Sign in to follow this  
Followers 0
Mansikka82

Turvaverkon puuttuminen

43 posts in this topic

Ei ole meilläkään ketään keltä voisi pyytää apua ( edes koko Suomessa, miehen vanhemmat auttaisivat mutta asuvat ulkomailla). Koskaan ei olla sairastuttu yhtä aikaa, mies voi olla töistä pois jos tarve ( vaikka minä olisin kotona ). Todellisessa hädässä otettaisiin ulkopuolinen hoitaja. Lapsi meni pienena ( 1,2v )päiväkotiin, osaksi päivää. Tästä oli apua paljon, tarvittaessa otin itse vapaa päivän ja poika oli tutussa päiväkodissa kun olin asioilla.

 

Ihan vauvana oli helppoa ottaa mukaan kun ei päässyt vaunuista/ rattaista pois, käytiin pienessä kirurgisessa toimenpiteessä, hammaslääkärissä , lääkärissä jne että lapsi oli vaunuissa mukana.

 

Emme kaipaa ulos menoa, meillä on illallisia viikonloppuisin kun lapsi nukkuu ( kaikki valmiiksi ja kun lapsi nukahtaa paukahtaa viinipullo auki ). Matkustellaan paljon ja ulkomailla lapsi nukkuu rattaissa ( tai katsoo puhelimesta piirrettyjä) kun syödään ulkona, siinä on meille riittämiin parisuhde aikaa.

 

Toinen lapsi on toiveissa ja toiveena on saada suunniteltu sektio ( perustelut muualla kun lastenhoito ongelmissa) ja silloin poika olisi normaalisti päivät päiväkodissa ja mies voisi olla sairaalassa.

Edited by vaihda

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ollaan pohdittu myös turvaverkon puuttumista, vaikka aihe ei vielä ole ajankohtainen. Olisihan se ihanaa, että isovanhemmat asuisivat lähellä, mutta toisaalta kai sitä on pakko pärjätä ilman ja laajentaa muuta elämänpiiriä sen mukaan. Mutta saas nähdä muuttuuko ajatusmaailma kun tilanne on enemmän ajankohtainen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nykyäänhän näkee aika paljon esim. erilaisten lehtien mielipidekirjoituspalstoilla niitä "uupuneita isovanhempia", jotka kirjoittavat kuinka taas on tulossa lapsen perhe kylään ja täyttä ylläpitoa odotetaan. Isovanhemmat ei uskalla sanoa ei ja oman työnsä ohella tai ansaitulla eläkkeellään sitten kokkaavat isolle porukalle, ostavat ruuat, ovat lapsenlikkana jne. Tai vaihtoehtoisesti kieltäytyvät totaalisesti lapsenhoidosta, "minä oon itse omat lapset jo hoitanut, en ala lapsenlapsia hoitamaan". Tai että haluavat vain "nauttia" lapsenlapsistaan, eli viettää luksushetkiä ja viedä sitten kotiin kun on ruoka-aika/vaipanvaihto.

 

En kyllä itse ole varsinaisesti mitään mieltä tuosta asiasta, ei ole kokemusta, mutta tuli vaan tästä aiheesta mieleen...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua hiukan huolettaa kanssa tuo turvaverkon puuttuminen, kun lapsen yritys alkaa piakkoin olla ajankohtaista. Kaikki sukulaiset asuu vähintään 200km päässä eikä meillä täällä hirveästi kavereitakaan ole, ainakaan sellaisia, joille uskaltaisin tai kehtaisin antaa lapsen hoitoon. Kenelläkään kaverilla tai tutulla ei ole lapsia ja hirvittää sekin, että jaksaako ne sitten enää mun kanssa kaveeratakaan, kun musta tulee pullantuoksuinen kotiäiti :P. En mäkään toki etukäteen ajattele, että laitetaan lapsi sitten jatkuvasti hoitoon, mutta olisihan se kiva, että olisi sellainen mahdollisuus, jos vaikka tulisi joku hätätilanne. Ja voihan olla, että tuleekin vaikka joku synnytyksen jälkeinen masennus, jonka takia pienetkin vastoinkäymiset tuntuu vaan jättimäisiltä ja olisi hyvä saada vauva välillä hoitoon, ihan vain että saisi omaa aikaa ja aikaa parisuhteellekin. Ja lisäksi sellainenkin pointti, että mulla ihan salettiin pää sekoaa, jos vaan oon kotona yksin ipanan kanssa, joten olisi kiva, että mun kaverit olisi kavereita vielä raskautumisen ja vauvautumisen jälkeenkin ja voisin nähdä ihmisiä.

 

Onneksi tosiaan on netti ja puhelin, niin ainakin vertaistukea voi sitten sitä kautta saada.

Share this post


Link to post
Share on other sites

lähinnä aamuauringon kanssa samanlainen tilanne ja samantyyppisiä ajatuksia.. eniten kaipaisin ehkä kuitenki myös jotain mamma-kavereita sitte, mut kai niitä jostain sit löytyy :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Turvaverkkoa kaipailen oikeastaan, kun mies on reissussa ja olen ITSE kipeänä. Näin on käynyt parisen kertaa. Muuten tullaan toimeen omillamme ja lapset ovat mukana touhuissa. Mummolat ovat liian kaukana nk. hätäavuksi. Varoitusajalla tulevat mielellään hoitamaan!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on se tilanne, että olen yksinhuoltaja, ja turvaverkkoa ei tässä kaupungissa ole. Toisaalta en tiedä, olisiko tilanne sen parempi missään muuallakaan, tai vaikka täällä jonkinlainen turvaverkko olisikin (pitkät välimatkat). Oma perheeni on hajautunut ympäri Suomea, ja kaikilla on oma elämänsä. Mun äiti asuu melkein tuhannen kilometrin päässä ja on vielä ainakin 15 vuotta aktiivisesti työelämässä. Sisaruksilla on koulunsa, uransa, kumppaninsa, kaverinsa ja seuraavaksi luonnollisesti oma jälkikasvunsa. Kesäisin ja muuten lomilla olen saanut kyllä apua, mutta missään hätätilanteessa ei kukaan tänne asti ehdi.

 

Kaverit taas ovat kiinni omissa kuvioissaan (työ ja ura, harrastukset, parisuhde), ja muutenkin nähdään nykyään todella harvoin. Kaikilla tuntuu olevan kalenterit täynnä aina ainakin seuraavaksi kuukaudeksi. Siinä ei mitään pikaisia tapaamisia järjestetä, saati, että kehtaisin yrittää pyytää apua.

 

Jotenkin tälläkin tavalla on pärjätty, ja uskon, että kahden täyspäisen, osallistuvan vanhemman perheessä voidaan pärjätä ihan hyvinkin ilman tukiverkkoa. Yksin sen sijaan on aika rankkaa, erityisesti silloin, kun iskee jokin ah, niin ihana tartuntatauti.Ehdottomasti mukavampaa olisi, jos olisi jokin yhteisö, johon kuuluisi ja voisi oikeasti tavata ihmisiä ihan hetken mielijohteestakin. Suomalainen mentaliteetti (yksin sinun on tässä elämässä pärjääminen) ja nykyinen kaupunkilaiselämä ei kyllä mikään ihanne ole, ja altistaa varmasti kaikille näille kauheuksille, mistä viime viikkoinakin on lehdistä voinut lukea. :girl_sad:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minuakin vahan huolettaa turvaverkon puuttuminen, oma perheeni asuu Suomessa, miehen vanhemmat parinsadan kilometrin paassa ja ovat niin iakkaitakin etten heilta lapsenhoitoapua pyytaisi vaikka asuisivat naapurissa, miehen veli vaimoineen on samassa kaupungissa eika edes kovin kaukana ja he varmasti auttavat mielellaan (ovat ainakin superinnoissaan meidan tulevasta perheenlisayksesta) mutta teatterialan ammattilaisina he ovat usein kiertueella ja tyoskentelevat mita oudompiin kellonaikoihin joten heidan varaansakaan ei voi laskea kuin jotain ad hoc juttuja.

 

Vauvan synnyttya pitaa siis etsia luotettavaa maksullista satunnaista lastenhoitoapua.

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä jotenkin olen mieltänyt turvaverkon käsitteenä niille ihmisille, joiden kanssa olen läheinen ja joiden kanssa voin jakaa niin arkeni ilot kuin surutkin. Itsekin olen pohtinut turvaverkon "puuttumista", elänhän tärkeimpien ystävieni ja sukulaisteni kanssa aivan eri paikkakunnalla ja kotikaupungissa asuvat ystäväni ovat kaikki lapsettomia. En ole niinkään huolissani lapsen hoidosta tai muista tilanteista, mutta kaipaisin ensisijaisesti jotakin täysipäistä ihmistä, jolla on sama elämäntilanne ja jonka kanssa voisin jakaa henkistä puolta näissä asioissa. Hoidot ja muut onnistuvat kyllä tavalla tai toisella, niin uskon, mutta se lapsen fyysinen turvallisuus ja hoito kun ei ole ainut mitä tarvitaan.

 

Tiedän olevani ihminen, joka kaipaa myös henkistä yhteyttä ja virikkeitä muista ihmisistä pysyäkseni itse vireänä ja onnellisena. Lapsettomia ystäviä en tahtoisi vaivata loputtomiin asioilla, jotka eivät heitä kosketa mitenkään. Lisäksi heidän kanssaan minulla on paljon muutakin puhuttavaa. Tapaamieni äiti-ihmisten keskuudessa taas tuntuu olevan se ongelma, ettei näitä kiinnosta yhtään mikään muu kuin se äitiys ja lapsi. Ymmärrän totta kai, että puhutaan siitä mikä on päällimmäisenä mielessä, mutta jos se on ainut olemassaoleva puheenaihe, sekin alkaa puuduttaa. Kyllä minä tahtoisin oppia tuntemaan ensisijaisesti sen samassa elämäntilanteessa olevan ihmisen, en vain hänen elämäntilannettaan :/ Minulle tällaiset turvaverkot olisivat siis tärkeitä ja toivon löytäväni niitä vielä ennen kesää :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meilläkään ei ole aktiivista tukiverkkoa.

 

Vähän yli 2-v imetin eli olin kiinni pojassa. Viime kesänä oli yksi saman asuinalueen tyttö muutamina aamuina pojan kanssa leikkipuistossa , nytkin tarjoitui, mutta on kiireinen..

 

Anoppi ja appiukko asuvat yli tunnin matkan päässä ja ovat aika iäkkäitä, jos olisivat lähellä saisimme heistä apua. Mun isä lähellä, mutta ei oikein pysy enää 3 v tahdissa (eteenkään kun uhmaa). Kyllä talvella auttoi kun olin kipeänä pojan kanssa kotona ja mies töissä niin kävi kaupassa :) Ja kun mies työmatkalla ollut niin 2 kertaa käynyt ulkona. Mutta ei kovin aktiivista ukkeilua (äitini hengissä mutta azheimer vienyt pahaan kuntoon ja laitoksessa)

 

Siskoni asuu miehensä kanssa lähellä ja muutamia kertoja poika ollut heillä viikonloppu aamu-aamupäivän.

Ennen kaikkea syksy huolestuttaa, jos jotain sattuu kun itsellä työpaikka kehä1 ruuhkahelvetin takana ja miehelläkin työpaikka yli puolen tunnin päässä ja hänellä on paljon työmatkoja, että saanko hätätilassa siskostani apua (hän luvannut varahakijaksi päiväkotiin esim

 

Tän talven rankinta oli kun itse olin influenssassa ja mies vielä työmatkoilla ja poika oli kans kipeä mut jaksoi normisti uhmata :/

 

 

Ja vertaistuki on ollut tärkeää siis et on tutustunut muihin äiteihin ja hoitajiin puistoissa.

 

Ja oma aika, kiitos avioimiehelle käyvät jopa yökylässä pojan kanssa anoppilassa. MUTTA parisuhde aikaa ei ole. Ei normaalisti iltaisinkaan jos poika pv-unet nukkuu niin nukkuu 14-16 ja nukahtaa yöunille 21.30 eikä sen jälkeen jaksa oikein mitään ihmeellistä. Mutta tilanne varmaan muuttuu kun päiväkotirytmi tulee

Edited by Heli

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vanha keskustelu, mutta tosi hyviä kommentteja! Minullakin melko niukka tukiverkosto nykyisellä kotipaikkakunnalla. Ongelmia on ollut jo koirienkin hoitoon saamisessa (ja niille ei tarvii edes vaihtaa vaippaa tai olla 24/7 paikalla :D ) ja ollaan käytetty suosiolla maksullisia palveluita. Sama tilanne tulee varmasti olemaan myös lapsen kanssa.

 

Mutta kuten täälläkin on puhuttu, tukiverkko ei ole vain lapsenhoitoapu. Olisi ihanaa kun olisi lähellä tuttuja ihmisiä, joiden kanssa voisi jakaa arkeaan. Välillä olo on nyt jo yksinäinen. Pelottaa kuinka yksinäinen se on sitten kun on äippärillä yksin kotona! Nyt on sentään työpaikan sosiaaliset kontaktit.

 

Mies tulee varmasti osallistumaan vauvan hoitoon erinomaisesti enkä ole varsinaisesti huolissani siitä ihan omasta ajasta aina silloin tällöin. Eniten huolettaa juuri tuo arjessa jaksaminen ja yksinäisyyden tunteet. Ja toki hieman se lastenhoito ja yhteinen parisuhdeaikakin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä tämän tukiverkottomuuden myötä osaisi ihan eri tavalla arvostaa sitä, että edes joku isovanhemmista/lähisukulaisista olisi lähellä. Mun vanhempiin on välimatkaa 500km, miehen vanhempiin vajaa 200km. Molemmat isovanhemmat on työssäkäyviä ja aika hankalasti saatavilla avuksi. Molempien sisarukset asuu 500km päässä. Muutamia ystäviä on asuinpaikkakunnalta, mutta suurin osa työssäkäyviä ja lapsettomia, joita on vaikea saada lapsenhoitoavuksi edes lyhyeksi hetkeksi. Eikä kovin pientä lasta edes raaski antaa hoitoon ihmiselle, jota on nähnyt kerran elämänsä aikana. Me ei niinkään olla kaivattu mahdollisuutta käydä yhdessä ulkona, mutta olisi mukavaa päästä käymään esim. lääkärissä tai muissa tutkimuksissa ilman lasta. Ja kun kaikkiin tutkumustilanteisiin ei edes huolita lasta mukaan. Miehellä ei ole mahdollisuutta katkaista työpäiväänsä tällaisten takia. Onneksi naapurissa asuu kotona oleva perheenäiti, jolle olen viime aikoina voinut viedä pojan hetkeksi tällaisten tilanteiden varalta. Mutta kun hän palaa työelämään tämä ainoa arjen "tukipilari" katoaa. Tilannehan ei tästä toki tule helpottamaan perheen kasvaessa - päinvastoin.

 

Näin reilun vuoden jälkeen täytyy kyllä todeta, että ihminen on kovin sopeutuvainen ja asenteestahan tämäkin on pitkälti kiinni. Me ollaan liikuttu paljon perheenä ja mä olen kiikuttanut poikaa päivisin mukanani moneen paikkaan. Yleensä vastaanotto on ollut ihan myönteinen, pari kertaa tk:n labrassa olen saanut kuulla napinaa siitä, "kun sulla on tuo poika mukanasi". Tsemppiä ja luovia ratkaisuja toivotan kaikille samassa tilanteessa oleville! Onneksi on skypet ja muut keinot, joilla pitää yhteyttä kauempana asuviin sukulaisiin ja ystäviin :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itselläni on vähän tätä "tukiverkkoa" nykyisellä paikkakunnallani, mistä olen kiitollinen. Välillä pelkäsin että jään kokonaan ilman tukiverkkoa, sillä läheisistä suurin osa on pitkään asunut kaukana täältä, mutta se ei onneksi toteutunut. Kuitenkin kokemusta ja pelkoa tukiverkon puutteesta tavallaan on välillä ollut.

 

Minua on jotenkin ihmetyttänyt, kun esimerkiksi neuvolassa ja ohjekirjallisuudessa on neuvottu, että "tulevien äitien kannattaa koota itselleen tukiverkko ympäriltään". Kyllä, mutta mistä se tukiverkko kootaan jos ihmisellä vain yksinkertaisesti ei ole läheisiä ihmisiä omalla paikkakunnallaan? Niin tuo neuvominen on ärsyttänyt, kun toiset vain sattuvat olemaan niin onnellisessa asemassa että he ovat syntyneet paikkakunnalle jossa ovat syntyneet ja siellä asuu kaikki sukulaiset, ystävät ja tutun tutut. Ja sitten taas jos on muuttanut jonnekin, niin tukiverkko on automaattisesti pienempi, vaikka olisi saanut uusia ystäviä, niin mielestäni ystävät ei kuitenkaan yleensä korvaa sukulaisia, sukulaisia kun voi vaivata aivan eri tavalla kuin ystäviä. Näin ei tietenkään ole aina, varmasti joillain onnekkailla on ystäviä jotka auttavat tosi paljon, mutta siis usein on. Niin jotenkin on pistänyt ärsyttämään kun tuo turvaverkosta kysely tuntui jotenkin syyllistävältä, vaikka itselleni sellainen on onneksi ilmaantunutkin. Tällainen pieni purkautuminen :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tukiverkon olemattomuus tuli yllätyksenä, kun ensimmäinen lapsi syntyi. Kuvittelin turhaan, että suht. lähellä asuva yksinäisyyttään valittava äitini olisi tullut mielellään ainoaa lastenlastaan katsomaan. Ainoa joka kävi oli mieheni äiti, hänkin välimatkan vuoksi harvoin. Nyt kun toinen lapsi on tuloillaan, tiedän että tukiverkkoa ei ole. Toisaalta nyt myös tietää enemmän kuin ensimmäisen lapsen kohdalla ja koska viimeksikin pärjäsi niin eiköhän nytkin jotenkin. Nyt miehen äitikään ei enää tule meitä auttamaan. Mut mä suhtaudun vielä optimistisesti asiaan. Viimeksi pettymys ja turhat oletukset siitä, että meitä autetaan oli raskainta miehelleni ja minulle. Ei tarvi pettyä, kun ei odota mitään... Ja onhan esikoisella päiväkotipaikka ja siitä en luovu, se on meidän tukiverkko :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Minulla on vähän samat ajatukset asiasta. Muutettiin toiselle puolelle Suomea miehen suvun luokse minun suvun luota ja melkoista shokkihoitoa tämä on ollut. Isovanhemmat jotka ennen itkivät ikäväänsä kun asuttiin kaukana ovat nyt tuossa nurkan takana mutta tänäkin vuonna olen tainnut nähdä heitä kymmenisen kertaa. Se pettymys oli aluksi tosi vaikea niellä mutta nyt kun sen on käsitellyt, osaan ajatella jo niin että se on ainoastaan heiltä itseltään pois, ei meiltä tai lapsilta. Tuleepahan ainakin tehtyä monia reissuja takaisin kotiseudulle. Ja jos ei muuta niin voipahan ainakin sanoa että me selvittiin ihan hyvin ihan itse. :)

Edited by Möö

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minuakin vahan huolettaa turvaverkon puuttuminen, oma perheeni asuu Suomessa, miehen vanhemmat parinsadan kilometrin paassa ja ovat niin iakkaitakin etten heilta lapsenhoitoapua pyytaisi vaikka asuisivat naapurissa, miehen veli vaimoineen on samassa kaupungissa eika edes kovin kaukana ja he varmasti auttavat mielellaan (ovat ainakin superinnoissaan meidan tulevasta perheenlisayksesta) mutta teatterialan ammattilaisina he ovat usein kiertueella ja tyoskentelevat mita oudompiin kellonaikoihin joten heidan varaansakaan ei voi laskea kuin jotain ad hoc juttuja.

 

Vauvan synnyttya pitaa siis etsia luotettavaa maksullista satunnaista lastenhoitoapua.

Lainaanpa itseani kolmen vuoden takaa. Ilman turvaverkkoakin nakojaan parjaa, tosin aika koetuksella on valilla ollut niin hermot kuin parisuhde.

 

Meilla kavi onneksi tuuri ja Tirppis on ollut aika helppo lapsi joten se on varmasti auttanut. Muksu on kulkenut sujuvasti mukana niin ravintolaillallisilla kuin laakarireissuilla koska vaihtoehtoja ei vaan ole ollut ja ma olen lisaksi tosi huono pyytamaan apua keneltakaan muulta kuin perheenjasenilta. Lapsi on ollut yon yli hoidossa kolmesti ja useamman tunnin putkeen alle kymmenen kertaa.

 

Ma suunnittelin toihin paluuta viime kesana ja oli aika haasteellista sopia tyohaastatteluja kun ei halunnut antaa heti alkuunsa potentiaalisille tyonantajale sellaista kuvaa etta ma tarvitsen sitten tosi paljon joustoa. Lisaksi mun mies matkusti yhdessa vaiheessa tyon puolesta parikin viikkoa putkeen ja se oli aika rankkaa kun ei saanut hetkenkaan hengahdystaukoa. 

 

Nykyaan mies ei onneksi enaa matkusta tyon puolesta joten ma saan omaa aikaa monta kertaa viikossa, kahdenkeskista aikaa miehen kanssa sen sijaan ei ole. Vaikka perhe-elama kivaa onkin ja lapsi ihana ja aarettoman rakas niin kylla se parisuhdetta koettelee kun ei juuri koskaan ole aikaa toisillemme ilman niita isa/aiti rooleja. 

 

Kotiaitina ma myos kaipaan lomaa arjesta ja suunnittelenkin seuraavan puolen vuoden lahtevani viikonlopuksi johonkin kivaan kaupunkiin nukkumaan, shoppailemaan ja nauttimaan omasta seurastani.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0