Sign in to follow this  
Followers 0
Anni

Lasiraskaus

34 posts in this topic

Tuolla naikkareiden puolella oli ketju pessimistisille odottajille, jotka ovat saaneet sen plussan tikkuun, mutta raskauden jatkuminen epäilyttää jostain syystä. Yritin etsiä täältä jotain vastaavaa, mutta en löytänyt ja vertaistukea kaipaisi kovastikin. Kopioin saman otsakkeen tänne, jos muitakin samoin ajattelevia löytyisi. Valittaminen ja tunteenpurkaukset ovat erittäin sallittuja. ;)

 

Kerron jotain omasta tilanteestani. Edellinen keskenmeno kummittelee kovasti mielessä nyt kun uusi raskaus on saanut alkunsa. Tuossa pillitin juuri miehen kainalossa raskausoireiden katoamista (ei nukuta enää iltaisin, vatsassa ei tunnu "miltään") ja vannoin, että varmasti meni kesken. Edellinen raskaus päätyi keskeytyneeseen keskenmenoon eikä keskenmeno aiheuttanut minkäänlaista oireilua, ei vuotoa, ei kipua, ei mitään. Tieto saatiin varhaisultrassa täytenä shokkina. Ja nyt sitten olen päätellyt, että luonto voi yllättää minut yhtä viheliäisesti kuin viimeksikin. Tässä vain odotetaan ja ollaan raskaana ja sitten kun päästään ultraan, nähdäänkin tilanteen todellinen laita.

 

Ei todellakaan tee mieli herkutella tällä raskaudella liikaa. Hehkuttaa plussaa, miettiä tulevaisuutta perheellisenä, hypistellä vauvanvaatteita, miettiä nimiä, odottaa innolla raskauden eri vaiheita ja kaikkea sitä mitä viime raskaudessa ajatteli tai teki. Pudotus tulisi liian korkealta, jos itsensä päästää noihin ajatuksiin. Se tuntuu turhan korkealta jo nyt. Olen onnellinen ainoastaan siitä, että pystymme saamaan raskauden alulle ja vielä aika hyvällä prosentilla.

 

Olemme päättäneet käydä varhaisultrassa yksityisellä katsastamassa löytyykö sydämensykettä ja reilun viikon päähän se menisi. Jos kaikki onkin hyvin, osaako sitä nauttia tästä raskaudesta missään välissä?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kirjoittelin jossain vaiheessa naikkareilla Lasiraskaus-ketjuun. Kyllä kai siitä raskaudesta jossain vaiheessa on pakko pystyä nauttimaan. Mulla on tänään puolenvälin etappi, kolmas raskaus kyseessä kahden keskenmenon jälkeen. Jos ei kohta ala nauttia, menee koko raskausaika ohi, eikä sitä tiedä koskaan, jos tämä onkin viimeinen kerta ja ainutlaatuinen mahdollisuus.

 

Turvallisia viikkoja ei olekaan, täytysi vaan osata jättää turha murehtiminen. Jos surua tulee, ehtii sitä surra sittenkin. Tai näin pitäisi pystyä ajattelemaan. :unsure: Kyllä mulle aikamoinen saavutus oli kuitenkin sen 12 viikon ylitys, kun aikaisemmat on menneet kesken ennen sitä. Nyt odotan niitä viikkoja, että keskosilla olisi jo pieni eloonjäämisen mahdollisuus.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tästä raskaudesta nauttiminen tai onnen kokeminen menee sellaisina aaltoina; samoin kuin pelot ja ahdistukset.

 

Tiitiäinen sen tuossa edellä sanoikin: mitään turvallisia viikkoja ei ole olemassakaan. Mulle edes se rv 12 ei ollut mikään meriitti.

 

Mun historia lyhykäisyydessään on, että esikoinen kuoli kohtuun rv 29+6. Mitään ennusmerkkejä siitä, että jotain olisi pielessä, ei ollut. Mentiin rutiinikäynnille neuvolaan, jossa ei sitten enää sydänääniä kuulunut. Lähete kättärille, jossa synnytin enkelitytön. Mielikuvat ristiäisistä vaihtuivat hautajaisten suunnitteluun.

Kuolinsyy oli tuntemattomasta syystä johtunut istukan toimintahäiriö. Omassa päässä järkeilin diagnoosin huonoksi tuuriksi.

 

Me oltiin ennen esikoisen kuolemaa saatu lastenhuone viittä vaille valmiiksi. Vaunut, kaukalot, sitterit ynnä muut odottelevat edelleen käyttäjäänsä. Josko tänä syksynä, sitä ei kukaan voi tietää. Nämä asiat ei ole omissa käsissä.

 

Tässä raskaudessa olen yhtä realistinen kaiken tapahtuvan suhteen kuin edellisessä, mutta sellaista positiivista jopa naivistista asennetta en saa aikaiseksi. Nyt kun on jo potkuja alkanut tuntumaan, niin on ehkä hiukan helpompaa. Lohduttavaa on myös se, että mulla on kontrollikäyntejä äitiyspolille tai neuvolaan kahden viikon välein. Ja nämäkin enempi henkiseksi tueksi, sillä mitään toistuvaa rakenteellista vikaahan ei ole todettu.

Tukena on myös psykologin puhelinnumero, johon aion pirauttaa heti, jos ahdistus käy pitemmäksi aikaa päälle. Kyllä niitä varaventtiileitä kannattaa hommata!

 

Mä en ole pystynyt liittymään mihinkään oman LA:ni kuukausiklubiin. Jotenkin tuntuu, että jos sellaisessa olen, niin kuitenkin taas lennän sieltä ennen aikojani pois. Niinpä käyn vain salaa lukemassa, mitä muille samoilla viikoilla oleville kuuluu.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sepä se on, että raskausaika voi mennä ohi murehtiessa, vaikka pitäisi edes yrittää nauttia tästä. Uskoisin, että mullekin tulee olemaan jonkinlainen etappi 12 viikon paikkeilla, jos sinne asti selvitään. Ja ehkä jo se, että näkisi elävän sikiön ultrassa. Mutta eihän se mitään takaa, aina voi jotain sattua.

 

TIME, minulle tapahtunut keskenmeno on ehkä noin kärpäsenkakan kokoinen sinun suruusi verrattuna. En osaa edes kuvitella mitä kaikkea olet joutunut käymään läpi. Hienoa, että terveydenhuolto kuitenkin järjestää noinkin hyvin tukea uuden raskautesi ajalle. Toivottavasti sinulla ja meillä kaikilla muilla uusi raskaus sujuu niin kuin pitääkin.

 

Eilen menin kyllä melkoisissa epätoivon aalloissa, mutta tänään kaikki on näyttänyt hieman valoisammalta. Voihan se olla, että hormonit vetää mielialan vähän miten sattuu, ylös ja alas. Kyllä tämä silti on jatkuvasti mielessä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Anni, ei näitä menetyksiä voi tai tarvitse vertailla. Menetys on menetys. ;)

 

Itse oon yrittänyt nauttia jokaisesta positiivisesta hetkestä. Aurinkoiset päivät tuo kyllä helpotusta. Mullahan alkuviikot raskaudessa oli, että en oikeastaan ajatellut koko asiaa. Olin raskaana, mutta en halunnunt aiheesta puhua, vaikka kaikille kerroinkin heti plussauksesta lähtien.

 

Kyllä se silloin tällöin mietityttää, että kuinka tämä ajoittainen stressitaso vauvaan vaikuttaa. :unsure: Mutta ystäväni sanoi, että jos alan asiaa liikaa miettimään, ei se stressi siitä ainakaan vähene.

 

Päivä kerrallaan mennään. Tää ketju oli tervetullut, sillä mihinkään kuukausiklubiin en uskaltaudu. :(

 

Tsemppiä meille!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vaikka nyt raskausoireet pyörii mielessä jatkuvasti, olen myös ollut sillä asenteella etten pyri tietoisesti ajattelemaan tulevaisuutta liikaa (ollenkaan). Huomasin tuossa juuri, etten ole käyttänyt sanaa 'vauva' tai edes sikiö tai alkio juuri lainkaan. Edellisessä raskaudessa meillä oli pikkuiselle oma lempinimikin ja niin on kyllä nytkin, mutten käytä sitä. Puhun vain raskaudesta ja mietinkin vain raskautta. Mulle siellä kohdussa ei taida olla vielä ketään, en uskalla ajatella sitä elävänä oliona. Olisiko se korkeintaan solurypäs sitten..tai oikeastaan en ole miettinyt sitä edes sillä tavalla. Jos joku muu puhuu, että 'odotat lasta' tai uskaltaa mainita tulevaisuudesta 'teidän vauva', särähtää tosi pahasti korvaan.

 

Se mikä on tällä hetkellä totta, on nuo mun raskausoireet. Niihin voi edes hieman luottaa. Väsymys katosi, mutta vatsassa tuntuu suurempi paine kuin aiemmin. Onneksi.. Yritän nauttia pienistä onnen hetkistä, tuo paine vatsassa piristää kummasti mieltä. Hassua :)

 

Minä osallistuisin mielelläni kuukausiketjuunkin, mutta tuntuu että tekstini olisivat liian pessimistisiä eli juuri tällaisia, innokkaiden odottajien ketjuun. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, ehkäpä myöhemmin.

 

Tsemppiäpä tosiaan!:)

Share this post


Link to post
Share on other sites

No se ajoittainen pessimistisyys on juuri se, joka minut pitää poissa klubeista ja sitten se aiemmin kohtaamani poistuminen. Niin onnellinen kuin olenkin esikoisen odotusklubin mammojen onnellisesta odotuksen päättymisestä; harmittaa mua silti, etten päässyt mammamiitteihin jne...

 

Mulla ei kummassakaan raskaudessa ole ollut oikeastaan oireita ollenkaan, joten ultrien ja neuvolan varassa ollaan oltu, että uskoo tuolla elämää olevan. Paitsi siis nyt, kun liikkeet alkaa tuntua.

Koitan jo nyt tsempata, että on ihan normaalia, ettei niitä liikkeitä koko ajan tunnu. Siellä on vielä hyvin tilaa polskia, tänään siis rv 18+3.

 

Olisi ihanaa ostella puuttuvia vauvan vaatteita ynnä muita tarvikkeita, mutta kun ei uskalla. En halua yhtään vauvatavaraa ilman käyttäjää. Vielä en ole päättänyt milloin sitä uskaltaisi. :unsure:

 

Kohta on puoliväli raskautta ja tällä hetkellä voisin todeta, että noin puolet ajasta on ollut ahdistusta, puolet jonkinlaista iloa, onnea. Tunteet voi vaihdella samankin vuorokauden aikana.

 

Mites sulla Anni sun mies suhtautuu uuteen raskauteen? Mun mies on elänyt pelon sekaisin tuntein aina ultrasta toiseen. Hyvien ultrakuulumisten jälkeen on taas jaksanut jonkin aikaa, kunnes epäusko "tuleeko meille tälläkään kertaa vauva?" iskee.

 

Läheiset luottaa, jotkut jopa fanaattisesti, siihen, ettei me vaan voida olla toista kertaa epäonnisia. Hyvinä hetkinä mä jaksan itsekin uskoa, ettei salama iske samaan kohtaan toista kertaa. Huonoina hetkinä ajattelen, että joka raskaus on erilainen ja se joku huono juttu, joka ei viime kerralla tullut, tulee nyt. Samalla logiikalla ajateltuna tästä voi seurata ihan oikea elävä vauva, kun joka raskaus on eri.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä meni niin, että nyt vasta pikkuhiljaa mies on alkanut puhua kavereilleen raskaudesta. Ekalla kerralla kyllä kertoi paljon nopeammin ja aikaisemmassa vaiheessa. Ja vieläkin, kun joku kysyy häneltä jotain, esim. laskettua aikaa, vastaus on vaan, ettei hän tiedä. :mellow:

 

Tuntuu toisaalta pahalta kun kuulee vierestä, mutta pitäisi ymmärtää, että se on hänen tapansa käsitellä asiaa. Ja kun kysyn, miltä tuntuu tulla isäksi tai jotain muuta aiheeseen liittyvää, vastaus on useimmiten, että pelottaa. Olen kyllä yrittänyt kysyä että mikä siinä pelottaa, mutta kunnon keskustelua on vaan niin vaikea saada aikaan. Täytyy vaan toivoa, että mies ehtii edes vähän tottua asiaan ja miettiä sitä, ettei tule sitten täytenä yllärinä jos lapset saadaankin elävinä syliin ja vauva-arki käyntiin.

 

Mä rohkaistuin tänään soittamaan vauvavakuutustarjousta Pohjolasta. Ajattelin, että kohta tulee kiire ja unohdan koko jutun ja sitten on liian myöhäistä. Jotenkin sitä on vaan sellainen kummallinen olo ja vähän kuin sumussa eläisi eteenpäin päivä kerrallaan. Välillä tuntuu, ettei saa oikein muusta elämästä kiinni kunnolla eikä osaa keskittyä mihinkään kunnolla. :huh:

Edited by Tiitiäinen

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä mies pystyy jotenkin kevyemmin suhtautumaan tähän uuteen raskauteen. Tai miten sen sanois..hänelle on helpompi olla ajattelematta tätä liikaa. Hän on ajattelematta ja minä yritän olla ajattelematta. Siinä on aika iso ero. Kovasti hän odottaa tuota ensimmäistä ultraa, sitten kuulemma uskaltaa toivoa jo jotain jos kaikki on sillä hetkellä vielä hyvin. Plussan jälkeen hän kyseli joka päivä töistä tullessaan, että oletko vielä raskaana. Kyllä siellä päässä surina käy, mutta sitä ei ehkä paljasteta päivänvalolle. Meillä molemmilla on hyvin harkitsevainen ja realistinen, jopa pessimistinen suhtautumistapa ihan yleisestikin asioihin ja miehellä luultavasti vielä enemmän. Hän haluaa iloita vasta sitten kun asia on aivan varma. Valitettavasti sellaista tilannetta ei raskaudessa tai edes synnytyksen jälkeen tule olemaan. Olen yrittänyt sanoa, että pitäisi yrittää iloita kuitenkin vähän jossain välissä, koska muuten kaikki menee ohi. Paraskin sanoja. Mä voin iloita näistä oiretuntemuksistani, mutta hänellä ei ole oikein mitään mihin tukeutua.

 

Ollaan puhuttukin näistä meidän ajatusjuoksujen eroista ja todettiin, että hänelle se raskaus konkretisoitui viime raskaudessa vasta siellä ultrassa kun näki, että kohdussa on oikeasti joku. Valitettavasti hänkään ei ehtinyt sitten tilanteesta nauttia, kun lääkäri sanoi hetken päästä kehityksen pysähtyneen. Minä kuitenkin tunnen nämä jonkinlaiset raskausoireet jatkuvasti ja se on jatkuva muistutus tulevasta muutoksesta.

 

Mä olen yrittänyt hokea itselleni, että tämä tosiaan voi onnistua, jos alkuraskaudesta selvitään. Ei toisen keskenmenon mahdollisuus voi olla kovin suuri! Mutta sitten mielessä alkaa kummittelemaan kohdun rakenteelliset poikkeavuudet, siittiöiden epänormaalius tai jokin muu pysyvämpi ongelma, mikä voi aiheuttaa toistuvia keskenmenoja. Mutta voi tämä tosiaan onnistuakin..plaah

 

Tiitiäinen, Meillä mies ei halua myöskään kertoa tästä muille ennen kuin on päästy pahimman riskiajan yli. Vaikkakin moni läheinen tietää meidän keskenmenosta. Musta se on ihan ok, jos se tuntuu hänestä paremmalta olla kertomatta. Mä kerroin heti plussatessani parille kaverille ja hetki sitten vanhemmille. Enemmänkin sen takia, että saan vähän tukea tässä alkuraskaudessa heiltäkin ja jos menee kesken, niin tietävät sitten senkin. Jos saan taas keskenmenon, voin kuvitella etten itsekään halua kertoa kolmannesta mahdollisesta raskaudesta kellekään ennen puoltaväliä jos silloinkaan. Tuntuu varmasti ikävältä kuunnella vieressä. Minustakin tuntuu hieman ikävältä kun haluaisin spekuloida näitä oireitani mieheni kanssa ja keskustella raskaudesta ja keskenmenosta enemmänkin eli juuri niin kuin täällä teen, mutta hän sanoo, ettei kannata tässä vaiheessa vielä hötkyillä. Puhutaan sitten enemmän kun varmistuu. No helpommin sanottu kuin tehty. Mutta jokaisella on oma tapansa.. Uskon, että miehesi ehtii vielä totuttautua ajatukseen :), melkoinen yllätys se vauvan syntymä taitaa olla jokaiselle, vaikka kuinka yrittäisi valmistautua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä olen ajoittain pelännyt tosi paljon tän raskauden aikana. Ihan alussa rv 6, mulla oli verenvuotoa ja olin ihan varma että menee kesken. Sydänäänet saatiin kuulla neuvolassa rv 10 ja silloin vähän helpotti - hetkeksi. Kun liikeet alko tuntua niin tuntu että itselläkin oli jonkinlainen kontrolli, ei ollut pelkästään neuvolakäyntien varassa. Rv 27 mä jouduin sairaalaan, verensiirtoon ym, ja ennenaikainen synnytys oli tosi lähellä, ja kesti aikansa ennenkuin siitä säikähdyksestä selvisin. Sen jälkeen olen ollut niin tarkassa seurannassa etten oikeastaan pahemmin ole ehtinyt murehtia. Silloin tällöin mietin onko vauva ollut jotenkin erityisen hiljainen, mutta yleensä jo seuraavana päivänä se on jo ollut tosi aktiivinen.

 

Mulla ei siis varsinaisesti ole "tapahtunut" mitään joka selittäisi mun hermoilun, ei keskenmenoa tai kohtukuolemaa. (Lähisukulaisella kyllä kaksi kohtukuolemaa) Lieneekö mun tapauksessa persoonallisuuskysymys. Kuukausiketjussa olen kyllä ollut ihan alusta asti.

 

En mä siis koko aikaa ole pelännyt, mutta en kyllä voi sanoa samaistuvani niihin jotka raskaudesta nauttivat. Mä olen onnellinen siitä että oon raskaana, mutta toivoisin että tää olis jo onnellisesti ohi, ja elävä lapsi sylissä.

 

Mies taas on ollut tosi positiivinen ja luottavainen koko ajan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tiitiäinen Mä taasen aion tällä kertaa ottaa vakuutuksen vakuutusyhtiöstä, jossa vakuutus astuu voimaan vasta, kun lapsi syntyy elävänä. Nyt olen jo uskaltanut moisen vakuutusyhtiön etsiä, mutta hakeminen on vielä jäänyt.

 

Anni tosi hyvä, että puhutte miehenne kanssa miltä tuntuu teistä molemmista; se on tärkeää! Näin meilläkin tehdään. Ensi viikolla alkava synnytysvalmennus laittoi minut tiedustelemaan, että vieläkö mies mukaan uskaltautuu, kun edellisellä kerralla synnytettiin menehtynyttä lasta. Ei ole kuulemma jäänyt kammoa.

Mun mies käy muuten edelleen lapsen kuolemasta johtuen terapiassa, siellä se pystyy purkamaan myös tämän raskauden pelkoja. Mutta isän/miehen ei olekaan ihan helppo saada apua henkisesti. Meillä se vaati paniikkikohtauksen ja paniikkihäiriö-diagnoosin ennen kuin apu saatiin!

 

Marthe Toi on kyllä niin epäreilua, että jos on pelännyt jotain ja sitten vielä oikeasti tapahtuu jotain dramaattista. :( Onneksi olette selvinnyt koitoksista! Ja tottakai sitä voi pelätä, vaikkei mitään ikävää kokemusta olisikaan. Yhtä tärkeää on jakaa kokemuksia myös niistä.

Se vaatii kyllä varsinaista ponnistelua, ettei anna pelolle valtaa ja yleensä se valta supistuu, kun jakaa kokemuksen jonkun kanssa. Jonkun, joka sanoo jotain muutakin kuin: Ei kannata pelätä. Tiedetään. :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites
Se vaatii kyllä varsinaista ponnistelua, ettei anna pelolle valtaa ja yleensä se valta supistuu, kun jakaa kokemuksen jonkun kanssa. Jonkun, joka sanoo jotain muutakin kuin: Ei kannata pelätä. Tiedetään. :rolleyes:

 

Aivan. Mä olisin kaivannut enemmän tällaista suhtautumista neuvolassa. Nyt on tullut vähän sellainen tunne että jos tunnustan jotain pelkääväni niin leimataan heti vähän hysteeriseksi. Äitiyspolilla jossa käyn tarkastuksessa ollaan sitävastoin oltu tosi ymmärtäväisiä.

 

Oletteko te muut voineet puhua peloista neuvolassa?

Share this post


Link to post
Share on other sites

TIME, saanko kysyä mikä vakuutusyhtiö myöntää sellaisia vakuutuksia? Tuntuu kyllä hullulta, että Pohjolassakin varausmaksu (käytännössä 90% ekan vuoden maksusta) pitää maksaa jo vakuutusta ottaessa. Ja sitä ei palauteta, vaikkei vakuutusta koskaan tarvittaisi oikeasti. :mellow:

 

Anni, ihan totta, kai se yllätyksenä tulee kuitenkin vaikka olisi miten valmistautunut. Enemmän mua surettaa nyt se, jos miehelle oikeasti iskee nyt paniikki ja pakokauhu enkä osaa sitä auttaa. Kun tiedän, että suhtautuminen on vaikeaa, kun kaikki muutokset tapahtuu mun kropassa...

 

Marthe, mä en mitenkään erityisesti ole ottanut asiaa esille neuvolassa enää vähään aikaan. Ekan km:n jälkeen toisen raskauden "ensikäynti" vaihdettiin myöhemmäksi ja sain vaan jutella asiasta ja peloista siellä. Silloin tuli hyvä mieli! :) Ja oikeaan ensikäyntiin saakka ei sitten koskaan päästykään. Nyt kolmannessa raskaudessa alussa tietysti oli puhetta keskenmenoista ja peloista jonkin verran neuvolassa. Ja sanoi, että aina saa soittaa ja tulla kuuntelemaan sydänääniä jos huolettaa. Ostin kotidopplerin ja sain sillä sykkeet kuulumaan jo viikolla 10. Se oli mun henkireikä ja ehdoton mielenrauhan kannalta. Joskus 12. viikon jälkeen neuvolassa kysyttiin, että joko uskallan toivoa? Sen jälkeen oikeastaan ei ole puhuttu peloista enää. Vaikka mumisin jotain ympäripyöreää vastaukseksi.

 

Muoks. Ja se on aika jännä juttu, että nyt on masussa kaksi matkustajaa. Toisaalta tuntuu uskomattoman ihanalta se onni, että saataisiin kaksi lasta kerralla. Mutta tietysti huolettaa kaikki kaksosraskauden omat riskinsä sitten. Kaiken muun huolehtimisen ja murehtimisen päälle. :rolleyes:

Edited by Tiitiäinen

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tiitiäinen Vakuutusyhtiö on Pohjantähti. Viimeksi jouduttiin hautajaisjärjestelyjen ohella tapella Tapiolan kanssa, ettei vakuutusmaksua todellakaan aiota maksaa. Varausmaksu menetettiin, sen ymmärrän. Mutta että olisi ensimmäinen vuosi pitänyt maksaa kuolleesta lapsesta! :blink: Meni siis vakuutusyhtiö vaihtoon.

Mä meinasin kans jossain vaiheessa tuon kotidopplerin hommata, mutta sitten alkoi pelottaa, että "kahlitsen" itseni siihen. Neuvolasta on onneksi luvattu, että voin tulla sinne vaikka puhelinajalla kuuntelemaan sydänääniä, jos se helpottaa huolta.

 

Marthe No muahan kohdellaan kuin posliinia sekä neuvolassa että äitiyspolilla. Neuvolan kohdalla mulla on käynyt terkan suhteen todella hyvä tuuri! Ammattitaidon ja kokemuksen lisäksi hänellä on kokemusta kohtukuoleman kokeneesta perheestä. Valitettavan usein terkat ei aiheesta vielä tiedä ja varsinkin kohtaaminen on hankalaa, kun ei tiedetä miten päin oltaisiin.

Äitiyspolilla ultrissa, kätilöt ja lääkärit kehuvat vauvamme kokoa, liikkeitä, rakennetta aivan liian yliampuvasti. Taitavat unohtaa, että esikoinenkin oli ihan terve vauva, vaikka kuolikin.

Meninpäs mä nyt aiheen viereen, eli siis tarkoitus oli kommentoida, että olen saanut puhua avoimesti peloistani ja onneksi tuota "Ei kannata pelätä"-lausetta en ammattihenkilöstöltä ole kuullut.

 

Mä oon muutenkin ihmisenä tosi avoin asioistani puhumaan, enkä pelosta halua tehdä sen enempää tabua kuin se välillä tuntuu olevan. Surusta puhumattakaan.

 

Vielä noista miehistä... Mun mies panikoi kaikki isäksi tulemisasiat edellisessä raskaudessa. Silloin saattoi vielä pohtia, että päästäänkö enää matkustelemaan ynnä muuta. Se paniikki on korvattu lapsettomuustutkimusten myötä sillä, saako koskaan elävää lasta. Esikoisen kuoleman jälkeen mies koki hetken syyllisyyttä siitä, että oli kyseenalaistanut tietynlaisen vapauden menettämisen lapsen syntymän myötä, onneksi se asia käsiteltiin yhdessä.

Kyllä mäkin varmasti joskus kiroan kiukuttelevaa kakaraa, ei tällainen kokemus sentään pyhimykseksi tee! Mutta mitä tahansa antaisin, jos vain saisin elävän lapsen!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Marthe, ei sitä välttämättä tarvitse tapahtuakaan mitään, että pelkää kovasti raskauden epäonnistumista. Ihan samalla tavalla ne pelot voi vallata mielen pelkistä kuvitelmista ja huolesta. Eivätkä ne silti tee ihmisestä hysteeristä. Pelko kuin pelko, se pitäisi ottaa vakavasti etenkin ammattilaisten taholta. Paljon tsemppiä sulle loppuraskauteen :) Muistan että olin viime raskaudessa ennen tuota keskenmenon toteamista lähes yhtä neuroottinen kuin nyt, kai se kuuluu luonteeseen. Vähitellen uskalsin alkaa luottamaan raskauteen enemmän raskausoireiden myötä. Huomasin myös, etten ollut yhtään niin varmoissa tunnelmissa ja leijaillut pilvissä niin kuin monet ystäväni tekivät. Katselin silloinkin keskenmenotilastoja sun muita. Ja miten sitten kävikään.. tuli mieleen Alanis Morrisetten biisin sanat:

 

"Mr. Play It Safe was afraid to fly/ He packed his suitcase and kissed his kids good-bye/ He waited his whole damn life to take that flight/And as the plane crashed down he thought, Well, isn't this nice?"

TIME, varmaan neuvolassa keskitytään edelleenkin vain siihen äidin/naisen terveydentilaan ja vaikka parannusta on kai havaittavissa, mies saa pyytää apua paljon kauemmin ennen kuin hänet otetaan vakavasti. Hienoa, että hän saa nyt apua terapiasta! Varmasti auttaa tämänkin raskauden läpikäymiseen. Samaa mietimme mekin hyvin perusteellisesti ennen yrityksen aloittamista, jääkö omaa aikaa, meneekö vapaus, miten parisuhteen käy, jne. Tottahan se on, että elämä muuttuu paljon lasten myötä. Ja mekin olemme olleet jo niin kauan kaksistaan, että hieman orientoitumista se vaatii varmasti jos tänne kolmaskin nassu ilmestyy. Luultavasti ongelmiakin tulee jonkin verran siitä aiheutuen, mutta ne varmasti selvitetään sitten. Nuo on kai sellaisia asioita, joita lähes jokainen lasta toivova käy jossain vaiheessa läpi ja ehkä kuuluukin käydä. Ei ole enää se oman maailmansa napa. Eikö se ole nimenomaan sitä vastuuntuntoa ja valmistautumista, että huomaa omassa ajattelussaan joitakin käsittelemättömiä asioita? Siitä ei minun mielestäni pitäisi kokea lainkaan syyllisyyttä. :) Siitäkään huolimatta, vaikka asenne on varmasti muuttunut tuon prosessin myötä niin kuin meilläkin. Tänne maailmaan syntyy kuitenkin niin monia lapsia vain vähäisen harkinnan tuloksena. Heillä ongelmat voivat olla vasta tulossa.

Edited by Anni

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä yksi joka pelkää/ei osaa nauttia ainakaan vielä...

 

Kaksi keskenmenoa takana ja nyt on menossa rv 7+2. Eilen oli ensimmäinen ultra ja siellä näkyi sydän lyövän. Vähän ehkä rauhoitti mieltä, mutta eihän sitä tiedä miten jatkossa menee. Ensimmäisellä kerralla nähtiin myös sydämenlyönnit mutta meni sitten sen jälkeen kesken.

 

Pelottaa, enkä osaa vielä oikein edes ajatella että olisin raskaana, kai sitä yrittää suojella itseään. Ensi viikolla päästään taas tarkistuttamaan tilannetta, voi kun siellä näkyisi silloinkin sydämen syke :unsure:

Jos tästä nyt päästään eteenpäin, niin en tiedä missä vaiheessa sitä uskaltaa nauttia vai uskaltaako missään vaiheessa...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nassuli..Minä olen kokenut yhden keskeytyneen keskenmenon, ja nyt olen raskaana viikoilla 9+3. mulla on myös pelko ettei kaikki taaskaan mene niin kuin pitäis. Ihan heti silloin kun raskaus alkoi kehittymään, sain käydä raskaushormoni seurannassa ja kävin varhaisultrassa, jossa kaikki oli hyvin mutta pelottaa senkin takia että mun raskausoireet vähenivät viikon 8 jälkeen. Tai on mulla niitä oireita jonkun verran, mut se äklötys meni pois miltei heti ku alkokin. tänään mulla on neuvola ja pitäis sydän ääniä kuunnella.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä kanssa koin edellisessä raskaudessa keskenmenon rv 7+2. Nyt on vasta ihan alussa, 5+4 enkä todellakaan osaa olla iloinen, saatikka nauttia tästä. Toki salaa olen tosi onnellinen, mutta koko ajan on pelko siitä että tämäkin menee kesken, enkä uskalla ajatella mitään iloisia odotusasioita. Olen myös miettinyt tuota varhaisultraa, mutta en tiedä uskallanko, ja mitä hyötyä siitä lopulta on, kun mitä vain voi tapahtua myöhemmillä viikoilla. Kai se vähän mieltä rauhoittaisi, jos siellä näkyisi sydämensyke ja kaikki olevan kunnossa. Uskoisin kuitenkin, että jos päästään sinne rv 12 ja np-ultraan, niin ehkä sen jälkeen osaa jo vähän alkaa rauhoittua. En tiedä. Huolestuttaa, kun lukee sellaisia tarinoita, joissa on tullut monta keskenmenoa peräkkäin, tai niitä joissa keskenmeno on tullut vasta myöhemmillä viikoilla. Pitäisi vaan yrittää rentoutua, ja olla ajattelematta ikäviä. Viimeksi tosiaan ehdimme mieheni kanssa jo miettiä nimeä, ristiäisiä ym. asioita suunnitella tulevan vauvan varalle. Nyt on kyllä toinen ääni kellossa, emme juuri edes puhu asiasta, kun en halua yhtään suunnitella, enkä halua sitten pettyä. Toivottavasti tämä tosiaan helpottaisi. Tuntuu vaan aivan käsittämättömän epätodelliselta ja kaukaiselta se ajatus, että tämä raskaus voisi mennä hyvin, ja saisimme tammikuussa ihan oman vauvan. Sitä ei vaan pysty vielä käsittämään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nassuli, Tanja, Nasty Onnea kaikkien odotukseen!

 

Ne pienet hyvät hetket, kun muistaisi silloin, kun pelko iskee. Päivä ja hetki kerrallaan. Ja tänne jakamaan tuntemuksia!

 

 

Itsellä on selkeästi nyt (19+5) ensimmäinen parempi kausi. Tämä siksi, kun potkut tuntuu, niin on jotain konkreettista seurattavaa. Kunhan ei lähde pakonomaiseksi vahtimiseksi. :unsure:

Mulla kanssa on kumpikin raskaus ollut oireeton, joten ymmärrän hyvin huolen, onko edes mitään vauvaa, kun ei oikein tunnu miltään. Neuvolaan kannattaa kyllä olla herkästi yhteydessä, jos liikaa alkaa mietityttämään!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Varhaisultrassa käynnistä on suuri hyöty. Juuri pahin riski on kuullemma se alku. Kun menee varhaisultraan, siellä selviää onko pieni vauva ihan viikoilleen kehittynyt, ja ettei ole tuulimuna raskaus yms, kuinka kiinnittynyt kohtuun ja missä kohti kohtu sijaitsee. Siksi suosittelen kaikille varhaisultraa, jotka vähänkin miettii ja mun yksityislääkäri sanoi että hänen mielestään se varhaisultra pitäis tehdä kaikille naisille, koska niin paljon menee kesken juuri noilla ihan hedelmöittymisen jälkeen oleville ekoilla viikoilla. Se sanoi mulle että sen jälkee ku kävin varhaisultrassa 7+1 ja kaikki oli loiustavasti että prosentti keskenmenolle on enää vain 3..ja katsoin netistä niin ei se yksityislääkäri mitään potaskaan puhunutkaan. Prosentti on aivan minini sen jälkeen kun varhaisultrassa todetaan kaikki hyvin.MUTTA jos on istukka häiriötä, kohtu jotenkin sairas tai lapsi sairas niin siinä tapauksessa se voi mennä kesken ja varmasti meneekin mutta tuo 3 prossaa on kuulemma just niitä kohtu tai lapsen kromosomi häiriötä tarkoittava.. Eilen kävin neukassa ja sydän äänet dopplerilla jo kuuluivat.eilen oli 9+1 viikkoja. viikot pari päivää muuttus taakse päi..ei 9+3 vaa 9+1.. ja ihan vatsan päältä kuunneltiin ja vaikka se laite on täällä neuvolassa surkea niin pieni tikitys kuului loistavasti. jokohan pitäis jo vähän iloita? ei sitä vaan osaa vaikka pitäis just keskenmeno pelon takia..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minäkin varasin tuon varhaisultran, sain viikolle 7+1. Toivottavasti kaikki on kunnossa, se helpottaisi kovasti. Minä kans löysn netistä sellaisen tutkimuksen, jossa sanottiin että jos sydänäänet kuuluu ja kaikki näyttää olevan kunnossa, niin km:n riski on enää 2% kun aiemmin on luultu sen olevan 10-15%. Onhan se enää aika pieni. Voi kun menisi viikko nopeasti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Varhaisultrassa käynti on nyt takana. Raskausviikkoja olikin silloin vasta 5+6 (noin viikko vähemmän mitä kuviteltiin), mutta onneksi sydänäänet näkyi ja alkion koko vastasi raskauden kestoa. Mutta kuinkas ollakaan, ei se mun olo helpottunut kuin hetkiseksi. Viime raskaudessa alkio oli nimittäin huomattavasti suurempi silloin kun raskaus todettiin keskeytyneeksi kuin nyt, eli todennäköisesti silloinkin sydän oli pamppaillut jonkin aikaa ja jostain syystä siltikin mennyt kesken. Nyt olen huolesta soikeana, että mitä jos taas käy niin. Jos on jokin ongelma, joka aiheuttaa raskauden keskeytymisen aina samalla hetkellä. Pahoinvointi alkoi noin viikko sitten, mutta loppui eilen kuin seinään. Nyt yritän miettiä, miten saan itseni pysymään nahoissani tulevat kolme viikkoa ennen seuraavaa ultraa. Olen miettinyt kotidobblerin tilausta, mutta siitäkään ei ole apuaa ennen kuin raskaus on edennyt noin 12 viikolle.

 

Moni voi ajatella, että minä minäkin valitan..raskaus on vasta niin alussa, miten voin olla näin huolissani jo nyt ja miten jaksan valittaa kolmen viikon odotuksesta. Kieltämättä se tuntuukin vähän typerältä. Tällä hetkellä olen siis seitsemännellä raskausviikolla eli olen tiennyt raskaudestani vasta noin kuukauden. Tuo keskenmeno on muuttanut minua jo kuitenkin niin paljon kyynisemmäksi, että pelkään mitä toinen km voi saada aikaan, enkä tiedä miten jaksaisi kokea enää saman uudelleen.

 

Anni rv 6+4

 

edit. raskausviikkojen lisäys

Edited by Anni

Share this post


Link to post
Share on other sites

Käsittämätöntä miten sitä vaan aina keksii uusia huolehtimisen aiheita. :unsure: Mä oon nyt reilun viikon ollut flunssassa ja heti tuli mieleen, että kai tää nyt on toksoa tai listeriaa. :mellow: Enkä oikein osaa edes itseäni rauhoitella. Vaikka järki sanoo, että se on hyvin epätodennäköistä, niin silti on ihan ihmeellinen olo.

 

Tänään jouduin vielä irrottamaan kissalta päästä punkin, eikä se ainakaa vähentänyt mun huolta. Näytti, että siinä oli jo sellainen patti, eikös ne punkit ainakin aivokalvotulehdusta levittäneet...? Muutenkin on tarkoitus viedä viikon-parin sisään kyllä kisut rokotukselle, siellä voisin pyytää lääkäriä katsomaan miltä se otsa näyttää.

 

Tietysti liikkeiden tunteminen helpottaa tosi paljon, mutta sitten kun on mennyt monta tuntia ilman mitään liikettä, alan olla ihan vainoharhainen. :blink: Onneksi tiistaina on jo seuraava kontrolliultra!

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Mä kävin yksityisellä lääkärillä just siks, että mulla oli ollu viikon flunssaa ja pelkäsin tietenkin toksoa tai listeriaa. Lääkäri sanoi, että on hyvin epätodennäköistä, että kyseessä olisi kumpikaan, sillä mulla ei esim. ole ollut korkeaa kuumetta. Määräsi kuitenkin antibiootteja, joita käytetään myös listeriaa vastaan, sillä flunssan oireet oli kestäny puoltoista viikkoa ja vain pahentuneet. Tästä on jo lähes 3 viikkoa aikaa ja kyllä se vauva vielä tuolla vatsassa potkii ja tuntuu, että on kasvanutkin.

 

Mullakin on koko ajan takaraivossa ajatus, ettei tää raskaus mee hyvin loppuun asti. En ole sen takia oikein uskaltanut ostaa vielä mitään vauvalle. Pitäis kohta varmaan kuitenkin yrittää uskoa siihen, että kyllä meille on vauva tulossa, niin vois jotain ostaakin. Mun on siis vaikea uskoa tähän, kun raskaus on lapsettomuushoitojen tulos ja oon varmaan niin kauan joutunu pettymään koko ajan, etten voi oikein vieläkään uskoa, että tällä kertaa olisi onnistunut...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä ajattelin kysäistä äitiyspolilla tiistaina tuosta flunssasta. Jos vois määrätä johonkin kokeisiin tai jotain... Tai sitten ne pitää mua ihan sekopäänä ja ylireagoivana. :( Hyvä, että sun lääkäri otti sut tosissaan, höpöli! Varmasti paransi mieltä kun sai lääkettä varmuuden vuoksi. :)

 

Mekin tullaan niin jälkijunassa kaikissa hankinnoissa, että kohta alkaa itseäkin hirvittää. Mutta kun ei vaan osaa. Ja sitten ajattelee, että jos vauvat nyt sattuisivat syntymään, niin ei niitä heti kotiin saisi kuitenkaan. Niin ois siinä vielä aikaa tärkeimmät hankinnat tehdä ihan hyvin. Eikä niitä vaunujakaan heti tarvi, kun ei vastasyntyneitä saa heti uloskaan viedä.

 

Tai sitten mun näkemä painajainen oikeasti toteutuu, vauvat tulee kotiin ja meillä ei ole yhtään mitään hankittuna, vaippoja pitää lähteä metsästämään iltamyöhällä jostain kaupasta... :blink:

 

Onneksi täällä saa sentään avautua ilman että kukaan leimaa täysin ääliöksi näiden mietteiden takia. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0