Lilypad

Liian vanha vanhemmaksi?

223 posts in this topic

_NcV_: Todellakin tuo yleistäminen... esmes omalla kohdallani on aika paksua väittää, että en ajatuksella sitä sopivaa kumppania etsinyt nuorena (menin itse asiassa naimisiin 19-vuotiaana, mutta onneksi ei tärpännyt ennen kuin tajusin, ettei siitä ihmisestä ole isäksi). Ja toisaalta nuorellakin voi olla hedelmällisyysongelmia, eivätkös sellaiset ihmiset saa lisääntyä sitten ollenkaan kun tärppiin voi mennä vuosia ja sitten ollaan "kamalan vanhoja" vanhempia?

Edited by Chiamaka

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eikä se aina ole siitä puolison löytämisestä kiinni. Itse aloin seurustella Tyllerön isän kanssa kun olin 15, eikä siinä kovin kauan mennyt, kun tiesin, että hänen kanssaan haluan sitten joskus lapsen / lapsia. Mutta kun aika ei ole muuten ollut otollinen. Musta ei olisi ollut parikymppisenä vanhemmaksi. Nytkin, kun elämä on jo ennen lapsen syntymää rauhoittunut ja asettunut uomiinsa, olen ollut enemmän koti-ihminen jne., mulle on ollut vaikeaa tämä omasta ajasta luopuminen. Mitähän se olisi ollut, jos olisin joutunut jättämään kaikki parikymppisen riennot väliin, opiskelijabileet jne. Meidän parisuhde oli valmis lapselle kauan ennen kuin me kumpikaan yksilöinä oltiin.

Enkä tällä tarkoita, ettei kukaan olisi valmis vanhemmaksi parikymppisenä. Sanon vain, että minä en olisi ollut.

Viimeksi eilen aloin melkein turvaheijata itseäni, kun telkkarissa näytettiin 18 -vuotiasta tyttöä, joka odotti lasta, mua vaan alkoi ahdistaa niin paljon ajatus siitä, että olisi itse ollut sen ikäisenä siinä tilanteessa. Siitä huolimatta, että se tyttö näytti olevan ihan tyytyväinen ja iloinen, enkä ollenkaan epäile hänen kykyään äidiksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Toisille taas sopii perheen perustaminen suoraan ammattikoulun jälkeen tai vaikka kesken opintojen. Niillä minimietuuksilla ei kyllä siinä tapauksessa esimerkiksi asuntoa osteta.

 

Niin, paitsi jos sattuu myös työllistymään kesken opintojen. Terveisin 21v, amk-opinnot vaiheessa, mies käynyt vain lukion ja ihan omassa talossa asutaan. Jätettäiskö nyt tämä yleistäminen ihan oikeasti pois.

 

Niin kuin memminkäinen tuossa jo kommentoikin, niin tarkoitin tosiaan niillä minimietuuksilla. Töissäkäyväthän ovat eri asemassa. Ja asuntojen hintoja ajattelen myös aina Helsingissä asuvan näkökannalta. Muualla päin Suomea voi olla aivan toinen tilanne. Itse olin toki myös vakituisissa osa-aikaisissa töissä jo opiskeluaikana, mutten olisi halunnut akateemista tutkintoani jättää roikkumaan, enkä olisi uskaltanut ostaa Helsingistä asuntoa ennen valmistumista.

 

Laitetaan vielä se havainnollistava laskutoimenpide: 19 v. (lukio) + 5 v. (yliopisto) + 3 v. (työkokemus) = 27 v.

 

Kaikilla ei ole tarvetta pelata elämässä niin varman päälle (eikä siitä välttämättä ole edes mitään apua), mutta itselleni se on oman mielenrauhani takia tärkeää. Ammattikoulu ei ole yhtään huonompi koulutus kuin akateeminen tutkinto, mutta itse siis puhun nimenomaan korkeakoulun käyneistä. Ja tässä tapauksessa siis nimenomaan koulutusvalinta vaikuttaa lastenhankintaikään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Joo, luin kommenttisi uudestaan. Pahoittelen imetysaivojani. :girl_sigh:

 

Mun mielestä tätä keskustelua on ollut ihan mielenkiintoista lukea. Mä en edelleenkään lähtis asettamaan mitään yleistä ikärajaa lastensaannille/-teolle, miksi sitä haluaakaan sitten kutsua. Ja siis jos haluaa pelata ns. varman päälle niin eihän se multa oo pois. Mä en oo järki-ihminen enkä siksi oo osannut tai halunnut ajatella näitä juttuja siten, mikä olis jotenkin järkevintä. Ja mitä tulee tohon että lapsilla on oikeus vanhempiin pitkälle aikuisuuteen, niin anoppi kuoli 52-vuotiaana jättäen jälkeensä 20- ja 23-vuotiaat pojat. Ehkä se sit teki lapset liian vanhana, ku jos olis tehny nuorempana niin pojathan olis ollu jo päälle 30... tosin anopin äiti on 87 ja edelleen asuu yksin, hiihtää päivittäin, kesällä pyöräilee, käy poroaialla ja kerää omat marjansa. Toki siis asia on eri, kun mennään sinne 60+ ikävuosien paikkeille, kun se vanhentuminen ja kuoleminen ns. liian aikaisin alkaa olla jo aivan oikeasti todennäköistä, mutta tästä ei mun mielestä vaan voi puhua silloin, kun puhutaan alle nelikymppisistä.

 

Meillä elämä meni näin ja mä toivoisin, että meidän lapset on tehty ennen sitä kolmeakymppiä, tai jopa alle sen. Mutta se on meidän haave ja toive. Mut on tehty 26- ja 27-vuotiaana, ja se, että mun äiti on niin huonossa kunnossa ei liity mitenkään ikään vaan surkeisiin elämäntapoihin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En minä kyllä jaksa ymmärtää miksi pitäisi ostaa asunto Helsingistä ennen lapsen saantia :huh: Mutta jos joku on sitä mieltä, että yli kolmekymppisenä ei pitäisi enää lapsia hankkia, niin varmaan se on silloin myös sitä mieltä, että ei pitäisi varmistella noin paljon, joten en myöskään ymmärrä mitä tuo perustelu auttaa. Minä en ole sitä mieltä, ettei yli kolmekymppisenä voisi hankkia lapsia, mutta olen silti sitä mieltä, ettei ole tarpeen varmistella noin paljon :rolleyes: Mutta koska minua ei haittaa jos joku hankkii lapsensa vasta kolmikymppisenä, niin ei minua se varmistelukaan haittaa.

 

Vähän se kyllä minua harmittaa, että niin suuri osa ihmisistä hankkii lapsensa niin vanhana. Tuntuu että tosi monet pienten lasten äidit on jo yli kolmikymppisiä, ja minusta tuntuu tosi omituiselta kaveerata niitten kanssa :unsure: Pitäisi olla enemmän nuorempia äitejä, niin ehkä minullakin olisi enemmän kavereita :girl_sigh:

Edited by Chimelli

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua ehkä hiukan häiritsee se, että meistä kolmikymppisistä käytetään sanaa vanha tässä keskustelussa. Tajuan kyllä, ettei täällä kirjoittavat parikymppiset ole sitä mieltä, että kolmekymppinen nyt vaan on vanha, vaan se on jotenkin verrattuna itseensä, mutta silti joku siinä hiertää.

Tämä siis ihan OT:nä, ja haluan korostaa, etten ole mitenkään loukkaantunut ja tajuan kyllä, miksi sitä käytetään. Ehkä se on jotain epätoivoista pyristelyä sitä vastaan, että on jo kolmekymppinen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Hieman OT, mutta ehkä se on sitä, kun kuitenkin tässä nykyisessä kulttuurissa ihannoidaan just sitä ikää, kun ollaan suunnilleen parikymppisiä, ja joka paikassa toitotetaan, miten sitten kymmenen vuotta myöhemmin elämä on suunnilleen ohi ja tulee kolmenkympin kriisit ja muut. En ihmettele, että parikymppiset kuvittelevat, että kymmenen vuotta myöhemmin ollaan jo ryppyisiä ja raihnaisia ja vähintään toinen jalka haudassa, koska sellaista mielikuvaahan meille monessa paikassa myydään. :grin: Kaikkien ikästereotypioiden vastaisesti olen ainakin itse tyytyväisempi itseeni ja elämääni nyt päälle kolmekymppisenä kuin oon ehkä koskaan ollut sitten lapsuusvuosien ja tunnen oloni tosi kotoisaksi just tän ikäisenä enkä haikaile takaisin 20-vuotiaaksi. Toisaalta mä olen kyllä opiskelujen ja harrastusten takia viettänyt aika paljon aikaa sekä itseäni yli 10 vuotta nuorempien että useita kymmeniä vuosia vanhempien seurassa, ja kun ei valikoi seuraa iän perusteella, voi kokea aika jänniä juttuja - niin kuin esimerkiksi sen, että ikä ei loppujen lopuksi ole mikään iso asia tai ihmisiä erottava tekijä muuten kuin omien ennakkoluulojen kautta. :) Mutta se, millaista oma elämä on 30-vuotiaana ja kuinka raihnainen ja ryppyinen silloin oikeasti on, selviää kyllä väistämättä useimmille ennemmin tai myöhemmin. :girl_crazy:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Siis en minä kuvittele että kolmekymppiset on raihnaisia ja ryppyisiä! :girl_haha: Kyllähän minä sentään tunnen/tiedän moniakin sen ikäisiä, ja ne on vielä suht nuoria. En silti voi mitään sille, että minua 10 vuotta vanhemmat ihmiset tuntuvat paljon vanhemmilta kuin minä :girl_smile:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Musta taas ei ole mitenkään väärin puhua reippaasti kolmikymppisistä vanhoina tässä yhteydessä. Ei kai nyt kukaan oikeasti ajattele kolmekymppisten olevan vanhoja, mutta kyllähän esim. 35-vuotias on ensisynnyttäjäksi vanhemman puoleinen, ihan yhtälailla kuin 20-vuotias on vielä aika nuori ensisynnyttäjä. Sinänsä toki hassua, että kaikki kolmekymppiset niputetaan samaan ryhmään vaikka kyllähän juuri 30 täyttäneellä ja sitten liki 10 vuotta vanhemmalla on aika paljon ikäeroa lisääntymisestä puhuttaessa ja samalla lailla parikymppisiin mahtuu iso kirjo eri ikiä (vai ei kai kukaan pidä 29-vuotiasta mitenkään nuorena äidiksi?!). Sinänsä on aika ylimalkaista puhua tässä yhteydessä parikymppisistä nuorina ja kolmekymppisistä vanhoina kun ihan valtaosa kuitenkin saa lapsensa silloin kun ikä alkaa joko kakkosella tai kolmosella... :P

 

Mä itse en usko haluavani lapsia enää joskus 35 vuoden rajapyykin jälkeen. Olen saanut esikoiseni 26-vuotiaana ja tämän kakkosen toivottavasti nyt pari vuotta myöhemmin ja ainakin toistaiseksi on sellainen olo, että haluan 10 vuoden päästä nauttia elämästä vähän vanhempien lasten kanssa ja esim. saada omaa aikaa eri tavalla kuin mitä nyt pikkulapsiaikana enkä elää palata siihen vauvavaiheeseen. Mutta never say never, voihan meille iskeä joku kaipuu iltatähteen silloin tai olla vaikka uusi puoliso(t) vierellä, joiden kanssa tahtoisikin vielä lapsen. Vaikka siis toistaiseksi tuntuu siltä, että tämä on nyt tässä niin noita epävarmustekijöitä on kuitenkin sen verran paljon etten uskaltaisi vielä hetkeen tehdä tai sanoa mitään satavarmaksi tulevaisuuden suhteen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihan ohimennen mainitsen, että mä olen vasta viime aikoina herännyt siihen ajatukseen, ettei lapsia tosiaan ole pakko hankkia tietynikäisenä. Tai ylipäätään luoda itselleen pakotteita tehdä tietynikäisenä sitä ja tietynikäisenä tätä. Yhteiskunta on vain tässä(kin) asiassa raadollinen ja pakottaa meitä tietynlaisiin muotteihin, joista jokaisessa kuitenkin tuntuu olevan jonkun kannalta jotain vikaa. Nyt esimerkiksi alan ajatella, että olisiko niin kauheaa, jos kaikki lapset eivät olisikaan täysi-ikäisiä mun täyttäessä 50. Tai olisiko hirveää, jos olisin raskaana vielä 30+ -ikäisenä?! Periaatteessa - lukujahan ne vain on, jos muuten kykenee lisääntymään. Enemmän varmaan ratkaisee senhetkinen elämäntilanne ja vaikkapa henkinen kypsyys vanhemmaksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hmm, minusta kyllä 29-vuotias ei ole enää parikymppinen, mutta vissiin ymmärrän tuon sanan vähän eri tavalla :D

 

Ja minusta on ihan loogista, että jos lapset hankitaan yleensä 20-39-vuotiaana, ja keski-ikä on siinä 30-vuotiaana, niin sitten 20-29-vuotiaita voi sanoa nuoriksi ja 30-39-vuotiaita vanhoiksi :P Tietysti silloin kun on siinä rajoilla, ei oikeasti ole varsinaisesti vanha tai nuori, vaan aika keskiverto. Ehkä pitäisi jakaa tuo kolmeen, 20-26-vuotiaat olisi nuoria, 27-33-vuotiaat keskivertoja ja 34-40-vuotiaat vanhoja, ettei tulisi suoraa hyppäystä nuoresta vanhaan :) Ja noiden ulkopuolella olevienkaan lastenhankintaa en tuomitsisi (no eh, en kai kun itsekin olen saanut esikoiseni noiden rajojen ulkopuolella), mutta niitä voi sanoa vaikka sitten poikkeuksellisen nuoriksi/vanhoiksi. Ja tämähän koskee vain lastenhankintaikää suhteessa muihin, en sentään kuvittele, että 37-vuotias olisi joku raihnainen vanhus :girl_crazy:

Edited by Chimelli

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onpas täällä hassua "väittelyä". Minä en löytänyt sopivaa isää lapsille nuorempana, joten kaikki lapset jouduttiin / joudutaan hankkimaan päälle 30v. Jos olisi olut mahdollista olisin kyllä halunnut lapseni jo nuorempana (koska mun mielestä lapset ovat elämän paras asia niin toki olisin halunnut päästä jo aiemmin nauttimaan omista lapsista) mutta näillä nyt mennään. Enkä silti mitenkään surkuttele tätä tilannetta. Nyt on mukavaa kun ehdin ne kaksi ammattia opiskellla ja saada vakityön ennen lasten saamista. Molempi parempi!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tää ketju muuttui yhtäkkiä ihan omituiseksi. Hyvästä keskustelusta pompattiinkin siihen, että kaikki kolmikymppiset on turhia varmistelijoita jotka ei osaa elää hetkessä ja sitten vielä v***uillessaan kuolevat ihan kohta ja jättävät orpoja :girl_crazy:

 

Mun mielestä vaikka olen korkekouluni käynyt ja töitäkin tehnyt ennen lapsia, ei kyse ole varmistelusta. En mä ole koskaan ajatellut, että vasta kun tämä ja tämä ja tämä on valmista voi ruveta tekemään lapsia. On vain oikeita hetkiä tehdä asioita. Kuten aiemminkin kirjoitin musta oli kivaa opiskella, musta oli kivaa keskittyä hetki töihin vamistumisen jälkeen, musta on ollut kivaa viettää miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa, ja nyt on kivaa kun on lapsia. Toisilla nämä oikeat hetket tulee vaan eri järjestyksessä. Meille toimii tämä järjestys erinomaisesti. Aikomukseni on myös vielä elää piiiitkään, mutta sitähän ei itse voi etukäteen päättää, ei edes parikymppisenä vanhemmaksi tulleet.

 

Mun mielestä tuo koko ensisynnyttäjien keski-ikä on liian korkea.

 

Miksi sen pitäisi olla matalampi? Ei ainakaan fysiologisista syistä, vaikka synnyttäjien keski-ikä on noussut, ei käsittääkseni raskausajan tai synnytysten komplikaatiot ole nousseet, päinvastoin.

 

Ja voi sen oikean löytää aikasemminkin kuin vasta kolmekymppisenä. Etenkin jos harrastaa tuota etsimistä, siihen vaan tarvitsee sillon pistää aikaa ja nähdä vaivaa.

 

Kaikkien kansalaisvelvollisuus on tehdä töitä pariutumisen eteen ja perustaa perhe parikymppisenä... Entä jo on ihan omasta halustaan pariutumatta, tai ei vaan löydä, tai ei halua lisääntyä, vaikka pariutuisikin...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Laitanpa miekin lusikkani tänne. Mun mielestä ihmiset eivät ole liian vanhoja tai nuoria äidiksi jos ovat siihen valmiita. Mutta nyt puhun sillä varauksella, että kyllä musta 15 vuotiaat ovat vielä liian nuoria, melkein lapsia itsekkin. Samoin kyllä toisessa päässä se lastenteko ikä menee siihen johonkin 45 vuotiaisiin. Eli siis jos et enää siinä iässä saa lapsia luonnollisesti niin sitten jo voisi olla niitä tekemättä. Mun oma äiti on saanut mut ja siskoni olleessan 42 enkä ole kyllä kärsinyt siitä. Enemmin koen rikkautena vanhemman äidin ja isot ikäerot sisaruksiin. On avannut maailmoja joita ei ehkä muuten olisi nähnyt. Isä kuoli ollessani 16, mutta ennen aikojaan. Todennäköisyyshän aina kasvaa mitä vanhemmaksi tulee, mutta tietty riski on pakko ottaa. Onhan äiti sanonut, että ei parista ekasta vuodesta paljon muista mutta ei ehkä vaikka olisi ollut parikymmentä vuotta nuorempi. Me ei siskon kanssa oikein nukuttu yöllä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen tosi monen kanssa samaa mieltä, viimeisimpänä mm. Allu, Nadda ja Isetnofret (oliko se niin ;) Hankala nimimerkki...:D ).

 

Toiset löytävät ns. oikean nuorena (itsekään en ollut vielä edes ylioppilas silloin) ja toiset taas eivät, vaikka etsimällä etsivät. Toisilla pitkä parisuhde kariutuu juuri, kun pitäisi ryhtyä perhettä perustamaan. Aina eivät miehet ole lapsensaannille kypsiä samassa iässä kuin naiset. Eli ehkäpä jossain näissä vastauksissa saattaakin kuultaa se nuori ikä läpi. Ei se elämä ole ihan niin mustavalkoista.

 

Itse aloimme toivomaan ensimmäistä 25-vuotiaana; vähän huonoa tuuria ja pari keskenmenoa, niin vauva saimmekin vasta kun olin "jo" 27. En kyllä päiväkään aikaisemmin olisi ollut (itse siis) siihen hommaan kypsä. Ei vauva tarvitse omistusasuntoa, mutta se on kiva lisä äitiysloma-aikaan. Myös vakityö on ihana olla odottamassa, vaikka ei sitäkään vauva tarvitse. Usein perheen toimeentulo on kuitenkin stressin asia vanhemmille. Mutta vauva tarvitsee kypsät vanhemmat ja itselläni tuo ikä tuli vasta siinä 25 v jälkeen ja olin tuttavapiirissäni silti verraten nuori kypsymään. Joku muu voi kypsyä nuorempana, mutta käsittääkseni tuo 25 on ihan oikeasti sellainen ikä, jonka aivotutkijatkin ovat todenneet "murrosiän" päätöspisteeksi. Aivot ja ajattelu kehittyvät siihen saakka.

 

Taisin jo aikaisemmin sanoakin, että ei siinä parinkympin korvilla oikeasti tajua, kuinka vauhdilla vuodet menevät. Jos haluaa 3 lasta alle kolmekymppisenä kolmen vuoden välein, niin saa aloittaa ihan oikeasti aika nuorena. Ja ihmisen biologia on kuitenkin sellainen, että se lisääntymisikä on n.20-40. Ei 13 -vuotiaana, vaikka kuukautiset silloin alkavatkin, eikä toisaalta usein 47-vuotiaanakaan, vaikka silloinkin vielä kuukautiskierto on. Mutta minusta mennään sivuraiteille, jos puhutaan 30-vuotiaista vanhoina vanhempina. Ja se ei johdu kyllä omasta iästäni, olisin ollut täsmälleen samaa mieltä 10 vuotta sitten. Kukin voi toki puhua itsestään ja mikä itselleen on sopiva ikä, mutta kyllä kautta aikain naiset ovat 30-vuotiaina saaneet lapsia. Vuosisadan alun suurperheen äidillä katras oli ehkä vasta puolillaan, vaikka 20-vuotiaana olisi aloitettukin.

 

Vielä tuohon odotettavissa olevaan elinikään. Koskaan ei tiedä mitä käy ja vakava sairaus tai auto-onnettomuus voi tulla 20-vuotiaallekin, mutta tilastollisesti 30-vuotiaalla naisella odotettavissa oleva elinikä on yli 80 vuotta. Eli keskimääräinen kolmekymppinen äiti ehtii "kasvattaa" lapsensa kypsään keski-ikään.

Edited by Mamabarba

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä oon aina ollut katkera mun vanhemmille jossain määrin siitä, että olivat niin vanhoja kun synnyin (vanhimpaan sisarukseeni on ikäeroa mulla 13vuotta). Äitini on ollut 38 ja isä 36 syntyessäni. Pienenä en muista mitenkään "kärsineeni" vanhempieni iästä. Mutta äitini kuoli minun ollessani vain 23. Samalla olen äiditön äiti, joten tuntuu, että nyt kun eniten tarvitsisin oman äidin tukea, en sitä voi saada.Niin monta kysymystä on jäänyt kysymättä.

 

Todennäköisesti kirjoitin tästä jo, mutta omalla kohdallani äiti oli 36 ja isä 38, kun synnyin. Molempien terveys on ollut vähän mitä sattuu, mutta alleviivaisin näissä tapauksissa vanhempien vastuuta omasta elämästään. Kummallakin on terveysongelmia, joita ei tavallaan ole voinut suoraan välttää, mutta erinäiset elämäntapamuutokset olisivat kenties saattaneet auttaa. Tuloni tosin oli n. 10 vuoden yrityksen tulos, ei tietoinen lykkäys.

 

Vanhemman menettäminen ei ole koskaan helppoa, oli lapsi kuinka vanha tai nuori, mutta kaikilla vanhemmilla on, jos mahdollista, vastuu tehdä ratkaisuja, jotka auttavat oman eliniän pidentämisessä. Omalla kohdallani ylipaino ja nyt raskauden myötä tullut radi ovat kenties ne tekijät, joille täytyisi tehdä jotain, ettei oma lapsi saa haudata minua aivan teini-ikäisenä.

 

Itse olen nyt 30 täyttävänä tietyllä tavalla "vanha", mutta jos olisin lisääntynyt parikymppisenä, olisin nyt luultavasti odottamassa kolmatta lastani kolmannelle miehelle. Tarkoitan tällä sitä, että olen äärimmäisen kiitollinen, etten tehnyt mitään peruuttamatonta niiden säätöjen kanssa, joiden kyljessä 20+ -vuotiaana notkuin.

Edited by Jenny-Maria

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen saamassa esikoisen 30-vuotiaana ja mielestäni ikä on ihan sopiva. Joskus nuorempana ajattelin, että "teen lapset" ennen kuin täytän 30v., mutta toisin kävi. Kaveripiirissäni suurin osa on tullut raskaaksi n. 28-35-vuotiaina ja hyvin ovat jaksaneet ;) Minusta on jokaisen oma asia, missä vaiheessa lapset tekee. Toisaalta minulla ehti jo vuoden yrittämisen jälkeen tulla huoli siitä, että kuinkakohan kauan tässä oikein menee ja että voinko edes tulla raskaaksi. Välillä jopa kadutti, ettemme olleet aloittaneet yrittämistä jo aikaisemmin, kun yhdessäoloa oli lähes 10 vuotta takana. Nyt olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että minulla on vakityö ja opinnot takana. Ajankohta vauvalle on kaikin puolin hyvä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jos minusta tulee joskus äiti, taidan olla monen mielestä aika vanha äiti, yli 35-vuotias. Ei se minusta itsestäni silti ihan ikälopulta äiti-iältä tunnu. Olen aina pitänyt lapsista, mutta oman lapsen yrittäminen ei ole aiemmin ollut mahdollista tai tuntunut oikealta. Elämä nyt meni näin ja se on pakko hyväksyä...

 

Sinänsä äidin biologisellä iällä ei mielestäni ole juuri merkitystä lapsen onnen kannalta, jos äiti on henkisesti kypsä lapsen kasvattamiseen. Minusta olisi mustavalkoisesti ajattelevana parikymppisenä tullut varmaan aika ailahteleva ja epäkypsä äiti, mutta samanikäisenä äidiksi tulleesta ystävästäni sukeutui aivan mahtava äiti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kannanpa minäkin korteni kekoon. Jos ja kun minusta tulee äiti, niin tulen olenmaan vähintään 33-vuotias ensisynnytäjä. Ainakin nyt tuntuu, että en ole sen huonommassa kunnossa kuin 25-vuotiaana, uskon jaksavani lapsen kanssa ihan yhtälailla kuin "nuorempanakin". Elämä vie ja minua se on vienyt niin, että lapsille ei vain ole ollut mahdollisuutta eikä aikaa aiemmin. Joku voisi sanoa tätä itsekkyydeksi, minä kutsun sitä tilanteessa elämiseksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En oikein ymmärrä näitä väitteitä liian nuoresta tai liian vanhasta vanhemmasta. Eikö pääasia ole kuitenkin lapsessa ja siinä, miten lapsensa kasvattaa ja hoitaa. Jos vanhemmat ovat alle 20, se ei automaattisesti tarkoita vastuuttomia vanhempia ja jos vanhemmat ovat yli 40 saadessaan lapsen, ei sekään tarkoita, etteivät he jaksa hoitaa lastaan tai kuolla kupsahtavat liian aikaisin.

 

Keskustelu on vasta viime vuosikymmeninä mennyt tähän suuntaan. Kun lapsia saadaan vain se keskimääriäinen kaksi ja kun voidaan itse määritellä yrittämisen aloituksen ajankohta, keskitytään ihan epäoleelliseen asiaan. Oma isoäitini sai ensimmäisen lapsensa 29 vuotiaana ja viimeisen 42 vuotiaana. Lapsia oli 10, enkä ole koskaan kenenkään kuullut sanovan, että hän oli liian vanha viimeisen saatuaan.

 

Pääasia on se, että lapsi hoidetaan hyvin, lapsi saa rakkautta ja tuntee itsensä halutuksi. Aivan sama, minkä ikäiset vanhemmat ovat.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mielenkiintoista keskustelua. Itse olen seuraillut lähipiirissä perhettä, jossa isällä ja kahdella nuorimmalla lapsella on ikäeroa 46-48 vuotta. Miehellä alkaa jo hiukan terveys reistailla mutta tämähän on täysin yksilökohtaista, en pidä sitä ongelmana tai hänen "syynään". Mutta se, mihin olen kiinnittänyt huomiota perheessä ja isän - lasten suhteissa on sukupolviero. Heillä on siis mielestäni niin suuri ikäero, että he ovat tavallaan aivan eri maailmoista. Isä on vielä vähävaraisesta maalaistaustasta ja lapset taas keskiluokkaisia kaupunkilaisia. Niinkuin terveyskin, myös henkinen elämä (mielipiteet, arvot, kyky ja halu muuntautua jne.) ovat henkilökohtaisia, eikä niitä tietenkään voi yleistää. Mutta tämä on minusta mielenkiintoinen näkökulma. Eli siis vaikka ikääntynyt vanhempi olisi hengissä, hyvissä voimissa ja jaksaisi olla aktiivinen vanhempi, onko hänen nenällään liian erilaiset lasit tämän maailman tarkasteluun?

 

Edit: Korostan vielä, etten puhu tässä nyt kolmikymppisistä ikääntyneinä/sukupolvikuilun uhreina vaan tosiaan lähinnä tuollaisista 45-50 vuoden ikäeroista.

Edited by Thilda

Share this post


Link to post
Share on other sites

En muista oonko vastannut tänne joskus aiemmin.

 

En oikein ymmärrä näitä väitteitä liian nuoresta tai liian vanhasta vanhemmasta. Eikö pääasia ole kuitenkin lapsessa ja siinä, miten lapsensa kasvattaa ja hoitaa. Jos vanhemmat ovat alle 20, se ei automaattisesti tarkoita vastuuttomia vanhempia ja jos vanhemmat ovat yli 40 saadessaan lapsen, ei sekään tarkoita, etteivät he jaksa hoitaa lastaan tai kuolla kupsahtavat liian aikaisin.

 

Tismalleen samaa mieltä.

 

Sain esikoisen 31-vuotiaana ja kuopuksen 35-vuotiaana enkä todellakaan koe olevani millään lailla liian vanha äidiksi vaan just sopiva, vaikka toiveita lapsista oli jo parikymppisenä. Aina asiat ei vaan mene niin kuin alunperin oli toivonut. Ehkä ihan hyvä niin, oli tarkoitettu että asiat menevät meidän kohdalla näin. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ollaan miehen kanssa 36v molemmat ja meidän lapset on 14v, 7v ja 4v. Olen siis saanut lapseni ollessani 22v, 29v ja 32v. Mun mielestä olen jaksanut ihan yhtä hyvin joka kerta kaikki yövalvomiset ja yösyötöt. Mun kohdalla en siis voi sanoa että vanhempana olisin ollu väsyneempi. Nyt olen 36v ja neljättä lasta odotan. Miehen kanssa ollaan puhuttu että voitais vielä joskus se viideskin lapsi haluta. En siis näe minään mahdottomuutena että saisin kuopukseni vasta 38-40v iässä.

Edited by Mira76

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun mielestä iällä ei ole juurikaan merkitystä. Tai no onhan sillä biologisesti toki merkitystä mutta mitä sitten lasten kasvattamiseen tulee, on oleellisempaa mielestäni se millainen ihminen muuten on.

 

Äitini oli 39 kun synnyin, nykyään se alkaa olla kai ihan normaalikin ensisynnyttäjän ikä mutta silloin yli 30 vuotta sitten ei niinkään, joten lapsena kaveripiirissä kaikki vanhemmat olivat kyllä huomattavasti äitiäni nuorempia. Isäni oli äitiä muutaman vuoden nuorempi ja hän taas kuoli sairauteen kun olin alle kouluikäinen, äitini taas on nyt reipas seitsemänkymppinen eläkeläinen joka jaksaa touhuta myös meidän vilkkaiden poikien kanssa...

 

En muista että olisin silloin lapsenakaan äidin ikää sen kummemmin hävennyt kuin mitä nyt vanhempiaan yleensäkin häpeää. Äitini ei ole koskaan edes ollut ikäisekseen mitenkään nuorekas, oikeastaan päin vastoin.

 

Omat lapseni hankin 25- 27- ja tämän viimeisen syntyessä olen 32-vuotias. Mielestäni olen ollut ihan sopivan ikäinen. Aikaisemmin ei lapset kiinnostaneet eikä kyllä ollut sopivaa miestäkään, mutta sitten ei myöskään ollut mitään erityistä syytä erikseen odotella vuosikausia sitten kun se mies oli löytynyt. Muuten uskoisin kyllä selviäväni vauvanhoidosta ja taaperoajasta ihan yhtä lailla vaikka viiden vuoden päästäkin kuin viisi vuotta sittenkin.

 

Mieheni vanhemmat ovat suht nuoria, anoppi on saanut lapset nuorena ja lisäksi mies on minua hieman nuorempi. Anoppi on siis lähes 20 vuotta äitiäni nuorempi ja molemmat ovat mielestäni oikein erinomaisia isovanhempia, erilaisia kyllä mutta se johtuu monesta muusta asiasta kuin iästä. Anoppi taas on aika nuorekas ikäisekseen, hänellä on useita itseään 10-20 vuotta nuorempia läheisiä ystäviä ja on tiiviisti mukana lastensa elämässä, joten hän on ehkä meidän lapsille enemmän äitimäinen kuin mummo (kuopus kertoi kerran anopille suurena uutisena päiväkodissa tekemästään havainnosta "on olemassa myös vanhoja mummoja!"). Minun äitini on sitten taas se mummo joka ei komenna ja ostaa aina karkkia :grin: mutta on onneksi hyvässä kunnossa ja jaksaa touhuta. Ja yksinasuvana eläkeläisenä hänellä on aina aikaa meille. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä oon 30, kohta 31 ja meiän esikoinen täyttää 3 kuukautta. Itse olen aina halunnut äidiksi ja saada myös lapset "nuorena", mutta elämä ei aina mee niinku on sen kuvitelmissaan päättäny. Onneks mulla ei oo lapsia mun eksän kanssa, toivottavasti hänestäkin tulee vielä isä, mutta aika ei ollu kypsä vielä sillon 2007 ja aiemmin. Mun mies on mua 5 vuotta nuorempi ja ei mua kyllä uskois mun ikäseks, ihan hyvä niin. En tunne olevani "vanha", kuten joku varsin kärkkäästi oli sitä mieltä. Mulla ja mun miehellä on vielä opinnot graduvaiheessa eikä vakipaikkaakaan, vaikka töitä onkin riittäny. Tosin asutaan rivarissa ja perheauto, farkku löytyy myös. Monen mielestä meiän elämäntilanne on oikeestaan varsin huono kasvattaa perhettä, mutta me ei aateltu talouspuolta, vaan haluttiin siitä huolimatta jo saada perheenlisäystä.

 

Mun ikä oli ja on myös yksi ratkaseva tekijä, haluisin kuitenkin useamman lapsen, joten oli siirryttävä ajatuksen tasolta toteutukseen. Murusen mummit ja papat on kaikki alle 60, joten heillä riittää aikaa ja voimia lastenlasten kanssa olemiseen. Hyvä niin. On helpottavaa tietää, että jos on liian väsynyt tai kaipaa muuten pientä hengähdystaukoo, on mahollisuus laittaa poika hoitoon isovanhemmilleen tai heidän tulla meille hoitamaan lasta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now