Kouluikäisen lapsen koti-ikävä

[Guest hämmästelevä]

Mites teidän omat/tutut alakouluikäiset lapset, ikävöivätkö ollessaan yhden yön kylässä, tutussa hoitopaikassa?

 

Mulla oli tuttu 9-vuotias sukulaislapsi kylässä, ja hän ikävöi äitiään kovasti... Oli lähes jatkuvasti kännykällään yhteydessä äitiinsä. Eikä tänään malttanut odottaa että äiti tulee hakemaan, vaan halusi ehdottomasti lähteä itse bussilla. Aikaisemmin ei vastaavaa ole ollut, vaan vaikka on ollut ikävä olemme pärjänneet. Ja siis kyseinen lapsi on ihan vauvasta asti käynyt meillä usein, ja ollut välillä useammankin yön putkeen. Ja halusi itse vielä tulla yöksi, ei ollut mikään "pakon edessä, kun vanhemmilla on menoa" tjsp.

 

Huoli vain heräsi, onkohan lapsella joku hätänä, kun yhtäkkiä noin kova ikävä äitiä.. Ruokakaan ei maistunut, ja kertoi että ei ole viime aikoina saanut oikein nukuttuakaan.

[ester]

Minulle tuli ensimmäisenä mieleen, että voisi olla jokin hätä. Ajattelin sitä jo ennen kun luin tuon tekstisi lopun...

 

Lapsen kohdalla se hätä ei välttämättä tarkoita mitään isoa ja vakavaa. Voi olla, että vanhemmat ovat vaikkapa riidelleet tai lapsi on kuullut heidän sanovan jotain mikä ei ole tarkoitettu hänen korvilleen. Toisaalta, jos lapsella on ollut pidempään vaikeuksia nukkua ja syödä, niin voi se vika olla muuallakin. Minä olisin ehdottomasti yhteydessä vanhempiin. Kannattaa sanoa että olet oikeasti huolissasi, etkä vaan ohimennen näitä mieti. Loppujen lopuksi kyse ei välttämättä ole mistään oikeasti vakavasta, mutta se saattaa silti painaa lapsen mieltä kovastikin, jos kenellekään ei voi/uskalla puhua.

 

Muoks. Niin, ja meillä on viisivuotias, joka asuu äidillään ja on meillä (eli isällään) n. kerran kuussa pidemmästi. Jos jotain kurjaa sattuu (esim. riidellään jostain pienestä), niin se purkautuu aina itkuna ja ikävänä äitiin. Vähän nuorempihan tuo viisivuotias on kuin yhdeksänvuotias, vanhemmasta minulla ei valitettavasti ole kokemusta

Edited January 15, 2011 by Annamaaria

[forgetmenot]

Vastaan nyt tähän vanhaan viestiin, sillä mulla on itsellä kokemusta siitä, että kärsin aivan valtavasta eroahdistuksesta yläasteellakin vielä. Isoäidilläni pystyin olemaan nipin napin yhden yön kylässä, mutta sielläkin itkin nukkumaanmenoaikaan vuolaasti ja yöt meni osittain valvoen. Serkuilla yöpymisen lopetin joskus ala-asteikäisenä, koska en tykännyt, kun täti valitti että mikä mua nyt niin itkettää ja ahdistuin vaan lisää. Lienee turhaa mainita, että tuolloin ei ollut kännyköitä keksitty ja kerran päivässä yleensä sai soittaa kotiin. Tosin aloin pelätä niitä puhelujakin isoäidin luona, koska mua alkoi silloin itkettää taas kun ikävä kuristi rintaa äidin äänen kuuluessa.

 

Yksi laukaisija eroahdistukseen oli ainakin se, että ollessani 8-vuotias, hyvä ystäväni (samanikäinen) kertoi mulle että ydinsota voi iskeä milloin tahansa ja että maailmanloppu on tulossa erään uskonnollisen liikkeen mukaan ihan minä hetkenä hyvänsä. Osasi esittää asiansa erittäin vakuuttavasti ja vaikka äitini sanoi, että ne tyypit on hihhuleita ja se ei ole totta, niin ei se mitään auttanut. Olin ennestäänkin jo helposti murehtiva lapsi ja tuo sitten laittoi multa kupin nurin lopullisesti. Voin kertoa, että murehdin sotaa ja kuolemaa todella paljon ja mun suurin pelko oli, että mun perhe kuolee sillä aikaa kun itse olen poissa. Joko sodan takia tai sitten jossain onnettomuudessa (esim. tulipalo, autokolari). Silloin kun itse olin lapsi oli uutisissa jatkuvasti Neuvostoliiton hajoaminen, Persianlahden sota jne., mikä ei yhtään auttanut asiaa.

 

Kukaan ei ikinä kysynyt kunnolla, että mikä mua vaivaa. Kaikennäköistä turhautunutta tivaamista kyllä kohtasin useamman kerran. Olen aika varma, että jos olisi kysynyt kiireettömästi ja varoen, että ei kuulosta turhautuneelta/pilkkaavalta/ärsyyntyneeltä niin olisin voinut avautua. Silloin mulle olisi ehkä selvinnyt jo lapsena, että sodat eivät ala yhtäkkiä yllättäen niin että Neuvostoliitto/Venäjä tulee yöllä pommikoneilla rajan yli vaan Ultra Brata lainaten: "Sodat ovat monimutkaisia kansallisia konflikteja, joissa ammutaan ja ja joissa kuolee aina vähän ihmisiä kerrallaan". (ekan kerran kun kuulin tuon Ultra Bran kappaleen niin itketti aika paljon).

 

 

Pointtini on siis, että siellä eroahdistuksen taustalla voi olla vaikka mitä aikuisen näkökulmasta käsittämätöntä. Uutisista kuulee nykyään vaikka mitä hirveää (kouluampumiset jne.) ja joku yksittäinenkin uutinen voi laukaista pahan ketjureaktion herkimmille.

[dawnie]

Minulla on ollut tuttavaperheen lapsia yökylässä, eikä ole tarvinnut koskaan soitella kotiin, jos ei suurta hätää tule. Lapset tietävät milloin heidät haetaan ja luottavat siihen. Ihania lapsia =)