Guest O_o

Vaikeat äitisuhteet

84 posts in this topic

Kirjoitan tällä kertaa ilman nimimerkkiä ainakin aluksi. Aihe on sen verran arka, että en halua heti tunnistettavan. Mä vaan oon ihan totaalisen väsynyt äitisuhteeseeni.

Äiti osaa olla ihana ja rakastettava ja tykkää lapsenlapsistaan. (Ainakin ulkopuolisten silmissä).. Mutta jos joku on joskus lukenut Meidän Perhe lehdessä olleen marttyyriäiti jutun, tai jos jollain on omakohtaisia kokemuksia tästä ilmiöstä, voisi ehkä ymmärtää tän tilanteen ja ongelman ytimen.

Mä vaan oon ihan totaalisen väsynyt tähän hommaan. Äiti tuntuu mustekalalta, joka vie multa tilan hengittää ja tukehduttaa mut. Mä saan haukut siitä, jos joku juttu mättää. Perheen pojat ja miehet eivät saa samanlailla paskaa niskaan. Mulle myös haukutaan heitä. Kaikki ongelmat johtuu muista tai muiden käytöksestä, äiti on sokea omille virheilleen.

Toki mäkin osaan olla rasittava tytär, mutta mulla ei olisi siihen oikeutta. Äiti puuttuu asioihimme ihan liikaa ja jos kiellän, hän loukkaantuu. Hän sanelee ohjeita rahankäytöstä, lastenhoidosta, siitä miten minun pitäisi käyttäytyä miestäni kohtaan jne.

Kukaan muu ei osaa mitään, vain hän tietää kaiken ja osaa hoitaa asiat.

Onko kellään vastaavia kokemuksia ja jos on, niin miten tuosta kuviosta on päässyt irti. Äidin kanssa on vaikea asiasta keskustella, sillä hän ei ymmärrä yhtään...

Tai jos jotain hyviä kirjavinkkejä olisi antaa, olisin iloinen.

Perheemme muut lapset on poikia ja musta tuntuu että kaikki paska kaadetaan lähinnä mun niskaan. Mahdollisilla tulevilla miniöillä on varmaan myös tulevaisuudessa vaikeaa äidin kanssa.. Huoh.

Etäisyys kuulema monilla auttaa asiaan, mutta meillä tilanne on hankala kun äiti asuu samalla paikkakunnalla kuin me.

Toinen ongelma on se, että mä pelkään alkavani kuulostaa äidiltä. Välillä huomaan aloittavani lauseet samaan tyyliin ja alkavani kuulostaa samalta, katkeralta naiselta, jolla on jäänyt elämä elämättä kun on koko elämä mennyt muita hoitaessa kun kukaan muu ei oo osannut tehdä mitään.

Huoooooooooh. Onneksi sentään tiedostan asian ja yritän siitä eroon, mutta silti.. En haluaisi läheisilleni samaa, kuin mitä itse on äidin taholta saanut kuulla.

Olisko kelläänm vinkkejä tai saisko jostain vertaistukea?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minäkin kirjoitan ilman nickiä, ihan vaan siksi että en halua tästä puhua niin että joku voi tietää kuka olen.

 

Ihan alkuun täytyy sanoa, että tuntuu ihan tosi pahalta avata suunsa ja "syyttää" äitiä, tuntuu kun puukkottaisin sitä selkään jotenkin. Toki purnaan miehelleni ja muille äidin tuntevalle, veljistäni puhumattakaan, he ainakin tietää millanen äiti on.

 

Meidän äiti on aina ollut kauhea siivoamaan, aina siivottiin ja aina piti olla siistiä, ja äiti oli ainut joka osasi tehdä asiat oikein. Joulut on kiva juttu, mutta tosi ahdistavia, äiti on "jouluihminen", se alkaa yleensä viimeistään lokakuussa se hössötys, pitää olla ruokaa sitä ja tätä, pitää olla siistiä, jokainen lause alkaa sillä mitä kaikkea nyt on jo jouluksi tehty ja hankittu.

 

Muistan, että äiti on sanonut että hän on aina halunnut että on sellainen äiti jolle voi ja haluaa kertoa kaiken, kun oma äitinsä ei sitä ole ollut. Olisi ehkä toiminut paremmin, jos ei kaikkien kotona tarvisi olla varpaillaan että milloin räjähtää, ja mökötetään taas pari päivää. Lopputulos oli siis se, että en todellakaan halunnut kertoa äidilleni kaikkea. Nyt aikuisena enemmän, mutta murrosiässä - ei todellakaan.

 

Äiti arvostelee kovin sanoin siskoaan mulle, siskollaan on neljä pientä lasta, pienin nyt ihan vauva. Vauva kuulemma joutuu itkemään niin paljon että säälittää, äidin sisko tekee asiat väärin, sen lapset on kurittomia ja villejä (kolme poikaa 2v ikäeroilla, en oo kovin rauhallisia tapauksia ikinä nähnyt). Edessäpäin on kuitenkin mielin kielin siskolleen, ja silloin tällöin mullekin kehuu kuinka mukavaa on tavata häntä ja lapsiaan, mutta sitten yhtäkkiä jonain päivänä voi soittaa ja kauhistella että "pitäisihän sitä nyt joku raja olla miten niitä lapsia tehdään kun vauva joutuu vaan huutamaan!". Tähän voisin huomauttaa, että meillä asuu miehen aiemmasta liitosta lapset 4kpl ja yhteinen on tulossa. Siis vauhtia riittää meilläkin, ja mä jotenkin onnistun ottamaan noi kommentit niin, että äiti tarkoittaa että "kato sitten että SINÄ huolehdit siitä vauvasta etkä niistä isommista!".

 

Mulla on kai itselläni joku kiltin tytön syndrooma, tuntuu että aina pitäisi miellyttää äitiä.

Aina olen pärjännyt koulussa ja myöhemmin opinnoissa, ja nyt kun tapasin tulevan aviomieheni ja lapseni isän viime talvena, äiti oli ihan shokissa kun asiat ei mene ollenkaan niinkuin hän oli suunnitellut. Siis ajatella: mies, jolla jo on lapsia, ja sitten kun vielä nopeaan tahtiin muutettiin yhteen yms, niin äiti esimerkiksi yhteenmuuttoa kommentoi "no, saahan niitä asuntoja sitten jos tuntuu että ei ollut oikea ratkaisu!". Mies kysyi mun isältä että mitäpäs jos veisin tuon tyttären vihille, niin äidin kuultua tästä tuli hirveä raivo- ja itkukohtaus, ja ensikommentti oli "no eipä ookkaan kun kolmas kerta!" (oon ollut teininä kihloissa, ja kerran enemmän 'tosissaan').

 

Äiti on mun ollessa teini-ikäinen puhunut monelle kuinka meidän tyttö sitä ja meidän tyttö tätä, meidän tyttö on Niiiiiin hyvä koulussa ja siitä tulee sitä ja tätä ja se rakennuttaa sitten insinöörimiehensä (ei ollut silloin edes poikaystävää)kanssa kivitalon johonkin pk-seudulle, tekee kaksi lasta ja elää ihanaa idyllielämää. Kyllä hävetti, kun kuulin että äiti kertoilee muille ihmisille tuollaisia "suunnitelmia", mitkä on siis ihan itse tehnyt.

 

Hyvä esimerkki mun äidin takertuvuudesta ja kyvyttömyydestä antaa lastensa olla aikuisia on mun veljet jotka on vajaa ja reilu parikymppisiä. Reilu parikymppisen veljeni tiliotteet esim edelleen avaa äitini, ja tarkistaa mihin rahat menee.

 

Mun välit äidin kanssa helpotti, kun muutin kotoa pois. Pääsin yliopistoon suoraan lukiosta (no tottakai..), muutin tänne opiskelupaikkakunnalle mutta kävin viikonloput kotipaikkakunnalla töissä ensimmäiset neljä opiskeluvuotta. Äidin mielestä mä olen siis muuttanut sieltä pois vasta puolitoista vuotta sitten, eli silloin kun lopetin työt kotipaikkakunnalla enkä enää käynyt siellä monta kertaa kuukaudessa. Todellisuudessa mun osoite on ollut opiskelupaikkakunnalla nyt kuusi vuotta. Mun isän äiti on mulle sanonut, että "toiset sitä ei vaan osaa laskea lapsistaan irti", ja se on kyllä tosi oikeassa.

 

Nykyisin äidin kanssa menee jo toisinaan paremmin, mutta silti huomaan ajattelevani aina että mitähän äiti tästä sanoo. Kun mun vanhemmat tulee meille, tai me mennään sinne, stressaan miten nuo lapset käyttäytyy, ettei äiti pidä niitä kurittomina ja villeinä ja kummallisina. Tosiasiassa ne nyt on aika tavallisia lapsia, mun käsittääkseni kaikki lapset riehuu joskus.

 

Voisin kirjoittaa tästä varmaan kirjan, ja koko ajan tuntuu niin pahalta syyllistää ja syyttää äitiä, ja että noi asiat on tietenkin vain mun näkökulma asiasta, ja oon vain niin itsekäs että ajattelen äidin olevan jotenkin kummallinen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Huoooooooooooooooooooooh. Siis tää on niin mun ketju. Tuttua tekstiä kummankin kirjoitus. Mäkään en nimimerkin kanssa tästä viitsi keskustella.

Mun äiti on kaikin puolin kultainen, mutta myös hyvin hallitseva, toisten asioihin puuttuva ja osaa myös syyllistämisen jalon taidon.

Teini-ikä meni ihmeen hyvin, johtui varmaan siitä että mulla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia edes räpiköidä äidin valtaa vastaan. Se tiesi kaiken, kysyi kaiken ja jos mä en ite kertonut, uteli asioita mun kavereilta. Mitään yksityisyyttä ei ollut...

Tilanne jatkui yhä, kun muutin pois kotoa ja aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa. Äiti saattoi yöllä soitella, että missä olen ja kenen kanssa. Kyseli mieheni aikaisemmista seksikumppaneista ja muista asioista jotka ei todellakaan hänelle kuulu. Jos sanoin, että en halua keskustella äitini kanssa tästä asiasta, mua syytettiin siitä, että olen sulkeutunut. Äiti ei arvosta ihmisiä joiden kanssa ei voi keskustella avoimesti. Sain myös kuulla, että kyllä äidin KUULUU tietää noista asioista.

Pikku hiljaa oon yrittäny päästä äidistä eroon ja osittain se on jo onnistunutkin, mutta ei ilmeisesti täysin, sillä edelleen tän ihmisen kommentit saa mut syyllistymään ja raivostumaan. Yritän kuitenkin elää omaa elämääni ja sanoa, milloin äiti tuppaa liikaa meidän perheen reviirille.

Nyt kun itsellä on omia lapsia, on taas pinnalle tulleet tunteet ja asiat joista ei oo voinu puhua ja joita en ole voinut käsitellä. Jos aikaisemmin olen äidin kanssa yrittänyt keskustella asioista, hänen takertuvuudestaan ja muusta, on syy aina ollut minun. Olen epänormaali kun en hyväksy äitini huolehtivuutta.

Nyt kun oon jutellut asiasta muiden kanssa, olen tajunnut, että ei ole normaalia jos äiti kyselee yli 20-vuotiaalta hänen seksielämästään, rahankäytöstään (itse tienasin rahani ja myös kulutin, en elänyt äitini rahoilla), kiristää kuolemallaan jne.

Mulla on myös veljiä, mutta ne ei yhtä pahasti saa varmaan tätä kokea.. Kun on ainut tyttö, tuntuu että mun olis oltava se äidin "paras kaveri".

Toki veljiin äiti myös takertuu. Veljeni vaimo kertoi vastikään, että äitini soittelee aikuiselle pojalleen useita kertoja päivässä. Jos veljeni ei vastaa, hän soittaa miniälleen. Puheluita saattaa tulla 5 päivässä. Äitini puuttuu heidänkin asioihin jonkun verran.

Mulle tulee koko ajan ohjeita siitä, miten lapset pitäis hoitaa ja kuinka nykyajan äidit eivät osaa mitään.

Mulla on paha olo äidin seurassa, vaikka en niin haluaisi. Tulee vaan ahdistava olo ja hänen luotaan haluaa pois. Ei siellä joulunakaan pysty olemaan, ilman että ahdistuu.

Pahinta ehkä tässä tilanteessa on kuitenkin se, että äidillä on ollut jo meidän lapsuudesta asti tapana sanoa, että jos me vielä käyttäydytään niin tai näin, hän kyllä kuolee.

Vaikka joissain elämäntilanteissa syynä äidin väsymykseen on ollut työpaikan ongelmat tai muut, on meitä lapsia syyllistetty äidin väsymyksestä ja uhkailtu sitten kuolemalla.

Joskus on jopa sanottu, että "se on sitten teidän vika jos minä kuolen nuorena. Sittenpähän jäätte minua itkemään."

Mä en vaan enää jaksa tuollaista. Äiti vaatii, että mun pitäisi kunnioittaa häntä ja kohdella kuin aikuista, mutta mun on vaikea kunnioittaa ihmistä, joka itse käyttäytyy noin.

Meillä kanssa on tilanne, että jos mä loukkaannun äidin sanoista, on syynä se, että mä oon liian väsynyt. Eihän nyt äidin sanoista voisi kukaan loukkaantua. Sen sijaan, jos mä yritän pitää puoleni, loukkaantuu äiti...

Aargh. Tekstiä tulis täältäkin suunnalta enemmän kuin olisi suotavaa, mutta ehkä lopetan tällä kertaa.

 

Suosittelisin muuten lukemaan Anja Laurilan kirjoja äitien ja tyttärien suhteista. Avartavaa, vaikka kirjat eivät ongelmia poistakkaan.

 

Anoppi on onneksi ihana ja oikeastaan häneen tutustuessa oon tajunnut miten epänormaalin takertuvainen meidän äiti on.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lisään vielä, että musta tuntuu myös siltä että äidistä ei saisi sanoa mitään pahaa. Että on paha ja huono tytär jos sanoo äidistä jotain kielteistä.

Mut ehkä tää vaihe on vaan pakko käydä läpi, oppia ymmärtämään äitiä, antaa hänelle anteeksi ja ennen kaikkea oppia elämään omaa, itsenäistä elämää aikuisena, ei pelkästään tyttärenä joka alistuu äidin vallan alle.

En tarkoita, että mä en itse koskaan virheitä tekisi. Toivon vaan, että voisin ottaa näistä kokemuksista opikseni ja en toistaisi niitä omien lasten kohdalla. En halua olla äiti, joka syyllistää lapsiaan ja pelottelee kuolemalla. Haluan päästää ajoissa irti ja antaa lasten huomata, että omatkin siivet kantaa ja että äidille ei tarvitse kertoa ihan kaikkea. On oikeus yksityisyyteen ja omaan elämään. Toivottavasti onnistuu enkä toista samaa perässä. :girl_sad:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hei! Tulin muussa tarkoituksessa lukemaan tätä vauvasivustoa ja sattumalta näin tämän ketjun, joka kertoo myös minun äitisuhteestani - joskin eri lailla. Mielestäni ongelman ytimeen voitte saada apua seuraavista kirjoista (ainakin osittain):

 

Mari Huusko: Hallintaa vai huolenpitoa?

Jorma Myllärniemi: Narsismi. Mitä on terve ja sairas narsismi?

Raimo Mäkelä: Naamiona terve mieli.

Melody Beattie: Irti läheisriippuvuudesta. Kuinka pääsen eroon toisten huolehtimisesta ja alan huolehtia itsestäni.

Tony Dunderfeltin useat kirjat, joissa opastetaan kohdistamaan huomio oman itsen hyvinvointiin ja vahvistamiseen.

 

 

Kuulen mielelläni kommenttejanne!

 

LUKUILOA!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lisään vielä, että musta tuntuu myös siltä että äidistä ei saisi sanoa mitään pahaa. Että on paha ja huono tytär jos sanoo äidistä jotain kielteistä.

Mut ehkä tää vaihe on vaan pakko käydä läpi, oppia ymmärtämään äitiä, antaa hänelle anteeksi ja ennen kaikkea oppia elämään omaa, itsenäistä elämää aikuisena, ei pelkästään tyttärenä joka alistuu äidin vallan alle.

En tarkoita, että mä en itse koskaan virheitä tekisi. Toivon vaan, että voisin ottaa näistä kokemuksista opikseni ja en toistaisi niitä omien lasten kohdalla. En halua olla äiti, joka syyllistää lapsiaan ja pelottelee kuolemalla. Haluan päästää ajoissa irti ja antaa lasten huomata, että omatkin siivet kantaa ja että äidille ei tarvitse kertoa ihan kaikkea. On oikeus yksityisyyteen ja omaan elämään. Toivottavasti onnistuu enkä toista samaa perässä. :girl_sad:

 

 

Osui ja upposi minuun. Juurikin tästä on kysymys yllä olevissa, mainitsemissani kirjoissa! Kannattaa tutustua. Itse sain elämäni oikeaan suuntaan niiden avulla ja tästä on hyvä jatkaa eteen päin, aloittamaan alusta ja puhtaalta pöydältä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Osui ja upposi minuun. Juurikin tästä on kysymys yllä olevissa, mainitsemissani kirjoissa! Kannattaa tutustua. Itse sain elämäni oikeaan suuntaan niiden avulla ja tästä on hyvä jatkaa eteen päin, aloittamaan alusta ja puhtaalta pöydältä.

 

 

Ja vielä tulin sanomaan, että noissa kirjoissa on viitteitä vielä muihinkin kirjoihin, että luettavaa ko. aiheesta löytyy kyllä eri kulmista katsottuna. Mielestäni teidän kaikkien aikaisemmin ketjuun kirjoittaneiden kirjoitukset kertovat tästä samasta asiasta. Ja tiedättekö mitä, siitä pahasta olosta voi päästä eroon!! Itse olen nauttinut elämästäni kevein hartein viimeiset 6 kk ja kyllä maistuu hyvälle. Tsemppiä!

Share this post


Link to post
Share on other sites

En ole ollut äitini kanssa tekemisissä moneen vuoteen. Meillä on muodolliset välit. Tosin välillä tuntui, ettei edes niitä. Minusta kaiken takana on se, että äitini tykkää vain vauvoista. Häntä ei yksinkertaisesti kiinnosta. Tosin mulle on väitetty, ettei se pitäisi paikkaansa. En tiedä. Nyt kun olen raskaana, niin hän on alkanut yrittämään enemmän. Tuli jopa käymään.

 

Ketjun alkupään kirjoittajille haluaisin antaa rohkeutta ottaa reilusti etäisyyttä äitiinsä. Ei elämä näin ole kovin kamalaa. Toki se loukkaa, että vähäisessäkin kommunikaatiossa ei kysytä mun mielipiteitä vaan komennetaan tai nähdään vain oma näkökulma. Joo, mut eipä tarvi mennä sinne jouluna. :grin:

Share this post


Link to post
Share on other sites

^yhdyn edelliseen mielipiteeseen. etäisyys, etäisyys, etäisyys. voin sanoa ettei se ole helppoa, mutta jos aikoo eroon hallinnasta (muusta kuin oman elämän) näin on tehtävä. Eihän se tarkoita että välit pitää katkaista, mutta voi ottaa kylmän viileän suhtautumistavan ko. henkilöön. Vastaa jos kysytään, välttää itse ottamasta yhteyttä ja on tavallaan tekemisissä oudon ihmisen kanssa, ei siis yritä lähempää tuttavuutta. Riitaa ei kannata haastaa, vaan välttää puheenaiheita jotka ottavat lujille. Se vaatii tosi paljon luonteenlujuutta ettei mene "riitaan mukaan" mutta kannattaa. Siitä jää voittajaolo, eikä tunne itseään taas huonoksi ja maahanlyödyksi. Hyviä tapoja aloittaa oma lause on esim. "Mun mielestä..." ja "Minusta tuntuu että..." Silloin sanoo vain oman näkemyksen asiasta ja on todella omaa mieltä riippumatta siitä mitä toinen ajattelee, eikä ota kantaa toisen mielipiteeseen.

 

Tony Dunderfeltin kirjoista olen lukenut Itsetuntemus voimavarana ja Irti tunnekoukuista. niissä on ihan konkreettisia, "kehollisia" harjoituksia, joiden avulla voi tunnistaa itsessään negatiivisia tuntemuksia aiheuttavia asioita ja voi purkaa niitä. Itselleni kuitenkin näiden kirjojen tärkein anti on ollut se, että olen ylipäänsä tunnistanut nämä kaikki paskat niskassani ja etten kuvittele olevani väärin kohdeltu. Siis ihan oikein olen tuntenut, mutta vasta äskettäin saanut nimen tälle kaikelle. Ja se on hyvä alku. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

^yhdyn edelliseen mielipiteeseen. etäisyys, etäisyys, etäisyys. voin sanoa ettei se ole helppoa, mutta jos aikoo eroon hallinnasta (muusta kuin oman elämän) näin on tehtävä. Eihän se tarkoita että välit pitää katkaista, mutta voi ottaa kylmän viileän suhtautumistavan ko. henkilöön. Vastaa jos kysytään, välttää itse ottamasta yhteyttä ja on tavallaan tekemisissä oudon ihmisen kanssa, ei siis yritä lähempää tuttavuutta. Riitaa ei kannata haastaa, vaan välttää puheenaiheita jotka ottavat lujille. Se vaatii tosi paljon luonteenlujuutta ettei mene "riitaan mukaan" mutta kannattaa. Siitä jää voittajaolo, eikä tunne itseään taas huonoksi ja maahanlyödyksi. Hyviä tapoja aloittaa oma lause on esim. "Mun mielestä..." ja "Minusta tuntuu että..." Silloin sanoo vain oman näkemyksen asiasta ja on todella omaa mieltä riippumatta siitä mitä toinen ajattelee, eikä ota kantaa toisen mielipiteeseen.

 

Tony Dunderfeltin kirjoista olen lukenut Itsetuntemus voimavarana ja Irti tunnekoukuista. niissä on ihan konkreettisia, "kehollisia" harjoituksia, joiden avulla voi tunnistaa itsessään negatiivisia tuntemuksia aiheuttavia asioita ja voi purkaa niitä. Itselleni kuitenkin näiden kirjojen tärkein anti on ollut se, että olen ylipäänsä tunnistanut nämä kaikki paskat niskassani ja etten kuvittele olevani väärin kohdeltu. Siis ihan oikein olen tuntenut, mutta vasta äskettäin saanut nimen tälle kaikelle. Ja se on hyvä alku. :)

 

 

 

unohdin vielä sanoa, että niin paskaa kuin se onkin, oma äiti ei välttämättä ole maailman paras ystävä. Se on vain hyväksyttävä. Äiti (tai joku muu läheiseksi luulemasi aikuinen) on vain aikuinen, mutta voihan hyvin olla ettet vain yksinkertaisesti tule hänen kanssaan toimeen. EIhän kukaan tule kaikkien kanssa muutenkaan toimeen tai ystävysty kenen tahansa kanssa. Lapsena kun ei ole valinnanvaraa eikä ns. tiedä muusta niin sitä takertuu ihan luonnostaan "lähimpään" ihmiseen. Mutta aikuisena on valinnanvapaus siinäkin ketä pitää ystävänään ja läheisenään. Piste. MInulle äitini edustaa sellaista ihmistä, johon en sen kummemmin tuntisi vetoa tutustua lähemmin näin aikuisena, missään yhteydessä. Aikuisena voi valita. Kaikkein ikävintä ja tuhoavinta on juurikin se, ettei lapsena tiedä mitään muuta ja on koko ajan altistuneena ko. henkilön vaikutuksille. Mutta kuten jo aikaisemmin sanoin, näistä ajatusmalleista ja väärinkohtelusta voi päästä eroon. Aikuisena voi valita.

 

Ja sori paatokseni, mutta itse tätä kaikkea kokeneena voin kehottaa kokeilemaan millaista OMA ELÄMÄ on ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos paljon vinkeistä. Jotenkin lohdullista huomata, että mun päässä ei ole se vika, vaan että on muitakin jotka on samojen ongelmien kanssa paininut ja todennut, että vika voi olla siinä äidin käytöksessä. Tähän asti kun on aina saanut kuulla, että ite olen se kenestä kaikki ongelmat johtuu.

Ehkä tästä joku prosessi alkaa. Etäisyyttä oon yrittänyt ottaa.. (Välillä se on hankalaa kun äiti soittelee vähän väliä, tulee kylään pyytämättä/ilmoittamatta jne.) Mutta ehkä tää tästä. Pitää vaan oppia pitämään puolensa ja olla tuntematta syyllisyyttä siitä että elää omaa elämää. :)

Tsemppiä myös kaikille muille!

Voi olla että palaan vielä tähän keskusteluun jos/kun ongelmia ilmenee ja järki meinaa mennä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos paljon vinkeistä. Jotenkin lohdullista huomata, että mun päässä ei ole se vika, vaan että on muitakin jotka on samojen ongelmien kanssa paininut ja todennut, että vika voi olla siinä äidin käytöksessä. Tähän asti kun on aina saanut kuulla, että ite olen se kenestä kaikki ongelmat johtuu.

Ehkä tästä joku prosessi alkaa. Etäisyyttä oon yrittänyt ottaa.. (Välillä se on hankalaa kun äiti soittelee vähän väliä, tulee kylään pyytämättä/ilmoittamatta jne.) Mutta ehkä tää tästä. Pitää vaan oppia pitämään puolensa ja olla tuntematta syyllisyyttä siitä että elää omaa elämää. :)

Tsemppiä myös kaikille muille!

Voi olla että palaan vielä tähän keskusteluun jos/kun ongelmia ilmenee ja järki meinaa mennä.

 

 

jossain vaiheessa tulet huomaamaan että kohtelias pyyntö (missä muodossa tuolloin esitätkin sen) olla tulematta kylään ja soittelematta tulee tarpeeseen. kommenttisi "oppia pitämään puolensa" ja "olla tuntematta syyllisyyttä" voivat olla (ja varmaan olleet aina) vaikea toteuttaa käytännössä, mutta ensisijaisen tärkeitä itsesuojelukeinoja. Tsemppiä siihen!

 

Itse käytän joskus (nykyään tarvin sitä enää harvoin) kysymystä "Mitä minun tulee nyt tehdä että pidän itsestäni huolta?" vaikeissa tilanteissa. TAI "onko minun IHAN PAKKO kestää taas tämä pyöritys?"

 

 

Oikeastaan syy siihen miksi otan tämän ketjun kutakuinkin "vakavasti" ja kommentoin näin painokkaasti on, että sain oppia pelastamaan lapseni samalta kohtelulta. Tunnistin ongelman, opettelen joka päivä ja vältän paskat tilanteet. TÄYSIN ITSEKESKEISET IHMISET SAASTUTTAVAT MUITA JA TARTUTTAVAT OMIA KÄSITYKSIÄÄN TOISIIN. Ja saattaa kuulostaa tosi korkealentoisilta nämä mun jutut, mutta koettu mikä koettu. Ja ihan tavallinen tallaaja täällä kirjoittelee, mitä nyt satun omaamaan huonot vanhempisuhteet. Joskus ajattelen että parempi olisi ollut ilman näitä vanhempia, jotka oli lähellä mutta saavuttamattomissa. Kivuliasta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oikeastaan syy siihen miksi otan tämän ketjun kutakuinkin "vakavasti" ja kommentoin näin painokkaasti on, että sain oppia pelastamaan lapseni samalta kohtelulta. Tunnistin ongelman, opettelen joka päivä ja vältän paskat tilanteet. TÄYSIN ITSEKESKEISET IHMISET SAASTUTTAVAT MUITA JA TARTUTTAVAT OMIA KÄSITYKSIÄÄN TOISIIN. Ja saattaa kuulostaa tosi korkealentoisilta nämä mun jutut, mutta koettu mikä koettu. Ja ihan tavallinen tallaaja täällä kirjoittelee, mitä nyt satun omaamaan huonot vanhempisuhteet. Joskus ajattelen että parempi olisi ollut ilman näitä vanhempia, jotka oli lähellä mutta saavuttamattomissa. Kivuliasta.

En ole aiemmin tähän ketjuun kommentoinut, mutta nyt oli pakko. Oman äitini kanssa ei ole ongelmaa, siksi en tänne kirjoittanutkaan, mutta miehen äiti kohtelee lapsiaan juuri kuin täällä muut ovat kertoneet äitinsä tekevän. Sitä on ihan kamala seurata sivusta.

Itselläni on yksi ihmissuhde narsistin kanssa takana päin. Siitä kun pääsin jaloilleni ja toivuin (kävin terapiassa) niin on alkanut aika äkkiä näkemään toistenkin ihmisten kummallisen ja manipuloivan käyttäytymisen läpi. Terapia ja keskustelut auttoivat ainakin omalla kohdallani tajuamaan, että minä en olekaan se joka tekee väärin. Nyt kun huomaan anopin käyttäytyvän manipuloivasti, on todella hankala olla läsnä tilanteessa ja nähdä suoraan maskin taakse, samaan aikaan kun muut ovat vielä täysin hänen vietävissä.

 

Olen yrittänyt itse pitää etäisyyttä tähän ihmiseen, koska olen luvannut itselleni, että minua ei enää kukaan kohtele huonosti. Vaikeaksi tilanne tulee kun omat lapseni kasvavat ja tietenkin haluaisin heitäkin suojella isoäitinsä käytökseltä. Miehelleni olen asiasta maininnut ja aluksi riitelimme aiheesta, koska hän ei osannut katsoa äitiään toiselta kantila. Hänelle se käytös on normaalia äidin käyttäytymistä, koska ei muusta tiennyt. Surullista. Nyt onneksi hänelläkin alkaa silmät aukeamaan.

 

Kirjavinkkinä voin myös suositella tuota "Naamiona terve mieli", sekä "Naimisissa narsistin kanssa" kirjoja.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^sama minulla. Tässä uudessa elämässäni, kun etäisyys vanhempiini on sopiva, minäkin NYKYÄÄN näen kuinka jotkut manipuloivat, hallitsevat, tuomitsevat, moittivat ja näkevät vain oman itsensä ja kantansa, asiassa kuin asiassa ja olivatpa ne millaisia kannanottoja tahansa. Ja kuten sanoit, pahinta on se, miten näkee toisten olevan talutushihnassa vieläpä automaattisesti, huomaamatta kuinka väärin heitä kohdellaan. Mutta, itsekin olen joutunut lapsuudestani asti alttiiksi tälle ja silti kykenen parantamaan itseäni ja suojelemaan läheisiäni. Joten kaikki te palstailijat jotka koette tämän aiheen omaksenne, te pystytte pääsemään eroon huonoista ihmissuhteista! Onnea matkaan!

 

Ei ollut tarkoitus kuulostaa miltään saarnaajalta.... joten sori vaan. Tämä on vain vuodatusta siitä kuinka onnekkaasti minulle on käynyt kun olen saanut elämäni (ja perheeni elämän) uuteen suuntaan!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tulen nyt erikoisesti ihan omalla nimimerkillä kirjoittamaan.

 

Oma äitisuhteeni on ollut aina jotenkin hankala. Meillä ei ole koskaan ollut kovin läheistä suhdetta, jotenkin on aina tuntunut, että olen ihan vääränlainen ihminen äitini mielestä. Toisaalta äiti itse on sitä mieltä, että kaikki on hyvin. Muutamia vuosia sitten suhteessamme oli aika myrskyisää ja äiti sanoi asioita, joita en voinut hyväksyä. Yksi puhelu päättyi siihen, että minua syytettiin valehtelijaksi ja löin luurin äidilleni korvaan. Sen puhelun jälkeen emme olleet periaatteessa puheväleissä melkein vuoteen. Toki äiti oli edelleen sitä mieltä, että mikään ei ole pielessä. Kävin terapiassa yli vuoden ja siellä opin, että saan rakentaa ihan itse oman elämäni kuten haluan ja olla onnellinen lapsuudestani huolimatta. Terapeutti auttoi myös ymmärtämään, että äitini vajavaisuudet johtuvat hänen omasta äitisuhteestaan. Meitä on kolme sisarusta ja olemme huomanneet, että äiti tulee oikein hyvin toimeen pienten lasten kanssa, mutta heti kun murrosikä nostaa päätä, hän on hukassa. Terapiassa pääsin eroon monista tunteista kuten syyllisyydestä ja opin jopa nukahtamaan enkä kärsi enää nukahtamisvaikeuksista.

 

Nykyään ajattelen äitini olevan kuten kuka tahansa sukulainen, jota voi joskus nähdä, mutta emme ole koko ajan tekemisissä. Haluan kuitenkin, että lapsilla on läheiset välit mummoonsa ja sen takia käymme kyläilemässä ja esikoinen on joskus yökylässäkin. Äitini antaa joskus vähemmän loistavia lastenkasvatusneuvoja, mutta annan niiden mennä toisesta korvasta ulos. Erinäisistä syistä äitini ja todellisuus eivät ihan aina kohtaa, joten täytyy käyttää suodatinta hänen kanssaan keskustellessa.

 

Oma äitini ei ole narsisti (niistäkin on kokemusta) mutta monen tarinassa on kyllä sellaisia piirteitä. Suosittelen lukemaan aiheesta. Terapiaa suosittelen myös jokaiselle, jonka päivittäistä elämää tällainen lähisuhde vaikeuttaa. Terapeutti kyllä viimeistään takoo kalloon sen, ettei teissä ole vika vaan siinä toisessa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mäkin viestittelen ihan omalla nimimerkilläni

 

Meillä on äidin kanssa huonot välit. Nyt ei olla soiteltu pariin viikkoon enkä aiokaan soittaa. Teini-iässä meidän välit meni solmuun ja kun lukiosta pääsin, lähdin opiskelemaan 900 kilometrin päähän, suurimpana syynä se, että halusin mahdollisimman kauas. Välejä on yritetty korjata ja välillä ollaankin oikein kivoissa väleissä, mutta viimeisen 10 vuotta on äidillä ollut enemmän tai vähemmän ongelmia alkoholin ja väkivaltaisten miesten kanssa. Viimeiset vuodet ihan selvästi ollut jo alkoholisti ja katkollakin käynyt.

 

Sama meno vaan jatkuu ja pari viikkoa sitten mun pinna katkes. Mä en vaan suostu olemaan äiti 55-vuotiaalle naiselle, joka ei ota itse minkäänlaista vastuuta omasta elämästään vaan aina vika on jossain muualla. "Töissä on rankkaa, siksi juon. Mies on hirveä, siksi juon." Ei edes tulipalo ennen joulua, jossa hän olisi voinut kuolla, saanut häntä tekemään elämässään muutoksia. Kotiseudulle oltaisiin pojan kanssa menossa viikolla, mutta mennään vain isän luokse, jos äiti ei ota yhteyttä ja selvästi ole tehnyt elämässään muutoksia. Viime puhelusta (kännissä) on nyt pian kuukausi.

 

Kuulostaa rankalta päätökseltä ja sitä se onkin, mutta en vaan jaksa. Esikoista odottaessani pelkäsin hirveästi, että tulokas olisi tytär ja onnistuisin pilaamaan häneen välit samalla tavalla kuin olemme äidin kanssa omat välimme pilanneet. Nyt toisen kanssa olen jo rennompi, kun tiedän, etten ole äitini ja osaan toivottavasti myös välttää samat karikot tulevaisuudessa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En viitti ruveta sen enempiä tänne kirjottaa, muuta kuin kirjavinkkinä Anja Laurilan Vallan ja rakkauden kehissä. Samalta kirjoittajalta on tullut myös toinen kirja aiheeseen liittyen, mutta sitä en ole lukenut.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos tämän aiheen aloittajalle!

 

Minulla on ollut erittäin rauhallinen lapsuus ja nuoruus, mutta hyvin varhaisessa vaiheessa olen alkanut vierastaa äitiäni. Tunnen häntä kohtaan erittäin vaikeita tunteita, joita olen käynyt läpi koko aikuisikäni ammattiauttajien kanssa. Jossain vaiheessa löysin Sylvi Sanni Mannisen kirjan "Outolintu, erilainen" ja silmäni aukesivat. Pohjimmiltaan vaikeudet minun ja äidin välillä johtuvat erilaisesta biologiastamme: minä olen herkkä, äitini paksunahkainen. Vuorovaikutus ei toimi siten välillämme oikein ja aiheuttaa jatkuvia väärinkäsityksiä, riitoja, pahaa mieltä.

 

Kipuilin kauan, että uskalsin ottaa etäsiyyttä äitiini. Se onnistui esikoisen syntymän jälkeen ja äidissä käynnistyi jokin prosessi, hän alkoi miettimään asioita ja pyysi anteeksikin tapahtumia, joisa ei ole tarkoittanut mitään pahaa, mutta minä olen tullut loukatuski. Aiemmin hän kieltäytyi pyytämästä anteeksi, koska ei ole TAHALLAAN tehnyt mitään pahaa. Kyvyttömyys asettua minun asemaani onkin ollut välejämme leimaava asia niin kauan kuin muistan. Äidillä on ylpeys ja halu säilyttää kasvonsa, siksi hän ei ole omalla paikkakunnalla suostunut ammattiauttajien puhelille. Viime kesästä alkaen olemme käyneet parin-kolmen kuukauden välein juttelemassa perheneuvolassa, mutta edistystä ei ole tapahtunut. Äiti on sokea, ei osa apeilata omia tekemisiään yhtään tai hyvin vähän. Minun kärsivällisyyteni on lopunut, enkä enää jaksa jauhaa samoja asioita tai kuunnella sitä, miten äiti yrittäää "selvittää" tilanteita ja tapahtumia laukomalla suoraan päin naamaa niitä epäkohtia, joita hänen mielestään minussa on. Äiti on myös vertaillut minua ja siskoani, jonka kanssa hänellä on samankaltainen persoonallisuus ja kehuu, kuinka siskon kanssa asiat ovat niin paljon helpompaa. Muutoinkin hänen puheessaan on piirteitä, jotka antavat aihetta minulle olla mustasukkainen, mutta en ole. Minusta se on äitini pienuutta, että hän tekee näin, ei siskoni vika. Joskus kyllästyneenä heitän äidille kommentteja, että olkoon sitten siskon kanssa tekemisissä vaan, kun hänellä on kerran edes yksi mieleinen tytär, jolloin äiti alkaa vouhkata, että minä olen mustasukkainen. Se ei siis pidä paikkaansa, olen vain kyllästynyt kuulemaaan äidin suusta ajattelemattomia kommentteja, joita hän ei itse kuule puhuvansa.

 

Olen luopunt, laskenut irti ja tunnen olevani vapaa nyt, kun äidin kanssa ei tarvitse olla tekemisissä. Olin ansassa niin kauan kun luulin ja elättelin toivetta, että vielä jonakin päivänä äiti alkais vastata minuntunteisiini, näkisi minun henkiset tarpeeni ja välillemme voisi sntyä yhteys. Sitä yhteyttä ei vana koskana tule olemaan. Kyllä äitien ja tyttärien välit ovat tabu, niistä on todella vaikea saada aikaiseksi keskustelua. Tunteet ovat vaikeita ja äitiä kohtaan tunnetut negatiiviset tunteet koetaan häpeällisikis, merkiksi kiittämättömyydestä. Etenkin silloin, kun äiti ei ole alkoholisti, mielenterveysongelmainen tai muuten näkyvästi ja todistettavasti ongelmallinen vana on pitnyt huolta lastensa fyysisistä tarpeista. onneksi psykologi on kuitenkin muistuttanut, että jokaisella ihmisellä on myös henkisiä tarpeita, joiden täyttäminen on vähintäänyhtä tärkeää kuin fyysisten tarpeiden täyttäminen. Oma äitini on kunnollinen kansalainen, joten on helppoa nähdä itsensä todella huonossa valossa ja ajatella toisten ihmisten tuomitsevan tämänkaltaiset tunteet. nyt olen ymmärtänyt, että omat riittämättömyyden ja vajavaisuuden tunteeni johtuvat siitä, että äitini ei ole osannut vastat minun henkisiin tarpeisiini lapsena. Tämän tiedostaminen ja työstämine on ottanut aikansa, mutta nyt onneksi olen päässyt elämässäni eteenpäin. Kiitos, että täällä voi asiasta puhua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos tämän ketjun aloittajalle! Itselläkin on menossa melkoinen äitisuhteen analysointiprojekti, osittain sain kimmokkeen siihen tästä ketjusta. Vihdoin uskalsin avata sen "laatikon", ja luulenpa että pureksittavaa riittää. Nyt ovat ajatukset vielä niin alussa ja solmussa, että tulen varmaan jakamaan niitä vasta jonkun ajan päästä, kun saan jonkun langan päästä kiinni.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vääränlainen lapsi, mä samaistuin tosi, tosi paljon sun kirjoitukseen. :(

Pohjimmiltaan vaikeudet minun ja äidin välillä johtuvat erilaisesta biologiastamme: minä olen herkkä, äitini paksunahkainen. Vuorovaikutus ei toimi siten välillämme oikein ja aiheuttaa jatkuvia väärinkäsityksiä, riitoja, pahaa mieltä.

 

Meilläkin just näin! Ja se, että äiti jotenkin tuntuu halveksivan kaltaistani herkkää ja taiteellista luonnetta, nuorempana tämä ilmeni mm. nimittämällä minua haaveilijaksi, haahuilijaksi jne.

 

Olin ansassa niin kauan kun luulin ja elättelin toivetta, että vielä jonakin päivänä äiti alkais vastata minun tunteisiini, näkisi minun henkiset tarpeeni ja välillemme voisi sntyä yhteys. Sitä yhteyttä ei vaan koskana tule olemaan. Kyllä äitien ja tyttärien välit ovat tabu, niistä on todella vaikea saada aikaiseksi keskustelua. Tunteet ovat vaikeita ja äitiä kohtaan tunnetut negatiiviset tunteet koetaan häpeällisikis, merkiksi kiittämättömyydestä. Etenkin silloin, kun äiti ei ole alkoholisti, mielenterveysongelmainen tai muuten näkyvästi ja todistettavasti ongelmallinen vaan on pitnyt huolta lastensa fyysisistä tarpeista. onneksi psykologi on kuitenkin muistuttanut, että jokaisella ihmisellä on myös henkisiä tarpeita, joiden täyttäminen on vähintäänyhtä tärkeää kuin fyysisten tarpeiden täyttäminen.
(lihavointi minun)

 

Aivan kuten meilläkin. Minä otan äitiini tietoisesti etäisyyttä, tai siis niin että tunnen häntä kohtaan negatiivisia tunteita ja sillä lailla, mutta yritän kuitenkin pitää välimme päällisin puolin hyvinä. Siitä haaveesta olen kuitenkin jo päästänyt irti, että meistä voisi joskus tulla läheisiä. Emme vain ymmärrä toisiamme, todennäköisesti emme koskaan.

 

Se on kauhean ristiriitaista, kun sitä tuntee syyllisyyttä omista katkerista tunteistaan äitiään kohtaan, ja joskus minun on sen takia vaikea kertoa näistä negatiivisista tunteistani edes terapeutille. Niin arkoja ne ovat, ja varsinkin lapsena ne ovat varmaan olleet lapsen psyykeä repiviä. Kun on halunnut rakastaa ja on rakastanutkin, mutta kun on ollut niin paljon ristiriitoja ja negatiivisiakin tunteita, jotka on lapsena yrittänyt tukahduttaa.

 

Puran näitä asioista siis nykyään terapiassa ja siitä on ollut todella paljon apua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vääränlainen lapsi, mä samaistuin tosi, tosi paljon sun kirjoitukseen. :(

 

Meilläkin just näin! Ja se, että äiti jotenkin tuntuu halveksivan kaltaistani herkkää ja taiteellista luonnetta, nuorempana tämä ilmeni mm. nimittämällä minua haaveilijaksi, haahuilijaksi jne.

 

(lihavointi minun)

 

Aivan kuten meilläkin. Minä otan äitiini tietoisesti etäisyyttä, tai siis niin että tunnen häntä kohtaan negatiivisia tunteita ja sillä lailla, mutta yritän kuitenkin pitää välimme päällisin puolin hyvinä. Siitä haaveesta olen kuitenkin jo päästänyt irti, että meistä voisi joskus tulla läheisiä. Emme vain ymmärrä toisiamme, todennäköisesti emme koskaan.

 

Se on kauhean ristiriitaista, kun sitä tuntee syyllisyyttä omista katkerista tunteistaan äitiään kohtaan, ja joskus minun on sen takia vaikea kertoa näistä negatiivisista tunteistani edes terapeutille. Niin arkoja ne ovat, ja varsinkin lapsena ne ovat varmaan olleet lapsen psyykeä repiviä. Kun on halunnut rakastaa ja on rakastanutkin, mutta kun on ollut niin paljon ristiriitoja ja negatiivisiakin tunteita, jotka on lapsena yrittänyt tukahduttaa.

 

Puran näitä asioista siis nykyään terapiassa ja siitä on ollut todella paljon apua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vääränlainen lapsi, mä samaistuin tosi, tosi paljon sun kirjoitukseen. :(

 

Meilläkin just näin! Ja se, että äiti jotenkin tuntuu halveksivan kaltaistani herkkää ja taiteellista luonnetta, nuorempana tämä ilmeni mm. nimittämällä minua haaveilijaksi, haahuilijaksi jne.

 

(lihavointi minun)

 

Aivan kuten meilläkin. Minä otan äitiini tietoisesti etäisyyttä, tai siis niin että tunnen häntä kohtaan negatiivisia tunteita ja sillä lailla, mutta yritän kuitenkin pitää välimme päällisin puolin hyvinä. Siitä haaveesta olen kuitenkin jo päästänyt irti, että meistä voisi joskus tulla läheisiä. Emme vain ymmärrä toisiamme, todennäköisesti emme koskaan.

 

Se on kauhean ristiriitaista, kun sitä tuntee syyllisyyttä omista katkerista tunteistaan äitiään kohtaan, ja joskus minun on sen takia vaikea kertoa näistä negatiivisista tunteistani edes terapeutille. Niin arkoja ne ovat, ja varsinkin lapsena ne ovat varmaan olleet lapsen psyykeä repiviä. Kun on halunnut rakastaa ja on rakastanutkin, mutta kun on ollut niin paljon ristiriitoja ja negatiivisiakin tunteita, jotka on lapsena yrittänyt tukahduttaa.

 

Puran näitä asioista siis nykyään terapiassa ja siitä on ollut todella paljon apua.

 

Minä samoin olen saanut kuulla olevani haaveilija ja haahuilija. Monen silmiin nämä eivät edes vaikuta miltään haukkumasanoilta, mutta kun niihin kietoutuu kokemus siitä, että näistä samoista luonteenpiirteistä äiti ei löydä sitä hyvää puolta, ts. positiivista kannustusta ja kehua ei irtoa, syntyy kokonaisuutena negatiivinen kokemus minuudesta, sekä tunne siitä ettei ole sellainen kun äiti haluaisi. Juuri tällaiset sanavalinnat, leimaaminen ja luonteenpiirteitteni tulkinta negatiivisella tavalla ovat haavoittaneet minua hiljaa, mutta syvältä ja pysyvästi. Reaktioni näihin vuosikymmenten aikana kasautuneisiin suhdetukoksuun on äidille käsittämätön. Olen monesti ollut hiljaa, koska olen ollut hyvin hämmentynyt kuulemistani kommenteista. Satuttaneet sanat ovta jääneet muhimana ilmna, että olisin osannut ilmaista mielipahaani - koska sille ei ole ollut vastaanottavaista kuulijaa. Välillemme on tullut rako, joka on kasvanut kuiluksi, hiljaisuudeksi ja yhä suurenevaksi välimatkaksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tämä on mun ketju. Mä olen kai vähän eri vaiheessa tässä prosessissa kuin suurin osa tänne kirjoittaneista.

 

Mun äidistä olisi paljonkin sanottavaa, mutta kirjoitan nyt jotain. Mun äiti harrasti mun lapsuudessa sitä, että jokaikinen riita ja erimielisyys loppui äidin marttyyrikohtaukseen, jossa se itki ja vollotti sitä, miten aina kaikki ovat häntä vastaan ja miten häntä ei arvosteta eikä rakasteta ja miten olisi parasta jos hän kuolisi pois. Se loppui, kun muistaakseni muistaakseni teininä tiuskaisin äidille, että aina kuule uhkaa lähteä tai kuolla ja ikinä et sitä tee - ootko ajatellut milloin toteuttaa uhkauksesi? Edelleenkään äiti ei kykene riitelemään, se ei vaan osaa. Sillä menee edelleen se marttyyrivaihde päälle. Mutta nykyään MÄ osaan toimia niissä tilanteissa vähän paremmin. Muistan lapsena miten äiti mökötti milloin mistäkin ja teki koko muun perheen elämän ja olemisen helvetilliseksi - meillä saattoi olla päivätolkulla painostava ilmapiiri kotona ihan vain siksi, kun äitiä ketutti joku ja silloin kun sitä ketutti, ei kenelläkään muullakaan saanut olla kivaa.

 

Mun äidin sosiaalinen vuorovaikutus koostuu lähes kokonaisuudessaan yrityksestä ja halusta manipuloida muita - ja mikäli toinen ihminen ei taivu, äiti suuttuu/loukkaantuu ja ottaa marttyyriviitan päälleen ja onnistuu jotenkin kääntämään asian niin, että hän on nyt väärinymmärretty ja ei-rakastettu ja ei-arvostettu.

 

Mun mitta täyttyi lopullisesti äidistä kolmisen vuotta sitten ja panin välit totaalisen poikki. Äiti ei kyennyt - eikä kykene edelleenkään eikä ole ikinä kyennyt ennenkään - näkemään itsessään mitään vikaa ja tilanne meni vuoden mittaan aina vain mahdottomammaksi. Se meni siihen, että äidillä hävisi realiteetintaju ja se alkoi puhua muille ihmisille totena asioita, joita ei ollut ikinä tapahtunutkaan. Äiti itse ei tietenkään tätä tunnista eikä tunnusta. (Mun ISÄ sen sijaan kyllä tunnisti ja tunnistaa.) Kun tilanne alkoi mennä ihan mahdottomaksi, totesin, että asialle pitää laittaa piste ja olin sitten se aikuinen ja tein jonkinlaisen sovintoyrityksen. Ihan vain lopettaakseni sen valtavan lumipallovyöryn, minkä äiti oli pannut alulle ja hyvään vauhtiin. Sen jälkeen ollaan oltu jonkinlaisissa väleissä. Mutta mun äiti taitaa vähän pelätä mua nykyään. Mun puolesta saa ollakin varuillaan mikäli se on ainut keino, joka pitää tilanteen jonkinlaisessa järjessä.

 

Mun äiti vonkuu välillä sitä, miten mä vihaan sitä. Joo-o. Äidillä ei ole kuin kaksi vaihdetta 1) joko teet niin kuin minä sanon ja minä rakastan sinua ja sinä rakastat minua tai 2) jos et tee niin kuin minä sanon, sinä vihaat minua pientä parkaa *itkun-hyrskyn-tyrskyn*. Mun äiti on syyllistämisen mestari. Mikään ei ole niin tehokasta kuin sanoa omalle lapselleen, että tämä vihaa äitiään. Se on melkoinen manipuloinnin väline! Tajusin tämän jossain vaiheessa ja sen jälkeen aloin panna vastaan. Tulos: olen hankala ja vihaan äitiäni. Äidin mielestä siis. :girl_sigh: Mutta mä en mene enää tähän ansaan.

 

Mun yli ei enää kävellä ja olen pannut äidilleni hyvin tiukat rajat. Hintana on sitten se, että välit ovat viileän kohteliaat ja etäiset. Mun vanhempia harvoin näkee meillä eikä me käydä kovin usein niillä. Mä olen kateellinen kavereille, joilla on läheiset ja hyvät välit äitiinsä, mutta mun äidistä ei siihen ole. Ja mun täytyy vain sietää se, että mun äiti on "vajaa" tässä asiassa eikä muuksi muutu. Onneksi mulla on erittäin hyvät appivanhemmat.

 

Mun pahin pelkoni on olla samanlainen äiti mun lapsille - etenkin tytölle - kuin mun äiti on ollut mulle. Olen tehnyt tosi paljon töitä tämän asian eteen (kuten myös sen kanssa, mitä vaikutuksia mun äidillä on ollut muhun ja mun persoonaani) ja täytyy sanoa, että tämä koko äiti-kuvio on tosi rankka eikä ollenkaan helppo. On helppo tässä kirjoittaa, että mitta tuli täyteen, mutta se prosessi sen takana ja jälkeen on ollut melkoisen rankka. Onneksi mä löysin hyvän terapeutin.

 

Mun äiti ei parannu, se ei ikinä tule menemään terapiaan eikä "eheytymään". Se on ensisijaisesti persoonallisuushäiriöinen ja käytännössä parantumaton. Se on mikä on ja todennäköisesti kun vanhuus alkaa tulla, tilanne vain pahenee. Mun tehtävä on kasvaa aikuiseksi ja itsenäiseksi pois äidin vaikutuksen alta ja suojella itseäni ja omat lapseni ja perheeni.

 

Äidin manipuloinnista pääsee eroon, mutta helppoa se ei ole. Tsemppiä teille muille :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Miten äiti-tytär-suhteet voivat olla niin hankalia?

 

Meitä on kaksi siskoa ja siskoni oli koulukiusattu, yksinäinen, epätasapainoinen, sairas jne. joka tarvitsi äitiäni paljon. Minulla ei ollut koskaan "oikeutta" tarvita äitiäni, koska siskoni kanssa oli niin rankkaa ja minulle oli kaikki niin helppoa (?). Opin jo nuorena salaamaan kaikki ongelmani, tunteeni ja unelmani, ja hymyilin vain ja sanoin että kaikki on ok. Kaikki oli niin monta vuotta ok, että muutuin näymättömäksi, mutta se ei oikeastaan edes haitannut enää.

 

Nyt kun olemme siskomme kanssa aikuisia ja siskoni elämä on kuta kuinkin kunnossa, niin äitini yrittää epätoivoisesti rakentaa suhdetta minuun. En pysty puhumaan asioistani äidilleni koska on sellainen olo etten voi edelleenkään rasittaa häntä. Lisäksi pelkään, että sanoa, että ei kaikki ei ole kunnossa, itse asiassa ei koskaan edes ole ollut. Ahdistaa äitini keskusteluyritykset, en vain pysty avautumaan hänelle. Asiaa ei myöskään yhtään helpota se, että tiedän että äitini ei osaa olla levittämättä juttuja joita hänelle kerrotaan. Olen liian usein kuullut häneltä asioita tutuista, jotka on hänelle kerrottu ilmeisen luottamuksellisesti, mutta mitä hän kertoo eteenpäin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen niin "nimetön" täällä vielä, että voin keskustella omalla nimelläni :girl_haha:

 

Äitisuhde on vaikea minullakin ja jokseenkin tuntuu naurettavalta, että vielä tässä iässä äidin sanomisilla ja tekemisillä on niin suuri merkitys, että oikeasti loukkaa välillä ja toisaalta välilllä on se samanlainen teiniolo niin kuin silloin, kun olin teini.

 

Äitini on todella vahva persoona ja minä ehkä en. Olen vuosikausien myötä oppinut tulkitsemaan äitini äänenpainoja ja sanattomia eleitä siten, että tiedän milloin hän on pettynyt tai kun häntä "nyppii" minä. Ja uskon, että hän on myöskin oppinut sen, että osaan nuo jutut, koska tuntuu, että nykyään hän ehkä sellaisissakin asioissa missä ei ennen sanookin jotakin sillä pettyneellä äänenpainolla - ja siten saa minulle sellaisen olon, että olen huono tytär ja minun pitäisi olla parempi tai samanlaisempi kuin sisareni. Sisareni onkin varmaan se unelmatytär, hän jaksaa nähdä äitiäni useammin kuin minä jaksan ja hänellä on jo oma perhe. Kun minulla ei niinkään, niin tuntuu, että kaikinpuolin minun elämääni saa ennemmin sörkkiä ja asioihin puuttua kuin sisareni.

 

Olen jutellut paljon näistä asioista erään ystäväni kanssa, jolla myöskin on vaativa äitisuhde. Tällä ystävälläni tosin vielä vaativampi. Hänen vanhempi sisarensa on katkaissut välit äitiin täysin eivätkä tämän vanhemman sisaruksen lapsetkaan ole tekemisissä isoäitinsä kanssa. Silti tämä kyseinen äiti ei tajua.. Ehkä sen takia koen, että koska oma äitini on tässä vaativuudessaan ja hankaluudessaan ns. alemmalla tasolla kuitenkin, ei äitinikään tätä koskaan tule ymmärtämään. Hän todennäköisesti ikuisuuden miettii sitä miten toisesta tytöstä tuli niin hyvä ja toinen on epäonnistunut (vai minunko ajatuksia nämä?). Ja tuntuu hankalalta se, että kun tähän ikään asti ollaan oltu keskustelematta asioista on se vaikea nytkään aloittaa. Muualla ehkä olen jo se aikuinen, mutta äidin seurassa aina lapsi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now