Guest O_o

Vaikeat äitisuhteet

84 posts in this topic

Itse viimeinen kuulemani kommentti ihmiseltä, joka ei tällaista tilannetta osaa oikein käsittää, oli se, että minun pitäisi ymmärtää äitiäni. Mikä ihme saa ihmiset olettamaan, että normi-ihminen, joka on äiti on automaattisesti hyvä äiti? Ja lapsen (vaikkakin aikuinen jo olisi) pitäisi vain ymmärtää äitinsä käyttäytymistä itseään kohtaan, olisi se kuinka kamalaa tahansa. Totesin vain, että enpä ymmärrä nyt enkä ikinä, koska minulla ei ole siihen mitään tarvetta. Tähän kommentoitiin: "no hankala oikein mitään muuta sanoa, kun ei tiedä taustoja". En itse ole ikinä ymmärtänyt muutenkaan sitä, että vanhempia ihmisiä pitäisi automaattisesti nuorempien kunnioittaa. Mielestäni toista ihmistä tulee kunnioittaa automaattisesti, mutta ei johtuen hänen iästään vaan käytöksestä toisia kohtaan. Jos käyttäytyy huonosti toista kohtaan, jätän tällaiset ihmiset huomiotta, joka siis kohdallani tarkoittaa sitä, etten enää välitä toisesta yhtään.

 

Oli muuten hauska ashley huomata, että meillä taitaa olla sama la  :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onko sama la? 12.6.? :D

 

Joo, mullekkin sanotaan koko ajan että pitäisi ymmärtää, onhan se sun ÄITI, pitäisi 'yrittää' enemmän ja 'ei saisi olla näin vaikea' yms. Enhän mä tunteitani täysin hallitse. Voin tehdä töitä niiden eteen, mutta jos on välillä tippa linssissä asian vuoksi sit niin on. Tuntuu, että suren äitiäni jollain tavalla, koska nykytilanne on niin kaukana siitä mitä haluaisin. Ja on totta, että voin itse vaikuttaa, mutta kyllä siihen kaksi tarvitaan!

 

Saa nyt nähdä miten tämä raskaus asiaan vaikuttaa... sitten kun saan kerrotuksi.

 

Ja en ole mahtavia äitisuhteita nähnyt lähipiirissä, joten tuleva äitiys mietityttää jo nyt. Haluan olla erilainen äiti kuin yksikään näistä lähiesimerkeistä.

Edited by ashley

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oi miten helpottavaa että täältä löytyi tällainen vertaistukiketju. Mun täytyy palata tänne kirjoittamaan myös oma tarina paremmalla ajalla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

No varmistuksen saan vasta ekassa neuvolassa, mutta 12.6/13.6 se nettilaskurien mukaan on.  :grin:

 

Mä olen nähnyt ihan hyviä äitisuhteita, jollaisen itsekin haluaisin lapselleni tarjota. Enkä haluaisi viedä lapseltani isovanhempia, koska paljon he kuitenkin antavat lapsen elämään. Olen vaan todella paljon miettinyt, osaavatko raskausaikanani tai edes lapsen synnyttyä kohdella minua paremmin ja huomioida vaihteeksi minua eivätkä mennä aina vain oma napa edellä. Eipä se kai pohtimalla se tilanne muutu, mutta en oikein tiedä, mitä muutakaan voisi tehdä. Niin monta kertaa olen yrittänyt, että enää en jaksaisi. Nyt kun olisi tärkeämpää huolehtia itsestään kuin muiden hyvinvoinnista. Jotenkin olen luovuttanut täysin asian suhteen. 

 

Silti olen varma, että suuttuvat, jos en kerro raskaudesta heille ennen kuin huomaavat sen itse enkä jaksaisi kuunnella vihaisia kommentteja sitten joskus. Mutta toisaalta en jaksa tekopyhää huolehtimista, jos tietäisivät jo nyt. Tai siltä se ainakin minusta tuntuu. Silloin kun oikeasti tarvitsisin apua, saan sitä vain, jos aika on heille otollinen. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tulipa tässä mieleen, että millaisena te muut hankalan äitisuhteen omaavat näette hyvän äitisuhteen? Mistä se koostuu? Tässäpä itselleni pohtimista, kun en ainakaan suoraan osaa sitä määrittää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ainakin lapsi tulisi hyväksyä sellaisena kuin on eikä vastuu vanhempien onnellisuudesta tulisi olla lapsen harteilla.

 

jos jättää nyt nää 'itsestäänselvyydet' pois kuten pahoinpitelyt sun muut mitkä ei tietty kuulu vanhemmuuteen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

LadyV, ymmärrän hyvin sun pohdinnan koska kertoa raskaudesta. Mähän mietin että haluaisin kertoa lapsesta mun äidille about lapsen ylioppilasjuhlien aikaan :D

 

Mun äitisuhde on ollut aina aika hankala ja siitä oikeestaan tulee myös mun vastaus LadyV:n pohdintaan joka on osin sama kuin ashleyll. Eli hyväksyä lapsi sellaisena kuin se on. Ja nimenomaan huomata millainen se lapsi on ja jos lapsi on erilaine kuin itse niin sitä ei pidä ottaa henkilökohtaisena loukkauksena.

 

Meillä esim äidin kanssa on aina tullut ongelmia sellaisesta perusasiasta kuin että mä olen luonteeltani introvertti ja muutenkin ihan yleisesti tykkään olla omissa oloissani ja mulle suurinta kultaa on ihmissuhteet joissa ei tarvi puhua koko aikaa. Siis että on luontevaa olla hiljaa. Äidille mun hiljaisuus on ollut aina punainen vaate ja oon koko ikäni kuullut moitetta siitä että mä murjotan ja olen vihainen kun kyse ei ole ollut siitä vaan ihan vaan mun halusta olla juuri sillä hetkellä hiljaa. Joskus ala-asteella muistan kun jouduin käymään hammaslääkärissä toisessa kaupungissa niin toivoin aina mielessäni että isä pääsis viemään mut koska se tunnin ajomatka suuntaansa oli ihanan rentouttava isän kanssa. Juteltiin välillä mutta suurin osa matkasta oltiin hiljaa hyvässä yhteisymmärryksessä. Äidin seurassa sellainen matka oli tosi ahdistava ja mietin paljon jo etukäteen että mitä kaikkea voisin puhua siinä matkalla että juttua riittäisi koko matkaksi eikä äiti suuttuis mulle taas murjottamisesta.

 

Toinen tärkeä asia on lapsen puolien pitäminen. Jostain syystä äidin äiti ei ole koskaan tykännyt musta. Se ei voi johtua musta koska olen kuullut että se on ollut niin ihan aina - en mä nyt vauvana ole voinut tehdä mitään mikä häntä loukkaisi. Ei siinä mitään, mä olen sen kanssa oppinut elämään mutta mua loukkaa se että mun äidille tämäkin on ihan fine. Ei hän koe tarvetta asettua mun puolelle - ja tässä on viime vuosikymmenenä ollut sellaisia käytännön asioita joissa äidin olisi pitänyt olla mun puolella tai sitten olla puolueeton mikä köytännössä tarkoitti mummon puolella olemista. Mulle on jotenkin käsittämätöntä että äiti ei puolusta lastaan - vaikka sitten omaa äitiään vastaan.

 

Niin ja kolmas vinkki on että äidin ei pitäisi mennä mukaan pyramidihuijaukseen jossa sanotaan suoraan että "jos perheesi ei hyväksy tätä niin voit kääntää heille selän, saat meistä uuden perheen" (Amway)

 

Nää on ollut sellasia pinnan alla kyteviä asioita kunnes kaksi vuotta sitten jouluna meille tuli äidin kanssa ihan avoin riita, siis ihan kunnon huutotappelu. Äiti suuttui mulle kun kuuli että käyn terapiassa ja että siellä terapiassa käsittelen mm. näitä ylläolevia asioita. Hänessä ei ole mitään vikaa.

 

Ollaanhan me ennenkin riidelty ja paljonkin ja ne on aina päättyneet siihen että mä pyydän anteeksi kaikkea, suunnilleen mukaanlukien omaa olemassaoloani, mutta jostain syystä tuolla kertaa sain viimeinkin voimia vetää rajat. Mä en suostunut pyytämään anteeksi vaan päin vastoin ilmoitin äidille että mun puolesta tää oli tässä. Että mä en jaksa näitä hänen suuttumisia ja sekoilujaan.

 

Nyt tilanne on se että viime kesänä kun menin naimisiin, vielä viikko ennen häitä oli epäselvää että tuleeko äiti häihin. Olin pitkään miettinyt että kutsunko lainkaan ja päädyin lopulta kutsumaan niin että kutsuin vihkimiseen ja illalliselle mutta hänen pitää poistua illallisen jälkeen koska mä en halua mitään avautumiskohtausta häissäni joka ihan varmasti tulisi kun hänen humalatila menisi tarpeeksi pitkälle.

 

Raskaudesta kerroin äidille ensimmäisen ultran jälkeen tekstarilla (silloin oli pakko kertoa koska halusin kertoa mun veljelle). Äiti onnitteli tekstarilla ja löhetti kukkapuskan jossa tituleerasi itseään mamiksi (siis hän haluaa olla mami lapsenlapsilleen, voitte käydä muista ketjuista lukemassa mun tilitystä mami nimityksestä, lyhenneltynä: vain kuolleen ruumiini yli) jolloin vastasin hänelle (ystävällisesti) että se mamiasia ei tule käymään. Tämän jälkeen äiti on soittanut minulle kerran ja kysynyt raskauden edistymisestä ja ko. puhelun aikana kertoi että hänelle ei saa kertoa että onko poika vai tyttö tulossa. No, en sitten viitsinyt kertoa rakenneultrasta mitään kun muille perheenjäsenille laitoin viestin että "terve poika tulossa".

 

Siinä se ja nyt kaksi kuukautta laskettuun aikaan..

 

Mä siis itse olen tyytyväinen ettei ole kuulunut enempää koska etäinen on se mitä mä haluankin mutta mä pelkään että hirveä määrä siitä rajanvetotyöstä minkä tein sen riidan jälkeen joudutaan tekemään uudelleen kun vauva on syntynyt.

 

Mun tapauksessa en koe tarvetta yrittää ylläpitää mitään mummosuhdetta äitini kanssa, tällä lapsilla on miehen puolelta rakastavat mummu ja pappa ja mun ouolelta sitten mun isä eli vaari ja hänen nykyinen vaimonsa. Mä en halua ottaa sitä riskiä että kaikki se paska mitä on tullut äidiltä ja äidinpuoleiselta suvulta pääsis satuttamaan mun lasta. Se perinne saa loppua.

 

Mutta kyllä harmittaa kun ei voi kysellä raskaudesta äidiltä.. Siis ihan sellasia esim. Että ollaanko mä ja veljet synnytty etuajassa vai miten (ilmeisesti tää on äidin puolelta periytyvää). Onneksi mulla on ihana anoppi niin hänen kanssa on ollyt kiva vauvahössöttää.

 

Anteeksi pitkä ja sekava selitys, oli vaikea tiivistää kaikkea ja huonosti siinä onnistuinkin. Ja pahoittelen typoja joita on paljon.. Puhelimella näpyttelin.. Ehkä joku tajusi jotain :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Äidilläni on keskivaikea masennus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Näillä mennään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now