Sign in to follow this  
Followers 0
Guest Ahdistunut

Ahdistaa lapsen hoitoonvieminen

21 posts in this topic

Minulla on kohta kolmivuotias poika jota olen hoitanut kotona hänen syntymästään lähtien. Haluan heti alkajaisiksi sanoa etten ole mikään fanaattinen kotihoidon puolestapuhuja, vaan tämä ratkaisu on tuntunut oikealta meidän perheellemme.

 

Ny olisi pian edessä töihinpaluu ja minua ahdistaa kovasti. Ajatus siitä että tapaan lapseni vain pari hassua tuntia illassa ja viikonloppuisin on musertava. Asiaa ei paranna se että poikamme on varsin herkkä tapaus ja itkee ja jännittää hoitoonlähtöä jo nyt kun olemme siitä varovaisesti yrittäneet puhua.

 

Jos saisin itse päättää olisin kernaasti pitempäänkin kotona pojan kanssa, mutta rahatilanteen vuoksi on pakko palata töihin. Puhumme joskus mieheni kanssa että muuttaisimme maalle jossa elinkustannukset ovat niin paljon matalammat kuin pääkaupunkiseudulla että voisimme molemmat olla puolipäivätöissä ja meille jäisi paljon aikaa perheelle. Juuri nyt tämä ei onnistu vaan poika menee suunnitellusti päiväkotiin pian.

 

Onko kenelläkään mitään kannustavaa sanottavaa? Että siihen tottuu? Että lapsi voi viihtyä alun vastustelusta huolimatta?

Share this post


Link to post
Share on other sites

On ihan luultavaa, että lapsi jännittää koska vaistoaa äitinsä jännittävän, eikä koska edes ymmärtää mitä "hoitoon vieminen" oikeastaan tarkoittaa, ja tottuu sitten kuitenkin pian. Ei minusta kannata maalata piruja seinälle ennen kuin on edes kokeiltu. Ero on toki kurjaa, mutta luultavasti lapsenne pärjää hoidossa siinä missä muutkin kolmivuotiaat.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi olla että olet oikeassa, että poika vaistoaa minun vastakarvaisuuteni. Olen tietenkin yrittänyt puhua päiväkodista iloisesti ja lapselle ymmärrettävin termein. Poika on käynyt tutustumiskäynnilla ja tietää että siellä leikitään muiden lasten kanssa sillä aikaa kun me vanhemmat olemme töissä. Poika on koko ikänsä vastustanut kovasti muiden luona hoidossa olemista, mutta näin vanhemmiten menee jo hieman paremmin.

 

Minulle ei oikeastaan ole pelkoa siitä etteikö poika pärjäisi. Tottakai hän pärjää, vaikka aluksi itkun kanssa. Luulen että suurin ongelma olen minä itse jota ajatus kokopäivätyöstä ja lapsenhoidon yhteensovittamisesta vaivaa.

 

Mutta kaikki muut onnistuvat siinä, niim miksei mekin?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minua kanssa ahdistaa ajatus, tosin meillä hoitoonvieminen on edessä vielä aiemmin. Tai pojan mummi ainakin siihen 3-vuotiaaksi vissiin poikaa hoitaisi, eli ei kumminkaan päivähoidosta kyse...

 

Mutta siis tosissaan ahdistaa kun tuntuu, että ei saa nauttia siitä elämän tärkeimmästä asiasta kuin murto-osan päivistä. Muut ihmiset pääsee näkemään kehitystä ym. enemmän. Tulee jotenkin ulkopuolinen olo :(.

 

Minulle itseasiassa koululta sanottiin nyt parin päivän varoitusajalla, että paluuni kannalta minun olisi syytä suorittaa yksi laaja kurssi jo tässä keväällä. Siis sain pari päivää aikaa miettiä, että menenkö ja siten pojalle tulee pari hoitopäivää viikossa :(...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mutta siis tosissaan ahdistaa kun tuntuu, että ei saa nauttia siitä elämän tärkeimmästä asiasta kuin murto-osan päivistä. Muut ihmiset pääsee näkemään kehitystä ym. enemmän. Tulee jotenkin ulkopuolinen olo :(.

 

Nimenomaan tältä tuntuu! Ei niin että pelottaisi, vaan tuntuu vaan pahalta että enää saisi olla oman lapsensa seurassa niin kovin vähän.

 

Toki olen etuoikeutettu ollut kun näinkin kauan olen saanut olla kotona, mutta silti se kirpaisee. :girl_to_take_umbrage2:

 

 

Onneksi teillä voi mummi auttaa aluksi, ehkä se tuntuu siten hiukka helpommalta? Jos hän voisi vaikka ottaa runsaasti valokuvia ja kertoa aina paljon miten hoitopäivä on sujunut?

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Juu varmasti kertoo kyllä hyvin tapahtumista, mutta eihän se sama ole kuin olla itse paikalla...Mm. se riipii tosi paljon, että poika ei ole vielä aloittanut puhumisen opetteluakaan kunnolla, ja joku muu pääsee sitten sitä seuraamaan :girl_sigh:.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ I feel your pain. :girl_to_take_umbrage2:

 

 

Olen tullut siihen tulokseen että kuulun vain niihin ihmisiin jotka mielihyvin hoitaisivat lapsiaan kotona vaikka kouluikään jos siihen olisi mahdollisuus. Minulla on akateeminen koulutus ja minulta on jo pitkään kyselty milloin lähden töihin. Olen todella surullinen että minun kohta on pakko.

 

Mikään työ ei ole koskaan ollut niin antoisaa että se korvaisi sen että saan seurata oman pikkupojan edesottamuksia päivittäin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lapsen tarhaan vieminen tuo aina menettämisen tunnetta. Itselläni kuitenkin on hyvä mieli pojan tarhasta, koska hän on kehittynyt hurjasti tarhassa ollessaan (puhe, motoriikka), hän viihtyy selkeästi tosi hyvin tarhassa, saa siellä kavereita ja lisäksi töiden jälkeen ja viikonloppuisin poika on maailman ihanin, ja kiukuttelujakin jaksaa paljon paremmin, kuin jos olisi 24/7 pojan kanssa.

 

Toivotaan, että hoitoon meneminen sujuu hyvin ja myös teidän lapsi viihtyy tarhassa!

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Kiitos! Hienoa kuulla positiivisia kokoemuksia! Toivon että tuo skenaario toteutuu meidänkin kohdalla!

Share this post


Link to post
Share on other sites

En tiedä lohduttaako tämä, mutta menin itse tarhaan noin 3-vuotiaana. Muistan tarhantädit epämääräisesti ulkonäöltä, nimiä en taida muistaa yhtäkään. Tykkäsin heistä kyllä ja ihan mielellään menin tarhaan. Äidistäni ja isästäni minulta sen sijaan on paljonkin muistoja samalta ajalta. Eli ainakin jälkikäteen vaikuttaisi siltä, että ei ole vanhemmat jääneet ulkopuolisiksi. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Juu varmasti kertoo kyllä hyvin tapahtumista, mutta eihän se sama ole kuin olla itse paikalla...Mm. se riipii tosi paljon, että poika ei ole vielä aloittanut puhumisen opetteluakaan kunnolla, ja joku muu pääsee sitten sitä seuraamaan :girl_sigh:.

Haluan tähän sanoa omasta kokemuksesta, että kyllä sitä kehitystä pääsee silti itsekin seuraamaan, kun ei se lapsi kuitenkaan 24/7 hoidossa ole :girl_smile: Kehitys yleensä tapahtuu niin pikkuhiljaa, että ei hoitopäivän aikana ehdi mitään ihmeellistä tapahtua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sinällään tämä hermoilu pojan aikanaan tarhaan menemisestä on omalla kohdalla hassua, koska muistan viihtyneeni tosi hyvin päiväkodissa. Siitäkin huolimatta, että olin vähän syrjitty ja "erikoinen". Sen ikäisenä sitä ei vielä ehkä niin tajunnut...Paljon pahempi paikka koulumaailma tuollaisen kannalta lienee...

 

Sekin tekee pahaa kun se oma lapsi on nyt tietty ihan erityinen. Sitten jossain päiväkodissa hoitajilla ei taas sen kummemmin erityisiä tunteita ketään lasta kohtaan ole (mikä on ihan hyvä toisaalta eikä saisikaan olla). Mutta tuleeko lapselle sitten sellainen olo, että yhtäkkiä aikuiset onkin unohtaneet hänet ja hänen tekemisensä menettää arvoa?

 

Onneksi tosiaan nyt on se mahdollisuus, että pojan mummi hoitaa poikaa. Siinä vaan on omat ongelmansa, kun pojan mummin terveys ei ole ihan parhaimmillaan...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun pitää nyt päiväkodin työntekijän näkökulmasta sanoa, että kyllä mä ainakin luon (ainakin olen täthän mennessä luonut) jokaiseen hoitamaani lapseen tunnesiteen. Mulle on oikeasti tärkeää, että lapsi huomioidaan ja että jokainen lapsi tuntee olonsa nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi myös hoidossa. Otan syliin, paijaan, halaan ja höpsöttelen lasten kanssa. Vieläkin muistan lähes kaikki hoitamani lapset nimeltä ja osan synttäripäivätkin. :girl_wink:

 

Itselleni on kuitenkin myös vaikeaa viedä omaa lasta hoitoon, se on edessä syksyllä Ompun täyttäessä kaksi vuotta. Sopetumisessa (sekä lapselle että vanhemmalle) helpottaa, jos voi aluksi olla itse mukana päiväkodissa ja nähdä sitä arkea ja niitä kivoja juttuja hoidossa. Ikävä tulee varmasti molemmille, montakin kertaa mutta ajan kanssa se varmasti helpottaa. Tuossa kolmen vuoden iässä lapsi oman kokemukseni mukaan sopeutuu päivähoitoon jo aika kivasti. Jos päiväkodissa on olemassa ns. omahoitajajärjestelmä niin se helpottaa sopeutumista entisestään. Tsemppiä! :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Ja ne päiväkodit, missä hoitajat ovat sinunlaisia ovatkin ihania :lipsrsealed:. Mutta kun kävin lh opintoja suorittaessani (kesken ne kyllä jäi) esim. harjoittelussa yhdessä päiväkodissa niin hoitajien intressit olivat lähinnä omat kahvitauot ja se, kuka pääsee lähtemään nopeimmin kotiin ja tekemään vähiten töitä. Sama kokemus kaverillani, joka on tehnyt sijaisuuksia varmaan kymmenissä päiväkodeissa :girl_sigh:. Kun olisikin se kristallipallo, millä näkisi mikä on hyvä päiäkoti...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mäkin päiväkodin tätsänä voisin sanoa lohduttavia sanoja siitä, että kyllä lapset sopeutuu.

Monet lapset itkee kun jää hoitoon ja taas kun vanhemmat tulee hakemaan lapsi alkaa itkeä. Se ei kuitenkaan tarkoita että lapsi itkisi koko päivän äidin/isän perään. Monesti se itku loppuu hyvinkin pian kun ovi sulkeutuu vanhempien mentyä ja päivä sujuu oikein mukavasti ja lapsi nauttii oikeasti olostaan.

 

Suuri muutoshan se on, mutta monesti tuntuu että se päiväkotiarjen aloittaminen on äidille/isälle isompi ongelma kun lapselle itselleen ;) Lapset leikkii ja nauraa ja vanhemmat murehtii töissä miten se päivä lapsella sujuu :) Meillä ainakin on vanhemmille sanottu, että päiväkotiin saa vaikka soittaa kesken päivän ja kysellä miten on sujunut.

Edited by koran_

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meidän lapsi oli kotihoidossa 1v 10kk ikään asti ja aloitti nyt vuodenvaihteessa päiväkodissa kolme päivää viikossa. Minä olen osa-aikaisesti töissä eli nuo kaksi päivää sitten vielä kotona. Meidän ratkaisuun oli monia syitä, pakko ei olisi ollut vielä mennä, ja olinkin aika ahdistunut koko ajatuksesta ja ekat työviikotkin oli aika kamalia kun mietti vain että miten se lapsi siellä pärjää. No, 2,5 kk takana ja lapsi viihtyy hyvin, kertoilee päiväkotijuttuja ja puhuu kavereista ja hoitajista. Seuraava askel on sitten se, kun siirryn tekemään täyttä työviikkoa kesästä alkaen ja toki sekin nyt ahdistaa, kotiaikaa on entistä vähemmän jne. mutta siitäkin kyllä selvitään.

 

Mun mielestä kannattaa järjestää kotityöt ym. niin, että illalla on aikaa lapsen kanssa, silloin ne muutamat tunnit tulee tehokäyttöön ja on hyvä mieli :) Mä olen nyt aina välillä tehnyt niin, että olen tehnyt ruokaa kerralla useamman ruokalajin verran eli ei ole tarvinnut joka päivä kokkailla lainkaan. Samoin pyykit ollaan pyritty hoitamaan viikonloppuisin tai siinä sivussa niin että on saanut kuitenkin keskittyä lapseen. Kauppareissut voisi käydä vaikka isosti kerran viikossa. Oma aika on vähentynyt selvästi, mutta mä olen ainakin siirtynyt ajattelemaan että se työ on jollain tavalla omaa aikaa ja vastapainoa kotiarjelle.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ I feel your pain. :girl_to_take_umbrage2:

 

Olen tullut siihen tulokseen että kuulun vain niihin ihmisiin jotka mielihyvin hoitaisivat lapsiaan kotona vaikka kouluikään jos siihen olisi mahdollisuus. Minulla on akateeminen koulutus ja minulta on jo pitkään kyselty milloin lähden töihin. Olen todella surullinen että minun kohta on pakko.

 

Mikään työ ei ole koskaan ollut niin antoisaa että se korvaisi sen että saan seurata oman pikkupojan edesottamuksia päivittäin.

 

Täällä myös vähän samansuuntaisia ajatuksia. Meillä on se tilanne, että rahallisesti minun ei ole pakko mennä töihin, eikä edes vanne kiristä päätä kotona lapsen kanssa, sillä sosiaalista elämää on riittämiin kodin seinien ulkopuolella muutenkin. Olen tosi iloinen siitä, että mielekästä työtä tekevät naiset eivät tänä päivänä joudu luopumaan työurastaan, mutta itselleni se työ ei merkitse mitään perheeseen verrattuna, eikä miehestäkään sinne meneminen ole mikään itseisarvo saati elintason takia välttämätöntä.

 

Kaikkihan on siis periaatteessa hyvin kun on mahdollisuus tehdä niin kuin parhaalta tuntuu. Silti en voi olla panematta merkille, että nykyään ollaan aika yksioikoisia sen suhteen, miten elämä kuuluu elää. Lapsettomilta kysellään suoraan, milloin jälkikasvua tulee, yksilapsisilta kysytään suoraan, ettekö meinaa kaveria hankkia, hoitovapaalla olevilta kysytään suoraan, etkö jo mene töihin... Vaatii aina vahvaa itsetuntoa olla ahdistumatta siitä, että uskaltaa toimia normeja vastaan. Ennen vanhaan normit olivat toiset, nykyään on itsestäänselvyys tämä, että etenkään koulutetut naiset (ja miehet) eivät kotiin jää.

 

Minusta on aina upea juttu, jos lastenhoidon suhteen on valinnanvapaus. Harmittaa kuitenkin, ettei meillä asenteiden tasolla ole olemassa mitään aitoa liberalismia tai sitä suvaitsevaisuutta mistä niin paljon puhutaan. "Elä ja anna toistenkin elää" ei valitettavasti toteudu tässä yhden totuuden ja häpeilemättömän toisten valintojen arvostelun kulttuurissa. On varmasti ihmisiä, jotka kokevat sosiaalisen paineen niin suureksi, että tekevät ratkaisut vain sen perusteella. Minä taidan olla niin kovapäinen, etten piittaa tipan tippaa valtiovallan puuhaamasta työurien pidentämisestä vaan ajattelen ainoastaan omaa perhettäni. Ehdin ja haluan kyllä vielä tehdä töitäkin, mutta juuri nyt tärkeysjärjestys on tämä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

 

Minulle ei oikeastaan ole pelkoa siitä etteikö poika pärjäisi. Tottakai hän pärjää, vaikka aluksi itkun kanssa. Luulen että suurin ongelma olen minä itse jota ajatus kokopäivätyöstä ja lapsenhoidon yhteensovittamisesta vaivaa.

 

 

Juurikin näin, ja meillä lapset kuitenkin 5v ja 3v hoitoon mentäessä. Muutenkin hyvä aihe.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minuakin ahdisti ( ja ahdistaa kyllä tottapuhuen vieläkin n.kuukauden totuttelun jälkeen ) viedä 2 vuotias hoitoon. Ajattelin, että menetän lapsen ja joku muu ventovieras sen kasvattaa. Mutta eihän se ihan niin mene. Olemme miehen kanssa järjestäneet työpäivämme niin, että hoitopäiville tulee pituutta vain 6,5h. Sen jälkeen jää vielä vuorokaudessa monen monta tunti olla omien vanhempien kanssa kotosalla ja se kasvatusvastuu ei todellakaan siirry päiväkodille. Hoidossa käydään vain leikkimässä, vähän opettelemassa ryhmässä toimimista ja se varsinainen kasvatus tulee kyllä vain ja ainoastaan kotoa. Tämän kun tajusin, niin iso kivi vierähti sydämeltä. Vaikka siltikin ahdistaa ihan hitosti, poika huutaa ikäväänsä yöt läpeensä ja saa hillittömiä raivareita kotona, vaikka päiväkodissa kuulemma sujuukin päivä päivältä paremmin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ahdistaa jo hoitopäivien pituus, 195h on arvio hoitotunneista per kk.

Miehellä epäsäännöllinen työ alkaen kello 7 ja loppuen mitä vaan kello 16 jälkeen. Ja jos mun koulupäivät on 8-16 niin lasten päivät on 6:45-17:15 tms, riippuen miten bussit kulkee. Isovanhemmat on vuorotöissä, joten ei sekään takaa yhtään lyhyempiä päiviä.

Tytöt on sitten 2 1/2v ja eskarilainen.

Melkein houkuttaisi katsella vain jotain iltakouluja, niin hoitoajat olisi vähän lyhyempiä..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meilläkin on elokuussa edessä kesällä kolme vuotta täyttävän tytön päiväkotiin meno. Meillä on nyt luettu pari viikkoa kirjaa "Onni menee päiväkotiin" ja voi suositella! Siinä kuvataan mielestäni tosi kivasti päiväkodin arkea ja myös ajoittaista ikävää ja pahaa mieltä, joka kuitenkin selättyy. Tämä kirja on ainakin meillä toiminut ihan loistavasti: tyttö on kiinnostunut päiväkodista, kyselee siitä ihan positiiviseen sävyyn ja leikki pehmoeläimilläänkin nyt "päiväkotia".

 

http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=583

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0