Neferty

Ilkeät äitipuolet

96 posts in this topic

Oma tilanteeni:

 

Vuosi sitten uuden miehen myötä perheeni lisääntyi myös kahdella teini-ikäisellä 12v ja 14v. pojankoltiaisella.

Pohjat asuvat isänsä luona eli meillä joka toinen viikko ja elämäni on saanut aivan uuden ulottuvuuden tästä jylläävästä testosteronin määrästä :P

Välillä on ollut ihmettelemistä :huh:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minäkin kannan korteni kekoon..

Muutin miesystäväni kanssa viime syksynä yhteen asumaan ja hän on ollut 5v tytön yh-isä.

Nyt on ollu erilaisia kädenvääntötilanteita kasvatusasioista yms.

Tyttö on selvästikkin "isin tyttö". ja isi kohtelee myös niin ja tyttö vedättää isäänsä ihan 100-0.

Mut ei enään kun "ilkeä" äitipuoli tuli enemmän kuvioihin.

Itselläni on myös kaksi lasta ja uudessa tilanteessa jokainen meistä on joutunut opetteleen uusia sääntöjä ja tapoja.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meilla miehella on 2,5 vuotias lapsi, joka viettaa meilla yhden iltapaivan viikossa seka joka toisen viikonlopun. Mulle tama on ollut erityisen haastavaa, koska itsellani ei ole lapsia (ja olen niita halunnut). Nyt asia tuntuu helpottuneen huomattavasti kun olen itsekin raskaana.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kai mäkin tänne kuulun..

Miehellä on siis ennestään pian 7 vuotta täyttävä poika. Välillä musta on ihanaa kun toinen käy täällä mut välillä mua ottaa niin päähän,ärsyttää,raivostuttaa, tuntuu et poika ei usko mitään mitä mä sanon, tekee välillä tahallaan todella tyhmiä juttua jne..

Sit mulla on tosi huono-olo koska nää mun ajatukset on välillä tollasia, enkä tiedä miksi.Ehkä jos poika kävis useammin (nyt siis on välimatkan takia kerran kuussa pidemmän aikaa), mutta koska lähtee syksyllä kouluun, tulee noi kerrat vähenemään. Mitähän se sitten on..

Tää meni nyt ihan negatiiviks kirjottamiseks..mä ihan oikeesti kyl tykkää tosta lapsesta :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Miehelläni on 9 (kohta 10) vuotias poika. Meillä on erittäin suuria näkemyseroja asioista. Näkemyserot ovat korostuneet sen jälkeen kun me saimme oman lapsen (nyt 3-v). Erimielisyydet tulevat ihan kasvatuspohjalta. Tämä poika saa äitinsä luona pelata tietokonetta/katsoa telkkaria 24/7. Minä taas olen sitä mieltä että lapselle, ainakin meidän omalle, on ehdoton tv:n katselumaksimi pari tuntia päivässä. Eli aamu- ja ilta lastenohjelmat. Lapsipuolen ei myöskään tarvitse tehdä mitään kotitöitä. Ei kattaa/siivota pöytää, ei laittaa sänkyään aamulla kiinni jne. Suurin ponnistus minkä hän tekee on viedä astiat ruokapöydältä tiskipöydälle, muttei koneeseen kuitenkaan laita. Tämä kiristää suuresti hermojani, sillä tiedän että tuon ikäinen osaisi tehdä jo kotitöitä kun jo ekaluokkalainenkin osaa nuo äsken mainitsemani asiat. Mutta kun ei tarvitse niin ei tarvitse. Isänsä ja äitinsä eivät vaadi, enkä minäkään halua olla se ainoa komentelija. Ihmetyttää vaan että milloin sitten on sopiva ikä pojalle opetella noita kotihommia? Taas on uusi pullamössö uusavuton kasvamassa. Harmittaa!

 

Kaikki tämä korostuu nyt koko ajan enemmän ja enemmän sillä tietenkin 3 vuotiaamme ottaa mallia tästä "isoveljestään" kaikissa asioissa. Onneksi tämä poika kuitenkin vielä on meillä vaan noin joka toinen viikonloppu joten ei voi ottaa ihan tavoikseen. Muuten kiva poika mutta löysäilystä näen niin paljon punaista ettei se voi olla vaikuttamatta suhteeseemme.

Edited by Maikkunen

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Meillä oli Maikkunen aluksi vähän sama tilanne. Mies oli tottunut siihen, että pojat olivat hänen luonaan vain kylässä (=passataan koko ajan) ja oli täysin selkeää, ettei heidän tarvinnut äitinsäkään luona tehdä mitään.

 

Keskustelin mieheni kanssa erittäin vakavasti muutaman kerran (ja keskustelemme välillä edelleen), että peli ei enää meillä vetele. Meidän koti ei ole mikään hotelli! Jos meillä asuu 4 henkeä, niin meillä tekee hommia myös neljä henkeä! Tein miehelle selväksi, että minä en poikia passaa pätkääkään (mies saa ihan itse korjata poikien jäljet) ja että mikäli vanha malli jatkuu, niin hänen lapsistaan tulee uusavuttomuuden huippuja jotka eivät tule pärjäämään elämässä.

Mies onneksi ymmärsi kantani, mutta kyllä tässä viime vuosi on ollut aika duunia opettaa pojille perusasioita kotihommista ja saada heidät tajuamaan, että meillä asuttaessa ei tosiaankaan olla täyden palvelun hotellissa.

Hiljaa hyvää tulee...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meidän perheessä asuvat miehen ja minun lisäksi minun poikani ja miehen poika. Olemme ystäviä pojan äidin kanssa ja minä mm. käyn hänen kanssaan pojan vanhempainilloissa. Minun hulluun huumorintajuuni sopii erittäin hauskasti korostaa siellä sitä, että poika on "meidän" :lol: Aikoinaan kun exällä oli vähän aikaa sama sukunimi kuin meillä, miehelläni oli "haaremi" mukana kun hän esitteli vaikkapa päiväkodin tilaisuuksissa itsensä ja me sen jälkeen...

Pojan äiti on jo tämän jälkeen eronnut toisenkin kerran ja heillä taas on 7-vuotias tytär, pojan rakas pikkusiskopuoli.

 

Ihan onnistuneeksi siis on tämä meidän uusperhe muodostunut näiden 9 vuoden aikana. Monien mielestä olemme "hieman" omituinen kokonaisuus. Käymme välillä kylässäkin ja mieheni auttaa tarvittaessa ns. miesten hommissa (vaikkapa digiboksin asentamisessa) ja me molemmat naiset neuvotaan tietysti hyvin :) Me äidit käymme myös yhdessä ulkona joskus ja esittelen hänet tutuilleni "poikani äitinä".

 

Meille tämä homma sopii, mieheni on exänsä kanssa hyvissä väleissä myös, ovat melkein kuin veli ja sisko. Minä ja pojan äiti hoidamme oikeastaan käytännön asiat, mutta kun tulee kurinpidollisia ongelmia, mieheni sanoo painavamman kasvatuksellisen sanan. Käytännön asioilla tarkoitan esim. aikatauluja, tiedottamisia koulusta, vaatteiden ostosta sopimista ym.

 

Minun poikani isä valitettavasti siirtyi ajasta ikuisuuteen v. 2001 vain 32 -vuotiaana. Tämmöinen suuri surukin perheessämme on.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tää on nyt vähän vanha triidi, mutta kirjoitan silti kun tällä hetkellä vähän ahdistaa äitipuolena oleminen. Miehellä siis tokaluokkalainen tyttö, ollaan asuttu yhdessä uusperheenä nyt vuoden ajan. Tykkään tytöstä ja hänkin ymmärtääkseni minusta, meillä on yleensä ihan hauskaa keskenämme.

 

Nyt kun olen näin pitkällä raskaana ja olo on tukala kun on kaikenlaista kipua ja vaivaa, on alkanut tuntua tosi hankalalta että suurin osa tytön "viihdyttämisestä" ja hoitamisesta kaatu mun kontolle, isän surffatessa netissä makkarissa suljetun oven takana. Olen jo ennen raskautta välillä sanonut että isäkin voisi lapsen kanssa jotain touhuta, ja muutaman päivän hän sitten onkin aktiivinen isä mutta unohtaa asian varsin pian. Jatkuvasti en jaksaisi asiasta nalkuttaa, mutta en jaksa tätäkään että likka roikkuu koko ajan mun niskassa. Tuntuu pahalta, kun tyttöhän vaan tykkää viettää aikaa mun kanssa, halia ja istua sylissä ja touhuilla kaikenlaista. Parempihan se on tällä tavalla kuin että hän inhoaisi minua. Mutta silti... kun ei jaksa niin ei jaksa. Pitänee taas nostaa kissa pöydälle.

 

Lisäksi meilläkin on ollut tuo ongelma, että tytön ei ole tarvinut mitään tehdä, ei täällä kotona isän luona eikä varmaan äidilläänkään. Vasta minun tänne muutettua on alettu opettaa alkeellisimpia siisteyden alkeita, mm. että veisi astiat koneeseen, likapyykit pyykkikoriin, laittaisi omat tavarat paikalleen päivän päätteeksi jne. Tunnen todella tällä hetkellä olevani tuo paha äitipuoli.

 

Sorry, tuli vähän avautumista.... Miehellehän tästä pitäisi puhua, nämä hormonit vaan nykyään tekee puhumisesta niin hankalaa kun heti on kyynelhanat auki. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meilläkin uusperhe, eli 5 v (minun) ja 7 ja 12 v(miehen) lapset. Miehen lapset vierailee vaan pari kertaa kuussa, välimatkaa on siinäkin, siksi näin. Toki kaikki lomat on täällä jne. Mun lapsi ja miehen nuorempi tulee loistavasti toimeen keskenään, ainakin toistaiseksi, ja vanhempihan on jo "huoleton". Miehen nuorempi aina välillä mustasukkainen isästään, mitä hän ei edes huomaa, mutta itse olen luja ja rajoista kiinni pitävä äiti, ja sillä on saatu homma toimimaan. Ojennan sekä omaa lastani, että miehen lapsia samaa tahtia, mutta samalla myös pidän sylissä, silitän ja hoidan. Aika hellyttävää huomata, että kun lapset on jotain vailla, niin lupa pyydetään minulta ja jos vatsa on kipeä, niin minua huudetaan auttamaan. Toivottavasti sujuu yhtä mallikkaasti loppuun saakka, vaikka joskus lomien jälkeen aika väsynyt olenkin. Nyt suunnitteilla 1. yhteinen lapsi, ja samalla varmaan katraamme viimeinenkin, jännä nähdä miten se asetelmaa muuttaa...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Heips,

 

Täälläkin yks uusperheläinen joka miettii usein elämänsä "ihanuutta", eikä se aina ihanuutta ole. Tuntuu siltä ettei tästä saisi puhua, pitäisi vaan olla hyvä ja ymmärtäväinen aikuinen joka aina jaksaa miettiä muiden etua ja hyvää. Vaikeata se joskus on. Avomieheni kera tuli hänen 3,5 v poika. Avomies on ihana isä, rakastava mutta ei osaa pitää kuria. Pahinta tässä on että nyt kun viimein olen raskaana ja ollaan saamassa omaa vauvaa, miestä ei tunnu kiinnostavan yhtään. Näyttää siltä että lapsen odotus oli hauskaa ja jännittävää vain silloin ensimmäisenä kerralla. Olen 28 v raskaana, kiva pikku masu näkyy ja vauveli potkii hirveest, mutta miehen kanssa ei olle puhuttu asiasta melkein ollenkaan. Aina kun sanon jotain raskaudesta tai vauvasta hän vaihtaa aihetta. Luulisi että edes vähön kiinnostaisi, etenkin kun on niin raksatava ja kiinnostunut isä pojalleen! Hän ei ikinä itse maintsee raskausta, eikä ole kun pari kertaa koskettanut masuni, ja silloinkin minä olen hänen käteensä sinne laittanut.

Miten on muitten uusperheläisten ensimmäinen yhteinen odotus sujunut?

 

Feeling quite low :mellow:

Share this post


Link to post
Share on other sites

meohmy, tiedän niin mistä puhut. Meillä on sama tilanne. Miehellä on kaksi lasta edellisestä liitosta, joille on oikein hyvä isä. Minun raskaudestani ei tosissaankaan edes puhuta. Jos koitan saada keskustelua aikaiseksi, niin kommentti on joain tyyliin :"ei ole vielä mitään keskusteltavaa"... Saa nähdä kuinka asiat etenee, onhan raskauteni vasta ihan alussa, mutta olisi se kiva jakaa asiat rakkaimpansa kanssa, kun minulle tämä on ensimmäinen kerta :mellow:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun miehellä on nelivotias poika edellisestä suhteesta ja nyt on yhteinen vauva tulossa. Mies on kyllä tosi iloinen uudesta tulokkaasta ja saa välillä ihan kunnon onnellisuuskohtauksia, hymyilee vain ja taputtaa mun mahaa. Näitä tulee kuitenkin korkeintaan kerran viikossa ja ne kestää sen 5-10min. Muuten oon ihan yksin raskaana, vaikka kuvittelin, että tää ois jotenki meidän yhteinen juttu :huh:

 

Pahinta on ehkä, että se ei oikeasti ymmärrä, kuinka kauheaa mun pahoinvointi on. Oon aika varma, että sen eksä on voinut tosi hyvin koko raskauden ajan, ainakin mies ihan raskauden alussa hehkutti mulle, kuinka nyt mun tissit kasvaa ja kaikki finnit katoaa ja sitä rataa. No ei kauheasti oo kasvanut tissit, mulla on raskausajan akne ja oksentelen päivittäin. Mitään myötätuntoa ei heru! Mies tuntuu ajattelevan, että mun pitäis olla raskaana samanlainen kuin sen eksä, no anteeksi kun en ole <_<

 

Mikli, toivottavasti sun siippa innostuu vielä ajan kuluessa!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hmmm....

 

Meillä minä olen se, jolla on ennestään lapsi, ja mies nyt ekaa kertaa ihmettelemässä raskautta näin lähietäisyydeltä. Mutta ihan samanlainen se on kyllä tuokin, ei sitä vielä tässä vaiheessa ihan hirveästi kiinnosta tunnustella vauvan liikkeitä tai miettiä ensi kevättä/kaikkea siitä eteenpäin. Mutta se nyt vaan on semmonen, ei paljon tulevaa mieti vaan elää enempi hetkessä. Välillä mua harmittaa, kun mies ei ole yhtä innoissaan tässä jutussa mukana kun minä, mutta sitten taas muistan että eihän vauva vielä sille ole kovin todellinen, kun minä se olen joka nämä vaivat kokee ja potkuttelut ottaa vastaan.

 

Uskon kyllä vahvasti, että lapsen syntymän jälkeen on tilanne ihan eri, kun vauva on oikeasti läsnä miehenkin elämässä, eikä vain joku pieni tuntematon, joka tulee muuttamaan elämää aika tavalla "sitten joskus".

Share this post


Link to post
Share on other sites

Moikka kannanpa minäkin korteni kekoon .

 

Miehelläni on 3 poikaa entisistä liitoistaan ja minulla 4 tyttöä kun tavattiin.

 

Oli siinä kyllä ihmettelemistä villeissä pojissa, ja kyllä meillekin tuli kädenvääntöä kasvatus asioista kun poikien äidit olivat sallineet pojille lähestulkoot kaiken.

 

Nyt 2 pojista on jo täysikäisiä ja ovat olleet meillä apuna paljonkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun miehellä on nelivotias poika edellisestä suhteesta ja nyt on yhteinen vauva tulossa. Mies on kyllä tosi iloinen uudesta tulokkaasta ja saa välillä ihan kunnon onnellisuuskohtauksia, hymyilee vain ja taputtaa mun mahaa. Näitä tulee kuitenkin korkeintaan kerran viikossa ja ne kestää sen 5-10min. Muuten oon ihan yksin raskaana, vaikka kuvittelin, että tää ois jotenki meidän yhteinen juttu :huh:

 

 

Olisit nyt onnellinen tuostakin...hyvänen aika.Jos mies viikottain antaa vauvakohtauksia niin pitäisikö vielä enemmän vaatia.....miehelläkin on varmaan työ, muut kuviot jne.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Heipsan, vähän vanhahko ketju, mutta heitänpä tänne juttuni siltikin :)

 

Meillä siis yhteinen vaavi vasta suunnitteilla, mutta perhe-elämään olen saanut tutustua nyt 8-vuotiaan poikapuoleni avustuksella. Hän asustaa meillä melkein vuoroviikoin ja tuohon vuoroviikkoon ollaan pyrittykin kun pojan äiti asuu kuitenkin niin lähellä (muutama km).

 

Välillä saa kieltämättä tuntea itsensä "ilkeäksi äitipuoleksi",varsinkin kun itse olen huomattavasti tiukempi kuin mieheni monessa kasvatuksellisessa asiassa. Toisaalta poika totteleekin isäänsä ihan eri tavalla kuin minua, joten ehkä tunnen itseni usein "ilkeäksi" kun joudun komentamaan samasta asiasta monta kertaa ja kieltämään asioita, joita poika ei isältänsä edes kysyisi. Välillä tunnenkin syyllisyyttä siitä kun sisälläni oikein kihisee kun nuorimies ei tottele/kuuntele tai muuten käyttäytyy huonosti. Mutta onhan meillä kuitenkin voittopuolisesti niitä hyviä hetkiä, jolloin kiukuttelut unohtuu. Ja tykkään tuosta pikkumiehestä kuitenkin vaan niin vietävästi enkä todella vaihtaisi häntä mihinkään maailmassa lipsrsealed.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Heips kaikille! :) Jostainhan se kirjoittelu tälläkin palstalla pitää aloittaa joten miksei vaikka sitten tästä ketjusta. :)

 

Menimme mieheni kanssa kimppaan 02/2003. Mieheni tytär oli tuolloin vajaa 3-vuotias ja asui äitinsä luona. Itse olen lapseton. Tytön täyttäessä 6 vuotta tämän äiti halusi, että tyttö muuttaa meille ja näin kävi. Elo ei aina ole ollut helppoa ja herkästi tituleeraankin itseni "ilkeäksi äitipuoleksi", olenko oikeasti sitä, mene ja tiedä. ;) Mutkia matkaan ja elämäntilanteeseen suhtautumiseen on tuonut myös monivuotinen lapsettomuutemme jossa emme yrityksistä huolimatta ole onnistuneet saamaan yhteistä lasta.

 

Tänä päivänä tyttö on 10-v ja aloitti juuri 4. luokan. Onni on vihdoin potkaissut myös minua ja miestäni sillä odotan ensimmäistä kertaa elämässäni vauvaa. :lipsrsealed: Mielenkiinnolla odotan niitä muutoksia joita itsessäni tapahtuu vauvan syntymän jälkeen, lähinnä siis että kuinka jatkossa suhtaudun vanhemman lapsen asioihin, töppäilyihin ym. tai kuinka läsnä osaan hänelle olla sen jälkeen kun olen itse äiti. Se jää nähtäväksi. :)

 

:lipsrsealed: Päívís

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hei,

 

Teen Helsingin Sanomien Nyt-liitteeseen lehtijuttua äitipuolena olemisesta. Etsin juttuuni vielä yhtä haastateltavaa. Löytyisikö täältä?

 

Ota yhteyttä, niin kerron tarkemmin, mistä on kyse.

 

Yhteydenottoa odottaen,

 

Sami Takala

freelance-toimittaja, Helsingin Sanomien avustaja

040 416 8782, [email protected]

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihana lukea muilta samanlaisia tuntemuksia kuin itsellä. :D

Miehellä on edellisestä liitosta 5vuotias poika. Juuri tuon oman "tiukkuuteni" olen huomannut.

 

Tiettyjen asioiden suhteen meillä ollaan varmasti minun myötäni menty parempaan päin, mm. ruoka syödään pöydässä loppuun, eikä poistuta pöydästä koko ajan tekemään sitä ja tätä. Mutta tietyissä asioissa olen selkeästi tiukempi kuin mitä mieheni. Onneksi mies kuitenkin tukee minua (joskus asiasta joutuu huomauttamaan, kun ei tajua että pojalle pitäisi asiasta sanoa... :D ) mutta pääasiassa mies tukee ja kunnioittaa minunkin näkemyksiäni.

 

Mies onkin sanonut, että monet asiat ovat menneet parempaan päin kun olen tullut heidän elämäänsä. Arkeen on tullut säännöllisyyttä ja tiettyjä sääntöjä. Silti mies välillä kiusoittelee minua "ilkeänä-äitipuolena". Ehkä se vaan on niin, että äiti-ihmiset on tiukempia. Vaikka en tiseäni tiukkiksena ole ikinä pitänyt...

Me ainakin lapsina kysyttiin useasti isiltä asiat, kun tiedettiin et ne antaa helpommin luvan kuin äidit (mm.yökyläilyt yms.)

Share this post


Link to post
Share on other sites

zinae, ihana lukea tuommosia samanlaisia ajatuksia... ollaankin siskopuoleni kanssa usein juteltu puhelimessa (hänellä samanlainen tilanne kuin minulla, eli miehellä lapsi edellisestä liitosta) näistä uusioperheen asioista ja ilkeänä äitipuolena olemisesta. ihana kun jollain läheisellä ihmisellä on samanlainen tilanne, on voinut jakaa kaikkia tuntemuksia. :)

 

välillä tuntuu, että niuhottaa joka asiasta ja on just pohtinut, että onko omille lapsilleen sitten samanlainen. luulen ja toivon olevani. mutta mielestäni myös meillä menty parempaan suuntaan, juuri syöminen, lelujen kerääminen yms. lisäksi huomasin, että kun lapselle laittaa rajat ja pitää kuria, myös rakkauden "saaminen" on helpompaa. nykyään miehen poika halaa minua paljon enemmän yms. joten kaipa ne lapset niitä rajoja tarvitsee, aion jatkaa tiukkiksena oloa :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä minäkin oon tullut siihen tulokseen, että olisin yhtä "tiukkis" myös omilleni. Ja luulen (ja naiviina elättelen toiveita;) ) että heidän kanssaan se on helpompaa, kun tottuvat tiettyyn tyyliin ihan pienestä asti. Nimittäin miehenkin lapsista huomaa että 3v:lle nää hommat on helpoimpia, kun ei muista niin hyvin "vanhaa tyyliä" kuin muut. :girl_wink:

 

Ja kyllä ne musta tykkää, oltiin yhtenä aamuna päiväkodilla aamupuurolla (oli joulupuuro myös vanhemmille), ja päiväkodin johtaja on samanniminen (olkoon nyt vaikka Maija) kuin minä. 3v sanoikin yhtäkkiä hälle, että "mullakin on oma Maija".

Ihan siinä meinasi tippa tulla linssiin. :girl_in_love:

Totesi kerran myös kotona että "Kaikilla on yks äiti. Mulla on yks äiti ja yks Maija!" :girl_haha:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Totesi kerran myös kotona että "Kaikilla on yks äiti. Mulla on yks äiti ja yks Maija!" :girl_haha:

 

IHANA :) joo, on se kyllä niin et kurin ja rajojen kautta saa myös sitä rakkautta. Tuo on kyllä niin hellyttävästi sanottu, että... :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now