Lasiraskaus

[höpöli]

^ Sain ne antibiootit flunssaa varten, mutta lääkäri mainitsi, että samoja käytetään myös listerioosin hoitoon, joten siinä tuli sit 2 kärpästä yhdellä iskulla

Lääkäri kyllä otti mun pelot ihan vakavasti. Kysyin ekaks jopa sitä, että voiko istukka irrota, jos yskin liian voimakkaasti (välillä oli kipuja alavatsassa sillä puolella, jolla istukka on, silloin, kun yskin). Lääkäri sanoi, ettei mitään siihen viittaavaa ole koskaan tutkimuksissa löydetty, eli ei istukka irtoa siksi, että yskisi liian voimakkaasti. Tosta listerioosista sit kyseli vähän, miksi sitä epäilin. Kerroin, että olen ollut 10 päivää Ranskassa ja siellä ei voinut ihan niin tarkka kaiken kanssa olla, vaikka kuinka yritti (syötiin paljon ihmisten kotona). Lääkäri sanoi, että on hyvä tuoda asioita esille tällä tavalla, mutta veikkasi, ettei kyseessä ole listerioosi, kun pahempia oireita ei ole. Lääkäri vielä tunnusteli vatsan huolellisesti ja varmisti, että siellä tuntuu kaikki olevan hyvin. Eli oli ihanaa mennä lääkärille, joka otti mun huolet vakavasti ja sit teki ihan kunnollisen tarkastuksen

 

Tiitiäinen, kaikki on kuitenkin aina muutaman päivän sairaalassa, vaikka kaikki olisikin hyvin, niin sinä aikana mies ehtii käydä ostamassa ne tärkeimmät Kun mun käly odotti ensimmäistään, me mentiin vasta paria päivää lasketun ajan jälkeen ostelemaan pinnasänkyä ja hoitopöytää jne. Toisaalta oltiin jo juteltu, että jos syntyy aikaisemmin, niin mä tiedän, millaiset hän haluaa, niin olisin voinut käydä sellaiset ostamassa Eli jos tää asia sua mietityttää, niin juttele jonkun läheisen kanssa siitä, millaisia asioita haluat, niin voivat sit auttaa ja käydä niitä ostelemassa, jos on tarvetta

[sunniva]

Nosto!

[Kultakala]

Nostan tätä aihetta, koska etsiskelin ketjua keskenmenon kokeneiden uudesta raskaudesta ja niistä peloista, joita keskenmenon jälkeiseen odotukseen liittyy. Otsikko hieman hämäsi, mutta aihepiiriltään tämä ketju on juuri sitä mitä hain. Täällä on kuvailtu niin tuttuja tunteita, että tuntui melkein kuin olisin kirjoittanut puolet teksteistä itse.

 

Minulla on takanani keskeytynyt keskenmeno esikoisraskaudessa kesällä. Keskenmeno todettiin ultrassa 10 raskausviikolla ja alkio vastasi tuolloin kokoa 8+3. Olimme käyneet alkuraskauden ultrassa seitsemännellä raskausviikolla, ja tuolloin kaikki näytti olevan juuri niin kuin pitääkin. Ultrannut lääkäri sanoi tuolloin meille keskenmenoriskin olevan enää muutaman prosentin luokkaa, joten eihän sitä ajatellut, että se salama iskisi sitten juuri omaan puuhun.

 

Uusi raskaus alkoi onneksi nopeasti - se onkin tähän mennessä ollut suunnilleen se ainoa asia, josta uudessa odotuksessa on osannut iloita. Kaiken kaikkiaan uusi raskausaika on ollut henkisesti järkyttävän piinallisia pitkiä viikkoja, tuntuu kuin ajankulku olisi pysähtynyt. Tällä hetkellä on menossa rv 13+2 ja np-ultrassa reilu viikko sitten kaikki oli hyvin. Jouduin silti ennen ensimmäistä kunnallista ultraa ravaamaan useamman kerran yksityisellä, niin täydellisen epäuskoinen olin sen suhteen, että salama ei iskisi kahta kertaa samaan paikkaan. Mitkään tilastot eivät enää lohduta siinä vaiheessa, kun kertaalleen on osunut sinne "väärien prosenttien" puolelle. Minullahan keskenmenoprosentti on tällä hetkellä 100 ja tulee olemaan sitä siihen saakka, kunnes elävän lapsen saan

 

Ehkä ikävintä on se, että olen salaa ollut vähän katkera maailmalle siitä, että minulta vietiin se esikoisodottajalle perinteinen "kaikki menee varmasti hyvin"-perusluottamus. Ensimmäisessä odotuksessani olin hyvin perusluottavainen enkä stressannut järin paljon mistään. Mutta ei se sitten vaatinut kuin yhden maton vetämisen jalkojen alta, niin johan meni luotto koko touhuun. Tässä uudessa odotuksessani en ole saanut siunaaman rauhaa siltä tietoisuudelta, että kaikki ei tosiaan välttämättä menekään hyvin. Siinä missä ekalla kerralla pystyin rauhoittelemaan itseäni esim. tilastoilla (tiedättehän, "vain niin ja niin pieni prosentti sitä tai tätä"), nyt ne tilastot eivät lohdutakaan lainkaan. Päin vastoin tiedän, että olen onnistunut ennenkin osumaan siihen epäonniseen muutamaan prosenttiin ja voin hyvin osua uudelleenkin. Inhoan sitä paniikin kehää, mistä ei ole keskenmenokokemuksen jälkeen järjellistä ulospääsyä. Jos alan jostakin asiasta huolestua (ja niitä asioitahan tulee raskausaikana jatkuvasti vastaan), en pysty rauhoittamaan itseäni millään. Päin vastoin se paniikki vain kasvaa ja kasvaa ja lopulta olen niin varma sikiön kuolemasta, että ramppaan yksityisillä lääkäriasemilla ultrassa viikon välein. Ärh! Ensimmäisessä odotuksessani säästyin kaikelta tältä ja siitä olen tosiaankin maailmalle katkera, että se luottavainen odotus on minulta iäksi viety.

 

Haluaisin lisääntymissektorilla vaikeuksia kokeneilta kysyä, osaako pettymyksen jälkeisestä uudesta toivosta missään vaiheessa nauttia? Auttaako se, kun liikkeet alkavat tuntua? Vai kyttääkö sitä sitten silloin itseään vieläkin hysteerisemmin...? Keskenmenon jälkeen kuvittelin, että uudessa raskaudessa mieli rauhoittuisi sen jälkeen, kun pääsee sen keskeytyneen raskauden etapin yli. Näin ei kyllä valitettavasti ole käynyt. Vaikka olen nyt hieman toisen kolmanneksen puolella, on luottamus onnelliseen lopputulokseen edelleen melko vähäistä. Olen pelottavakin tietoinen kaikesta siitä, mitä vielä voi mennä pieleen ja mitä kaikkea esimerkiksi rakenneultrassa voidaan todeta. Huoh, onko täällä kohtalotovereita?

[Sleeping Sun]

Mulla helpotti hetkeksi nt-ultran jälkeen siinä keskenmenon jälkeisessä raskaudessa, sitten pelot palasi takaisin. Liikkeet helpotti oloa vähän mutta suurin helpotuksen tunne tuli oikeestaan vasta siinä vaiheessa kun rakenneultrassa näytti siltä että kaikki oli hyvin sekä raskaudessa että vauvassa. Sen jälkeen uskalsi vähän enemmän iloita ja toivoa mutta todenteolla olo helpottui vasta kun vauva syntyi ja oli vihdoin siinä sylissä. Me kun ei uskottu oikeen että sitä vauvaa saataisiinkaan kun oltiin saatu lapsettomuusdiagnoosi vuosi sen keskenmenon jälkeen... ajattelin koko ajan että kun kerran niin huonoista geeneistä rakennettu vauva, keskenhän se menee kuitenkin... tai jotain muuta mutta ei me sitä syliin saada kuitenkaan Terve tyttö kuitenkin syntyi ja voi että oltiin iloisia

 

Tässä 2. yhteisessä lapsessamme pelot eivät ole olleet yhtä suuret kuin tuossa edellisessä, en siis ole yhtä paljon pelännyt keskenmenoa, jotenkin sitä mielessään ajattelee että kun on ensin varautunut ettei yhteisiä lapsia saadakaan ja sen yksi pikkuihme jo saatiin niin tää on vaan bonusta ja että meillä on joka tapauksessa tuo tyttö. Eikä tällä kertaa kerennyt yhtä paljon asiaan paneutuakaan kun tuo taapero piti touhuntäyteisenä päivät. Tässäkin raskaudessa pahin jännitys meni ohi rakenneultran jälkeen. Toki edelleenkin voi mitä vaan tapahtua mutta on kerennyt raskaudesta nauttiakin, onneksi

[Edwina]

Sain keskenmenon 2008 syyskuussa. Pian keskenmenon jälkeen (tammikuussa 2009) tein positiivisen testin ja kyllähän sitä uskalsi raskaudesta iloita, vaikka edellinen raskaus oli päättynytkin keskenmenoon. Verinen vuoto alkoi muutamaa viikkoa myöhemmin (rv 9) ja kaikki se onnellisuus ja ilo uudesta raskaudesta romuttautui välittömästi, vaikken tiennytkään alkuun mistä vuoto johtuu. Np-ultrassa meille kerrottiin vuotojen johtuneen hematoomasta ja vuodot jatkuivat monta viikkoa. Koko raskaus meni pelätessä, varsinkin loppuraskaudessa tein aktiivisesti liikelaskentaa varmistaakseni että kaikki on varmasti ok.

 

Nyt odotan toista lastamme ja huomenna alkaa 28. raskausviikko. Vaikka viime raskaus päättyikin onnellisesti ja meillä tuhisee terve tyttö pinniksessään niin silti toi keskenmeno ennen esikoista kummittelee mielessä. Pelkään että vauvalle tapahtuu jotain joko mahassa ollessaan tai synnytyksessä. Pelko on kuitenkin lievempää kuin vielä viikkoja sitten. Liikkeet rauhottaa kummasti ja dopplerinkin hommasin tässä raskaudessa.

[shh]

^^^mulla oli ennen esikkoa keskeytyny km, joka todettiin np-ultrassa. Se surun ja toivottomuuden määrä oli jotain ihan uskomatonta. Mä tulin kanssa sitten pikaiseen uudelleen raskaaksi, yk 2:sta kkm:n jälkeen. Siinä raskaudessa ei miehen kanssa kyllä iloittu asiasta ennen kuin np-ultrassa kaikki oli ok. Mulla oli keskeytyneessäkin ollut paljon pahoinvointia, joten pahoinvoinnin kokeminenkaan ei alkuraskauden odottelun tuskaa helpottanut. Mutta kuitenkin np-ultrassa käynti helpotti fiiliksiä, ja etenkin liikkeet. Meidän neito oli mahassa todella aktiivinen pikku ikiliikkuja ja kertaakaan en muista että olisin tarkoituksella joutunut liikkeitä laskemaan. Siltikin puhuin synnytykseen asti, että "jos meille tulee vauva" enkä "kun meille tulee vauva".

 

Muhun ainakin toi kkm jätti kyllä aika syvän jäljen, jota esikoinen on lievittänyt. Mutta siltikin pelko on ollut persiissä tälläkin kertaa ja edes runsas raskauden aikainen pahoinvointi (kahdesti tiputukseen johtanut hyperemesis) ei helpottanut kauheasti keskenmenon pelkoa. Sitten tällä kertaa kun np-ultrassa tuli vielä hieman huonot tulokset niskaturvotuksen osalta ja oli muutakin häsää oman terveyteni suhteen niin en oikein pystynyt nauttimaan raskaudesta np-ultran jälkeenkään. Nyt tuli lapsivesipunktiosta normaalit tulokset ja oksentaakaan ei ole tarvinnut viikkoon ja muutenkin parempi vointi. Mutta siltikin on jotenkin hankala alkaa nauttia raskaudesta. Jotenkin koko ajan miettii että mitähän nytten tapahtuu seuraavaksi. Ihminen kun on tyhmä niin on tyhmä.

Edited November 21, 2010 by shh

[pepper79]

"Ihanaa" lukea muidenkin tuntemuksia aiheesta.. Itse juuri toissa päivänä plussanneena olo on enemmänkin pelokas kuin mitään muuta.. Ultrat on paikkoja, joihin en todellakaan mene iloisin mielin. Aihe aiheuttaa näinkin ajatellenkin paniikkihäiriön tapaisia oireita.. Edellisessä raskaudessa np-ultrassa todettiin pienen alun menehtyneen reilu viikko aikaisemmin ja sitä edellisessä raskaudessa musertavat uutiset tulivat yllättäen rakenneultrassa...

Tuntuu todellakin siltä, että on riistetty raskauden aikanen ilo, pelottaa että saa jotain pienenlle alulle jotain pahaa aikaan, kun ei osaa olla huolestumatta.. Raskauden puoliväliin menee ainakin pala kurkussa... Jos sinne asti päästään..

 

*Huoh* On nää elämän kiemurat vaikeita...

[Mariyah]

Meillä esikoisen odotus päättyi kohtukuolemaan loppumetreillä. Syynä ongelmat napanuorassa. Nyt olen uudelleen raskaana, mikä on tietenkin ihana asia, mutta huomaan stressaavani asioita, joita monet odottajat eivät varmaankaan edes mieti. Lisäksi itseäni loukkaa aina yhä uudestaan lääkäreiden suhtautuminen lapsen menetykseen. Poikaani on kutsuttu muun muassa harjoituskappaleeksi. Sairaalan ylilääkäri vaan pyöritteli päätään "näitä sattuu, vaikka raskaus olisi sujunut täysin normaalisti." Tuntuu ettei kukaan voi ymmärtää, kuinka paljon lapsen kuolema vaikuttaa koko elämään. Lapsen lisäksi menetin luottamuksen elämään, perusturvallisuuden. Pelkään että miehelle tai muille läheisille tapahtuu jotain, saati sitten tälle lapselle masussa.

[Kyllikki79]

Itselläni on vaan keskenmeno takana ennen tätä raskautta (sanon vaan, koska en voi kuvitellakaan mitä on kokea kohtukuolema) ja jotenkin tämä raskaus on mennyt pienen pelon kanssa. Esikoista odottaessa olin ns.huoleton odottaja joka ei osannut pelätä mitään ja nyt mietin aina kun tulee joku vihlasu tai pahoinvointi on ollut hetken poissa niin onko kaikki hyvin. Ja np-ultraan meno oli aivan hirveää, jännitin niin että kädet tärisi. (kaiken huipuksi mies ei pääsyt mukaan) Toivon, että kohta alkais liikkeet tuntumaan niin josko se helpottais hieman.