lauracea

Intimiteetin menetys lapsettomuustutkimuksissa/-hoidoissa

64 posts in this topic

Miten te muut olette kokeneet lapsettomuustutkimuksissa ja -hoidoissa sen, että omia ruumiintoimintojaan joutuu jakamaan ehkä enemmän kuin normaalisti paitsi hoitohenkilökunnalle, myös omalle puolisolle?

 

En tiedä, onko tämä kellekään muulle ongelma, tai tottuuko tähän nopeasti, mutta ainakin tässä melko alkuvaiheessa tutkimuksia ja hoitoja tuntuu välillä suorastaan ahdistavalta.

 

 

Minulla ja miehellä on sellainen suhde, että jaetaan toistemme kanssa tosi arkojakin tunteita ja ajatuksia, eli ollaan henkisesti aika läheisiä toisillemme. Tietysti kummallakin on myös sellaisia ajatuksia ja tunteita, mitä ei toiselle kerrota. Fyysisesti ollaan sinut kroppamme kanssa, kummastakin tuntuu luontevalta olla alasti toisen edessä. Mutta fyysisellä puolella läheisyyden ja jakamisen raja on kulkenut aina "vessa-asioissa" tai intiimihygienia-asioissa. Esim. emme käy vessassa ovi auki, emme piereskele ainakaan tarkoituksella toisen kuullen, enkä jaa kuukautisistani miehelle enempää kuin tiedon siitä, milloin ne alkavat/ loppuvat.

 

Nyt lapsettomuusaikana nämä meidän luonnolliset rajat on rikottu, enkä vielä oikein tiedä, miten suhtaudun siihen. Lapsettomuustutkimuksiin kuuluville lääkärikäynneille toivotaan ja oletetaankin miehen tulevan mukaan, ja se on minustakin tärkeää. Kuitenkin monesti lääkärin vastaanotolla sivutaan vain lyhyesti miehen tilannetta ja sen jälkeen syvennytään minun anatomiaani ja fysiologiaani kiusallisenkin tarkasti miehen läsnäollessa. Eilen jouduin mm. kuvailemaan lääkärille kuukautisteni määrää ja koostumusta, kohdunsuulta tulevan liman olemusta ym. samalla kun mies istui vieressä. Mies ei tosiaan entuudestaan tiennyt kuukautisistani tällaisia yksityiskohtia, ja olisin toivonut asian jäävänkin niin. Sen jälkeen lääkäri halusi vielä tehdä sisätutkimuksen - tähän en ollut varautunut - ja laittoi miehelle paikan tutkimuspöydän viereen. Mies näki siis, kun lääkäri puuhaili alapäässäni ja kuvaili - ja jopa näytti! - tiputteluvuodon olemusta. Vastaanotolla käytiin läpi myös minun painoni ja ruumiinrakenteeni (ei kuitenkaan miehen) - myöskään painoani en ole jakanut miehen kanssa aiemmin.

 

Jälkeenpäin harmittaa, etten osannut tai ymmärtänyt pyytää miestä pois huoneesta tällaisten tutkimusten ja keskustelujen ajaksi. Tilanne oli vain kaikenkaikkiaan jännittävä ja lisäksi lääkäri auktoriteetillaan johti tilannetta. Olisi myös ollut jotenkin outoa pyytää miestä poistumaan, kun hänet kerran oli kutsuttu mukaan vastaanotolle.

 

Onko niin, että lapsettoman on vain alistuttava olemaan lääketieteellinen kappale? Täytyykö lapsettoman luopua parisuhteessaan intimiteetistä ja tietystä taianomaisuudesta ja mystisyydestä, mikä rakkaussuhteeseen ehkä vielä ennen lapsettomuutta kuului? Vai voiko parisuhde jopa parantua muuttuessaan näin?

 

Olisin kiitollinen vertaiskokemuksista!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Moi, toivottavasti ei haittaa että vastaan vaikka meillä ei varsinaisesti samaa tilannetta olekaan. Tai siis me puhutaan miehen kanssa avoimesti kaikesta naiseuteenkin liittyvästä, mieheni pystyy keskustelemaan vaikka kuukupeista oikein sujuvasti. :grin: Myös lääkärini kanssa heitämme välillä ronskiakin läppää. Mutta noin yleisesti olen pohtinut samaa aina välillä. Kyllä siinä joutuu alentumaan ja nöyrtymään, nielemään ylpeytensä kun pitää ventovieraille selittää seksielämäänsä ja ruumiintoimintojaan. Toisaalta pahinta oli alussa, kun kaikki oli uutta, nyt siitä on jo tullut rutiinia että joutuu kerran kuussa käydä levittelemässä paikkojaan lääkärille. Mutta kyllä se vieläkin korpeaa, että toiset todellakin hoitaa saman homman saunan jälkeen puhtaissa lakanoissa tai häämatkalla palmujen katveessa.

 

Yksi usalainen tuttu kerran purki tuntojaan, kun miehellään oli jotain ongelmia näytteenannon kanssa ja hänen oli kertakaikkiaan pakko kysyä joltain neuvoa ja kokemuksia (toisella palstalla). Kyllä hän asioista oikeilla nimillä puhui (ja sai myös vertaistukea ja kaipaamiaan neuvoja), mutta lisäsi mielestäni todella osuvan kysymyksen kirjoituksensa loppuun; "Will the humiliation of infertility never end?". Kyllä tässä niin paljon saa itsestään avata, jollei lähde täysin sulkeutuneelle linjalle (mitä me ei oltais koskaan voitu tehdä ilman että pää hajoaa). Ensin joudut tunnustamaan "julkisesti" (tarkoitan esim ystäville) ettette saa omin neuvoin lasta. Seksiäseksiäseksiä ilman suojaa, kyllä harrastamme. Sitten selität kuukautisiasi, seksitiheyttäsi, entisiä partnereitasi jnejne vieraalle henkilölle (=lääkärille). Sitten ravaat toimenpiteissä. Käytät sotkuisia ja inhottavia lääkkeitä jokaista mahdollista reittiä kropassasi. Mies joutuu kävelemään jälleen vieraiden ihmisten edestä sinne koppiin, jossa pitää hoidella hommat, ja kaikki tietää mitä olet tehnyt kun tulet ulos. Miettimään, että siellä joku hoitaja nyt tutkiskelee saalistasi ja vertailee että onkohan sitä riittävästi vai liian vähän ja miltä se näyttää ja tuottaakohan muut enemmän? Onpa varmasti kivaa. Sitten joutuu kuuntelemaan analyysia spermastaan, jotain josta keskivertomiehellä ei ole hajuakaan eikä varmasti edes haluaisi tietää. Että joo, ei ole ihan helppo juttu miehillekään tämä, VAIKKA ne joutuu "vaan" käymään treffeillä kupin kanssa.

 

Ja silti kun siihen kaikkeen on pakko suostua, jos toive lapsesta on kova. Ei ole vaihtoehtoja. Pakko kovettaa kuori ja opetella vääntämään vitsiä aiheesta ja nauraa vaikka itkettää ja häpeä painaa rinnassa. Ei mene kaikilla niinkuin Strömsössä, semmosta se elämä on. Mutta kyllä se siitä joskus helpottaa. Ja onneksi on nämä vertaistukipalstat. Tietää, ettei ainakaan ihan yksin (tai kaksin) ole nolona ja ronkittuna kun vaan yksinkertaisesti haluaisi lapsen. :girl_sigh: Tsemppiä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse stressasin ensimmäistä lääkärikäyntiä mieheni kanssa. Tunsin jotenkin oloni hyvin epämielyttäväksi, jos mieheni seisoisi siinä vieressä kun lääkäri työntelee jotain ultratikkua alapäähän. Kysyin sitten mieheltä, että "eikö se sinusta ole inhottavaa?" Mies vain tokaisi että " no ei!! Sehän on ihan normaalia. " :D Sen jälkeen en ole ajatellut koko asiaa, koska se on meille normaalia. Ja ehkä mieheni ajattelee, että tämä on meidän yhteinen juttu, ja eipä se siemenneste-näytteen antaminenkaan ollut helppoa miehelle varmasti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun mies ei ole kertaakaan nähnyt mulle tehtävän toimenpiteitä, eikä näe vastaisuudessakaan. Yksityisellä oli onneksi sermi, jonka takana kaikki tutkimukset tehtiin. Lisämonitori oli asetettu niin, että mies näki "tutkimuksen tuloksen" (siis näkyykö folleja), mutta ei nähnyt mua tai lääkäriä ollenkaan. Julkisella puolella kun tuli tutkimuksen aika, mies aina omatoimisesti ilmoitti odottavansa käytävällä sen aikaa. Tämä järjestely teki meille molemmille mukavamman olon, vaikka muuten jaammekin asioita ehkä turhankin paljon.

 

Lisäksi olemme keskustelleet ennen lääkärikäyntiä kaikista mahdollisista seikoista joita lääkäri saattaa ottaa esiin, koska kahdenkesken ne on tottakai mukavampi jutella kuin yhtäkkiä ja arvaamatta lääkärin edessä.

 

Eli mulla ei ole ollut ongelmia intimiteettisuojan kanssa puolison kanssa. Alussa aina vaihtuvalle lääkärille asioidensa selittäminen ja jalkojen availu rasitti ja nöyryyttikin. Mutta kun siirryimme yksityiselle ja lääkäri pysyi samana, helpotti sekin asia. ja toisaalta kaikkeen tottuu, valitettavasti. Ennen mulla oli todella korkea kynnys mennä gynelle, nyt en enää edes pysy laskuissa kuinka moni lääkäri minua on tutkinut ja sorkkinut. Enkä voi uskoa, kuinka arkipäivää siitä on valitettavasti tullut :girl_sigh:

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Tuohon viimeiseen kappaleeseen muuten liittyen, huvitti kun luin taannoin netissä jonkun raskautuneen stressaavan ensimmäistä raskaudenaikaista sisätutkimustaan, kun hänelle ei koskaan ole tehty yhtään sisätutkimusta. Ihan absurdi ajatus! :girl_haha:

 

Muoks. Siis stressaaminen ei ollut huvittavaa eikä ollut tarkoitus vähätellä kenenkään huolia tai kokemuksia, mutta itselle kun todellakin sisätutkimukset ja -toimenpiteet on nykyään yhtä arkipäivää kuin kaupassa käynti, niin ei osaa kuvitella että joku on selvinnyt raskaaksi asti ilman että on ikinä tarvinnut levittää jalkojaan lääkärille.

Edited by Alya

Share this post


Link to post
Share on other sites

Erittäin tärkeän asian tuot esille ja hyvin kirjoitat tuntemuksistasi. Mie voin vastata omalta kohdaltani. Olen itse erittäin avoin ihminen ja olemme mieheni kanssa puhuneet vaikka sun mistä. Omassa hoitohistoriassa vaan on sellainen juttu, että olen saanut edellisen suhteen aikana tietää lapsettomuudesta ja oppinut varautumaan. Nykyinen mieheni myös tiesi asian heti suhteen ensi metreiltä. Mutta vaikka olemme olleet ilman ehkäisyä yli kaksi vuotta, niin mieheni ei koe ongelmaksi lapsettomuutta. Hän ei ymmärrä minun tunteita asian suhteen. Tästä esimerkki se, että mies heittää tyhmää huumoria, jos hän on hermostunut. No näin kävi meidän ekalla yhteisellä lapsettomuuspoli käynnillä ja hän pidätteli naurua, koska hän jotenkin vierasti sitä että lääkäri rämplää alapäässäni. Itselleni se lisäsi ahdistusta jo ennestään. Mutta muuten en ole enää loppuajasta kokenut tätä ongelmaksi, vaan kiltisti kipitän alapää paljaana, nostan jalat ylös ja annan ronklata, olen ilmeisesti menettänyt jonkinlaisen tunnekyvyn tän asian suhteen. Ekassa suhteessa hoitojen aikana olin paljon häveiliäämpi (onkohan tuo sana edes oikein kirjoitettu...?)

 

Mutta kannattaa tuoda oma tuntemus esille eikä pitää suuta supussa ja odottaa lääkäriltä käskyjä, jotka tuntuu itsestä pahalle..

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Tuohon viimeiseen kappaleeseen muuten liittyen, huvitti kun luin taannoin netissä jonkun raskautuneen stressaavan ensimmäistä raskaudenaikaista sisätutkimustaan, kun hänelle ei koskaan ole tehty yhtään sisätutkimusta. Ihan absurdi ajatus! :girl_haha:

 

c035.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hmm... Mitä mieheeni tulee, niin kuten aloittajakin kertoi, niin meillä pidetään pääsääntöisesti esim. kaikki WC-asiat yksityisinä juttuina ja toki ihan ensimmäinen lääkärikäynti tutkimuksineen hiukan jännitti ja mietitytti (mies siis mukana ja vieressä seisomassa kun minua ronkittiin). Mutta mies suhtautui niin hienosti, luonnollisesti ja tukien tapahtumaan, että nykyisin haluan ehdottomasti, että hän on aina mukana.

 

Nyt jo vuosien kokemuksella pidän kyllä sitä erittäin tärkeänä, että mies on joka kerta vieressä (olemme olleen jokaisella käynnillä yhdessä), saa siltä osalta olla mukana hoidoissa ja tuntea itsensä tarpeelliseksi, sekä että hän näkee tasan tarkaan mitä minä joudun kokemaan (ja ymmärtää kipuiluni tiettyjen toimenpiteiden jälkeen). Tämä lapsettomuus on kuitenkin meidän asiamme, ei vain minun. Minusta se olisi aivan kamala loukkaus, jos mies kieltäytyisi tulemasta mukaan johonkin toimenpiteeseen sen vuoksi, että sen näkeminen olisi hänestä epämiellyttävää. Hitto hänen ei kuitenkaan tarvitse olla siinä sörkittävänä!!

 

Miehelle on kyllä tullut sitten monen monta kertaa itkettyä ja tiuskittua sitä nöyryytyksen tuskaa, kun on taas kerran joutunut makaamaan "alistettuna" värkit levällään kokonaisen lauman ihmisiä pällisteltävänä. Välillä on kyllä ollut ihmisarvo kaukana...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tämä on varmasti tosi yksilöllistä. :girl_sigh:

 

Kyllä mä muistan itsekin alussa olleeni vähän hämilläni, mutta varsinkin silloin koin että oli hyvä että mies oli mukana (aina ei edes päässyt), yhteinen juttuhan tämä kumminkin on. :) Ja silloin aluksi oli hyvä että siellä oli parisuhteesta se tyynempi ja fiksumpi paikalla, mulla meni niin korkeelta ja kovaa ne kaikki jutut, enkä itkultani pystynyt keskittymään. Mieheltä pystyi aina kysymään että mitä se lääkäri oikein sanoi. Ajan kanssa musta on tullut toimenpiteissä uskomattoman välinpitämätön, suoraan sanottuna "ei tunnu missään". Nykyään on aivan yks lysti onko lääkäri nainen vai mies, onko se harjoittelija vai konkari. Mies ei enää näissä pakastettujen alkioiden siirroissa ole ollut mukana, sillä itse toimenpide on niin nopea ja yksinkertainen, ettei siinä ole tarvinnut olla kädestä pitäjää vieressä.

 

Haluatko että miehesi on mukana synnytyksessä? Onhan sekin todella intiimiä ja kumminkin teidän yhteinen juttu.

 

Tärkeintä on että teette miten itse parhaaksi näette!

 

 

Minusta se olisi aivan kamala loukkaus, jos mies kieltäytyisi tulemasta mukaan johonkin toimenpiteeseen sen vuoksi, että sen näkeminen olisi hänestä epämiellyttävää. Hitto hänen ei kuitenkaan tarvitse olla siinä sörkittävänä!!

 

Samaa mieltä. Mutta myös niin päin että joitakin miehiä saattaisi loukata se jos heidät suljetaan pois kaikesta kieltämällä heidän osallistumisensa hoitokäynteihin. <- viitaten siis siihen että kyseessä on yhteinen asia.

Edited by Ninja

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun mielestä siinäkin on iso ero, että tuleeko mies käynneille ollenkaan mukaan ja siinä onko hän vieressä kun toimenpide tehdään. Mun mies siis haluaa olla mukana ja osallistua ja varmasti pitelisi mua vaikka kädestä follikkeliultrassa, mutta meidän molempien mielestä se on tarpeetonta. Tilanne voisi olla eri esim. IVF:ssä tai PAS:issa.

 

Mutta summa summarum, kannattaa tehdä juuri niin kuin itsestä hyvältä tuntuu ja ilmoittaa mieleipiteensä selvästi myös lääkärille :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä kai sitä alussa oli vähän hämillään asian suhteen, mutta kyllä musta silti on ollut kiva, että mies on ollut tutkimuksissa ja toimenpiteissä mukana. Kuten täällä muutkin on sanoneet, niin asiaan kyllä "turtuu" varsin pian ja jalkojen levittely ventovieraille alkaa tuntua jo ihan luonnolliselta (huh, kuulostipas rivolta :girl_haha: ), kun sitä suunnilleen joka toinen viikko tekee.

 

Nyt kun meillä on tutkimukset, punktio (jossa mies muuten pyörtyi...) ja synnytys (ei pyörtynyt...) takana, niin kyllä se häveliäisyys on aikalailla kadonnut ja miehelle käynyt selville kaikki ruumiintoiminnot eritteineen päivineen :girl_crazy:

 

Neuvolassa sanoivat raskausaikana sisätutkimusta tehdessä aina, että "osaatpa sinä olla niin rentona siinä". Totesin vaan, että on tässä pahempaakin kärsitty, ei tunnu enää missään.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Mun mies siis haluaa olla mukana ja osallistua ja varmasti pitelisi mua vaikka kädestä follikkeliultrassa, mutta meidän molempien mielestä se on tarpeetonta. Tilanne voisi olla eri esim. IVF:ssä tai PAS:issa.

 

Just tätä tarkoitin. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eilen jouduin mm. kuvailemaan lääkärille kuukautisteni määrää ja koostumusta, kohdunsuulta tulevan liman olemusta ym. samalla kun mies istui vieressä. Mies ei tosiaan entuudestaan tiennyt kuukautisistani tällaisia yksityiskohtia, ja olisin toivonut asian jäävänkin niin. Sen jälkeen lääkäri halusi vielä tehdä sisätutkimuksen - tähän en ollut varautunut - ja laittoi miehelle paikan tutkimuspöydän viereen. Mies näki siis, kun lääkäri puuhaili alapäässäni ja kuvaili - ja jopa näytti! - tiputteluvuodon olemusta.

 

:girl_impossible: Voi apua! Omakohtaisia kokemuksia ei ole vielä, mutta olen miettinyt tätä asiaa.

 

Meidän suhde on hyvin avoin ja voidaan jutella lähes kaikesta, mutta rajan vedän eritteisiin. :girl_wink: Miehen ei minusta tarvitse tietää aivan kaikkea. En usko että voisin suostua sisätutkimukseen miehen katsellessa vierestä. Tämä ei kuitenkaan johdu ujostelusta, sillä minua ei haittaa ollenkaan, että joukko opiskelijoita katselee vierestä kun minua ronkitaan. :girl_sigh: Heidän läsnäolo on perusteltavissa, kirjoista ei opi samalla tavalla kuin näkemällä livenä ja mitä paremmin he oppivat opiskeluaikana, sitä parempia ammattilaisia heistä tulee. Mutta minulla ei ole yhtään perustelua, miksi miehen välttämättä tarvitsisi olla näkemässä kun minulle tehdään sisätutkimuksia.

 

Tosin voi olla että mieleni muuttuu ajan kuluessa (olen myös miettinyt tätä). Lapsen yritys on 100% meidän yhteinen juttu, mutta en ole päässyt vielä siihen vaiheeseen, että myös lapsettomuus olisi meidän ongelma, ei pelkästään minun. :ph34r: Tämä saattaa kuulostaa omituiselta, mutta syy miksi lapsen teko on niin vaikeaa, on minussa. Ja tämän ongelman takia olen juossut gynellä jo vuosia (ei lapsettomuuden, vaan oireilun). Se on tosi hankalaa muuttaa näin pitkän ajan päästä meidän ongelmaksi, kun tähän asti se on ollut täysin minun oma ongelmani. Ehkä tosiaan mieleni muuttuu, kunhan saan tämän asian käsiteltyä, en tiedä vielä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Heidän läsnäolo on perusteltavissa, kirjoista ei opi samalla tavalla kuin näkemällä livenä ja mitä paremmin he oppivat opiskeluaikana, sitä parempia ammattilaisia heistä tulee. Mutta minulla ei ole yhtään perustelua, miksi miehen välttämättä tarvitsisi olla näkemässä kun minulle tehdään sisätutkimuksia.

 

Mulla on samanlainen ajattelutapa :) Tosin mua ei oikein innosta katselevat opiskelijatkaan :grin:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itselläni on takana endometrioosin hoitoon liittyvät sorkinnat, lapsettomuushoidot, raskaus ja synnytys ja nyt kun aloitettiin pikkukakkosen yritystä, niin edelleen mua ärsyttää puhua omista intiimeistä asioista ja levitellä lääkärille. Ei sitä enää jännitä, niin kuin alussa, mutta ei se ole millään tavalla miellyttävää. Mies kulkee kiltisti mukana kaikessa, eikä ole ikinä sanonut, että tekisi pahaa nähdä ja kuulla kaikkea.

 

Kyllä tähän tosiaan tottuu, mutta nöyryyttävää se on silti aina.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua taas helpotti kovasti, kun aloin ottamaan miehen mukaan lääkärireissuilleni. Aiemmin ajattelin, että ei kai sen nyt tarvitse vaivautua, mähän käyn vain vähän papassa tai ultrassa. Tässä toisessa IVF:ssä hän oli läsnä kaikissa toimenpiteissä ja ultrissa. Vaikka me käydäänkin yksityisellä ja henkilökunta on tuttua, niin onhan se kurjaa olla ronklattavana ja itkeä kipujaan julkisesti. Mulle on siis ollut iso lohtu siitä, että pääpuolessa on rakas ihminen pitämässä kädestä.

 

Ei mun mieheni ole kai joutunut katsomaan toimenpiteitä erityisesti. Tai siis näkeehän se, kun kiipeän lavetille ilman ja lääkärin välineet yms., mutta katselee joko ultraruutua tai mun kasvoja. Meillä on kyllä aika avoin suhde ruumiintoimintojen suhteen, johtuen varmaankin mun vuosia kestäneestä endotaistelustani. En jaksaisi yksin eikä mun tarvitsekaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ollaan hoitorumban alussa, eka inssi tulossa seuraavasta kierrosta. Mieheni on lupautunut ilman muuta tulemaan kaikkiin toimenpiteisiin ja vastaanotoille mukaan, koska tämä on meidän yhteinen juttu vaikka toimenpiteet kohdistuvatkin pääasiassa minuun.

 

Ekan kerran mies näki mua ronkittavan syksyllä munatorvien aukiolotutkimuksessa, eikä ollut siitä moksiskaan vaan piti mua kädestä ja lohdutteli, kun pelkäsin sitä tutkimusta kamalasti. En osaa ajatella näitä tutkimuksia mitenkään niin intiimeinä, ettei mieheni voisi niissä olla mukana. Ymmärrän kyllä, jos joku ajattelee ja kokee toisin, aika yksityisillä alueilla sekä henkisesti että fyysisesti tässä mennään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun ajatukset on aikalailla samat kun mitä takussa toi esiin tossa yllä: Mun oloa helpottaa kun mies on pää puolessa pitelemässä kädestä, etenkin jos tutkimus on vähänkään kivulias tms., enkä koe sen siellä pää puolessa istuessa olevan sen lähempänä kun sermin takanakaan. (Enkä pidä sitä verrannollisena vessa-asioihin tai muihin, jotka kyllä meilläkin hoidetaan ihan lukittujen ovien takana.) Toisaalta mä en oo ikinä kokenu järin nöyryyttäväks (epämiellyttäväksi noin muuten kyllä) sitä lavetilla pötköttelyäkään lääkärin sörkkiessä, vaan oon ajatellu sen lääkärikäyntinä siinä missä muutkin lääkärikäynnit, mutta mä toisaalta on koko ikäni ravannu lääkäreillä kaiken maailman kokeissa ja tutkimuksissa...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Aika "lohdullista" lukea teidän juttuja, en olekaan ihan outo :grin:

Itse en ollut henkisesti varautunut sisätutkimukseen ekalla lapsettomuuspolikäynnillä, enkä siis tajunnut jännittää sitä, että mieheni näkee kaiken. Enemmän poskia kuumotti seurata vierestä, kun isännän tutkimusta tehtiin! Minun siis virallisesti piti täytellä jotain lomakkeita, just joo! siitähän tuleekin jotain, kun samaan aikaan kaksi naista ronklaa ukkoni vehkeitä (mitenniin mustasukkainen!!?? ennemminkin reviiritietoinen..) Mut sitä ei kuulemma enää tarvitse katsella, nyt keskitytään meikäläisen ronkkimiseen ja toivonkin, että mieheni olisi mukana käynneillä aina, jos se vaan on mahdollista, yhdessähän tätä tehdään. Ja kivahan se on, että molemmat vanhemmat on jotaikuinkin vapaaehtoisesti paikalla, kun lapsi laitetaan alulle. Noin teoriassa, vielähän ei tiedä, tuleeko sitä ikinä.

 

Mutta hihityttää vieläkin hoitajan kommentti tuon mainitsemani tutkimuksen päälle. Näki varmaan, että meikäläinen on ainakin ihan puulla päähän lyöty ja sekaisin, täynnä kysymyksiä jne. Totesi siihen, tyyliin "kunnon vehkeet on miehellä!" Se kyllä rentoutti tunnelmaa, että kiitos hänelle!

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Ei meillä vain ole kertaakaan edes vilkaistu miehen vehkeitä, ei julkisella eikä yksityisellä.

Minkähä ihmeen takia ei muuten ole?? :blink:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meille sanottiin, että jos miehellä toimii vehkeet sen verran, että yhdyntä onnistuu ja spermanäytteen saa annettua, ei oikein ole semmosia ulospäinnäkyviä ongelmia, että niitä tarviis päältäpäin tarkastella. En sitten tiedä jos spermassa olisi ollut joku vika, että olisiko pitänyt katsoa kiveksiä tms.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meilläkään ei "mieheen kajottu" missään vaiheessa yksityisellä. Kiveksiä ei edes ultrattu vaikka siittiömäärässä oli häikkää ja siitä mä oon kyllä jokseenkin näreissäni, koska pari vuotta myöhemmin julkisella kiveksestä löydettiin kohju, josta johtuen kiveksen verenkierto oli häiriintyny mikä on saattanu olla syynä vähäiseen saldoon. Kohju on nyttemmin poistettu ja odotellaan tuloksia siitä, josko tilanne miehen osalta olis nyt korjaatunu mikä tosiaan tarkottas että puolet meidän ongelmasta olis poistunu. Ulospäin toikaan ei olis (välttämättä ammattilaisenkaan tutkimana) näkyny, mutta tosiaan suosittelen vinkumaan kivesten ultrausta jos spermassa on häikkää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Aika hassua, isännän vehkeet tutkittiin jo ennen ensimmäistä spermanäytteen antoa. No mut kaipa tässäkin on taas lääkäri/paikkakuntakohtaisia eroja..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mainitsin asiasta miehellekin ja hänkin alkoi vähän ihmetellä, ettei häntä ole tosiaan edes vilkaistu. Ei siis edes vilkaistu, että hänellä jotkut vehkeet ovat. Kaikki tavarakin on luovutettu aina kotona ja vain viety purkki klinikalle. Mistä ne tietävät kenen tavaraa on tuotu?

 

On vain kysytty onnistuuko yhdyntä, mutta mistäs ne tietävät että edes tiedämme millainen on "onnistunut yhdyntä"?

 

Meni OT:ksi, mutta nyt alkoi asia ihan häiritsemään.

Olisihan nyt joku voinut edes vilkaista mitä mieheltä jalkovälistä löytyy, ihan vain vaikka tasapuolisuuden vuoksi :girl_sigh:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now