mies ja lapsettomuus

[Guest Epsilon]

Moikka,

 

olen kolmekymppinen lapseton mies, ollaan vaimon kanssa yritetty reilu pari vuotta. Nyt odotellaan ensimmäisen ivf-kierron alkamista. Olen kirjoitellut omista lapsettomuuteen liittyvistä tuntemuksistani blogissani selittamatonta.wordpress.com.

 

Meillä on vaihdellut aika paljon se, kuinka raskaana kumpikin kokee lapsettomuuden. Aikaisemmin olen itse ollut enemmän vaimoni tukena, tällä hetkellä taidan olla meistä se väsyneempi ja surullisempi. Saa nähdä mitä käy, kun ensi viikolla alkaa hormonipistokset.

 

T: Epsilon

[Solveig]

Kiitos linkkivinkistä! Teillä samanlainen hoitohistoria kuin meillä. Toivottavasti IVF:n myötä blogi jääkin lyhyeksi!

[Guest Timo Kyllönen]

Hei! Kirjoitan juttua paikallislehteen lapsettomuudesta isäksi haluavan näkökulmasta. Löytyykö tältä palstalta kirjoittajaa, joka haluaisi jakaa tuntemuksiaan aiheesta: miltä lapsettomuus tai sen uhka tuntuu, minkälaisia hoidot ovat ja kuinka ne ovat toimineet tai toimivat? Vastauksesi, jos annat luvan, julkaistaan nimettömänä paikallislehti Ylä-Karjalassa. Voit kirjoittaa lyhyen kertomuksesi osoitteeseen [email protected]. Samasta osoitteesta voit kysyä, mikäli mieltäsi askarruttaa jokin asia juttuun tai tarinasi julkaisuun liittyen.

 

Kiitos.

[Guest Mies minäkin]

Olisin tiedustellut tietämättömänä mistä löytäisin palstan, jossa miehet keskustelisivat miesten tunteista heistä johtumattomasta lapsettomuudesta ja siihen liittyvistä tunteista? Olen itse siinä tilanteessa ja tuntuu pahalta jokainen kerta kun saamme tulokset (vaikea löytää sanoa raskauden vastakkaiselle muodolle - "ei raskaus"??). Olen käynyt monilla sivustoilla ja huomaan, että suurin osa keskustelijoista ovat naisia. Omat tunteet ovat pinnassa ja aiheuttavat ahdistusta kun huomaa miten vähän sitä pystyy tekemään auttaakseen toista. Tilanne ja suru ovat yhteisiä, mutta kuitenkin siinä on yksilö tilanteessa omine ajatuksineen. Itse olen naimisissa ja sitä "joutsen" tyyppiä eli pari on valittu for life. Tässä pari runoa miehen näkökulmasta. Vituttaa. Puran näillä omaa oloani ja toivon, että ne auttavat muitakin tässä niin ahdingon olotilassa:

----

Puhelu, kaveri soittaa - vaimo raskaana - sydäntä raastaa

Päivällinen, ystävät ja hymy - iloinen uutinen - sydäntä raastaa

Olo on kuin - en tiedä - ahdistaa - onko tulevaisuudessa ketään meillä?

 

----

 

Miks ei ilon kyynel poskea voi kostuttaa

Häpeänkö varjo päällemme lankeaa

Yhteiskunnalle tuottamaton pariko?

Hoitokerta seitsemän - onnenko se tuoko?

 

----

 

vituttaa....

[Guest Mies minäkin]

Olisin tiedustellut tietämättömänä mistä löytäisin palstan, jossa miehet keskustelisivat miesten tunteista heistä johtumattomasta lapsettomuudesta ja siihen liittyvistä tunteista? Olen itse siinä tilanteessa ja tuntuu pahalta jokainen kerta kun saamme tulokset (vaikea löytää sanoa raskauden vastakkaiselle muodolle - "ei raskaus"??). Olen käynyt monilla sivustoilla ja huomaan, että suurin osa keskustelijoista ovat naisia. Omat tunteet ovat pinnassa ja aiheuttavat ahdistusta kun huomaa miten vähän sitä pystyy tekemään auttaakseen toista. Tilanne ja suru ovat yhteisiä, mutta kuitenkin siinä on yksilö tilanteessa omine ajatuksineen. Itse olen naimisissa ja sitä "joutsen" tyyppiä eli pari on valittu for life. Tässä pari runoa miehen näkökulmasta. Vituttaa. Puran näillä omaa oloani ja toivon, että ne auttavat muitakin tässä niin ahdingon olotilassa:

----

Puhelu, kaveri soittaa - vaimo raskaana - sydäntä raastaa

Päivällinen, ystävät ja hymy - iloinen uutinen - sydäntä raastaa

Olo on kuin - en tiedä - ahdistaa - onko tulevaisuudessa ketään meillä?

 

----

 

Miks ei ilon kyynel poskea voi kostuttaa

Häpeänkö varjo päällemme lankeaa

Yhteiskunnalle tuottamaton pariko?

Hoitokerta seitsemän - onnenko se tuoko?

 

----

 

vituttaa....

Jep, minäkin katselin näitä sivuja eivätkä paljon miehet näille kirjoita. Miksi näin on? Vaikea sanoa, pitäisi varmaan perustaa oma sivusto ja sitä vähän mainostaa. Kyllä tämä asia meitä miehiä painaa ihan yhtä paljon kuin naisia. Näistä aiemmista viesteistä huomasin sen, että aika moni nainen kirjoittaa, että mies ei puhu tunteistaan juuri mitään. Ja se tuntuu monista pahalta. Ymmärrän kyllä sen ihan hyvin. Syitä voi olla vaikeata löytää. En minäkään kovin paljon puhu tästä asiasta kotona. Käymme kyllä hoitoja läpi, niitä on jo useita takana, mutta ilman tulosta. Olen kuitenkin huomannut, että vaimoni kokee asian vielä vahvemmin kuin minä tai sitten on vain parempi siitä puhumaan omien tunteiden kautta. Siitä on tullut sellainen olo, että en halua liikaa itkeä, koska hänellä on jo tosi paha olo muutenkin. Vaikka voi olla hyvinkin siten, että se vain helpottaisi, hän todella näkisi, että minäkin koen ihan samalla tavoin. Olen siitä sanonut, mutta en ole niin paljoa läheskään näyttänyt tunteitani kuin hän on minulle. Uskon näin miehenä, että aika moni muukin mies kokee ihan samalla tavoin ja yrittää "säästää" vaimoaan/avovaimoaan lisämurheilta. Vaikka yhteisiähän ne ovat. Me miehet olemme ehkä aika vaikeita välillä, mutta jos suhteess todella rakkautta on, kyllä toinen sen tietää, vaikka lapsettomuus onkin aika kova paikka meille kaikille - varmasti. Toivotan siis voimia jokaiselle miehelle ja naiselle, jotka tässä inhottavassa tilanteessa ovat. Olemme usein puhuneet siitä, että tämä on todella vaikuttanut meihin siten, että kyllä rakkautta lasta kohtaan piisaa, mikäli sellaisen joskus saamme. Toivottavasti saamme. Siksi välillä tuntuu niin väärältä, että jotkut ihmiset eivät pidä lapsistaan huolta. Mutta elämäähän tämä vain taitaa olla. Niin se on pakko yrittää ymmärtää.

[Guest ~teepannu~]

*

Edited March 12, 2011 by ~teepannu~

[alma-kaarina]

*

Edited May 22, 2011 by alma-kaarina

[Henkka]

Meillä syy lapsettomuuteen löytyi miehestä, mikä oli iso järkytys hänelle. Hän tunsi itsenä turhaksi.

Hän ei koe tarvetta puhua asiasta muille vaikka muuten maailmaa parantaakin ystäviensä kanssa. Minun kanssani hän puhuu, kun otan asian puheeksi. Hän ei haluasi minunkaan puhuvan asiasta muiden kanssa, mikä on minulle todella vaikeaa. Mutta siihenkin ajatukseen pikkuhiljaa tottuu.

Silti mielestäni mieheni tulisi jutella asiasta jonkun toisen miehen kanssa...

 

En tiedä, vaikeita asioita!

[Lahja]

Tosi tärkeä asia tämä, aika paljon kaikkialla käsitellään asiaa vain naisen näkökulmasta. Yhtä laillahan asia koskettaa molempia.

 

 

Oma kokemukseni on se, että naisena asia on jotenkin lähempänä ja konkreettisempi. Naisen kehossa tapahtuu niin paljon kuukautiskierron eri vaiheissa ja nainenhan se on se, joka toivotun lapsen sisällään kantaisi. Itse ainakin olen "mestari" tulkitsemaan kaikkia kehoni oireita toiveikkaana ja välillä pelokkaana. Lapsettomuusajatus on jollain tavalla koko ajan fyysisestikin läsnä, kun sitä (yli)tulkitsee oman kehon merkkejä.

[Pöpö]

Me kävimme läpi pitkähkön lapsettomuuden (diagnoosina selittämätön lapsettomuus) enkä koskaan hoitojen tai tutkimusten aikana ymmärtäny kuinka suuri suru se miehellenikin oli. Hän yritti kovasti olla se positiivinen ja tsemppaava osapuoli kun itse olin täysin maassa ja masentunut. Vasta kun meillä tärppäsi ja kävimme ensimmäisessä ultrassa ja näin sen ilon ja ylpeyden hänen kasvoillaan ymmärsin miten iso asia tämä hänelle on. Hermostuin häneen jopa kun hän heti kertoi asiasta ystävilleen kun en itse uskaltanut nauttia raskaudesta kun pelkäsin koko ajan keskenmenoa. Jälkeenpäin ymmärrän että tämä on hänelle aivan yhtä tärkeää kun itselleni ja koen välillä olleeni hyvinkin itsekeskeinen kun en osannut ottaa hänen suruaan huomioon kun vaikean asian kanssa painimme.

 

Miehelle suru on yhtä suuri kun naisellekin ja kaikki olemme erillaisia ja käsittelemme surua eri tavoilla. Joskus tuntuu siltä että miehelle se on jopa vaikeampi paikka kun hän usein joutuu olemaan se positiivinen ja tukeva ihminen siinä vaikeassa tilanteessa eikä sitten pääse itse käsittelemään sitä surua ja pelkoa mitä lapsettomuus tuo tullessaan.

[Lahja]

Me kävimme läpi pitkähkön lapsettomuuden (diagnoosina selittämätön lapsettomuus) enkä koskaan hoitojen tai tutkimusten aikana ymmärtäny kuinka suuri suru se miehellenikin oli. Hän yritti kovasti olla se positiivinen ja tsemppaava osapuoli kun itse olin täysin maassa ja masentunut. Vasta kun meillä tärppäsi ja kävimme ensimmäisessä ultrassa ja näin sen ilon ja ylpeyden hänen kasvoillaan ymmärsin miten iso asia tämä hänelle on. Hermostuin häneen jopa kun hän heti kertoi asiasta ystävilleen kun en itse uskaltanut nauttia raskaudesta kun pelkäsin koko ajan keskenmenoa. Jälkeenpäin ymmärrän että tämä on hänelle aivan yhtä tärkeää kun itselleni ja koen välillä olleeni hyvinkin itsekeskeinen kun en osannut ottaa hänen suruaan huomioon kun vaikean asian kanssa painimme.

 

Miehelle suru on yhtä suuri kun naisellekin ja kaikki olemme erillaisia ja käsittelemme surua eri tavoilla. Joskus tuntuu siltä että miehelle se on jopa vaikeampi paikka kun hän usein joutuu olemaan se positiivinen ja tukeva ihminen siinä vaikeassa tilanteessa eikä sitten pääse itse käsittelemään sitä surua ja pelkoa mitä lapsettomuus tuo tullessaan.

 

Hyvä kirjoitus. Kiitos Pöpö.

Pisti ajattelemaan.

[Sookie]

Minusta tuntuu ihan kamalalle; meillä vian katsottiin suoraan olevan miehessä jo esitietojen perusteella (toki ihan syystä) ja tästä syystä minua ei tutkittu sen kummemmin. Ei reagoitu vuoto/kiertohäiriöihin tai siihen, etten edellisessä suhteessa tullut raskaaksi vajaassa vuodessa (exällä nykyään kaksi lasta)

Miehen vika ei ole iso, mutta raskaaksi en kuulemma hänen kanssaan tule ilman lääkärin apua, ellei luonto jostain syystä puutu peliin, mutta toiveet ei ole korkealla. Mut ei tämä häntä siinä mielessä masentanut, oli tavallaan iloinen, että "väkisinmakaamisen" sai lopettaa ja keskittyä hauskanpitoon

[Shamandalie83]

Meillä mies ei muutenkaan ole ollut se innokkaampi osapuoli lapsen suhteen. Mulla on ollut varmaan viimeiset 10 vuotta vauvakuume, nyt viime syksynä mies sitten suostui että aletaan TJOTtailu, ei tulosta ja mulla todettiin viime kuussa etten ovuloi lainkaan, keltarauhanen ei toimi. Nyt alkoi ensimmäinen clomikierto. Tuntui todella pahalta, kun mies melkein vaikutti huojentuneelta, ettei me noin vaan saadakaan lasta. Ilmoitti myös, että sitä ei saa painostaa mihinkään, eli jos sitä ei huvita harrastaa seksiä ovulaation aikana niin ei huvita, turhaan yritän sille itku kurkussa selittää että sitten menee koko lääke ihan hukkaan siinä kierrossa. Ja missään nimessä mies ei aio itse mennä tutkimuksiin, eli jos mulla saataisiinkin asiat kuntoon niin joka tapauksessa mihinkään raskaisiin hoitoihin ei tulla menemään koska mies ei mitään näytteitä anna, ja piste. Luomuna saa kyllä lapsen saada sen mielestä, mutta jos ei sillai tule niin ei sitten tarvitse tulla ollenkaan

[TurSu]

Nostetaanpas tätä aihetta ylöspäin.

 

Mun mies ei juuri aiheesta puhu. Ja mua se ärsyttää.

Testeihin on lähdössä ihan mukisematta ja jopa itse varaili ekat ajat. Mutta silti...ei puhu.

[Sookie]

Ei meilläkään mies silleen puhu asiasta, siis tunnepuolella. On se muutamalle kaverilleen kertonut, että missä mennään, mut syvimpiä tuntojaan se on tainnut tasan kerran tuoda julki, mulle. Mut se on välillä muutenkin niin jurpo, että vähäisetkin asiat saa hohtimilla kaivaa ulos (mun oma mussukkani )

 

 

Hoitoihin lähti ihan suosiolla ja käynyt kiltisti klinikalla ja labroissa ja pidettiinpä ihan perinteinen perhepalaverikin, kun puntaroitiin koeputkihoidon aloitusta ja mahdollisia seurauksia, sekä B-vaihtoehtoja. Tietenkin rivien välistä pystyn tulkitsemaan, että mies on huolissaan minun voinnista ja yleensäkin onnistumisesta ja tuntee itsensä avuttomaksi, kun hän on jo "osansa" hoitanut, mut eipä näissä hormoonihuuruissa aina jaksa hirveemmin leikkiä salapoliisia. Eli päähän ottaa, kun vastapuoli ei oikein innostu edes vähäsen pyörimään itsesäälissä

[Kattohaikara]

Mies ei oikeastaan halua edes puhua asiasta mitään. Muutama kaveri toki tietää, että aloitettiin hoidot, muttei muuten ole puhunut asiasta. Itseäkin vaan alkaa painaa jo, kun mies ei halua keskustella mahdollisista hoidoista tai yleensäkkään tästä tilanteesta olleenkaan.

[Kattohaikara]

Toki voihan yhtenä syynä miehen puhumattomuuteen meillä olla se, että suurin syy lapsettomuuteen on miehessä.

[champ]

Munkaan mies ei yrityksen ja hoitojen aikana puhunut asiasta juuri ollenkaan, oli lähinnä mun tukena. Mies lähti kyllä ihan mukisematta antamaan näytettä heti, kun asiasta vihjaisikin ja olisi tullut mukaan kaikille mahdollisille polikäynneille, jos olisin niin toivonut. Plussan myötä mies alkoi selkeästi puhumaan enemmän siitä, miltä hänestä tuntui kaikki tutkimukset ja hoidot. Eli oli kyllä varmasti aikaisemminkin miettinyt asioita ja surrut tilannetta yhtä paljon kuin minäkin, mutta ehkä asia oli sitten siinä hetkessä hänelle liian vaikea puhuttavaksi ja koki tarpeellisemmaksi olla mun tukena.