Liian vanha vanhemmaksi?

[Hernyó]

-

Edited December 10, 2010 by Fungus

[Kasma]

Katos kun kaikki lapset ei ole enkeleitä

 

Eikä kaikki kolmekymppiset ole raihnaisia.

 

Tapasin kerran tytön, joka piti itseään vanhana jo 23-vuotiaana. Hänelle ehdoton takaraja lapsille oli 25, mikä teki siitä sinkusta aika kiireisen. Täytyy toivoa, ettei hän ajanut ikäkriisissään itseään ihan piippuun. Olisi kamalaa tuntea itsensä epäonnistuneeksi vasta 25-vuotiaana.

 

Helsbels, täällä jossain oli ikäkysely ja yli 30-vuotiaita oli ihan kohtuullisesti.

[Guest Ninja]

Mulla on vähän sellanen tunne että oma elämäntilanne/miten asiat ovat menneet vaikuttaa siihen mitä mieltä tästä aiheesta on. Tai siis tietenkin vaikuttaa. Jos minulta jolle edes yhden lapsen saaminen on ollut työn ja tuskan takana joku tulisi sanomaan (olen nyt 34 v) että olen liian vanha saamaan enää lapsia, loukkaantuisin. Jos taas olisin saanut ensimmäisen lapseni esim. 16-vuotiaana ja olisin saanut enemmänkin lapsia nuorena, pitäisin taatusti 35-vuotiasta ensisynnyttäjää vanhana. Itse olisin ollut valmis äidiksi jo alle kaksikymppisenä, mutta elämä nyt vaan meni vähän toisin kuin olin ajatellut ja kuin kohtalon ivana kuulumme miehen kanssa niihin harvoihin jotka kärsivät sekä primäärisestä että sekundäärisestä lapsettomuudesta, eli kumpikaan, ensimmäinen tai toinen lapsi ei tule helpolla.

 

On helppo tuomita ulkopuolisena toisten päätöksiä ja elämää kun et ole itse niissä housuissa. Toivomme miehen kanssa että toinen raskaus alkaisi ennen kun täytämme 40 vuotta. Tällä hetkellä koen olevani täysissä ruumiin voimissa vastaanottamaan mitä elämä tuo, vasta 40 täytettyämme uskon että meille ei ole tarkoitettu enempää kuin yksi lapsi. Luojan kiitos saimme edes yhden.

 

edit. Olin 31 v kun synnytin poikamme.

Edited December 3, 2010 by Ninja

[Pullas]

*******

Edited December 8, 2010 by Pullas

[chloe]

Mun mielestä tätä asiaa ei voi oikein ajatella ikäkysymyksenä, vaan tosi paljon riippuu vanhempien omasta luonteesta ja siitä jaksamisen määrästä, mikä jokaisella henkilökohtaisesti on. Mä kuulun myös oman elämänkokemukseni takia niihin, jotka enemminkin ihmettelee nuoria (16-23 v.) kuin kolme-neljäkymppisiä odottajia. Mut tää johtuu vaan siitä, että itse en todellakaan ois ollut valmis lapsen tuloon parikymppisenä! Omassa ystäväpiirissä myöskin suurin osa esikoisista on saatu kolmenkympin tietämissä, eli en osaa pitää kolmekymppisiä mitenkään vanhoina odottajina. Mut sit tietysti on nämä Celine Dionit ja muut, sen mieshän on kai jo liki kahdeksankymppinen, eikä musta oo kovin vastuullista siinä iässä enää miehenkään lapsia maailmaan pukata (vaikka taloudellinen turva olisikin). Ja musta jos luonto on päättänyt, että vanhempi nainen ei enää tule raskaaksi, pitäisi asia hyväksyä eikä keinotekoisesti raskautua (ja puhun nyt vaihdevuosi-ikäisistä naisista enkä kolmevitosista!).

 

Mun äiti on ollut 30 v. kun mä synnyin (olen esikoinen), isä pari vuotta vanhempi, enkä koskaan ajatellut että mun vanhemmat ois olleet vanhoja. Ihan samanlaisia ne oli kuin muidenkin vanhemmat, tylsiä aikuisia Lapsena sitä ei ois kyllä osannut varmaan edes arvioida, kuinka vanhoja aikuiset on, kun ne oli kaikki niiiin vanhoja ja aikuisia. Yhden kaverin vanhemmat oli varmaan 10 v. nuorempia kuin mun, toisen kaverin vanhemmat varmaan samanverran vanhempia, mut ei se ollut mikään ihmettelynaihe. (ja nää ikäerotkin tajusi oikeastaan vasta teini-iässä, kun alkoi olla vanhempien tasavuotisjuhlia)

[muimui]

Itse ollaan toivottu lapsia nuorella iällä (minä 22 ja mies 21 v.) ja ensi tammikuussa siis syntyy esikoinen. Me ollaan jo naimisissa ja yhdessäkin oltu jo yli 6 vuotta.. Paljon kuitenkin saman ikäisiä, jotka ei ole todellakaan valmiita lapsien tekoon.

 

Elämäntilanne vaikuttaa ennenkaikkea. Me ei haluttu jäädä odottelemaan vaikka opinnot kesken. Jos joku haluaa odotella, niin sekin on ihan ok. Eiköhän jokainen tiedä milloin itsestä on vanhemmaksi.

 

olen kuitenkin sitä mieltä, että loputtomiin ei kannata odotella. Tästä esimerkkinä tätini, joka olisi vielä halunnut iltatähden, mutta 45-vuotiaana ei enää saanut (koki yhden keskenmenon) Mutta jos olisi lapsen saanut, niin hänestä olisi tullut vielä tosi hyvä ja jaksava äiti! Onneksi hänellä on yksi aikuinen poika..

[bohemian]

Mä olin vielä 22, täytin pian 23 kun poika syntyi. Mun on vaikea ymmärtää taas sitä, että jotkut ihmettelee nuoria äitejä...Siis jos puitteet on kunnossa niin eikö se ole vain hyvä olla nuori (jos ei edes muun niin sen biologian kannalta)? Muita pointteja itselle on se, että on vielä suht nuori kun lapsi/lapset alkaa olemaan aikuisia ja on sitten taas aikaa...Ja ihan ei järkisyyllä olen haaveillut äitiydestä koko pienen ikäni ja hetki tuntui vain oikealta. Oikeastaan niiden "perusvaatimusten" puolesta ainoa asia vanhempiin pareihin verrattuna meidän tilanteessa poikkeavaa on se, että minä olen vielä opiskelija (ja moni vanhempikin nainen aloittaa opiskelut myöhemmin ja ne ajoittuukin sitten pikkulapsiaikaan vaikka olisi muuta suunnitellut...). Muut "speksit" on ne, että ollaan oltu yhdessä yli 9 vuotta, naimisissa yli 4 vuotta, asutaan "omassa" talossa, on oma auto jne...Tai siis tähän muutettiin juuri hetki sitten, pojan syntyessä oli "oma" kerrostaloasunto.

 

Itse pitäisin aika outona ja jopa paheksuttavana yli 45-vuotiasta äitiä. 35 on ehkä raja, mitä pidän ihan tuikitavallisena ikänä saada vielä lapsia. Neljänkympin molemmin puolin ajatukseni riippuu paljolti siitä, että mikä on ko ihmisen elämäntilanne muuten. Onko erinäiset sattumat elämässä johtaneet siihen, että asia on vaan lykkääntynyt eikä sopivaa tilannetta/kumppania ole ollut vai onko lasten "hankintaa" tietoisesti lykätty. Jos kyse on ollu tietoisesta valinnasta niin kummastelen miksi niin on tehty. En tuomitse tosin sitäkään. Koska ei sitä aina voi tietää varhaisessa vaiheessa, että mitä elämältään haluaa. Vaikein ehkä itselle ymmärtää on se, että joku tietää haluavansa lapsia, on hyvässä elämäntilanteessa, mutta silti lykkää asiaa vaikka hienon talon, auton tai minkälie vuoksi. Mutta onhan ne asiat ehkä sitten ko ihmiselle tärkeitä ja sellaisia, että jos niistä ei olisi huolehtinut ennen lapsia se kaduttaisi. Mutta jotenkin tuo ajatusmalli menee siihen, että jotkut ajattelee lasten jotenkin pysäyttävän elämän....Vaikka sitä elämäähän voi ja on hyvä rakentaa sen jälkeenkin kun ne lapset on olemassa . Eli ei kaiken tarvitse olla valmista kun lapsia toivotaan.

 

 

 

Muoks. Silloin henkilökohtaisesti paheksun niitä "perus" 25-35 vuotiaita äitejä jos he minut tavatessaan ja tilanteestani kuullessaan katsovat ikäänkuin nenänvarttaan pitkin eivätkä mitenkään kykene saamaan päähänsä sitä, että ihan oikeasti on erilaisia ajatusmalleja ja toiveita enkä minä vain yritä todistella itselleni jotain olosuhteiden pakosta (katseesta näkee paljon).

Edited December 3, 2010 by bohemian

[Scarlet]

Mun mielestä on hienoa, jos haluaa vanhemmaksi jo nuorella iällä Alle 20-vuotiasta pidän itse vähän turhan nuorena, tosin sekin riippuu niin paljon ihmisestä. Mä olisin ollut valmis lapsentekoon jo aiemmin kuin mies, mutta esikoista alettiin yrittämään kun olin 28 ja mies 29. Tyttö syntyi muutamaa kuukautta ennen kuin täytin 30. Nyt olen 31 ja toista lasta yritetään, toivottavasti ei menisi niin kauan kuin ensimmäisen kanssa. Mulla on ollut aina ongelmia kuukautiskierron kanssa, joten en usko että lapsi olisi tullut yhtään helpommin, vaikka oltais aloitettu aiemmin yrittämään.

 

Mun äiti oli 22 kun sai minut, isosiskon syntyessä tosin vasta 19, isä kolme vuotta vanhempi. Nyt etenkin tuo vanhempien "nuoruus" on kiva asia, kun ovat nuoria isovanhempia ja jaksavat auttaa lastenlasten hoidossa. Itse en kuitenkaan olisi ollut valmis vanhemmaksi äitini ikäisenä.

[Kirppu]

oon ollut 19, 20 ja nyt sitten 23/24 riippuen miten vauva mahtaa syntyä kun LA on 5pv ennen mun synttäreitä. äiti on ollut 21 kun on minut (Esikoisensa) saanut, en koe siinä mielessä olleeni yhtään liian nuori. toisaalta sitten serkkuni esikoiset on syntyneet 20v ja 22v, että me ollaan aika nuoria oltu.

nyt koetan miettiä että onko tää meidän viimeinen lapsi, että mun pitäisi seuraavaksi mennä kouluun tai töihin. koska pitäähän sitä rahaakin olla jos monia lapsia on, meillä on mielessä se elintaso mihin pyritään ja lapset sitten sen mukaan. ei musta ollut pienenä kivaa saada aina serkun vanhoja vaatteita, leluja, pyörää yms.

toisaalta lasken kyllä että mulla on sinne 40v saakka olemassa "lapsenteko" vuosia, että jos iltatähteä joskus tekee mieli niin vielä 16v on aikaa sitä miettiä! paitsi toisaalta jos tää kolmaskin on allerginen ja huutaa pitkään, voi olla että omalla kohdalla laskee tuo ikä-oon nimittäin kokenut sen monen vuoden huonosti nukkumisen aiheuttaman kierteen (3-5h/yö) joka saatiin sitten unilääkkeillä vasta kuntoon.

[Tweety]

Mietin pitkään haluanko söhästä tätä murkkupesää ollenkaan

 

Minusta adoptiossa on hyvä sääntö siinä 45v maksimi ikäerossa. Oikeastaan toivoisin luvun olevan 40 tietyissä "lapsitapauksissa", eli erityistarvelapset ja muutoin rajun taustan omaavat soisin pienemmällä ikäerolla uusille vanhemmilleen.

 

Kun esikoiseni syntyi, ensisynnyttäjien ikä keskiarvoikä nousi vuodella. Näin minä putosin keskiarvosta tänne nuorten synnyttäjien puolelle. Ja todellisuudessa olin lähipiirimme kolmas äitikin vasta. Perheellisyys on vieläkin vähemmistön osassa lähipiirissämme, ja moni nainen kokee kuitenkin enemmän biologistapakkoa kuin halua.

 

Minua huvittaa ajatus että yli kolmekymppiset ei jaksa lapsiarkea... Mitä ihmettä se tarkoittaa? Luultavasti viisikymppinen äitinikin jaksaisi, jos vain haluaisi. On hienoa että nuoria äitejä löytyy, mutta itselläni taas on viidessä vuodessa pelkästään pinna lisääntynyt kilometrien verran. Myös itsevarmuus kasvaa vuosivuodelta, ja ajatukset kasvatuksenkin osalta ovat kypsyneet rajusti. Juuri nauroimme kaverin kanssa miten hölmöjä ihmisiä olimme 7 vuotta sitten, ja oikeasti kuvittelimme tietävämme kaiken. Vaikka kuinka halusin olla nuoriäiti, joksi en itseäni mitenkään koe, olen iloinen että olen saanut kasvaa äitiyteen ennen kun se oli "pakon sanelemaa" kasvua äidiksi. Ties mitä anopin kasvatus kotkotuksia pureskelematta olisin niellyt nuorempana.

 

Äitiys ei ole salatiedettä johon nuori ei pysty, mutta ei myöskään automaattisesti taakka yli kolmekymppiselle äidiksi HALUAVALLE. Onneksi luonto salenee jotain järkeä peliin, mutta tosiaan jopa isälläni on 20 vuotta nuorempi veli. (samat vanhemmat) Eli on sitä ennenkin vanhemmalla iällä lapsia saatu. Surullista oli se että nuorin veli oli varhaismurkkuikäinen kun isäni äiti kuoli. (Kuolema oli tapaturma.)

 

Itse toivottavasti en neljänkympin kynnyksellä saa jotain nerokasta ideaa lapsen hankkimiseksi. Mutta en uskalla enää takarajaa kirjata, kun tuo lisääntyminen ei olekkaan ihan yksinkertainen juttu. Ehkä muutaman vuoden päästä koen nämä lisääntymisongelmatkin kasvutarinani luontavana osana.

 

Edit. Itsevarmuudesta haluan vielä lisätä asiaa. Eli olen aina ollut hyvin itsevarma tyyppi. Mutta nyt 30- iässä itsevarmuus on "jalompaa" kuin silloin 20+ iässä. Itsevarmuus on kokenut muodonmuutosta, ja koen olevani vahvempi, ja tunnen itseni paremmin. Ehdottomuus on väistynyt ymmärryksen ja oman sisäisen vahvuuden tieltä, ja ehkä siksi koen itsevarmuuden kasvaneen.

Edited December 4, 2010 by Ruusunmarja

[pipa]

^Hyvin kirjoitettu!

 

Mä olen miettinyt kovasti mitä mieltä olen näistä jotka saavat/tekevät yli 40v lapsia. Silloin kun äiti ilmoitti, että hänellä on vauvakuume niin en olisi ikinä uskonut tai halunnut uskoa, että hän oikeasti lähtisi yrittämään toista lasta 45v. Paheksuin sitä ja yritin käännyttääkin jopa äitiä. Toisaalta ajattelin myös, että luonto varmaan hoitaa asian, eikä raskaus tule helposti. Mitä vielä! Äitini tuli raskaaksi lähes heti kun sormiaan oli napsauttanut. Olimme äidin kanssa vielä samaa aikaa raskaana ja sen aikana jouduin totuttelemaan ajatukseen, että äitini saa vielä yhden lapsen ja minä saan pikku sisaruksen.

 

Nyt kun äitiä seuraa kun hän on iltatähtensä kanssa niin hänellä menee tosi hyvin. Lapsi ei ole helpoimmasta päästä mutta äiti jaksaa hyvin, koska on vaan jaksettava. Ihan samalla tavalla hän valittaa huonoista öistä kuin me nuoremmatkin äidit. Äiti kertoi lukeneensa tätä ketjua ja loukkaantui siitä miten moni kokee yli 45v liian vanhaksi enää samaan lapsia, kun hän taas kokee jaksavansa vauva-arkea paljon paremmin, kuin 24v sitten. Hän kokee olevansa paljon varmempi äitinä ja parempi fiilis sen suhteen. Sen takia olen joutunut kääntämään kelkkani mielipiteessäni ja olen sitä mieltä, että eiköhän moni ole vielä valmis äidiksi ja sopivan ikäinen siihe, kun kerran on vielä halunnut saada sen lapsen.

Eiköhän sen itse juuri tietää parhaiten onko valmis siinä iässä (taas) äidiksi vai ei. Se on juuri mitä me ITSE tunnemme, eikä se ikä kerro sulle mitä sinun pitäisi silloin tuntea. Nykyaikanakin yli 45v on vielä minusta silti aika nuori vaikka ei tienkään enää nuoremmasta päästä olekkaan.

 

Sama juttu sitten nuorien äitien kanssa, jotka ovat halunneet saada hyvin nuorina lapsia. He ovat kokeneet olevansa valmiita äideiksi ja jos elämäntilanne on vielä sallinut tehdä lapsen niin go for it! Useimmiten nämä nuoret äidit ovat selvinneet aivan erinomaisesti äitinä ja ovat hyviä lapsilleen, vaikka elämäkokemusta ei olekkaan vielä hirveästi. Itse sain esikoiseni 21v ja kuopuksen ennen kuin täytin 24v. Ja olin hyvinkin valmis saamaan esikoiseni vaikka lapsen saaminen olikin shokki, eiköhän se monille muullekkin ole iästä riippumatta.

[Koralli73]

Äitini oli 34 ja isäni 39, kun synnyin iltatähdeksi. Kaverieni vanhemmat olivat paljon nuorempia, joten minä ehkä vähän "kärsin" välillä vanhoista vanhemmistani, mutta en aina, ajoittain joissain tietyissä tilanteissa. (toisaalta ainahan sitä vanhempiaan hävetään tietyssä elämänvaiheessa )

 

No, itse olin 30-v kun esikoinen syntyi, 35-v kun pikkukakkonen syntyi ja nyt olen 37 ja odotan kolmatta (ja ehdin täyttää 38 ennen hänen syntymäänsä). Mutta kun elämä ei aina mene niin kuin haluaisi. Tapasin aviomieheni sen verran myöhään, ettei perheen perustaminen käynyt päinsä aiemmin. Enhän minä itseäni nyt vanhana pidä, mutta tiedän kyllä lapseni mahdolliset ajatukset sitten aikanaan. Pitää yrittää pysyä itse nuorekkaana (ja huolehtia omasta terveydestään mahdollisimman hyvin, että olisi lapsen tukena mahdollisimman kauan)

[fleur]

Varmaan yleisesti voi sanoa että lääketieteelliset syyt puoltavat lasten saamista kaksikymppisenä, kun taas vanhemmuudelle tärkeät asiat eli vakaa parisuhdetilanne ja henkinen kypsyys saavutetaan usein vasta kolmekymppisenä.

 

(Ja tämä ihan siis tällaisena yleistyksenä, toki meitä on moneen junaan. )

 

Se mitä en itse kannata on se, että haluaa että elämä on taloudellisesti "valmis" ennen lapsen tuloa (vakityöt, paljon työkokemusta, oma talo jne). Siis toki nämä saa olla mutta minusta taloudellisten syiden vuoksi lasten yrittämistä ei kannata lykätä jos parisuhde on vakaalla pohjalla ja kokee itse olevansa valmis vanhemmaksi, sillä lapset on niitä harvoja asioita elämässä mitä ei voi loputtomiin siirtää eteenpäin, biologia tulee vastaan enemmin tai myöhemmin.

 

En kyllä osaa sanoa minkä ikäinen on liian vanha äidiksi...

[Lilypad]

^Olen osittain samaa mieltä tuosta "taloudellisesti valmiista". Ei sen munkaan mielestä pitäisi olla mikään syy lasten hankkimisen lykkäämiselle, jos muuten lapsi saisi tulla. Asioilla on tapana järjestyä eikä lapsi kaipaa ympärilleen omakotitaloa tai tavarapaljoutta.

 

Toisaalta on sanottava, että omalla kohdallani olen onnellinen siitä, että tilanne oli omien ja miehen töitten kannalta paras mahdollinen esikoisen tullessa eli molemmilla oli vakipaikat. Meille se on tarkottanut ennen kaikkea sitä, että mun on ollut mahdollista jäädä kotiin lapsen kanssa ja voin olla vaikka siihen asti, kun poika täyttää 3.

 

Omalla kohdallani olen tyytyväinen siitä, että olen ollut perhettä perustamassa "vasta nyt", päälle kolmekymppisenä. Mä kieltämätttä nautin tosi paljon siitä, että voin kaikin puolin keskittyä äitiyteen, eikä takaraivossa nakuta huoli opinnoista tai työpaikasta. Kai ihmiset on tässä erilaisia, itse otan helposti stressiä tuollaisista, joku toinen varmasti ei. Itsellä ei tilanne olisi millään tavoin sallinutkaan lasten hankkimista aiemmin, mutta kyllä mun mielestä on ok sitä lykätä kolmeenkymppiin vaikka ihan vaan noista taloudellisistakin syistä, jos itse kokee parhaaksi niin.

[Adelita]

Esimerkiksi Kelly Preston sai juuri vauvan 48-vuotiaana. Mielestäni vähän siinä ja siinä, että onko enää järkevää tuossa iässä... Vaikka kyllähän moni mies tulee isäksikin vasta 50 ikävuoden tuolla puolen... Äitini äiti sai hänet 45-vuotiaana ja heidän välinen suhteensa jäi etäiseksi. En sitten tiedä, että oliko pelkällä iällä osuutta asiaan, mutta aika pihalla mummoni oli ollut äitini nuoruusajan touhotuksista.

[Spring]

Muhunkin iski nyt silmään tuo 35 vuoden ikäraja! Itse olen 31, kun ensimmäinen syntyy, mutta mieheni on silloin 35 ja toiveena on kyllä enemmän lapsia kuin yksi. Kuvittelin aina saavani ensimmäisen lapsen ennen kuin täytän 30, mutta niin vain kävi, että sopivaa isäehdokasta ei ollut. Samoin mieheni on imeisesti jo kauemmin toivonut lasta, mutta niin ei ole vain ollut mahdollisuutta.

 

Olemme olleet yhdessä kaksi vuotta, kun lapsi syntyy ja aloimme yrittämään, kun olimme seurustelleet vuoden, eli suht nopeasti ollaan nyt edetty, mutta kyllä sitä ikää silti on enemmän kuin kuvitteli joskus nuorempana. Jos ei olisikaan kaikki mennyt niin kuin toivoi, voisi tässä vaiheessa olla jo enemmänkin ikää. Itse en kyllä olisi edes pari kymmpisenä ollut valmis äidiksi, mutta monet ovat.

[hiljaisuus]

Ei se "hyvä" vanhemmuus ole mielestäni iästä kiinni. Kyllähän se ihmisen kroppakin hoitaa asian niin, että "liian vanhana" ei voi tulla vanhemmaksi. (Asia erikseen nää, jotka keinoin millä hyvänsä saavat lapsen siinä 60 ikävuoden kieppeillä, tai sitten ihan tämä toinen ääripää, jolla peruskoulu jää kesken...) Pääasia on se, että pystyy kantamaan vastuun lapsesta.

(Tosin eipä sitä koskaan tiedä mitä elämä tuo tullessaan ja jos sairastumisen tai onnettomuuden takia ei vastuuta pysty enää kantamaan, mutta se on jo sitten eriasia.)

Mua harmittaa se, että monesti arvostellaan just sitä ikäryhmää, johon ei itse kuulu. On helppo arvostella toisen valintoja ja ratkaisuja kun oma elämäntilanne on erilainen ja ei ehkä pysty asettumaan toisen asemaan. Kaikki nuoret äidit eivät ole automaattisesti liian nuoria ja päin vastoin. Ja kummassakin ikähaarukassa on sekä hyvät ja huonot puolensa.

Jokainen varmaan tietää kuitenkin itse parhaiten oman tilanteensa ja sen miten lapsi sen tilanteen muuttaa.

Itse sain esikoisen hieman päälle parikymppisenä. Sain useasti kyselyjä siitä, että onko vauva vahinko jne. Tuntui pahalta. Lapsi oli toivottu ja odotettu. (Eikä se nuori ikä aina myöskään tarkoita sitä, että lapsi syntyisi keskelle opintoja. Me oltiin kummatkin työelämässä ja asuntovelallisia.)

Siitä huolimatta, että itse olen saanut lapsen nuorena, ystäväpiiriin kuuluu näitä jotka ovat saaneet esikoisensa siinä 40 vuoden kieppeillä. Eivätkä he mielestäni ole liian vanhoja vanhemmiksi. Elämä on vaan kuljettanut niin, että aiemmin lapsen saanti ei ole ollut mahdollista. Myös näitä +/- 30v äitejä kaveripiiristä löytyy, enkä mä kenenkään kohdalla menisi sanomaan milloin lapset tulisi saada.

 

Itselläni on kaksi lasta (4 ja 2 vuotiaat), ikää joidenkin mielestä varmasti aivan liian vähän (25), mutta itse olen tähän tilanteeseen tyytyväinen.

[Best1]

On helppo arvostella toisen valintoja ja ratkaisuja kun oma elämäntilanne on erilainen ja ei ehkä pysty asettumaan toisen asemaan. Kaikki nuoret äidit eivät ole automaattisesti liian nuoria ja päin vastoin. Ja kummassakin ikähaarukassa on sekä hyvät ja huonot puolensa.

 

Vihdoinkin viisaita sanoja. Kiitos hiljaisuus kun puit sanoiksi sen mita enemmisto kuitenkin ajattelee: muiden elamanvalintoja on turha arvostella, kukaan ei ole automaattisen oikeassa tai vaarassa tamankaan asian suhteen.

Edited December 10, 2010 by Best1

[hoobi]

Olen samaa mieltä hiljaisuuden ja Best1n kanssa. Liian vanhoja vanhemmat ovat juuri silloin, kun he itse kokevat olevansa liian vanhoja hoitamaan lasta. Aivan samalla tavalla ihminen itse tietää, onko vielä valmis ottamaan vastuuta pienestä lapsesta.

 

Itse sain esikoiseni 21 vuotiaana ja nyt jälkeenpäin harmittaa, että pohdin raskauden ajan ja vielä jonkin aikaa pojan syntymän jälkeenkin sitä, mitä muut ihmiset ajattelevat iästäni. Tosi tylsää että muiden ihmisten asenteet voikin estää äitiydestä täysillä nauttimisen ihan kokonaan! Avokin isä oli 48-vuotias kun avokki syntyi, enkä osaa häntä liian vanhaksi ajatella, vaikka hän onkin selkeästi omaa isääni vanhempi (itse asiassa isäni on 26 vuotta avokin isää nuorempi). En myöskään voi sanoa pitäväni omia tai avokin vanhempia parempina isovanhempina pojalle pelkästään iän perusteella.

 

En ole tuominnut sitä, että äitini sisko sai kuopuksensa päälle neljänkymmenen vuoden iässä, enkä toisaalta ole tuominnut sitäkään, että samaisen siskon esikoinen päätti pitää oman lapsensa 17 vuoden iässä. En ymmärrä, miten se etten itse välttämättä tekisi samanlaisia valintoja jonkun toisen saappaissa oikeuttaisi minut arvostelemaan päätöksiä, joita toiset tekevät.

[siniri]

Mun äiti oli 40 minut saadessaan, isä yli 50. Isä on aina ollut vanhemmistani se nuorekkaampi. Komppaan sitä, että tosi paljon on kiinni siitä miten kukinenkin vanhenee. Olisi se aika kurjaa pistää alle kolmekymppisenä omat vanhempansa hoitokotiin, noin niinkuin pahin mahdollinen skenaario. Onneksi omat vanhempani molemmat asuvat vielä kotona ja ovat hyvinkin reippaita ikäänsä nähden. Olen sitä mieltä ettei vanhemmuudelle voi laittaa ikärajaa.. Siihen vaikuttaa niin kovin moni muukin tekijä. On silti ihan fakta, että joudun luopumaan vanhemmistani huomattavasti nuorempana kuin nelikymppiset siskoni, milloin ikinä se luopuminen sitten onkaan edessä.

[Termos]

Poistin

Edited February 9, 2011 by Termos

[Chimelli]

Ei tässä minusta ollut tarkoituskaan toisten valintoja arvostella, vaan että mikä itsestä tuntuisi sopivalta.

 

Omasta mielestäni sellaista "normaalia" lastenhankintaikää olisi 20-35 v. esikoiselle ja seuraaville lapsille sitten neljäänkymppiin asti. Silti itsekin varta vasten halusin tuon haarukan ulkopuolelle ja sainkin esikoiseni 19-vuotiaana. En siis myöskään näe pahana toisen pään ylittämistä, ja ymmärrän kyllä syitä, jotka siihen voivat johtaa. En pidä noita ehdottomina ikärajoina itsellenikään, silloin pitää elää sen mukaan, miltä itsestä silloin tuntuu.

[Guest Gerda]

*pois*

Edited December 13, 2010 by Gerda

[Helsbels]

^ Tuosta voisi vetaa myos aasinsillan siihen etta onko sekaan oikein etta sairaalloiset tai jollain tavalla vammautuneet hankkivat lapsia. Ne lapset kun joutuvat silloin enemman tai vahemman hoitajan rooliin ihan pienesta pitaen.

 

Oma aitini oli aika nuori, 23v kun minut sai mutta ma pidin hanta aina tosi vanhana tanttana Olin kateellinen kavereiden "nuorille" aideille jotka tykkasivat pop-musiikista ja meikkasivat. Asiaan ehka vaikuttaa se etta aitini meni 30-vuotiaana naimisiin itseaan yli 18 vuotta vanhemman miehen kanssa joka oli ja on tavoiltaan erittain vanhanaikainen ja kaikki nykyaikainen on turhaa hompotysta Muistan vasta joskus 28-vuotiaana tajunneeni etta mullahan on aika nuori aiti. Komppaan muita siina etta useimmat lapset kylla hapeavat vanhempiaan jossain vaiheessa, oli ne sitten minka ikaisia tahansa.

[Guest Gerda]

*pois*

Edited December 13, 2010 by Gerda