin kannanotosta, että vielä nykyäänkin halutaan mielellään syyllistää kiusattua. Ei haluttaisi ottaa vastuuta siitä, että aikuisten arviointikyky on pettänyt eikä olla onnistuttu suojelemaan lapsia. Myöskin monet kiusaamiseen osallistuneista ilmeisesti haluavat nähdä asian niin, ettei heissä itsessään ole ollut mitään vikaa vaan vika on ollut nimenomaan kiusatussa. Kiusatussa on sitä ja tätä vikaa, mikä on oikeuttanut ulkopuoliseksi jättämiseen, hylkimiseen, haukkumiseen tms. Jos he itse olisivat olleet kiusattuja niin tuskinpa ajattelisivat ihan samalla tavalla. Jos on itse tottunut olemaan siinä porukassa joka on suosittu niin tietysti voi olla vaikeuksia kuvitella, miltä tuntuu olla siinä vähemmän pidetyssä. Kuitenkin uskon, että monet ymmärtävät asian, muttei kaikilla yksinkertaisesti riitä empatiakykyä siihen, että voisi asettua siihen kiusatun asemaan oikeasti. Halutaan vain selitellä ja puolustella, vierittää syy kiusatun niskoille ja hyssytellä kiusaajia. Kiusaajien vahempienkin on varmasti vaikea myöntää, että heidän lapsensa olisi kiusannut ja kaipaisi rangaistusta.

 

Sekin kaiketi vähän rippuu. Muistan, että meillä oli ammattikoulussakin vielä noita kiusaajaluonteisia ihmisiä. Minusta heille yhteistä on ns. ihailijajoukon kerääminen. Monessa kouluyhteisössä ja työpaikoillakin on ns. "suosikkiporukka", jonka pillinmukaan mennään. Tässä porukassa tämä johtohahmo on sellainen, jonka suosioon muiden pitäisi pyrkiä ja jos ei tule tämän johtotähden kanssa toimeen niin sitten on piru irti. Minua on kummastuttanut työpaikoilla se, että miten edes aikuiset ihmiset eivät osaa jättäytyä tällaisesta ulkopuolelle. Useimmat kyllä osaavat, mutta hyvin paljon on niitäkin jotka mielellään muodostavat tällaisia ryhmiä. Ryhmä antaa kaiketi valtaa sen jäsenille ja niiden, jotka eivät niihin suosikkeihin kuulu on vaikeampi saada äänensä kuuluviin. Minulla oli ammattikouluaikana todella hyvä opettaja. Hän kysyi aina jokaisen oppilaan mielipidettä luoka asioihin. Myös hiljaiset ja sellaiset jotka eivät ikinä viitanneet, saivat puheenvuoron. Hän ikäänkuin ohjasi luokassa keskustelua siten, että se "johtotähti" ei päässyt olemaan koko ajan äänessä. Tässäkin on yksi kasvatuksellinen näkökulma. Tärkeä taito on oppia ottamaan kaikki huomioon, ei niin että tietyt ihmiset saavat suunnitella ja olla päättämässä esim. luokan yhteisiä juttuja. Sellainen ohje ja tuki opettajien suunnalta varmasti lisäisi ylipäätään tasa-arvoisuutta luokissa.

 

Mielestäni valvontakameroita ei tarvittaisi välttämättä luokissa vaan käytävillä ja ulkoilutiloissa tms. Niistä kyllä näkisi selvästi ne räikeimmät tapaukset. Toki epäselviäkin tapauksia varmasti olisi, mutta esim. pahoipitelijät nyt jäisivät varmasti heti kiinni. Jos jollain yksittäisellä oppilalla on tapana aina lyödä muita niin äkkiähän sellainen näkyisi.

 

 

Valvontakamerat eivät minustakaan kuulosta hyvältä idealta. Ei yksin jättäminen tai pelkkä verbaalinen kiusaaminen näy kamerassa, ja toisaalta etenkin pojilla on tapana kaverienkin kesken nahistella, painiskella tms. Ennemmin sitten lisää välituntivalvojia ja ohjattua toimintaa jolla voidaan varmistaa että ne syrjäänvetäytyvämmätkin otetaan mukaan porukkaan.

 

 

Kyllähän se yksin jättäminen näkyisi kameroistakin. Olishan siellä aina se tietty lapsi yksin välitunneilla, käytävillä jne. Verbaalinen olisi tietysti vaikeampi todistaa. Siihen vanhempien pitäisi ehkä suunnilleen asennuttaa lapselle joku nauhoittava salakuuntelulaite, jotta kunnon todisteet saisi. Kuten sanoin tuossa aiemmin niin valvontakameroiden ansiosta pahoinpitelijät jäisivät kyllä kiinni. Silloin olisi lapsenkin turha yrittää kiistää mitä tuli tehdyksi kun omat tekemiset näkyisivät nauhalta. Tämä voi tietysti pelottaa kiusaajien vanhempia, koska siitä voisi olla seurauksia eikä kiusaamista voisi enää kieltää tapahtuneen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minua kiusattiin ala- ja yläasteella. Kaikki alkoi ihan pienestä jutusta: siitä, kun meidän piti harjoitella koulussa puhelimessa puhumista ja oli minun vuoroni soittaa puhelimella luokan edessä. Sanoin sitten siinä vahingossa yhden sanan vähän hassusti ja siitä kaikki sai alkunsa. Sain tämän väärän atrikulaation myötä itselleni haukkumanimen, josta vakiintui minulle "yleinen kutsumanimi". Tämä nimi oli "Dorka-Henna" -tyyppinen (en halua kertoa nimeä tunnistamisvaaran vuoksi) eli se sisälsi tyhmäksi leimaavan nimen. Kaikki luokan pojat ja osa tytöistä kutsuivat minua tällä nimellä koko ala-asteen, ja kun saimme lisää uusia luokkalaisia yläasteella, he opettivat uusille luokkalaisille tämän nimen päivässä. Lisäksi nimittelyyn kuului muuta haukkumista ja vähettelyä. Nimittely ja siihen liittyvä päivittäinen haukkuminen satutti suuresti - olisin vain halunnut kokea kuuluvani porukkaan ja olla hyväksytty.

 

Olen aina ollut puhelias, iloinen, ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen. Sisimmältäni olin (ja olen osin vieläkin) kuitenkin haavoittuva, miellyttämishaluinen ja tunteellisesti herkkä. Vaistoan helposti toisten tunteet ja näytän omat tunteeni helposti. Ulkonäöltäni olin lapsena hoikka, vaalea ja urheilullinen ja teini-iässä moni poika oli minuun ihastunut (josta nautin aivan valtavasti: kiusaajat saivat nähdä, etten ollutkaan tyhmä ja huono!).

 

Minua raivostuttaa aivan suunnattomasti ajatus, että kiusaaminen olisi kiusatun oma syy!! Mitä ihmettä minä olisin voinut tehdä toisin?! Yritin aluksi olla välittämättä nimittelystä ja haukkumisesta, mutta kun haukkuminen arkipäivästyi, kehitin itselleni yläasteella kovan kuoren ja totesin muutaman kerran kiusaajilleni kylmään sävyyn, heidän huudellessaan "Dorka! Dorka! Hei Ääliö Hei, missä luokassa meillä on tunti": "Se ei ole nimeni. Nimeni on Henna. Jos sinulla on asiaa, vastaan kun kutsut mua oikealta nimeltä.". Haukkuja hämmentyi tästä ensin ja saatoin muutaman sadasosasekuntin nähdä hänen kasvoiltaan hämmennystä, kunnes varislauma yltyi säksättämään lisähaukkumista. En tiedä mistä sain rohkeuden laittaa kiusaajille vastaan; ehkä siitä, että minulla kuitenkin oli oma tyttökaveriporukka, johon kuuluin. Tämä kylmyys (näennäinen toki, sillä sisimmässäni itkin) ja tietynlainen opeteltu "ylimielisyys" ("sano mitä vain, et voi satuttaa minua enää") vähensi kiusaamista yläasteen lopulla huomattavasti, samoin kuin seurustelun aloittaminen yms. Vaikutin varmasti rohkealta ja vahvalta ihmiseltä, vaikka sisimpäni oli aivan murusina.

 

Kiusaaminen loppui kokonaan siirryttyäni lukioon ja kiusaajien mentyä ammattikouluihin. Kukaan kiusaajista ei tullut lukioon. Saan tästä edelleen pientä mielihyvää: koko ajan he haukkuivat minua tyhmäksi, mutta heillä itsellään ei kenelläkään riittänyt älykkyys tai pitkäjänteisyys lukioon. Tyypillistä...?

 

Pahinta kiusaamisessa oli vanhempieni suhtautuminen. Isä otti minut kotona vakavasti ja vaati, että koulun tulisi puuttua kiusaamiseen. Äitini sen sijaan, joka on vahva ja räiskyvä persoona, vähätteli kiusaamistani "rakkaudesta se hevonenkin potkii" -tyyppisillä kommenteilla ja jopa naureskeli lempinimelleni. Äitini vähettely satutti minua kovasti. Itkettää, kun ajattelen sitä pientä tyttöä, joka vihdoinkin kertoi kiusaamisesta kotona ja hän sai vastaukseksi sitä mitä kiusaajatkin olivat sanoneet: olet tyhmä ja lapsellinen. Isäni ei koskaan tehnyt asioille mitään, koska äitini reagoi vähätellen. Äiti on aina ollut perheemme pää ja näin isän mielipide jäi tässä huomiotta. Nyt aikuisena kiitän isääni mielessäni hänen antamasta tuestaan, se oli valtava voimavara. Äitiini kohtaan tunnen tämän kiusaamisen näkökulmasta suurta vihaa. Hänen olisi pitänyt puolustaa ja auttaa minua, suojella omaansa, mutta mitä hän tekikään? Asettui kiusaajien puolelle ja antoi ymmärtää, että otin asiat liian vakavasti, olin naurettava, lapsellinen ja tyhmä. Kiusaaminen vaikutti suuresti itsetunnon kehittymiseeni ja kesti kauan, ennen kuin opin luottamaan ja arvostamaan itseäni.

 

Tällä tarinallani haluan sanoa, että kiusaaminen ei vaadi mitään SYYTÄ. Jos jokin syy on löydettävä, se on kiusaajan oma ongelmallinen, rikkinäinen perhetausta ja omat negatiiviset kokemukset, jotka on pakko purkaa siihen heikompaan. Aikuisten tehtävä on SUOJELLA lasta ja puuttua aina kiusaamiseen. Jokaisella on oikeus elää ja käydä koulua, ilman, että kukaan haukkuu, vähättelee, uhkailee, tönii, lyö tai pelottelee.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0