Lapsi hoitoon alle vuoden ikäisenä

[Pilke08]

Mä olen itseasiassa miettinyt ihan samaa kuin Kyllikki-Kaarina. Tai lähinnä sitä miten niin moni äiti kokee töissä käymisen nimenomaan parantavan jaksamista ja tekevän paremmaksi äidiksi siten. Mä olen vissiin jotenkin viallinen painos kun nimenomaan jaksan huomattavasti paremmin ollessani pelkästään kotona. Koin pienten lasten äitinä töissäkäymisen ja koko sen hässäkän ihan kauhean raskaana ja silloin vasta kikkusin ja ärjyin kun olin aivan loppu. Minusta on vaan kovin vaikeaa käsittää miten kotona oleminen voi olla niin monen mielestä raskaampaa ja päätä hajottavampaa kuin se työ- ja päiväkotirumba.

 

Mä luulen, että tohon "työssä käyvänä jaksan paremmin" -argumenttiin vaikuttaa hirmuisen paljon sekin onko oma työ mielekästä vai ei... Itelläni on 3-vuorotyö odottamassa ja työilmapiirikin on hanurista eli en millään tavalla kaipaa sinne enkä usko, et jaksaisin paremmin kotielämääkään, jos palaisin tuonne töihin. Meilläkin esikoinen uhmaa aivan hirmuisesti jo välillä ja musta tuntuu kyllä kotonakin etten riitä mihinkään ja oon aika väsynyt, mutta meidän tapauksessa mun työ väsyttäisi mua kyllä 100-varmasti lisää. Mutta jos oma työpaikka olisi ihana ja mielekäs niin ehkä voisin aikaisemmin palatakin työelämään...

[Nadda]

Luonne-erojen lisäksi jaksamiseen vaikuttaa varmasti sekin, kuinka paljon siellä töissä joutuu olemaan. Itselleni esimerkiksi sopisi osa-aikatyö enemmän kuin hyvin, mutta todennäköisesti tulen tekemään kokopäivätyötä ja pelkään, että tässä mennään ojasta allikkoon. En siis varmaan jaksa yhtään sen paremmin työssäkäyvänä äitinä kuin kotiäitinäkään, kun valinnat tuntuu olevan joko-tai. Eli minäkin peräänkuulutan sitä, että olisi mahdollista räätälöidä työ- ja päivähoitokäytännöt omaan perheeseen ja tilanteeseen sopivaksi.

[Guest ireis]

Tuo osa-aikatyön olemattomuss harmittaa täälläkin. Oma työni on sellaista että voisin aivan hyvin tehdä sitä kotoa käsin. Etätyön mahdollisuus meillä on kuitenkin ainoastaan sairaslomilla. Myöskin 8-16 toimistossa istuminen ei ole mitenkään perusteltua kun kuitenkin asiakkaat ovat ympäri maailmaa ja yhteydenpito olisi jopa helpompaa virallisten toimistoaikojen ulkopuolella. Mutta kun ei niin ei.

[Tartsa]

Onko täällä ketään joka on joutunut työn tai muun takia viemään lasta yöhoitoon? Minkä ikäisenä ? minne?

[ingenjoor]

Voisiko olla niin, että sellaisilla ihmisillä, joilla tuota turhautumisen tunnetta ei tule, ei alkuunkaan ole kovin haastava tai palkitseva tai mieluisa työ, jolloin itse asiassa kotiäitiys antaa jo riittävästi ja/tai paljon enemmän kuin mikään työ voisi koskaan antaa?

 

Miksi äitiys ei riitä minulle, kun se riittää niin monelle? Tästä huolimatta aion nyt olla pidempään kotona ja yritän tietoisesti yrittää nauttia kiireettömyyden tunteesta ja lasten kasvamisesta. Omat lapset ovat parasta mitä on , mutta minä kyllä olen huono äiti sen vuoksi, että kaipaan muutakin. Olen yrittänyt kääntää sen niin, että olen hyvä äiti, koska pystyn sen itselleni tunnustamaan Pimeää, eikö?

 

Näin minäkin olen vähän ajatellut. Työ joko vuorotyötä, ilmapiiri mitä sattuu, työtehtävät tylsiä/kaavamaisia/rutiinia, kehittyminen mahdotonta, työt pätkiä, tulevaisuus epävarmaa ja haluaisi olla ihan jossain muualla töissä. Tämä siis vähän karrikoitu ja yleistetty mielipide. Lisäksi on varmaan ihmisiä, jotka vaan haluavat olla lasten kanssa, miettimättä mitään työelämään liittyvää.

Lisäksi tuntuu siltä, että äitiys on suorittamista ja Suomessa kannustetaan äitejä olemaan kotona pitkään. Äitejä myös arvotetaan tämän seikan perusteella.

Oma tilanne on se, että saan koko ajan mielenkiintoisia projekteja, saan vaikuttaa omaan työaikaa, etätyö on mahdollista, loman pitäminen oman harkinnan mukaan, työssä saa ja pitää käyttää aivoja, saan oppia uutta, minuun luotetaan ja mielipidettäni arvostetaan. Uskoisin, että minulla on melkein kaikki, mitä ihminen töistään haluaa. Näin ollen oma viihtyminen ja töissäolohalukkuus on varmaan korkeampi kuin monella muulla. Vastuu ja vapaus omasta elämästä on varmaan se tärkein sekä töissäolevilla äideillä että kotona olevilla.

 

Korjauksena edelliseen: meillä on siis ollut tosi helppo lapsi ja en kadu häntä ollenkaan. Enemmän olisin katunut, jos emme olisi koskaan antaneet lapselle lupaa tulla Näin on kuitenkin hyvä, tällä hetkellä, tässä tilanteessa. Työtilanne saattaa muuttua hyvinkin radikaalisti, joten katsotaan sitten, mikä on oma mielipide

[pikkurinsessa]

Hienoa keskustelua, kiitos kun olette jakaneet ajatuksia. Vielä pystyn itse aika neutraalisti tähän asiaan suhtautumaan, katsotaan kykenenkö siihen enää vuoden kuluttua... sanon heti alkuun, että meidän tuleva lapsi tuskin menee heti päiväkotiin kun samalla paikkakunnalla asuu 4 vireää juuri eläköitynyttä isovanhempaa, jotka ovat jo ilmottautuneet hoitajiksi kysymättä edes koska aion/aiomme palata töihin.

 

Jos kokisin, että perheeni kannalta olisi parasta laittaa alle vuoden ikäinen päiväkotiin, niin tekisin sen epäröimättä valiten vaihtoehdoista parhaan mahdollisen. Ja olen varma, että tekisin päätöksen siitäkin huolimatta, että minut jo oman perheen sisällä leimattaisiin (jälleen) uranaiseksi ja huonoksi äidiksi. Mielestäni kenenkään ei tarvi ratkaisuaan puolustella suuntaan eikä toiseen, sillä aivan varmasti kaikissa on hyvät ja huonot puolensa. Niitä kaikkia puolia kun ei vaan osaa ottaa huomioon ennen kuin tilanne on koettu ja eri lapset reagoivat eri asioihin eri tavalla, joten toiselle raskas voi olla toiselle yhdentekevää ja toisin päin... siksi kommentteja on erityisen mielenkiintoista minusta lukea niiltä, jotka ovat vieneet lapsensa pienenä päivähoitoon. Toivoisin myös rohkeasti negatiivisten kokemusten jakamista. Alalla työskentelevien mielipiteet ovat myös olleet valaisevia.

 

Tuolla aiemmin puhuttiin yhteiskunnalle tulevista kustannuksista. Taloudellisesti ajateltuna korkeasti koulutettujen äitien ei pitäisi jäädä lapsiaan hoitamaan kotiin (varsinkaan kun nämä synnyttävät keskimääräistä myöhemmin, jolloin ovat jo paikkansa työelämässä ehtineet vakiinnuttaa) sillä se on yhteiskunnalle äärimmäisen kallista lystiä. Lisäksi hyvin oleellisia työvuosia menee hukkaan kun osaamisesta ja sen tasosta kilpaillaan kansainvälisellä tasolla. Matalapalkkaisten ja pätkätyöalojen (mm. elintarvike- ravintola- ja palvelualojen) äitien puolestaan pitiäisi hoitaa lapsensa kotona, eikä täyttää niillä kunnalle kalliita päivähoitopaikkoja, sillä heidän työpanoksensa on korvattavissa ja yhteiskunnalle ns. tulojen menetys ei ole merkittävä. Tämä olisi siis yhteiskunnalle halvinta, mutta onneksi meillä halutaan edes jollain tavalla yrittää tarjota kaikille samankaltaista mahdollisuutta olla kotona, edes jonkin aikaa. Eli ei kannata tästä toteamuksesta vetää hernettä nenään

[Holley]

Näin minäkin olen vähän ajatellut. Työ joko vuorotyötä, ilmapiiri mitä sattuu, työtehtävät tylsiä/kaavamaisia/rutiinia, kehittyminen mahdotonta, työt pätkiä, tulevaisuus epävarmaa ja haluaisi olla ihan jossain muualla töissä. Tämä siis vähän karrikoitu ja yleistetty mielipide. Lisäksi on varmaan ihmisiä, jotka vaan haluavat olla lasten kanssa, miettimättä mitään työelämään liittyvää.

Lisäksi tuntuu siltä, että äitiys on suorittamista ja Suomessa kannustetaan äitejä olemaan kotona pitkään. Äitejä myös arvotetaan tämän seikan perusteella.

Mun mielestä taas nykyisin on enemmänki suuntana, se että kotona lastaan hoitavia paheksutaan. Ainakin viimeisimmät otsikot ovat olleet aikalailla sellaisia.

Mä olen varmaan oikea ihmishirviö yhteiskunnan kannalta. Mulla on kaksi korkeakoulututkintoa ja sen lisäksi kaksi ammattitutkintoa ja silti hoidan lastani kotona. Tosin en ole itseäni yhteiskunnan piikkiin kouluttanut, vaan tehnyt itse siinä samalla niin paljon töitä etten ole ollut edes oikeutettu opintotukeen. Tänä päivänä olen unelma-ammatissani, jossa minulla on juuri näitä sinun seuraavana kuvaamiasi asioita. Etätöitä en tosin pysty paljoa tekemään, koska moneen asiaan työssäni vaaditaan sellaista tekniikkaa, mitä kotoa ei löydy. Työ- ja loma-ajat voin yrittäjänä itse päättää. Samoin sen kuinka paljon töitä olen valmis tekemään. Tämä on myös loistavaa siinä vaiheessa kun lapset ovat kouluikäisiä.

Oma tilanne on se, että saan koko ajan mielenkiintoisia projekteja, saan vaikuttaa omaan työaikaa, etätyö on mahdollista, loman pitäminen oman harkinnan mukaan, työssä saa ja pitää käyttää aivoja, saan oppia uutta, minuun luotetaan ja mielipidettäni arvostetaan. Uskoisin, että minulla on melkein kaikki, mitä ihminen töistään haluaa. Näin ollen oma viihtyminen ja töissäolohalukkuus on varmaan korkeampi kuin monella muulla. Vastuu ja vapaus omasta elämästä on varmaan se tärkein sekä töissäolevilla äideillä että kotona olevilla.

 

Alani kehittyy tällä hetkellä kovaa vauhtia. Nyt kotona ollessani, minun on kuitenkin seurattava jatkuvasti kehitystä ja käytävä lyhyempiä kursseja jne. Silti tuntuu, että ehdin olemaan vielä monta vuotta työelämässä, mutta lapseni on vain kerran vauva. Ehkä minä sitten kuulun tähän joukkoon, ketkä haluavat olla lastensa kanssa miettimättä sen kummempia työelämään liittyviä juttuja (pl. pakollinen alan seuraaminen, ettei tipahda kelkasta).

 

Jotenkin häiritsee tuo ajatus (vaikka se kärjistetty olikin), että ne äidit jotka ovat kotona, olisivat jollain tapaa työtävieroksuvia tai eivät pitäisi omasta työstään. Varmasti myös näitä ihmisiä löytyy.

[Jaimee]

Tosin en ole itseäni yhteiskunnan piikkiin kouluttanut, vaan tehnyt itse siinä samalla niin paljon töitä etten ole ollut edes oikeutettu opintotukeen.

OT mutta silloin kun puhutaan kalliista koulutuksesta niin taidetaan tarkoittaa kuitenkin sitä miten paljon ilmaisen koulutuksen järjestäminen maksaa yhteiskunnalle, siinä meressä opintotuet on aika pieni pisara. Tietysti olethan sitten periaatteessa verovaroillasi samalla tukenut sitä oman koulutukseksi maksamista.

Edited April 3, 2011 by Jaimee

[Citronella]

Mä uskon, että tosiaan työn mielekkyydellä ja yleensäkin motivaatiolla töihin palaamiseen on suuri merkitys siinä, miten äiti kokee arjen. Jos lapsi on pakko laittaa hoitoon sen takia, että äiti voi osallistua lainanmaksuun ja itse työ on pakkopullaa, niin tuskin siinä kukaan voi hyvin. Mä koen juuri siksi olleeni parempi äiti työssäkäyvänä, että nautin työstäni, sain kokea olevani pätevä ja kehittyä. Sain olla aikuinen ja minä itse - se jonka olin hukannut kolmen kotivuoden aikana äitiyden alle. Kotiintullessani olin mielelläni äiti ja keskityin täysin lapsiin. Nautin lapsistani vielä enemmän kuin kotiäitinä ollessani. Jos olisin joutunut tekemään vain pakollista palkkatyötä, niin en usko tunteneeni samoin. Suunnitteleilla on tosiaan, että menisin takaisin töihin jo ensi vuoden tammikuussa, kun vauva on vasta 9kk. Vauva ei mene tuolloin päiväkotiin, vaan hoidetaan miehen kanssa puoliksi, sillä aiotaan molemmat tehdä osa-aikaista viikkoa. Rahallisesti tuo ei ole kannattavaa, mutta henkisesti mulle on tärkeää päästä töihin.

[Holley]

OT mutta silloin kun puhutaan kalliista koulutuksesta niin taidetaan tarkoittaa kuitenkin sitä miten paljon ilmaisen koulutuksen järjestäminen maksaa yhteiskunnalle, siinä meressä opintotuet on aika pieni pisara. Tietysti olethan sitten periaatteessa verovaroillasi samalla tukenut sitä oman koulutukseksi maksamista.

Juu totta, monesti myös tässä nostetaan nuo opintotuet lisäksi keskusteluun. En kyllä itsekään oikein sitä ymmärrä, sillä käsittääkseni niissäkin on joku raja kuinka monta vuotta/kuukautta on edes mahdollista saada.

[Mamabarba]

 

 

Jotenkin häiritsee tuo ajatus (vaikka se kärjistetty olikin), että ne äidit jotka ovat kotona, olisivat jollain tapaa työtävieroksuvia tai eivät pitäisi omasta työstään. Varmasti myös näitä ihmisiä löytyy.

 

Tällaisiakin löytyy, esim. anoppini... Hän ei varmaan päiväkään olisi töissä ollut, jollei olisi ollut pakko ja nyt kertoo, kuinka "uhrautui" lastensa vuoksi Minä kyllä ihan puhtaasti meinasin ainakin omalla kommentilla sitä, että kaikille työ ei suinkaan ole nautinto vaan pelkkä rahanhankkimiskeino. Ja tämä pätee yhtä lailla koulutettuihin ja vähemmän kouluja käyneisiin. Tiedän esim. erään lääkärin, joka "käy vaan töissä". Toisethan tekevät työtä suurella intohimolla ja kumpikin on yhtä Ok.

 

Vaikka itse rakastan lapsiani yli kaiken (tuliko nyt varmasti selväksi ), koin kyllä esikoisen jälkeen töihin palauttuani, että löysin jälleen itseni. Itsetunto kasvoi hirveästi, kun yhtäkkiä osasi muutakin, kun täyttää tiskikonetta ja sai kiitosta ja hyvää palautetta jostakin. Kotona ei paljon kiitosta heru, vaikka ihania pieniä haleja kylläkin, varsinkin nykyään . Mutta ei se äitiyteenkään ihan hirveästi hyvää tee, että ns. menettää itsensä ja itsetunto heikkenee. Minkälaisen äidin siitä lapset saavat. Ja olisi tosi hienoa, jos niin ei kävisi, mutta itselleni ainakin oli käynyt ihan huomaamatta ja käsitin sen vasta, kun olin palannut töihin.

 

Suzy mainitsi:

Nyt kotona ollessani, minun on kuitenkin seurattava jatkuvasti kehitystä ja käytävä lyhyempiä kursseja jne. Silti tuntuu, että ehdin olemaan vielä monta vuotta työelämässä, mutta lapseni on vain kerran vauva.

Tässähän se juurikin on, saat varmasti paljon irti niistä kursseista, vai? Vähän haastetta päivään ja uutta tietoa päähän. Aikaisemmin mietiskelin, että esim. lisäopinnot voisivat olla ratkaisu siihen, että saisi haastetta ja vähän jotain omaa.

 

Totta on ainakin se, että jos kotona vaan jaksaa, niin töitä kyllä ehtii tekemään! Itse en sitä taas ensimmäisen lapsen jälkeen tajunnut, mutta nyt kyllä tajuan. Ja pidempään olisin nyt kotona, ellei takaraivossa jo nyt tykyttäisi pieni vielä salainen haave kolmannesta Onneksi töihinpaluuseen on sentään vielä vuosi...

[Holley]

 

Tässähän se juurikin on, saat varmasti paljon irti niistä kursseista, vai? Vähän haastetta päivään ja uutta tietoa päähän. Aikaisemmin mietiskelin, että esim. lisäopinnot voisivat olla ratkaisu siihen, että saisi haastetta ja vähän jotain omaa.

 

Totta on ainakin se, että jos kotona vaan jaksaa, niin töitä kyllä ehtii tekemään! Itse en sitä taas ensimmäisen lapsen jälkeen tajunnut, mutta nyt kyllä tajuan. Ja pidempään olisin nyt kotona, ellei takaraivossa jo nyt tykyttäisi pieni vielä salainen haave kolmannesta Onneksi töihinpaluuseen on sentään vielä vuosi...

 

Kyllä nuo kurssit ja muu alaan liittyvä ovat mulle monesti mieluisaa vaihtelua. Nautin myös silloin kolleegoiden tapaasesta. Olisi ihan hullua väittää, ettei ihminen tarvitse mitään muuta haastetta tai tekemistä kuin sen tiskarin tyhjentämisen. Minä haaveilin raskausaikana tekeväni töitä sitten jo äitiysvapaan aikana, vähän niin kuin harrasteena tai huvikseni. Vähiin on kyllä jäänyt. Poikanen on sen verran haastavaa sorttia ja vastoinkäymisiä ei ole puuttunut muutenkaan. Kyllä kotiin uupuu useammin kuin mieluisaan työhön.

[Guest ireis]

Mä uskon, että tosiaan työn mielekkyydellä ja yleensäkin motivaatiolla töihin palaamiseen on suuri merkitys siinä, miten äiti kokee arjen. Jos lapsi on pakko laittaa hoitoon sen takia, että äiti voi osallistua lainanmaksuun ja itse työ on pakkopullaa, niin tuskin siinä kukaan voi hyvin. Mä koen juuri siksi olleeni parempi äiti työssäkäyvänä, että nautin työstäni, sain kokea olevani pätevä ja kehittyä. Sain olla aikuinen ja minä itse - se jonka olin hukannut kolmen kotivuoden aikana äitiyden alle. Kotiintullessani olin mielelläni äiti ja keskityin täysin lapsiin. Nautin lapsistani vielä enemmän kuin kotiäitinä ollessani. Jos olisin joutunut tekemään vain pakollista palkkatyötä, niin en usko tunteneeni samoin. Suunnitteleilla on tosiaan, että menisin takaisin töihin jo ensi vuoden tammikuussa, kun vauva on vasta 9kk. Vauva ei mene tuolloin päiväkotiin, vaan hoidetaan miehen kanssa puoliksi, sillä aiotaan molemmat tehdä osa-aikaista viikkoa. Rahallisesti tuo ei ole kannattavaa, mutta henkisesti mulle on tärkeää päästä töihin.

 

Tää oli ihan hirveen hyvin kirjoitettu ja avasi minulle ainakin ihan uuden näkökannan tähän keskusteluun. Kiitos.

[Guest Kyllikki-Kaarina]

Voisiko olla niin, että sellaisilla ihmisillä, joilla tuota turhautumisen tunnetta ei tule, ei alkuunkaan ole kovin haastava tai palkitseva tai mieluisa työ, jolloin itse asiassa kotiäitiys antaa jo riittävästi ja/tai paljon enemmän kuin mikään työ voisi koskaan antaa?

 

Esikoisen kohdalla pystyin huijaamaan itseäni ja uskottelemaan, että saan kotiäitiydestä kaiken, mitä tarvitsen, mutta nyt toisen kohdalla olen joutunut myöntämään, ettei pelkkä äiteys riitä. Ja se jos mikä saa minut tuntemaan itseni maailman surkeimmaksi äidiksi. Miksi äitiys ei riitä minulle, kun se riittää niin monelle? Tästä huolimatta aion nyt olla pidempään kotona ja yritän tietoisesti yrittää nauttia kiireettömyyden tunteesta ja lasten kasvamisesta. Omat lapset ovat parasta mitä on , mutta minä kyllä olen huono äiti sen vuoksi, että kaipaan muutakin. Olen yrittänyt kääntää sen niin, että olen hyvä äiti, koska pystyn sen itselleni tunnustamaan Pimeää, eikö?

Mä en ainakaan usko, että olisi sellaisia äitejä, jotka eivät koskaan turhautuisi kotona lasten kanssa. Mä ainakin ajattelen ihan simppelisti niin, että minä aikuisena ihmisenä pystyn siirtämään omia tarpeitani hieman sivuun pariksi vuodeksi. En lähesty asiaa miettimällä, mitä kotiäitiys mulle antaa, vaan sitä, mitä minä voin antaa lapsilleni olemalla kotona. Mä uskon, että kun tarkastelen näitä vuosia 30 vuoden päästä, niin mun elämäni kannalta pari vuotta kotona ei ole hirveän iso juttu. Sen sijaan lapselle juuri ne samaiset vuodet ovat tosi tärkeitä.

Kyllähän varmasti minäkin olen pudonnut kelkasta ja veneestä ja ties mistä, kun olen suht tuoreena maisterina ruvennut pykäämään muksuja. Mä kuitenkin uskon (ja uskonsa kutakin auttakoon ), että tulee uusia kelkkoja, joiden kyytiin mä pääsen.

 

Lisään vielä sen, että en mä myöskään mitenkään aina nauti mun lasten seurasta tai ole parhaimmillani niiden kanssa. Silti mä uskon, että mun lasten on vielä toistaiseksi parempi olla täällä kotona mun kanssa kuin päivähoidossa.

Edited April 4, 2011 by Kyllikki-Kaarina

[Holley]

^Hienosti sanottu Kyllikki-Kaarina. Aika pitkälti kirjoitit minun ajatuksiani myös.

[Guest ireis]

^Ja minun myös.

[Mamabarba]

Olet ehdottomasti oikeassa Kyllikki-Kaarina ja näin itsekin teen. Mutta voin silti sanoa, että esim. 3 (tai 3+3) vuodeksi minusta ei olisi kotiin jäämään. Se ei johdu siitä, että en osaisi lykätä omia tarpeitani ja laittaa lapsia niiden edelle, koska se on tosi helppoa. Sivuvaikutukset vaan ovat ei niin tietoisia ja johtavat siihen, että olen tosi kärttyinen ja pinna kireällä ihan koko ajan; osa toki johtuu unettomuudesta, mutta osa jostain muusta. Ja vaikka kuinka yrittäisi järkeillä, ei pysty järkeilemään itseäni hyvälle tuulelle. Mutta kuten sanoin, on minua parempia äitejä, jotka näin voivat tehdä ja heille siitä . Olen itse päätynyt kompromissiin, että olen kotona niin kauan kuin lompakko ja järki kestää (lompakko kestää noin 1,5 vuotta, järki kestäisi itse asiassa pidempään ).

 

Lisään vielä, että ainakin itselläni ensimmäisen ja nyt aikanaan toisenkin jälkeen minun on ajanut töihin se ajatus, että vielä tulee lapsia. En pystyisi rahallisesti, mutta mahdollisesti myöskään "järjellisesti" olemaan kolmea lasta kotona putkeen. Ns. viimeisen lapsen kohdalla ajattelin (jos vaan lompakko kestää) olla ainakin n. 2-vuotiaaksi, ehkä vähän pidempäänkin, en kuitenkaan ihan sinne 3 vuoteen saakka.

 

Ja meille se on ollut hyvä ratkaisu: pieni katko töissä saa arvostamaan kotonaonoa ja kiireettömyyttä lapsen elämässä. Liian usein kuulee hiekkalaatikolla, kuinka äidin ruikuttavat kotielämästä - niille tekisi mieli sanoa, että ei kai kenenkään pakko ole kotona olla, jos se on niin kurjaa. Jotenkin en itse koskaan haluaisi ryhtyä ruikuttamaan ja leikkimään uhrautuvaa vaan mieluummin menen sitten töihin. Mutta kuten sanoin, kukin tyylillään. Itse uskon olevani hyvä äiti (vaikka toisinaan huonoina päivinä epäilyksiä löytyy): tärkeintä tarjoan lapsilleni, nimittäin paljon rakkautta, läheisyyttä ja hellyyttä

Edited April 4, 2011 by Mamabarba

[bohemian]

Opiskelevan äidin näkökulmasta "jos vaan lompakko kestää" kommentit tuntuu hassuilta (anteeksi vaan), kun se "töihin paluu" omalla kohdalla vaan laskee tuloja (hurja minimi tuki) entisestään.

 

Kyllä sitä pärjää kun on pärjättävä. Meillä siis minä olen ollut vuosikaudet opiskelija (takana väärän alan opintoja) ja sitten kotona minimituilla pojan kanssa ja syksyllä takaisin opiskelemaan. Niitä opintoja sitten vielä 2,5-3-vuotta ja sitten toivon mukaan toinen lapsi, ja kotona 2-3 vuotta (eli yhteensä vielä 4,5-6 vuotta). Kyllä siinä vuosia on "kitkuteltavaksi" . Meillä tosiaan suht iso asuntolaina lähellä pk-seutua ja vain mies töissä keskipalkkaisessa työssä.

 

Se on jännä juttu, että vaikka olen hyvin herkästi stressaantuvan tyyppinen ihminen niin raha-asioista en juuri stressaa. Se on niitä harvoja asioita, mistä ajattelen, että kyllä kaikki järjestyy.

[Dacoit]

Täytyy myöntää heti tähän alkuun, että olen seurannut keskustelua vähän niin ja näin, ja että joskus on ärsyttänyt niin paljon että olen painanut punaista ruksia. Hyvä niin, joskus tämä aihe saa tunteeni kiehumaan, näin kotiäidin kannalta katsottuna. Jos oikein kärjistetään, keskustelu menee niin että olen saamaton, kunnianhimoton ja huono ihminen yhteiskunnan kannalta. Minun elämäntilanteeni on kuitenkin aika erilainen kuin monella muulla, jotka painivat tämän asian kanssa, puolella tai toisella.

 

Minulla siis on oma ala, johon ei paljoa vaadita älyä tai koulutusta. Tullessani raskaaksi ensimmäisen kerran, olin muutama kuukausi aikaisemmin irtisanonut itseni. Hups. Raskaana ei niitä töitä voinut edes hakea, ja johtuen muutamasta muusta syystä, kotiin oli jäätävä. On jännä tunne olla aikuinen ja päivät kotona, kun muut elävät sitä nk. normaalia elämää. Hiljainen vaatimus siitä, että jokaisen on täällä kannettava kortensa kekoon, kyllä tuntui. Sitten poika syntyi, ja alkoi vauva-arki. Minä, joka en koskaan ollut ollut lapsirakas huomasin, etten voisi mitenkään jättää pientä lastani vieraan hoitoon. Siinä ei ollut kysymys minusta ja minun tarpeistani vaan siitä, minkä koin olevan lapselle parasta. Minun muu elämäni ei siihen edes liity. Olin onnekas siinä mielessä, että lapsi oli helppo hoitaa ja mies oli paljon kotona ja meidän tukenamme. En hukannut itseäni minnekään äitimaailmaan vaan tasapainoilin hienosti ollen oma itseni. Tämä tuntui montaa ärsyttävän, että kaikki mikä minua kiinnosti ennen lasta kiinnosti myös kakkavaippojen ja korvikepullojen maailmassa. Lakkasin tuntemasta painetta mistään, sillä huomasin että oli minusta itsestä kiinni miten hautauduin minnekin.

 

Olen siis kotiäiti, mutta en todellakaan kelkasta pudonnut tai pihalla. Osaan lukea, harrastaa, kehittää itseäni muutenkin kuin jonkun ulkopuolisen (kuten työnantaja) ohjaamana. On toki totta, että en saa samanlaisia aikuiskontakteja kuin jos olisin töissä, mutta toisaalta eivät ihmiset niin ihania ole, että sitä kaipaisin.

 

Katson tulevaisuuteen. Kun toinen lapsemme on syntynyt ja jos kaikki menee hyvin, palaan koulun penkille aikanaan. Sitä ennen osaan kyllä kehittää kielitaitoani, historianosaamistani, politiikantuntemustani, ihmissuhdetaitojani jne. muulla tavoin. En todellakaan ole passiivinen kotiäiti. Omistaudun kyllä lapselleni, mutta osaan olla muutakin. Panokseni yhteiskunnan hyvinvointiin annan verorahojen (sekö tässä elämässä muka on tärkeintä?) sitten aikanaan. Työelämävuosia minulla on jäljellä yli kolmekolmekymmentä. Kotona vietän vuosia viisi.

 

 

 

 

Kyllä, olen provosoitunut, mutta koen oikeudekseni puolustaa itseäni siltä kuvalta mikä kotiäideistä monella tuntuu olevan.

[ingenjoor]

Liian usein kuulee hiekkalaatikolla, kuinka äidin ruikuttavat kotielämästä - niille tekisi mieli sanoa, että ei kai kenenkään pakko ole kotona olla, jos se on niin kurjaa. Jotenkin en itse koskaan haluaisi ryhtyä ruikuttamaan ja leikkimään uhrautuvaa vaan mieluummin menen sitten töihin. Mutta kuten sanoin, kukin tyylillään. Itse uskon olevani hyvä äiti (vaikka toisinaan huonoina päivinä epäilyksiä löytyy): tärkeintä tarjoan lapsilleni, nimittäin paljon rakkautta, läheisyyttä ja hellyyttä

 

My thoughts as well

[Guest ireis]

Panokseni yhteiskunnan hyvinvointiin annan verorahojen (sekö tässä elämässä muka on tärkeintä?) sitten aikanaan.

 

Tästä tulikin mieleen aamu-tv:ssä jotain p*skaa hölissyt rkp:n edustaja (tai sellaiseksi haluava) joka muotoili että "Sen koko KARRIÄÄRIN tulisi olla kaikilla sen 40 vuotta."

 

Siis kun olet tehnyt töitä ja maksanut veroja sen 40 vuotta, olet lunastanut itsellesi kunnon ihmisen statuksen. Jee.

[Ida-Mari]

On toki totta, että en saa samanlaisia aikuiskontakteja kuin jos olisin töissä, mutta toisaalta eivät ihmiset niin ihania ole, että sitä kaipaisin.

 

Tää on vaan ihmisten erilaisuutta. Joku toinen viihtyy itsekseen/ilman muita aikuiskontakteja, toinen ei vaan jaksa. Itse meinaan tulla hulluksi jo nyt, kun mulla on täällä vain tasan yks kaveri ja perhe (ja miehen veli jonka kanssa vietetään paljon aikaa, mutta se menee perheeseen) vaikka käyn töissäkin. Kaipaan ihan älyttömästi ihmisten seuraa. Toiset on vaan sosiaalisempia ja kaipaa sitä kontaktia muihinkin kuin omaan perheeseen.

 

Mutta pisteet muuten kirjoittajalle siitä, että jaksaa olla aktiivinen kotona. Ite varmaan lamaantuisin sille tiskikoneentäyttötyhjennys-tasolle viimeistään vuoden jälkeen.

[Pilke08]

Liian usein kuulee hiekkalaatikolla, kuinka äidin ruikuttavat kotielämästä - niille tekisi mieli sanoa, että ei kai kenenkään pakko ole kotona olla, jos se on niin kurjaa. Jotenkin en itse koskaan haluaisi ryhtyä ruikuttamaan ja leikkimään uhrautuvaa vaan mieluummin menen sitten töihin.

 

Öööh, mun mielestä ei ole mitään uhrautumisen leikkimistä, jos välillä tuulettaa niitä negatiivisia tunteita päästään pois, oli se sitten kotiäiti hiekkalaatikolla tai työntekijä kahvihuoneessa/ruokatunnilla... Varmaan sitten töissä tekis mieli sanoa niille, jotka joskus valittaa työn rankkuudesta tmv., et jää kotiin sitten tai vaihda työpaikkaa. Mun mielestä ei voi yleistää yksittäisen "ruikuttamisen" perusteella, että kyseinen henkilö ei viihdy siinä hommassa mitä tekee, kun jokatapauksessa aina voi olla huono päivä jne.

[V.M.S.]

Täytyy myöntää heti tähän alkuun, että olen seurannut keskustelua vähän niin ja näin, ja että joskus on ärsyttänyt niin paljon että olen painanut punaista ruksia. Hyvä niin, joskus tämä aihe saa tunteeni kiehumaan, näin kotiäidin kannalta katsottuna. Jos oikein kärjistetään, keskustelu menee niin että olen saamaton, kunnianhimoton ja huono ihminen yhteiskunnan kannalta. Minun elämäntilanteeni on kuitenkin aika erilainen kuin monella muulla, jotka painivat tämän asian kanssa, puolella tai toisella.

 

Kyllä, olen provosoitunut, mutta koen oikeudekseni puolustaa itseäni siltä kuvalta mikä kotiäideistä monella tuntuu olevan.

 

Jos tekstejä lukee provosoituneena, niin ihan samalla tavalla tässä keskustelussa on haukuttu meidät, lapsensa pieninä syystä tai toisesta hoitoon vievät, äidit. Tässä keskustelussa on kyseenalaistettu

1. syita hankkia lapsia

2. kykyä rakastaa lapsia

3. kykyä olla emotionaalisessa yhteydessä lapsiin

4. kykyä kasvattaa lapsistaan "normaaleja"

Samoin tässä keskustelussa on tuomittu meidän lapset jo valmiiksi mielenterveysongelmaisiksi, meidät on haukuttu itsekkäiksi, vain uraa ja rahaa ajatteleviksi.

 

Tämän keskustelun pohjalta esimerkiksi minua on haukuttu yksäreillä. Tässä sanatarkka lainaus erään täällä kirjoittavan äidin mielipiteestä minua kohtaan.

 

"Olisiko kannattanut harkita kaksi kertaa ennen kuin hommaa lapsia, jos lapsi pitää laittaa päiväkotiin noin pienenä. Tiedätkö kuinka paljon tuhoa teet lapsellesi, kun ajattelet vain itseäsi ja uraasi. Kannattaisi harkita, että annat lapsesi muuhun perheeseen, jossa lasta rakastettaisiin ehdottomasti ja saisi turvallisen kasvu ympäristön. Sinä et tätä pysty tarjoamaan!"

 

edit. Tämä yksäri tuli siis silloin kuin tämä keskustelu on saanut alkunsa ja perustunut (vissiinkin) noihin kahteen aikaisempaan viestiini tässä ketjussa. Omalta osaltani tämä yksäri on käsitelty, mutta halusin tuoda tämän esille tähän provosoitumiseen/mielien kuohuntaan liittyen.

 

 

 

Jokainen perhe tekee varmasti sen oikean ratkaisun sille omalle perheelleen ja loppujen lopuksi se ratkaisu ei kuulu kenellekään muulle kuin sille omalle perheelle. Minusta on käsittämätöntä, että miksi kukaan joutuu puolustamaan sitä omaa päätöstään kenellekään. Kukaan ulkopuolinen ei voi satavarmasti tietää mitä jonkun päätöksen takana on. Miksi ei Minna jäänyt kotiin vaan palasi töihin ja vei sen alle vuoden ikäisen lapsen hoitoon. Myöskään kukaan ei voi satavarmasti tietää, että miksi ei Martta palannut töihin vaan jäi kotiin ja oli sielä seuraavat viisi vuotta.

 

Se mikä ratkaisu toimii teidän perheessä, ei välttämättä toimi meidän perheessä.

Edited April 6, 2011 by safira86

[Tintturella]

Safira, ilmoita ton yksärin kirjoittaja modelle, pistää ihan silmittömästi vihaksi sun puolesta!!! Kenellä on oikeus laittaa tollasta tekstiä...