Adelita

Mikä yllätti vauvan tultua taloon?

77 posts in this topic

Mua peloteltiin joka suunnasta raskausaikana että elämä vauvan kanssa on ihan kauheeta ja mitään et ehdi tekemään, edes syömään et ehdi kun pitää koko ajan touhuta vauvan kanssa. Toistaiseksi elämä ei todellakaan ole ollut kauheaa vauvan syntymän jälkeen vaan tuota kääröä on ollut niin ihana hoitaa! Ja syömäänkin olen ehtinyt ihan hyvin :P Sattui kylläkin hyvä tuuri kun neiti on niin kiltti tapaus ollut tähän asti. Tietty ei koskaan tiedä mikä päivä tilanne muuttuu mutta nautin jokaisesta hyvin menneestä päivästä ja yöstä ihan täysillä.

 

Odotin tosiaan jotain hillitöntä shokkihoitoa ja kaaosta kun vauva tulee taloon mutta mitä vielä. Toisaalta, pessimisti ei pety ja eipä ollut liian ruusuiset kuvat vaavinhoidosta kun mut peloteltiin puolikuoliaaksi etukäteen :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Alussa eniten yllätti se, kuinka kiinni siinä pienessä tosiaan on. Alussa se jopa ahdisti, mutta vauvan kasvettua ja elämän taas tasaannuttua uomiinsa, en koe sitovuutta mitenkään ahdistavana. Ihan mielelläni puuhaan vauvan kanssa ja annan työelämän ja omien harrastusten odottaa. Tosin nyt kun vauva on jo 7,5kk, niitä omiakin harrastuksia ja juttuja on taas alkanut löytymään, mikä on varmasti ihan hyvä kaikkien kannalta.

 

Vauvan hoitoon liittyen yllättävintä oli se, että vauvat eivät välttämättä nukukaan silloin kun väsyttää tai syö vaikka olisi nälkä. Meillä poika ei nimittäin kovastakaan väsymyksestä huolimatta nukahda muuten kuin tissille. Koskaan ei nuoku tai itsellään sammahda nukuksiin, vaan huutaa väsymystään viimeiseen asti, kunnes pääsee tissille. Rintaraivareita meillä oli alussa usein, eli vaikka kuinka nälkä olisi ollut, ei vaan syystä tai toisesta suostunut syömään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ensinnäkin yllätti se, miten paljon pelkkä imetys vie aikaa ja vaivaa! Toisekseen, olin lukenut paljon juttuja siitä, miten ei ehdi syömään tai vessaankaan enää vauvan tultua taloon, mut itse ehdin kyllä lähes poikkeuksetta ihan hyvin tekemään noita asioita.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Ensinnäkin yllätti se, miten paljon pelkkä imetys vie aikaa ja vaivaa!

Tämä! Ja imetykseen liittyvät asiat muutenkin. Ennen lasta sitä ajatteli ainoastaan sitä, että sitten kun itsellä on jotain menoa, niin mies voi antaa ruokaa pullosta. En osannut ollenkaan kuvitella, kuinka ärsyttävää on olla jossain "tärkeillä menoillaan", kun rinnat alkavat vuotaa ja paita kastuu kaikista liivinsuojista huolimatta. Ja kun sitten alkaa ruokkia vauvaa tissit täynnä, niin maitoa suihkuaa niin, että vauva on tukehtua ja sitten seuraavat tunnit selvitelläänkin ilmavaivoja ja pulautuksia. Kokemuksesta viisastuneena taidan tulevaisuudessa lypsää enimmät maidot pois :rolleyes:

Lisäksi yllätti se, miten vaikeaa vauvasta on olla erossa. Olen ollut seitsemän viikkoa vanhasta vauvasta pari kertaa erossa 2-3 tunnin verran ja kotiin palatessani olen suurin piirtein riistänyt vauvan isältään ja pussannut vauvan puhki. :blink::lol:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nostetaan hyvä ketju! :)

 

Kertokaa lisää kokemuksianne, minkälaista vauvan kanssa oli ensimmäisinä päivinä kotona? Oliko se täyttä tunnemyrskyä? Minkä ikäinen vauva oli kun aloitte käydä kaupassa, kahviloissa tmv? Miltä tuntui kahdestaan asumisen jälkeen elämä perheenä?

 

Kokemuksia kaivataan, näitä on kiva lukea!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minut yllätti kaikessa monimutkaisuudessaan se, että olin mielessäni kuvitellut etukäteen kaikki pahimmat skenaariot, koliikki, valvomiset, huudot yms. ja "varautunut" henkisesti niihin, jotta ne eivät pääsisi liiaksi yllättämään kun vauva tulee taloon... No, ei se vauvan tulo ollutkaan yhtään niin "kamalaa", mitä olin pelännyt. Kaikki sujui paremmin kuin osasin edes odottaa! Toki tietenkin hankalia hetkiä on ollut, mutta vain hetkiä, ei mitään ylitsepääsemätöntä... mutta, mutta... suurin varsinainen yllätys minulle on varmaankin ollut se, että vaikka elämä vauvan kanssa ei osoittautunutkaan niin "hankalaksi" kuin etukäteen pelkäsin, vaihtelee omat fiilikset kuitenkin laidasta laitaan... sinne synkempäänkin... periaatteessa ilman syytä! (Vauvassa ei ainakaan vika ole!!) Nyt en tarkoita sitä synnytyksen jälkeistä olotilaa, jolloin hormonit mellastavat urakalla, vaan jotain muuta... ehkä... mitä lie! Voin todella yhtyä näihin seuraaviin lainauksiin boldatuilta osin ainakin...

 

Joinakin päivinä kaduin rankasti, että tuo pieni ihminen on tullut meidän elämään. Toisina päivinä olin hänestä äärettömän onnellinen. Onneksi asiat tasaantuvat ajan kuluessa.

 

Se yllätti miten ihanaa pienen vauvan kanssa voi olla! Olen nauttinu näistä kahdesta kuukaudesta ihan hirveästi, miten voi tuo pieni ollakin niin rakas ja ihana. Se yllätti miten mukavaa onkaan tämä vauvanhoito, ja että alkuajat voi mennä myös ilman univelkaa, vauvan huutoa, kipeitä nännejä, väsymystä, hormonimyrskyjä jne....

 

Miten voikin tunnelmat vaihdella näin hurjasti!?? Ja kuinka ne alakulon ja "mä en jaksa" -tunteet voivatkin aiheuttaa morkkista!! Miten voin olla näin heikko kun kaikki on kuitenkin pääsääntöisesti hyvin!?? Tiesin etukäteen varsin hyvin, että en omaa kovinkaan pitkää pinnaa ja olen aika (lue: erittäin) mukavuudenhaluinen... tiesin myös sen, että äitiys ja nämä ominaisuudet eivät välttämättä ole paras yhdistelmä! Olen kuitenkin aina halunnut lapsia! Hassua ehkä, mutta totta! Ajattelin, että kyllä minä opin... ja sillä opintiellä olen edelleen! No... toivon, että hiljaa hyvä tulee ja minustakin sukeutuu vielä jonain päivänä oikein kelpo äiti! :)

 

 

Juu ja tämä seuraava...

 

Yllätti, miten huono toleranssi mulla on ton oman vauvan itkuun ja kitinään, ja miten kärsimätön olen. :unsure: Yks kaveri kerran sanoi, että omien muksujen kiljumista ja kiukuttelua sietää paljon paremmin, kuin muiden. Mä siedän niiden muiden enemmän.

 

... aivan juuri näin!! :lol::mellow:

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ai että kuinka tutulta tuo kuulostaakaan Lumianna!! Jos lohduttaa, niin et ole ainoa! Tunnistan myös itseni tuosta sun kirjoituksesta, lisäksi olen luonteeltani hyvin tarkka, järjestelmällinen ja sellainen täydellisyydentavoittelija! Joo-o, tiedän, ei välttämättä äitiyden kanssa paras yhdistelmä! Minkä sitä vaan luonteellensa mahtaa... no, kun sen tiedostaa, niin ehkä jotain on tehtävissä! Toivon ainakin niin ja ehkäpä aika ja tähän elämään tottuminenkin tuo osansa asiaan! Niin... myös minä olin varautunut mielessäni kaikenlaisiin tilanteisiin mitä tulla saattaa kun vauva saapuu taloon! Ensimmäinen yllätys minulle olikin kun kaikki on sujunut niin mallikkaasti! Meidän poika on melko "helppo" lapsi... luulisin. Useinmiten meillä sujuu asiat mukavasti. Siitä päästäänkin sitten siihen seuraavaan ylläriin eli kun niitä kitinähetkiä tai ei niin hyvin meneviä kausia sitten joskus tulee, mä ahdistun ja hermostun aivan liian helposti! Sitten soimaan itseäni heikkoudestani! Sen olen kuitenkin oppinut, että kun ärsyynnyn, väsyn ja rasitun (niistä naurettavan vähäisistä asioista ja hetkistä), en hermostu ehkä siksi, että "vauva olisi hankala" vaan siksi, koska koen itse riittämättömyyttä ja keinottomuutta... ja sehän ei minun luonteelleni sovi! Tahtoisin, että lapsellani olisi kaikki vain hyvin! Hän on minulle niin rakas ja tärkeä! Niin ja eihän se mukavaa ole jos lapsi kitisee ja krenkkaa... mukavuudenhaluinen kun olen minäkin! Eli kun kerran olen tämän luonteinen äiti, on äitys minulle kasvun paikka! Toivon, että minustakin tulee vielä jonain päivänä, ainakin hieman kärsivällisempi äiti! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi kiitos *Taika*! Helpotti kyllä!

:) Huojentavaa kuulla etten ole yksin hölmöine ajatuksineni... Olin jo vähällä poistaa koko sekavan sepustukseni satuttuani vilkaisemaan tämän ketjun latauksia... niitä oli viestini jälkeen tullut lähes sata, mutta ei yhtään kirjoitusta!! :mellow: No, ehkä tämä aihe ei vaan ole täällä juuri nyt top. :)

 

:)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos Lumianna ja *Taika* kirjoituksistanne! Minusta nuo ajatukset ei ollu ollenkaan hölmöjä vaan ihan normaaleja ajatuksia, ja moniin pystyin samaistumaan itsekin jo nyt -tunnistan samoja perfektionistin piirteitä itsessäni. Helpoista, hyvistä ja ihanista asioista on helppo puhua ja ne on helppo jakaa muiden kanssa, mutta arvostan ainakin itse sitä, että kuulen myös rehellisiä ajatuksia vauvaelämästä ja omista tuntemuksista kaiken uuden pyörteissä. Ja tämä ei tarkoita sitä että mitenkään väheksyisin niitä joilla kaikki menee hyvin ilman suurempia ongelmia :) Itsellä vaan on niin monta asiaa mielessä mitkä huolestuttaa ja mietityttää, joten mukava kuulla kaikenlaisia kokemuksia!

Share this post


Link to post
Share on other sites

-Se miten peestä imetys on kun se sattuu ihan sikana koko ajan. Haluan lopettaa sen hetimmiten. :angry:

 

-Miten vauvan itku ahdistaa ja miten siinä hermostuu kun toinen vaan rääkyy.

 

-Miten sitä voi rakastaa "tuntematonta" nyytiä niin paljon. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

-Se, miten vaikeaa on antaa oma vauva jonkun toisen ihmisen (isää ei tietysti lasketa) syliin, saati hoidettavaksi. Joka kerta kun vauva on jonkun muun kuin mun tai miehen sylissä, musta on aivan kamalaa katsella vierestä. Koko ajan tekisi mieli mennä väliin hössöttämään, tee näin, älä tee noin, pidä näin jne jne. En voi sille mitään, mutta koko ajan tarkkailen silmä kovana miten mun vauvaa pidellään ja käsitellään, vaikka sylittelijä olisi kuinka tuttu ja luotettava ja kokenut ja vauvakin olisi ihan tyytyväinen. Pari kertaa kun joku muu on syöttänyt vauvaa pullosta, mä olen melkein revennyt kun olen yrittänyt hillitä itseni etten koko ajan neuvoisi ja hössöttäisi.

 

Mä siis ilmeisesti kuvittelen, ettei kukaan mun ja miehen lisäksi osaa hoitaa meidän vauvaa ja vaikka osaisikin, vauva saa varmasti elinikäiset traumat jos joku muu kuin äiti tai isä sylittelee saati hoitaa häntä :rolleyes:

 

Etukäteen olin siis kuvitellut, että tottakai haluan vauva-aikanakin omia menoja itsekseni ja kaksin miehen kanssa, ja vauva vaan jätetään maitojen ja vaippojen kanssa hoitoon isovanhemmille ja milloin minnekin. No ei todellakaan jätetä! Ainakin nyt viisiviikkoisen kanssa tuntuu, etten halua jättää pikkuistani hetkeksikään kenenkään muun hoitoon vielä piiiitkään aikaan. Hädin tuskin voisin kuvitella jättäväni miehen kaksin vauvan kanssa esim. pariksi tunniksi kampaamokäynnin ajaksi. Mä kun olen niin korvaamaton.

 

-Tästä kaikesta huolimatta toisinaan on aivan järkyttävän epävarma olo siitä, osaanko hoitaa vauvaa hyvin ja oikein, vastataanko hänen tarpeisiinsa ja osaanko yhtään tulkita hänen viestejään oikein. Ei se äitiys näköjään tarkoitakaan sitä, että tiedän vaistomaisesti heti, mitä vauva milloinkin itkee, saati että saisin hänet hiljenemään silmän räpäyksessä.

 

Edit. Tarkennuksena vielä, että oikeastaan tuo epävarmuus omista kyvyistä vauvan hoitajana, kasvattajana ja äitinä ei tullut yllätyksenä. Enemmän yllätti se, miten suurta ahdistusta nuo epävarmuuden tunteet mussa aiheuttavat.

Edited by Thingumy

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kuten monella muullakin, niin se miten oma aika vaan katosi! Ja se ettei voinut enää tehdä mitään kellontarkkoja suunnitelmia, koska aikataulut menivät kuitenkin uusiksi...

 

Ja toinen mikä yllätti, oli se huoli toisen hyvinvoinnista. Alkuun en meinannut saada nukuttua edes silloin, kun vauva nukkui, kun piti kokoajan tarkistaa onko kaikki kunnossa. :D Tää on onneks helpottanut vähän parissa kuukaudessa, nykyään nukun silloin kun vauvakin. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on eniten yllättänyt se miten väsynyt itse on kaikenpäivää. Ei oikein jaksais mitään tehdä muuta kun hoitaa vauvaa ja nukkua silloin kun sekin nukkuu. Ja toki väsymyksen piikkiin menee myös toi äidinrakkaus, silloin kun on väsynyt toivoo ettei olisi tehnyt vauvaa, mutta sitten toisaalta se on maailman ihaninta mitä on saanut aikaiseksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Mulla on eniten yllättänyt se miten väsynyt itse on kaikenpäivää. Ei oikein jaksais mitään tehdä muuta kun hoitaa vauvaa ja nukkua silloin kun sekin nukkuu. Ja toki väsymyksen piikkiin menee myös toi äidinrakkaus, silloin kun on väsynyt toivoo ettei olisi tehnyt vauvaa, mutta sitten toisaalta se on maailman ihaninta mitä on saanut aikaiseksi.

 

Ihan sama olo. Väsyneenä sitä ajattelee kuinka helppoa oli ennen vauvaa, mutta sitten taas kun on levätty niin ei sitä pientä nyyttiä mihinkään vaihtaisi.

Oma epävarmuus myös yllätti. Onneksi se on ruvennut nyt pikkuhiljaa helpottamaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

-Tästä kaikesta huolimatta toisinaan on aivan järkyttävän epävarma olo siitä, osaanko hoitaa vauvaa hyvin ja oikein, vastataanko hänen tarpeisiinsa ja osaanko yhtään tulkita hänen viestejään oikein. Ei se äitiys näköjään tarkoitakaan sitä, että tiedän vaistomaisesti heti, mitä vauva milloinkin itkee, saati että saisin hänet hiljenemään silmän räpäyksessä.

 

Edit. Tarkennuksena vielä, että oikeastaan tuo epävarmuus omista kyvyistä vauvan hoitajana, kasvattajana ja äitinä ei tullut yllätyksenä. Enemmän yllätti se, miten suurta ahdistusta nuo epävarmuuden tunteet mussa aiheuttavat.

 

^ Todella hyvin muotoiltu. Ei minullekaan varsinaisesti yllätyksenä tullut se, etten aina automaattisesti tiedä, mitä vauva juuri sillä hetkellä tarvitsee mutta se vähän yllätti, millainen fiilis siitä tulee.

 

Jos käytännön asioita ajatellaan, niin minulle tuli aika suurena yllätyksenä se, miten hidasta joka paikkaan lähteminen vauvan kanssa on. Vaikkei luulisi sen olevan niin aikaa vievää huolehtia että vauvalle on kaikki tarvittava mukana ja itsellä myös, on lähteminen kuitenkin entiseen verrattuna melkoinen projekti nykyään. :grin: Samaan kategoriaan taitaa mennä havainto siitä, ettei enää ehdi samalla reissulla tehdä niin paljon asioita kuin ennen. Mä kuvittelin, että kaupungilla käydessä pystyisi käydä moikkaamassa useaakin kaveria tai hoitaa useita asioita kerralla mutta jostain syystä yhdet treffit + ruokakaupassa käynti vie yleensä sen verran aikaa että sen jälkeen onkin jo kiire kotiin.

 

Sekin yllätti, ettei kaikki vauvat nukukaan kolmetuntisia päiväunia. Mulla oli etukäteen mielikuva rauhallisesta kahvihetkestä aina samaan kellonaikaan kun lapseni on päikkäreillä ja sen lisäksi tietty ehtisin surffata netissä, järjestellä kotia ja puuhastella kaikkea sellaista, joka lapsen hereillä ollessa on vaikeaa. No, meille tulikin vauva, joka ei ainakaan kotona paikallaan ollessa nuku kuin yleensä puolen tunnin pikapäikkäreitä. Liikkeellä olevissa vaunuissa ja autossa nukkuu onneksi paremmin ja satunnaisesti toki kotonakin.

 

Olen yllättynyt siitäkin, miten paljon voi jotakuta rakastaa ja miten se rakkaus voi kasvaa päivä päivältä suuremmaksi. Vaikka tietysti osasin odottaa, että oma lapsi on se maailman rakkain, mutta silti yllätyin siitä tunteesta.

 

Omat vanhempani ja heidän ihastuksensa ensimmäisestä lapsenlapsestaan on yllättänyt minut aika totaalisesti, vaikken etukäteen mitenkään pelännytkään heidän reaktionsa olevan vaisu, välinpitämätön tms. On ollut ihanaa seurata miten tärkeä poika heille on ja kovasti surettaakin yli 300 km:n välimatka.

 

Kaikenlaiset syyllisyydentunteet on seurana yllättävän usein. Samoin maailman pahuus pelottaa ihan hirveästi. Jos lapseni joutuu väärään seuraan, alkaa käyttää huumeita, hänelle tapahtuu jotain kauheaa... En voi edes ajatella.

 

Se symbioottinen tunne ja side lapseen on myös jotain, mitä en voinut ennalta mitenkään kuvitella. Nyt ensimmäisen noin puolen vuoden ajan kun lapsen kanssa on lähestulkoon 24/7, tuntuu hänen lyhytaikainenkin hoitoon jättämisensä siltä, että jättäisi osan itseään jonnekin. Samoin ennen vauvaa olin sitä mieltä, että tottakai lapsen voi hyvällä omallatunnolla jättää luotettavalle hoitajalle, jotta voimme vaikka miehen kanssa lähteä käväisemään kahdestaan jossain. Enpä olisi arvannut miten vaikeaa se on! Vaikka vauvaa hoitaa 100 % luotettava ihminen kuten oma äitini, on olo silti kuin olisi jättänyt lapsensa heitteille. Ja hullua tässä on se, että jos joku äitituttu kertoo tehneensä vastaavaa, en todellakaan ole sitä mieltä että hän tekee mitään väärin, päinvastoin kannustan lähtemään silloin tällöin jonnekin!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mut on yllättänyt se, miten nyt kaikki vauvoihin/lapsiin liittyvät pahat uutiset tuntuvat ihan hirveiltä ja meinaa alkaa itkettää tai vähintäänkin ahdistun hirveästi. Vuoden tai parinkin takaiset vanhat uutiset (Fritzl ja vastaavat) tuntuu nyt tosi ahdistavilta, jos niihin törmää uudelleen. Jotenkin sitä nyt vaan peilaa noita uutisia oman elämänsä kautta ihan eri tavalla :girl_sad:

 

Toinen yllätys on ollut tosiaan se, että miten nopeasti tämä vauvavuosi menee ohitse! Nyt harmittaa, että miksi en nauttinut enemmän niistä ajoista kun vauva (nyt 10kk) oli sellainen pieni pötkyläinen, joka viihtyi seinää tuijottaen :grin: Niin ja voi vitsit miten vauvan ulkonäkö muuttuu lyhyessä ajassa! Ei meinaa niistä alkukuukausien kuvista samaksi lapseksi tunnistaa :girl_sigh:

 

Kolmas yllätys on se, miten on tullut jämähdettyä neljän seinän sisälle. Ei vaan jaksaisi millään lähteä rikkomaan päivärytmiä ja lähtemään tekemään jotain kodin ulkopuolella, vaikka sitten kun vaan jaksaa lähteä (esim. vauvatreffeille) niin on tosi hauskaa ja päivä kuluu kuin siivillä! Mutta kun se lähteminen ja lähdön ajoittaminen ja kamojen kasaaminen jne. on niin saamarin työlästä, varsinkin nyt kun pitää raahata soseitakin tölkkikaupalla mukana muutaman tunnin reissulle. (Puhumattakaan, että pelkkä sosepurkki ei riitä vaan pitää olla ruokalappua, lusikkaa, kosteuspyyhettä jne. lisäksi.)

 

Mistä päästäänkin neljänteen aiheeseen eli vauvan ruokailu! Imetyksen helppous vauvan ruokintasysteeminä oli mulle todella suuri yllätys! Alunperin mua vähän inhottikin ajatus imetyksestä (long story), mutta sitten kun sen helppous selvisi mulle niin oi että mikä ilo! Kunhan muisti ovesta ulos lähtiessä pukea imetysliivit ja -paidan päälle niin se oli siinä. Kiinteiden kanssa nyt kun joka ateria on enempi vähempi taistelua niin todellakin tympäisee aiempaan helppouteen verrattuna. Hirveesti hommaa selvitellä, että mitä missäkin ikävaiheessa saa syödä, paljonko pitäis upota, muistaa säännölliset ruoka-ajat jne.

 

Vitosen meinasin jättää mainitsematta, mutta mainitaan nyt sitten vielä että kamalin yllätys on ollut se, miten synkkiä ajatuksia voi päässä seilata, kun vauva ei vaan nukahda vaikka käyttäisi kaikki maailmassa ikinä keksityt temput <_<

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua on yllättänyt aika harva asia, mutta se on, miten aika tuntuu erilaiselta. Toisaalta tuntuu, että siitä kun (nyt 4 kk vanha) vauva syntyi on puoli ikuisuutta - mun on vaikea enää edes kuvitella, että ei olisi tuota tyttöä, se on niin itsestäänselvä osa meitä. Toisaalta tuntuu, että toissapäivänähän se oli kolmekiloinen pikku mytty jolla oli hädintuskin silmät auki, ja nyt se tarttuu esineisiin ja kääntyy kyljelleen ja jokeltelee. Päivät tuntuu välillä tosi pitkiltä ja silti viikot vaan hujahtaa ohi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä mut pääsi yllättämään tämä rakkauden määrä! Ja se, että olen tosi henkisesti kiinni lapsessa nyt kun on kasvanut jo vähän isommaksi. Se on vaan maailman ihanin rakkauspötkylä ja voisin halia sitä päivät pitkät ja nukkua se kainalossa.

 

Erittäin paljon yllätti myös se, että haluan jatkaa imetystä ehkä yli vuosikkaaksi, kun ennen lapsen syntymää (ja pari kk sen jälkeen) imetys oli tosi ahdistavaa.

 

 

Synnytyksen jälkeinen baby blues yllätti negatiivisessa mielessä. Se oli huisin rankkaa.

 

Väsymys on myös kovaa, mutta olen erittäin positiivisesti yllättynyt siitä, miten paljon tästä kaikesta kuitenkin nautin!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Yllättänyt se, miten olen muuttunut herkemmäksi ja ylisuojelevaksi.

En vois kuvitellakaan katsovani elokuvia joissa lapsiin sattuu, tai jos telkkarissa näen jotain koskettavaa lapsiin liittyen, alan parkua.

Huolettaa vauvan lisäksi, että onhan miehellä tarpeeks vaatetta kun lähtee jonnekin, tai että tarpeeks syöny ja oon tyyliin jopa valmis antaan omalta lautaselta jos näyttää että vielä nälkäinen grin.gif

Aiemmin oli yks hailee millon siivos ja laitto tiskit pois, nyt en voi sietää tiskivuoria ja koirankarvojen takia imuroin melkeen joka päivä.

Yllätti miten imetys oli hankalaa, ja sen vuoksi rajoittaa kauheasti. Ja tähän liittyen lähteminen ei ole enää helppoa, koska en voi imettää missä tahansa, on lähdettävä niin että vauvalla on vatsa täynnä. Hankalan siitä tekee se, ettei onnistu kuin yhdessä asennossa rintakumin kanssa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Yllättävää oli se, ettei mitään yllätyksiä juurikaan tullut! Ihan alkuun tosin tuli ihmeteltyä sitä, miten paljon pikku nyytti vain nukkui (3-4h päikkäreitä), kun oltiin varauduttu paljon "pahempaan". No mutta sekin siitä sitten muuttui (todellakin! :rolleyes:) kun aikaa kului. Sitä en myöskään ollut osannut odottaa, kuinka paljon aikaa kului silloin ihan alkuun itsensä huoltamiseen, kun oli synnyttänyt.

 

Mies aina puhuu, miten "yllättävän helppoa kaikki on ollut", no mä en ihan tuohon lauseeseen yhdy vaikka toki olisi voinut olla paljon vaikeampaakin...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nostetaampa tätä mainiota ketjua!

 

Suurimpana yllätyksenä tuli se, miten ennen niin huonosti nukkuva mieheni kykeneekin nykyään vetämään kuorsaamalla unta, kun pieni poikanen kiljuu nälkäänsä/vatsavaivoja/ikävää/younameit samassa huoneessa... oma väsymysy on jotenkin käsin kosketeltavaa ja sitä tekee tietysti kaikkensa toisen pahan olon poistamiseen... ja samalla kiroilee miksei isälle ole annettu äidinvaistoa.

 

Lisäksi isona yllätyksenä tuli sekin, että käsitteleekö omaa lasta jotenkin huonosti, kun tuntuu että saattaa liian kovakouraisesti laskea tai nostaa tai jopa imettää! Kauhea morkkis, jos toinen pelästyy jne.

 

Oman ajan puute ei tullut yllätyksenä, mutta se miten yhtäkkiä toinen sanelee kaiken hieman hämää: vauva saattaa pitää sinua koko yön hereillä ja aamulla olisi neuvolakäynti, joten edellisen kerran olet syönyt jotain nopsasti toissapäivänä- tyyppisesti. Kahden ensimmäisen viikon jälkeen vähän helpotti, kun tajusi ettei sillä nyt ole väliä onko sulla vielä yöpaita kahdelta päivältä päällä ja kukaan ei tule sanomaan mitään jos haluat käydä vaunulenkillä aamu seitsemältä. :girl_sigh:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olipa hyviä juttuja nostettua esiin, voi vain nyökytellä mukana :) Meillä vauva-ajoista on hetki mutta kyllä ne muistaa.. Ja kiinnostaa taas eri tavalla kun ovat toivottavasti edessä :D

 

Minua yllätti myös se herkkyys ja tunteellisuus. Uutiset ynm. jutut kaltoin kohdelluista lapsista saivat minut aina hieman tolaltaan ja tunnen valtavaa suojelunhalua tuota pikku ihmistä kohtaan. Vieläkin, se ei ole siis muuttunut mihinkään!

 

Se unen määrä yllätti myös. Tuntui että se vauva otti niitä tupluureja koko ajan :D Imetyksen kuvittelin olevan helpompaa alussa, tosin sekin alkoi sujumaan hirveän hyvin alun muutaman viikon jälkeen. Ja jollain tasolla myös helppous yllätti, tosin tyttö olikin helppo vauva, nukkui täydet yöt jo 3kk lähtien.. Suurimmat haasteet tuli 8-12kk paikkeilla hampaiden, ruokalakkojen ynm. kivan muodossa ;)

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minut yllätti vauva-arjen helppous, mutta se johtuukin helposta vauvasta. Etukäteen mietin, kuinka sitten yöllä kolmelta katsotaan vauvan kanssa telkkarista mitä sieltä sattuu tulemaan, mutta kertakaan ei ole vauvan kanssa yöllä tarvinnut valvoa, syötön jälkeen nukahtaa heti takaisin ja nukkuu pitkät yöt. Kauhulla odotan onko mahdollinen joskus tuleva kakkonen sitten miten vaikea, kun nyt pääsee näin helpolla..!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä olen myös tullut herkemmäksi lapsiin liittyvissä asioissa, esimerkiksi uutisissa ja elokuvissa.

 

Olin alunperin ajatellut, etten imettäisi julkisesti. Mutta jotenkin 34 tuntia kestänyt synnytys, jossa parhaimillaan kymmenen ihmistä ronkki paikkoja, karisti vähän turhaa häveliäisyyttä. Ja ajattelen asiaa nykyään puhtaasti lapsen ravinnonsaannin kannalta, se enemmän tai vähemmän näkyvillä oleva rinta tuntuu vähän sivuseikalta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joo niinkuin moni muukin, luulin että vauva melkein nukkuu koko ajan ja hörppäsee vähän maitoa siinä välissä ja kerkeen tekemään paljon kaikkia omia juttuja.

 

Vauva nukkui kyllä paljon, mutta aika pieniä pätkiä kerralla ja välillä ei nukkunut ellen ollut vieressä, pikku hörppy maitoa olikin kerralla 30min-1 h tai yli tissiä ja todella kipeetä teki alussa. Omia juttuja... Jooh, en oikein kerennyt. Joko olin niin poikki että nukuin myös tai sitten juuri kun jotain aloitin, vauva heräsi ja tekemiset jäi kesken. Se oli mulle ehkä kovin paikka, koska olen tottunut tekemään asiat aina loppuun asti ja silloin kun haluan.

Edited by manteli .

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now