Lilypad

Liian vanha vanhemmaksi?

223 posts in this topic

Mä en nyt millään muista olenko jo tähän ketjuun vastannut, mutta itse haluaisin lapset suhteellisen nuorena, ja pienehköllä ikäerolla. Itse olen ollut hurjan tyytyväinen äitini ja itseni 21v ikäeroon. Mutta esimerkki tulee varmaankin muutenkin suvusta, jos nyt saisin lapsen, sillä olisi elossa äitinsä (minä), mummi (45v), isomummi (72v) ja isoisomummi (87v). Miehen puolelta taas on kaikki tämän mummit ja vaarit kuolleet, ja vanhemmatkin ovat olleet jo hyvän aikaa eläkkeelllä eikä missään parhaassa kunnossa.

 

Muiden lapsentekoiät ei sinällään kiinnosta, kunhan tuntee pystyvänsä hoitamaan sen lapsen kunnialla siitä vauvasta sinne täysi-ikäisyyteen. Mutta kyllä 60v synnyttäjä on jo minusta liikaa :D (viitaten johonkin lehtijuttuun)

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Mulla on vähän sama kokemus, eli isovanhempiani en ole tuntenut, koska vanhempani saivat minut lähes 40-vuotiaina. Samasta syystä minulla ei ole myöskään elossa olevia sisaruksia. Tässä on kaksi riittävää syytä siihen, että miksi olen raskaana itse 27-vuotiaana. Tosin elämäntilanne puoltaa valintaa myös, kun mies on oikea, yliopisto käyty, vakituinen työpaikka löytyy ja maallista mammonaa myös. Ehkä olisin uskaltanut omalta kohdaltani tätä asiaa vielä lykätä, jos olisin tuntenut isovanhempani ja joku enkelisiskoistani olisi jäänyt eloon.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuo on kaikki suhteellista. Minun äitini sai minut 38 vuotiaana, hänen äitinsä sai hänet 38 vuotiaana ja silti opin tuntemaan isoäitini vaikka maantieteellisestikin asuimme eri maakunnissa. Äitini oli 54 vuotias tulleessaan ensimmäisen kerran isoäidiksi ja meidän pojan syntyessä 67 ja sukunsa pitkäikäisyyden tietäen voi olettaa että mikäli mitään yllättävää sairautta ei tule äitini voi hyvin elää vielä toistakymmentä vuotta. Elämää ei kuitenkaan voi ennustaa. Olen itse jäänyt isättömäksi ollessani viidentoista. Neljä kuukautta isäni kuoleman jälkeen vanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi syntyi, joten vaika vanhempani saivat veljeni nuorena ja tämäkin tuli ihan kohtuu nuorena isäksi ei kukaan vanhempieni lastenlapsista oppinut isoisäänsä tuntemaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Äitini oli 36, isäni 38. Nykyään normaaleja ikiä lisääntymistä ajatellen, mutta tuolloin päiviteltiin. Molemmat ovat tosin todenneet, että ei ole kiva juosta 40+ -vuotiaana uhmaikäisen, pää edellä joka paikkaan menevän lapsen perässä.

 

Liian vanha alkaa olla nykyään omien kriteerieni mukaan se, että isä jää eläkkeelle lapsen ollessa ala-asteella.

 

Täydennetään sen verran, että vanhemmilla on aina vastuu huolehtia sekä lapsistaan että itsestään ja ikäkysymys on sikäli vaikea, että tietyn ikävaiheen jälkeen perinteinen tautipaletti iskee armottomasti. Eräs tuttavani on pykälän päälle 20-vuotias ja isänsä täytti juuri 80. Haen tällä sitä, että tuttavan omat mahdolliset lapset tuskin tulevat näkemään vaariaan, eikä tapaus itsekään saane viimeaikaisten merkkien perusteella pitää isäänsä erityisen pitkään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse en haluaisi lapsia kovin paljon kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen, koska olen suuren rintasyöpäriskin suvusta. Maksimi-ikänä itselleni pidän 35 vuotta. Yritys on meillä vasta juuri alkanut, joten jää nähtäväksi, montako lasta meille annetaan noin 7-8 vuoden aikana. Omat vanhempani olivat 24-26-vuotiaita minut ja siskoni saadessaan. Mielestäni he olivat oikein sopivan ikäisiä vanhemmiksi ja isovanhemmat olivat vielä nuoria meidän ollessamme lapsia. Nuorin serkkuni on nyt 4-vuotias, joten yhteiset isovanhempamme eivät ihan samalla tavalla jaksa enää häntä ja siskoaan hoitaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en ajattele tätä ikäkysymystä, ainakaan omalla kohdallani, tuosta sosiaalisesta näkökulmasta, vaan ihan kylmästi riskien kannalta. Itse päätin joskus, että yli 35 vuotiaana en lasta hanki, mutta siitä takaraja kuitenkin nousi parilla vuodella. Nyt 37 vuotiaana lapsi saa tulla, mutta jos sitä ei vuoden sisään kuulu, niin sitten laitan piuhat poikki.

 

Valitettavasti mm. tällaisia riskejä meillä vanhemmilla on raskauden suhteen

 

- Yli 35 vuoden ikäisten äitien sikiöiden kromosomihäiriöiden riski kasvaa vähitellen. Yleensä tällöin on kysymys 21-trisomiasta eli Downin synroomasta, mongoloidismista.

- Iän mukana monien sairauksien todennäköisyys lisääntyy. Kaikkein keskeisimpiä raskaudenkulun kannalta ovat sydämen ja verenkiertoelimistön tila ja sokeriaineenvaihdunnan häiriöt. Verisuonivaurioiden todennäköisyys kasvaa ja suonten seinämien joustavuus vähenee. Verisuonet eivät pysty enää yhtä hyvin mukautumaan raskauden tarpeisiin. Tällöin istukan toiminnanvajauksen vaara lisääntyy, mikä johtaa sikiön pienipainoisuuteen ja hapenpuutteen vaaraan.

- Yleensä synnytys sujuu hyvin, vaikkakin keisarileikkausten ja imukuppisynnytysten määrä vanhoilla ensisynnyttäjillä on 1,5 –2–kertainen. Vanhojen synnyttäjien lasten kuolleisuus on keskimääräistä korkeampi.

 

Mutta toisaalta...

 

- Lapsen kannalta hyviä puolia ovat perheen vakiintunut elämä ja taloudellinen tilanne. Vanhempi synnyttäjä on kypsyneempi aikuisuuteen ja vanhemmuuteen. Hän on valmistautunut tietoisemmin lapsen syntymään ja sen tuomiin muutoksiin elämässä verrattuna hyvin nuoreen äitiin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kovin nuorilta kuulostavat jotkut tässä ketjussa äitiydelle yläikärajoja asettavat... Kolmikymppiset ovat raihnaisia ja viis-kuuskymppiset eivät jaksa teini-ikäisiä lapsia kun ovat jo vanhoja ja sairastelevat?!? grin.gif

 

 

 

 

Tämä taasen menee siihen kastii "Älä sinä noin nuori puhu, eihän sinulla voi olla mitään kokemusta. Kun Minä olin 20-vuotta, niin...."

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mutta toisaalta...

 

- Lapsen kannalta hyviä puolia ovat perheen vakiintunut elämä ja taloudellinen tilanne. Vanhempi synnyttäjä on kypsyneempi aikuisuuteen ja vanhemmuuteen. Hän on valmistautunut tietoisemmin lapsen syntymään ja sen tuomiin muutoksiin elämässä verrattuna hyvin nuoreen äitiin.

 

Tämä nyt on vaan yleistystä, sitä mikä tilanne melkein kaikilla saattaa ehkä olla. Mulla on hyväpalkkainen virka, miehellä on työsuhteita n. puoleksi vuodeksi kerrallaan ja talvet (tulevaisuudessa tod. näk. myös kesät kun toiminta laajenee) varmuudella aina samassa työpaikassa, me ollaan naimisissa, ollaan ostettu talo ja kaks autoakin löytyy pihasta. Niin ja koira. Molemmilla ikää 21 (no okei, mulla vasta reilun viikon päästä) ja eka lapsi tulossa. Ja kyllä me ollaan valmistautuneita lapsen syntymään ja sen tuomiin muutoksiin jne, ja kyllä väittäisin että ollaan ihan kypsiä vanhemmuuteen.

 

Aina valitetaan että nuoret sanoo herkästi vanhempia ensisynnyttäjiä "liian vanhoiksi" tietämättä oikein mistään mitään (siitä kuinka elämä voikin mennä ihan toisin miten suunniteltiin) ja yleistävät että kaikki vanhat äidit on ihan raihnaisia eikä jaksa mitään, mutta kyllä tätä on toisinpäinkin. Nuoret äidit ei vaan tiiä mistään mitään ja koulutkin on varmasti kesken ja mitään ei olla vielä elämässä koettu.

 

Anteeksi provosoituminen, mutta ärsyttää suuresti se, että ihmiset tekee vaan oletuksia eikä oikeasti vaan tajua että ihmiset ja elämäntilanteet on erilaisia. Joku voi olla valmis äidiksi vasta 35-vuotiaana mutta minä olen valmis äidiksi nyt. Piste.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Ihan samalla tavalla kaikki kirjoittamistani riskeistä olivat yleistyksiä!

 

Lähteenä käytin kommenteissani aihetta käsittelevä kirjallisuutta, joten olen pahoillani, että tutkimukset ovat tuota mieltä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse olen ainoa lapsi, äitini oli syntyessäni 40-vuotias ja isä, joka ei tosin ole juurikaan ollut kuviossa mukana, oli lähempänä viittäkymmentä. Itse koen jossain määrin kärsineeni tilanteesta, sekä iästä että ainoana lapsena olemisesta, ja mulle onkin aina ollut selvää, että haluan lapsia nuorena ja useamman. On kuitenkin enemmän persoonallisuuksista kuin iästä kiinni, mitkä asiat perheessä jäävät lasten mieliin negatiivisina, ja siksi jossain toisessa perheessä iästä ei ole mitään haittaa, ja onkin hankala sanoa mitään yleispätevää tilanteesta. Kaiken ikäisissä vanhemmissa on varmasti omat hyvät ja huonot puolensa. Oma kokemukseni asiasta vaikuttaa kuitenkin siihen, että pidän yli 35-vuotiaita hiukan vanhoina ainakin ensimmäisen lapsen vanhemmiksi, ja toivon että itse olisin siihen mennessä jo lapseni tehnyt. Kun sitten mennään johonkin lähemmäs viittäkymppiä, silloin pitää mielestäni jo oikeasti punnita terveyttään ja jaksamistaan, jos vielä meinaa hankkia lapsia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lisäisin vielä, että mä en ole "semivanhojen" vanhempien kohdalla niinkään huolissani jaksamisesta. Eri asia, jos ollaan jo reilusti yli neljänkymmenen tai on jotain sairauksia. Kyllä uskon, että useimmat nelikymppiset jaksavat vielä halutessaan ihan hyvin vauvan kanssa ja pysyvät suurinpiirtein terveinä lapsen aikuisuuteen saakka. Se, mitä kuitenkin pitän vanhojen vanhempien huonona puolena, on juuri se mainostettu "vakaa elämäntilanne ja omat menemiset on jo takana". Mun lähipiirissä on ollut omieni lisäksi aika paljon muitakin vanhoja vanhempia, ja mun mielestä monet heistä ovat eläneet liiaksi lastensa kautta. Omallakaan äidilläni ei ole ollut kauheasti omia menoja ja harrastuksia, ja etenkin teini-ikäisenä se oli tosi ahdistavaa. Vanhat vanhemmat usein ovat toivoneet lasta kauan tai joka tapauksessa he ovat tosiaan ehtineet elää oman mielensä mukaan kauan, ja silloin on ehkä liian helppo elää vain lapselle. Se ei kuitenkaan ole lapsellekaan helppoa eikä hyväksi. Samaten monet näistä vanhemmista, jotka kuskaavat lapsiaan jatkuvasti harrastuksesta toiseen, ovat usein keskimääräistä vanhempia. Taloudellinen vakauskin voi olla huono juttu silloin, jos se saa syytämään lapselle kauheat määrät tavaraa, harrastuksia ja elämyksiä. Nämä ovat toki yleistyksiä, ja varmasti monet vanhat vanhemmat onnistuvat välttämään nämä karikot. Nuorilla vanhemmilla on yleensä toisenlaisia karikoita, ja vastaavasti monet onnistuvat välttämään ne.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuo harrastusten tai sosiaalisen elämän vähyyskään ei kerro mitään, minkäänikäisestä vanhemmasta.

Meidän äiti ei ole mitenkään sosiaalinen eikä oikestaan harrasta mitään kodin ulkopuolella, mutta koskaan ei ole meidän kauttamme yrittänyt elää. Ihan omat mokamme on saatu tehdä ja asiat päättää itse, mutta silti on kurissa oltu ja saatu turvallinen elämä. (Olin teini kun äitini oli neljän- ja viidenkymmenen välissä.)

Tämäkin on siis persoonakysymys, ei niinkään ikä.

 

Ja mitä tulee tähän jatkuvaan vastakkainasetteluun niin voin sanoa, että olisin ollut kypsä vanhemmaksi jo kaksikymppisenä - itse asiassa jo silloin kun 17-vuotiaana raskaus oli yksi mahdollisuus miksi kuukautiset eivät vaan tule - mutta onni onnettomuudessa oli se, että en tullut silloin raskaaksi sillä lapsiparoilla olisi täysin kädetön ja vastuuton isä vaikka silloin olikin maailman ihanin mies.

Mutta en myöskään sano, että olisin epäkelpo vanhempi nyt 32-vuotiaana ja kaksi kroonista sairautta omaavana. Todennäköisesti olen parempi vanhempi koska elämänkokemusta on karttunut ja sen mukana ymmärrystä. Riippumatta siitä mitä sitä sanoo kaksikymppisenä silloin on eri ihminen kuin kolmekymppisenä. Ei huonompi, mutta ei parempikaan.

Ja jos J-la suo aio olla raskaana myös 35-vuotiaana ja 37-vuotiaana. Samoilla kroonisilla sairauksilla varustettuna - niissä kun on hoitotasapaino kunnossa ja voin paremmin kuin koskaan. Silloin tosin voidaan harkita vakavammin seerumiseulojen ottamista kuin nyt iän tuoman riskin takia.

Siltikään en aio olla epäkelpo vanhempi itseni silmissä.

Ainoa epäkelpo vanhempi on se, joka vastuuttomasti hankkituu raskaaksi vaikka ei ole kykyä elää lapsen ehdoilla tai se, joka ei käytä sitä ehkäisyä vaikka tietää, ettei halua kumppaninsa tulevan raskaaksi. Se vanhempi, joka asettaa itsekkäät halunsa, päihteet tai jonkun lieron lapsensa hyvinvoinnin edelle. Ja nämäkin ihmiset voivat kasvaa kunnon vanhemmiksi, mutta se vaatii muutosta, johon monikaan ei kykene.

Ei se ikä kerro mitään kelpoudesta tai epäkelpoudesta. Nuorikin vanhempi voi kuolla sairauteen tai tapaturmaisesti. Vanha vanhempi voi elää liki satavuotiaaksi. Elämästä ei koskaan tiedä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Juuri näin. Elämänpolut ja -tilanteet sekä persoonallisuudet ovat niin moninaisia, ettei ikä ennusta yhtään mitään vanhemmuudesta.

 

Se on vaan kurjaa, että monet ihmiset möläyttelevät päin näköä kommentteja toisten tekemisistä. Ymmärrän hyvin nuorta äitiä, jonka "kypsyyttä" epäillään ääneen, ja myöskin sitä vähän vanhempaa, jota arvostellaan ikälopuksi. Toisille suotuisa elämäntilanne ja toive lisääntymisestä tulevat aiemmin, toisille myöhemmin, joillekuille ei koskaan. On ikävää, että elämänkulkua normitetaan niin voimakkaasti. Ja toisaalta, kyllä riittävän pahat kielet keksivät ihan joka mammasta jotain sellaista, jonka perusteella ei olisi kannattanut kuulemma lapsia tehdä ollenkaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mielestäni tähän vaikuttaa henkilöiden henk.koht. vireystaso, elämäntilanne, jne. Nyrkkisääntönä pitäisin, että niin kauan kun jaksaa olla täysipainoinen vanhempi siihen asti että lapsi täyttää 18 vuotta, ei ole liian vanha vanhemmaksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on tuttavapiirissä parikin perhettä, joissa isä on ollut kuudenkympin tienoilla lasten syntyessä. Äidit reilusti nuorempia, olisivatkohan olleet vasta kolmekymppisiä. Molemmissa perheissä vaan sitten äidit ovat sairastuneet vakavasti/kuolleet tapaturmaisesti ennen kuin kaikki lapset ovat edes täysi-ikäisyyttä saavuttaneet.

 

Isät ovat kasikymppisinä vanhoja ja huonokuntoisia ja kykenemättömiä pitämään huolta lapsistaan. Nuoret ovat pitäneet huolta itsestään ja toisistaan. Toisessa perheessä vanhin lapsista on tainnut saada nuorimman huoltajuudenkin. Isät asuvat nykyään hoitolaitoksissa. Lapset ovat parinkympin molemmilla puolilla ja käytännössä vanhemmittomia.

 

Tämän nähneenä sanoisin, että iän noustessa yli viidenkymmenen pitäisi vakavasti harkita lasten hankintaa. Naisillahan harvoin tätä harkintaa edes vaihtoehdoissa biologisista syistä on, miehillä useamminkin. Nelikymppistä en pitäisi vielä yhtään liian vanhana äidiksi/isäksi. Nuo Pricklyn luettelemat riskit ovat toki olemassa. Mutta eiväthän ne mitenkään ylitsepääsemättömiä ole.

 

Vähän aikaa sitten luin jostain (hitsi vie, kun en muista mistä) adoptiovanhemmista, jotka olivat lähempänä viidenkympin ikää adoptoineet yhden lapsen. Toista eivät enää virallisia teitä ikäsyistä saaneet (olisivatkohan ekaakaan saaneet nykyisten rajojen aikaan). Kovasti äiti ihmetteli ja valitteli, että miksi ei. Ovathan he vielä hyvässä kunnossa. Minusta on itsekästä ajatella vain sitä hetkeä. Vaikka jaksaisi viettää aikaa lapsensa kanssa tämän ollessa viisi vuotta, pitää muistaa myös, että lapsi tarvitsee vanhempiaan vielä ollessaan 25. Jos vanhempi on 80 lapsen tullessa täysi-ikäiseksi todennäköisyydet ovat jo melko korkeat, että isovanhemmaksi tämä ei enää ehdi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun äiti oli 42v ja isä 37v kun synnyin, enkä muista koskaan hävenneeni heidän (tai lähinnä ehkä äidin) ikää. Olen perheen nuorin, ikäero toiseksi nuorimpaan sisarukseeni on 10vuotta (meillä on eri isä). Kärsin ehkä joskus siitä ettei mulla ollut sisaruksia joiden kanssa leikkiä, kuin vanhempieni iästä..

 

Esikoiseni sain ollessani 19v, lapsen isä oli myös 19v. Enkä mä ole ollut koskaan sellanen huithapeli, että vauva-arki ei olisi mulle sopinut. Olin kyllä kaveripiirin ainoa jolla on lapsi, mutta ei se haitannut. Ei myöskään sekään kun kaverit tuntui häviävän kun heitä elämä vei baareihin jne, ja mua se ei juurikaan kiinnostanut. Toisen lapsen sain kun olin 22v. Ja nyt on kolmas tulossa, eri miehen kanssa. Olen 28v kun vauva syntyy ja mies on 35v. Ei ole miehellekään ensimmäinen, hänen esikoinen on jo 10v. Minä kuitenkin annoin miehelle aikarajaksi lapsenteolle sen, kun minä täytän 30v. Olen aina nauttinut siitä lasten kanssa kun olen nuori ja jaksan ja mulla on vielä (toivon mukaan, ellei tule jotain ylläreitä) paljon elämää ja nähtävää jäljellä kun lapset on aikuisia. En sano että yli 30vuotiaat ovat vanhoja tekemään lapsia, onhan meilläkin kaveriporukassa paljon sen ikäisiä joilla on pieniä lapsia, mutta se oli minun henkilökohtainen ikäraja.

 

Minulle ei toisten iät lastensaantiin kuulu, mutta nuo yli 60v hedelmöityshoidoilla raskautuvat kyllä ihmetyttää. Ehkä he eivät vain käsitä faktoja. Tai eivät halua hyväksyä sitä että voi lapsi jäädä orvoksi jo ihan pienenä. Enhän mä tiedä onko tälle 66v ensisynnyttäjälle tehty jotain terveystarkastuksia tms, ettei tule ylläreitä että pumppu pettää tai voihan hänelle iskeä muistisairaus. Tuossa iässähän ne alkaa vellomaan pahasti. Siinä sitten hoidellaan pientä lasta. Hoidellaan jos pystytään. Surullista toisaalta. Että kuulkaa on se 45v synnyttäjä kuitenkin vielä nuori tuohon 66v tai yli 70v verrattuna ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täytän itse kesällä 21 ja odotetaan esikoista toukokuulle miehen 22v-synttäreiden aikoihin :) molemmilla on vakkarityöt ja asutaan omistusasunnossa. Oon tiennyt jo todella nuoresta saakka haluavani lapsia nuorena ja sattumalta just parikymppisenä kaikki tuntui olevan kohdallaan. Ja miksei hankkia lapsia nuorena jos se hyvältä tuntuu? En koe, että olisin yhtään parempi äiti vaikka odottaisin viisi vuotta.

Yllättävän paljon epäilijöitä kyllä löytyy, ihan törkeästi ovat monet kysyneet meiltäkin suoraan että "Olikos tämä vahinkolapsi?", huh.. Ollaan kuitenkin "jo" parikymppisiä eikä ihan teinejä, kamala ajatella millaista vastarintaa he kokevat...

 

Jokainen tekee omat valintansa elämässään, tää oli meille hyvä hetki saada lapsi. Nautin suunnattomasti siitä, että oma äitini tuntuu tällä hetkellä melkein oman ikäiseltä ja lapseni saavat nauttia isovanhempiensa seurasta vielä pitkään. ja isoisovanhempien. ja vielä isoisoisomumminkin :) Meillä tulee 5 sukupolven linja täyteen:

Isomummu 80v, mummi 62v, äiti 42v, minä 21v ja vauva.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ajattelin aina että lapset on tehty kun 30 täytän..aika meni niin nopeasti että tää "viimeinen" ei ehtinyt siihen. Mutta heitämpä vaihtoehtoisesti sellaisen jutun että mun äiti oli 19 kun sai minut. Aina äiti oli nuorinja jotenki "lapsenomainen" äiti..ja edelleen joskus tuntuu että roolit on kääntynyt vinksalleen. nuorekas äiti..oikea hulivili. Joskus tuntuu ettei se oikea äiti koskaan ollutkaan..kun nyt jotain kadotettua nuoruuttaan elää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun mielestä silloin on selkeästi liian vanha äidiksi, kun vaihdevuodet ovat alkaneet.

 

Katsoin joku aika sitten dokumenttia, jossa jopa 70-vuotias nainen oli hankkiutunut raskaaksi hedelmällisyyshoitojen avulla. Hän oli toivonut miehensä kanssa lasta 50 vuotta ja toivoi pysyvänsä hengissä mahdollisimman pitkään voidaakseen nähdä lapsensa kasvavan. Tuo tapaus on tietenkin ihan ääripää ja tapahtui Intiassa, mutta enpä soisi siltikään naisille mahdollisuutta hedelmällisyyshoitoihin siinä vaiheessa, kun vaihdevuodet ovat koittaneet.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sain esikoiseni ollessani 22-vuotias. Nyt ikää on 28 ja toinen lapsi haaveissa, sen jälkeen ehkä vielä kolmas. Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että haluan tehdä lapsilukuni täyteen ennen kuin täytän 35. Ei minua terveydelliset riskit mietitytä, eikä jaksaminen pikkulapsen kanssa. Vaan oma elämäni. Koska aloitin äitiyden nuorena, haluaisin myös saada lapseni ulos pesästä suht nuorena, niin karulta kuin se kuulostaakin. Jotta jäisi aikaa omallekin elämälle ja parisuhteelle kahdestaan miehen kanssa. Aikuisvuosistani olen ollut vain 4 vuotta ns. oman itseni herra, saanut itse päättää tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni. Sen jälkeen olen elänyt lapseni ehdoillla, ja tulen niillä ehdoilla elämään vielä parikymmentä vuotta. Mutta kun kuopukseni on aikuinen, aion matkustella miehen kanssa kahdestaan, hankkia pienen, epäkäytännöllisen kerrostaloasunnon ison kaupungin sydämestä, ajaa moottoripyöräkortin... Kyllä, minusta tulee todellinen vauhtimummo. :girl_crazy: Jos tekisin lapsen vielä nelikymppisenä, olisin jo kuusikymppinen, kun hän muuttaa pois kotoa ja eläkevuodethan siinä kolkuttelisivat ovella.

Share this post


Link to post
Share on other sites

 

 

Yksi mikä on mietityttänyt, on se, miten jaksaisin yöheräilyt kymmenen vuotta vanhempana. Meitä on siunattu ihanalla, mutta niin helvetin huonosti nukkuvalla lapsella. Parikymppisenä monet kertovat jaksaneensa bilettää paljon ilman krapulaa, ei vaan onnistu enää 28-vuotiaana ilman järjetöntä darraa. Voin vain kuvitella, mikä olo olisi, jos olisin 30 ja lapsi olisi tälläinen. Nyt porskutan ihan iloisesti kahvin voimalla eteenpäin ;)

HIH ;) Ei me kolmikymppiset sentään vielä ihan noin ikäloppuja olla, vaikka siltä se 22-vuotiaasta voi tuntua. Voisin sanoa, että tavallaan paremmin jaksan heräilyä kuin 20-vuotiaana, jolloin saattoi valvoa yömyöhään, mutta sitten kun nukutti, niin sitten nukutti tosi sikeästi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Noiden yöheräilyjen suhteen mun mielestä kyse on enemmän kyllä ihmisestä. Mä en jaksa yöheräilyjä juurikaan vaikka oon 21 :D Mä vaan olen sellanen, tartten unta ollakseni jotenkuten kestettävä. Huonoilla yöunilla ja varsinkin monen peräkkäisen 1-2h välein heräilyjen jälkeen musta kuoriutuu ihan kamala ihmishirviö. Luultavasti olen just tämmönen vielä kolmekymppisenäkin. Kyllähän sitä jaksaa kun on pakko, vaan en kyllä mitään kauhean kivaa seuraa ole (muille kuin vauvalle) tällasten "uni"kausien jälkeen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua ihmetyttää pari kommenttia, jotka täällä on tullu esiin...

"Luonto on hyvä mittari", eli kun kuukautiset loppuu niin nainen on liian vanha. Tää pätee kuitenkin jostain syystä vaan yläpäähän, vai onko joku sitä mieltä että kun kuukautiset alkaa sielä 10-12 -vuotiaana, on se luonnon varma merkki että ollaan valmiita äidiksi? Ja eikö tota luontoasiaa vois soveltaa ihan kaikkeen, jos luonto on päättäny että joku nuorikaan nainen ei ovuloi, pitää luottaa luontoon. Eli musta ei pidä ilmottaa tollasta teoriaa, jos sitä soveltaa kuitenkin vaan yhteen (ikä)ryhmään...

Ja toinen, sekä nuorien että vanhojen kohdalla, "kukin tietää varmasti itse parhaiten oman tilanteensa." ?! Millasia ihmeihmisiä te tunnette, jos kaikki tekee aina ne oikeet ratkasut eikä koskaa virheitä omalla kohdallaan :D en tietenkään tarkota että monikaan pitäs lasten hankkimista/hankkimattomuutta virheenä, mutta musta on aika paksua sanoo että että jo teinistä asti tietäis aina ite parhaiten.

 

No sitten aiheesta... muakin on kyllä huvittanu, miten 50-vuotiaita tunnutaan pitävän "raihnasina" :D joku voi toki olla, mut ihan yleisesti en lähtis moista kommenttia antaan. Eiköhän niitä löysiä ja laiskoja, lapsen kanssa konttaamisesta epäkiinnostuneita löydy nuoristakin, jos ihan konkretiaa ajatellaan. Ite ajattelen lapsen ja vanhempien max ikäeroks n. 50 vuotta, syynä on enimmäkseen se ettei ainakaan olis jo todennäköstä että vanhemmat kuolee vanhuuttaan jo lapsen teini-iässä.

 

Itekin kyllä aikoinaan ajattelin että 25v alkaa olla ihan korkein ikä jolloin pitäs eka lapsi saada, koska sitten alkaa oleen niin VANHA :D nyt oon 28, odotan esikoista ja koen olevani täysin keskiverto, ehkä nuorehkokin ensisynnyttäjä :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now