Synnyttäminen ilman lääkkeellistä kivunlievitystä

[ipsi]

Komppaan chloeta Mulla oli ennakkoasenne että haluan synnyttää mahdollisuuksien mukaan ilman kivunlievitystä. Kokoajan tiedostin että joissain tilanteissa on ehkä taivuttava kivunlievitykseen, jos en kivulta pysty rentoutumaan ja siten synnytys pitkittyy.

 

Minulla oli niin onnellinen tilanne että synnytys alkoi lapsivesien menolla ja eteni reippaasti. Vesien menosta alle 6h ja tyttö oli maailmassa. Minulla kipuja autti kestämään juuri liikkuminen (lantion pyörittely pöytään/sänkyyn nojaillen), äänen käyttö (matalat aaaaaa äänteet) ja suihku. Kauheimmat hetket ja kivut tunsin juuri autossa istuessani ja tutkimuspöydällä maatessani. Kätilöjä nauratti kun kokoajan kyselin milloin pääsen seisomaan

 

Lääkkeellisesti synnytykseen jouduttiin puuttumaan ponnistusvaiheessa kun voimani olivat loppua ja omat supistukset eivät auttaneet ponnistamisessa. Pitkän hammastenkiristelyn (ja lähes tunnin ponnistamisen) jälkeen taivuin oksitosiinitippaan jonka avulla tyttö syntyikin sitten kahden supistuksen jälkeen.

 

Minusta aiheen tutkiminen ennen synnytystä helpotti minua hyväksymään tulevan kivun ja siten ehkä pelkoa niistä mahdollisista kauheista kivuista ei tullut. Edelleen uskon että jos olisin synnyttänyt kaksi vuorokautta tai synnytys olisi jouduttu käynnistämään, niin varmaan olisin voinut joutua turvautumaan kivunlievitykseen.

 

Mutta siis summa summarum, toivoisin että julkisesti puhuttaisi enemmän siitä että synnyttää voi ilman kivunlievitystä ja että kivunlievityksen ottamisessa saattaa tulla niitä ei toivottuja sivuvaikutuksia kuten Nanulikin kertoi.

[Thingumy]

Mua kiinnostaisi kuulla, jos jollain on kokemusta kalvojen puhkaisulla tai oksitosiinilla vauhditetusta synnytyksestä ilman puudutteita. Olen ymmärtänyt, että nuo toimenpiteet yleensä tekevät kivuista sietämättömämpiä ja lisäävät puudutteiden tarvetta.

[Neferica]

^Mulla puhkaistiin kalvot, mutta olin jo 9 cm auki, joten en joutunut kovin kauaa kärvistelemään avautumissupistusten kanssa. Mutta voin sanoa sen, että kipu paheni aivan älyttömästi. Ennen kalvojen puhkaisua kipu oli ehkä 6 (asteikolla 1-10), mutta heti kalvojen puhkaisun jälkeen 10. Oksitosiinia mulla käytettiin vasta ponnistusvaiheessa, kun se pitkittyi ja kohtu meinasi jo väsyä. En mä siinä vaiheessa enää mitään pystynyt ajattelemaan, sitä oli jo jotenkin turtunut siihen kipuun ja mulle oli melkein ihan sama mitä tässä tapahtuu, kunhan tämä kaikki loppuisi jo. Ehkä se ponnistusvaiheessa ei enää tehnyt kipeämpää, supistukset vain tuli peräkkäin ja ei päässyt levähtämään. Mutta ihan hyvät kokemukset jäi, kipua en jäänyt pelkäämään, ainoastaan sitä superväsymystä yli kahden tunnin ponnistusvaiheessa.

[Hibi]

Mulla kans puhkaistiin kalvot, mutta olin täysin auki ja pääsin samalla sekunnilla ponnistamaan. Kivut paheni selvästi kalvojen puhkaisusta, ilmeisesti se supistuspaine jotenkin muuttui kun kalvo katosi tai jotain. En kyllä tällä minmaalisella kokemuksella pyytäisi kalvojen puhkaisua aikaisemmin. Hitaassa avautumisessakinon puolensa mm. repeytymiä silmällä pitäen.

[Kiekura]

Mulla käynnistettiin nuorimmaisen synnytys oksitosiinilla (josta karmeat kokemukset esikoisen synnytyksessä, tuolloin sai aikaan järkyttävät, tauottomat supparit). Tippa ei tällä kertaa kuitenkaan "toiminut", supistuksia ei tullut lainkaan. Kun tippa oli maksimissa ilman mitään vaikutusta, päädyttiin puhkaisemaan kalvot hyvin epäkypsässä tilanteessa, olin reilun 1cm auki. Tämän jälkeen supparit alkoivatkin nopsaan ja niitä tuli heti alle 5 min välein, mutta taukojen kanssa. Mulla oli TENS käytössä ja se riitti loppuun saakka, en tarvinnut mitään lääkkeellistä kivunlievitystä. Homma eteni nopsaan kun lähti käyntiin, 1cm -> 10cm noin tunnissa. Ponnistusvaihe oli ihan normaali vajaat 10 min, parilla ponnistuksella poika syntyi ilman tikattavia.

TENS mulla oli käytössä siitä kalvojen puhkaisusta ponnistusvaiheen loppuun, ei tosin lähellekään maksimisäädöillä. Enkä kokenut tarvitsevani muuta, vei hyvin pahimman terän suppareilta pois ja pystyin ihan normaalisti mm. juttelemaan miehen kanssa.

 

 

Kokemusta on myös täysin luomusta synnytyksestä (ei sydänäänikäyriä, ei oksitosiinia, ei "turhia" sisätutkimuksia, ei lääkkeellistä kivunlievitystä), jossa kalvot ei puhkea ollenkaan. Keskimmäisen synnytys käynnistyi suppareilla itsekseen, oli myös nopea synnytys, kesto noin 1,5 tuntia kaikkineen (alkoi suppareilla itsekseen). Supparit oli todella lempeitä koko ajan ja kun mentiin synnärille luulin että oltaisiin liian ajoissa, mutta olinkin sitten täydet 10cm auki. Ponnistusvaihe kesti reilut 10min ja sitä hidasti tosiaan tuo, ettei kalvot puhjenneet missään vaiheessa vaan ne repäistiin auki sitten kun poika oli syntynyt Tämän ihanan kokemuksen takia halusin pärjätä ilman lääkkeitä myös viimeisessä synnytyksessä ja TENSin ansiosta se onnistui, suosittelen siis!

 

Ei mulla periaatteessa ole mitään lääkkeellistä kivunlievitystä vastaan ja olin itsekin varautunut siihen, että tässä viimeisessä synnytyksessä varmasti tarvitsisin jotain tujumpaa (mutta onneksi sitten en tarvinnutkaan). Esikoisen synnytyksessä tosiaan tarvitsin epiduraalin kun oksitosiini sai aikaan tauottomat supparit ja, vaikka se toimikin hyvin kivun lievittäjänä, oli olo synnytyksen jälkeen ihan kamala, se horkka kesti pitkään. Silloin päätin, että mitään selkäpiikkejä en enää ikinä halua, ellei ihan pakko ole.

Edited August 30, 2011 by Kiekura

[LeeLoo]

Esikoisen synnytys oli hidas (kaikkiaan 27 tuntia) ja supistukset alusta asti hyvin kivuliaita. KOvien kipujen vuoksi halusin epiduraalin, ja kätilökin sitä suositteli, koska kipu sai lihakseni pistämään hanttiin eikä homma oikein edennyt. Epiduraali kyllä sitten poistiu kivut, mutta se myös pysäytti synnytyksen etenemisen pitkäksi aikaa. Vasta, kun sen teho hiipui, eteni synnytyskin, ja loppuvaiheessa sain lisävauhditusta oksitosiinista, joka piti loppujen lopuksi yllä tauotonta supistusta. Se oli sinänsä hyvä, että homma lopulta eteni, mutta kyllä se sattui ihan kamalasti!

 

Epiduraali oli ainoa kivunlievitys, mitä sain ja mitä tarjottiin (alkuvaiheessa sain muutaman piiikin kankkuun, joista ensimmäinen kyllä auttoi), ilokaasua ei Keski-Suomen Keskussairaalassa ole käytössä.

 

Tällä toisella kerralla toivoisin selviäväni ilman epiduraalia. Vaikka sen suoma lepo oli autuasta, sotki se omalla kohdallani synnytyksen etenemistä. Tai näin ainakin jälkikäteen olen analysoinut. Voi hyvin olla, että esim. ilokaasu olisi auttanut minua rentoutumaan niin, että lapsi olisi päässyt laskeutumaan ja avautuminen olisi nopeutunut. Nyt aion käyttää TENS-laitetta ja toivon, että se korvaa ilokaasun puutetta.

 

Omalta kohdaltani voin siis sanoa, että lääkkeellisellä kivunlievityksellä oli paikkansa, mutta myös haittansa. Se sitoi minut sänkyyn (jälkikäteen kyllä kuulin, että tämä ei olisi ollut välttämätöntä) ja olin 11 tuntia vuoteessa kaikki mahdolliset mansetit ja seurantalaitteet vartalossani kiinni. Se tuntui jälkikäteen todella ahdistavalta ja sen haluaisin välttää.

[Kyllikki79]

Mua kiinnostaisi kuulla, jos jollain on kokemusta kalvojen puhkaisulla tai oksitosiinilla vauhditetusta synnytyksestä ilman puudutteita. Olen ymmärtänyt, että nuo toimenpiteet yleensä tekevät kivuista sietämättömämpiä ja lisäävät puudutteiden tarvetta.

 

Minä olen synnyttänyt molemmat ilman lääkkeitä ja molemmat on käynnistetty. Toisessa synnytyksessä ensin puhkaistiin kalvot mutta mitään ei tapahtunut 2 tuntiin joten sitten laitettiin myös oksitosiinitippa. Sen kanssa saatiin supistukset aikaan ja 40min ensimmäisestä kipeästä supistuksesta neiti olikin jo maailmassa. Olisin kyllä ottanut kaikki mahdolliset lääkkeet ja minulle yritettiin laittaa kohdunkaulan puudute mutta ei enää saatu kun oli aika jo ponnistaa. Vaikka esikoisen synnytyksestä tiesin että millaista kipua on ym. ja että se loppuu kun vauva syntyy niin silti se kipu oli sellaista että jos sitä olisi kestänyt kauemmin niin olisin kyllä halunnut kaikki lääkkeet mitä sairaalasta löytyy. Toisaalta koska synnytys oli nopea niin siksi varmaan kivutkin oli sitä luokkaa.

[Ame]

Mulla eteni synnytys tosi hitaasti, joten jossain vaiheessa (ehkä jonkun seitsemän senttimetrin jakahdentoista tunnin supistelun jälkeen) puhkaistiin kalvot, ja ponnistusvaiheelle laitettiin myös oksitosiini. Kalvojen puhkaisu teki kivusta tosissaan ihan infernaalista! Supparit olivat olleet tosi kipeitä jo valmiiksi, mutta kalvojen puhkaisun jälkeen niiden välissä oleva "hengähdystauko" oli ihan olematon, ja esim. hallitusta puhkumisesta ja ääntelystä tuli ihan suoraa huutoa. Kipu oli jatkuvaa ja todella epäluonnollista, ihan kuin jotain kidutusta. Olin tietysti jo tosi uupunut ja heikko kaikesta valvomisesta ja supparikivun kanssa tanssimisesta, joten kipukynnyskään ei ollut mikään erityisen korkea, mutta kyllä se meno oli kalvojen puhkaisun jälkeen ihan järkyttävää.

 

Pyrin synnyttämään mahdollisimman luomusti ja olin kyllä varautunut siihen, että kipeää se tulee tekemään. Olisinkin saattanut pärjätä varsin hyvin, jos synnytys olisi edennyt vähän paremmin, ja puhkaisuun asti pärjäsinkin ihan ilman mitään (myös ilman tensejä, ilokaasuja ja muita kevyempiä kumppaneita). Kalvojen puhkaisun jälkeen olin kuitenkin jo niin hajalla, että yrittivät laittaa ponnistusvaiheelle spinaalia. Lopulta kukaan ei kitenkaan oikein ollut varma onnistuiko sen laittaminen sillä kolmannella yrityksellä, mutta ainakin post-spinaali päänsärky siitä tuli,..

 

Tähtäisin kaikesta huolimatta mielelläni luomuun ensi kerrallakin, mutta tietysti sen suhteen pitäisi olla realistinen ja mennä tilanteen mukaan. Ekasta kerrasta viisastuneena en kieltäytyisi tipasta ihan vaan periaatteen takia, pyytäisin jo aiemmin katetrointia, en edes yrittäisi mennä rentouttavaan suihkuun (minusta se oli ihan kamalaa ja sai synnytyksen junnaamaan entisestään! Tosi huono idea!) enkä suostuisi pitämään koko ajan sitä häiritsevää ja kiristävää, sykkeitä mittaavaa vatsapantaa. Toivon, että toinen synnytys olisi nopeampi (niin kai se yleensä on) ja että vauva olisi optimaalisessa tarjonnassa, ettei toisen olisi pakko kairata niin pitkää kierrosta tuolla lanteessa ja ettei kipu menisi niin pahasti selkään. Lääkkeettömyys on tosi ihana tavoite jos siihen on valmistautunut ja osaa rentoutua, mutta ei se tee kenestäkään yhtään hienompaa sankariäitiä. Synnytys voi olla varsin hurja joka tapauksessa, vaikka olisi millaiset puudutteet käytössä.

 

Kiekuralla ihanasti vauva syntynyt kalvoineen päivineen! Tuollaisesta minäkin unelmoin.

[Regina]

Mua kiinnostaisi kuulla, jos jollain on kokemusta kalvojen puhkaisulla tai oksitosiinilla vauhditetusta synnytyksestä ilman puudutteita. Olen ymmärtänyt, että nuo toimenpiteet yleensä tekevät kivuista sietämättömämpiä ja lisäävät puudutteiden tarvetta.

 

Mulla on puhkaistu kalvot ja annettu oksitosiinia (oon ollut alle 5cm siinä vaiheessa avautunut, en muista nyt ulkoa mut oon tarvinnut todella sitä vauhditusta, itsekin oon halunnut siinä vaiheessa kun kipuja on kestänyt kaameina ties kuinka eikä melkeen mitään oo tapahtunut), ja kyllähän ne vielä nostivat sitä kipua johonkin potenssiin mutta ei niin että enää siinä vaiheessa oisin alkanut puudutteita haluamaan vaan ilokaasulla pärjäsin edelleen. Joskin siinä vaiheessa korostui se ilokaasun "turva" siinä mielessä, että sai pitää naamarista kiinni ja se pakotti keskittymään hengittämiseen (niinkuin joku tässä jo sanoi), ei enää niinkään se kivun turrutus toiminut -tai toimi muttei niin paljon

Mä siis oon synnyttänyt ammeen ja ilokaasun voimalla molemmat lapseni. Ekan kohdalla mitään suunnitelmia ei ollut (ja sitä suosittelen kaikille, siis ettei tee mitään isoja toiveita suuntaan jos toiseen, ettei tule pettymyksiä, vaan go with the flow), en sinänsä vastustanut puudutteita ja oisin siinä alussa ottanutkin kun avautuminen keeeeeesti mut kätilö lähetti mut aina kotia oottelemaan (siinä vaiheessa kun olin 2 ja 3 cm auki ja olin aika tuskainen ja väsynyt ja vähän peloissanikin että en kestä) ja mä kiltisti lähdin, kun hän ei oikein suositellut petidiiniä mulle, jos ei kuulemma ehkä tepsi ja "sitten joudut jäädä yksin tänne" - mikä ois kyllä kanssa ollut kauheeta siinä esikoisen kohdalla.

Sit kun lopulta mut otettiin sisään, sain oksitosiinit ja puhkastiin ja ilokaasut oli ja epiduraalikin valmisteltiin muttei sitä ehditty sit antaa (meni toista tuntia ennen kuin lekuri tuli) eikä mulla missään vaiheessa enää sit ollu semmonen olo, että apua puudutteita. Jotenkin helpotti kun pääsi sairaalaan sisään Ja se ilokaasu kanssa autto, ja amme. Sit sillä samalla mentiin loppuun asti.

 

Tokan kohdalla mulla oli ehkä enempi takaraivossa toive, että jos nyt pärjäis ilman puudutteita kun se kerta mahdollista on. No avautuminen oli "helpompi", nopeampi (= 9 h vs ekassa reippaasti toista vuorokautta kärvistelin) ja ilokaasu tehos edelleen hyvin. Ponnistaminen oli tokassa kyllä kaameeta (ekassa suorastaan kivaa, meni niin omalla painollaan ja tuntu luontevalle ) että ehkä sit jos sen ois tiennyt niin oisko ottanut jotain etukäteen, mene ja tiedä. Mut hyvin meni näin

[siniri]

Kiitokset kaikille jakaneille, näitä kertomuksia on kiva lukea. Ettei tarvitse olla niin ehdoton, että sen mukaan miten menee mennään

[Tinka]

Mua kiinnostaisi kuulla, jos jollain on kokemusta kalvojen puhkaisulla tai oksitosiinilla vauhditetusta synnytyksestä ilman puudutteita. Olen ymmärtänyt, että nuo toimenpiteet yleensä tekevät kivuista sietämättömämpiä ja lisäävät puudutteiden tarvetta.

 

Mun toisen lapsen synnytys käynnistettiin kalvojen puhkaisulla. Kun se ei saanut aikaan mitään (ei myöskään kipua), otettiin oksitosiini käyttöön. Sitten ne kivut alkoivatkin ja olivat melkein sietämättömiä. Suurin ongelma oli se, että supistusten välissä ei ollut montaakaan sekuntia taukoa, eikä ehtinyt levätä ja kerätä voimia seuraavaan supistukseen. Olisin ollut tässä vaiheessa valmis ottamaan minkä tahansa puudutteen, mutta avautumisvaihe meni niin nopeasti ohi, ettei anestesialääkäriä ehditty edes tilaamaan paikalle. Ponnistusvaihekin meni tosi nopeasti ja synnytyksen jälkeen olo oli hyvä, joten oli varmasti parempi, että puudutteet jäi saamatta.

[Guest Kielo]

Tämä menee ehkä hieman sivuun asiasta, mutta kipukynnyksestä jäin miettimään: siihen kuitenkin usein suhtaudutaan niin kuin se olisi pelkästään psyykkinen ominaisuus, ts. korkeamman kipukynnyksen omaava olisi henkisesti vahvempi ja kivun fyysinen tunne yleensä olisi kaikille sama. Jos joku kokee kestävänsä kipua ylipäätään hyvin, kertooko se henkisestä sitkeydestä vai siitä, että tämän ihmisen elimistö ei vain tuota niin voimakkaita kipuaistimuksia kuin jonkun muun? Ymmärrettävästi tuottaa tietenkin mielihyvää ajatella, että kipukynnys on itsellä "tavallista" korkeampi, mutta jos nyt kipukynnys määritellään vaikkapa juuri mielen ominaisuudeksi, miten sitten määritellään se tavallinen?

 

En esitä mitään väitteitä, mutta mietin vain voisiko ihmisissä olla eroja paitsi luonteenlaadussa, asenteessa yms. myös ihan fysiologiassa, ts. joku on ehkä neurologisesti herkempi aistimaan sitä mitä elimistössä tapahtuu? Tai sitten niin että toisten kropassa yksinkertaisesti tapahtuu rajumpia asioita kuin toisten? Vai onko kipu lopulta edes puhtaasti fyysinen vai psyykkinen tunne, voidaanko niitä erottaa toisistaan kun se kokemus kuitenkin tulee aivoista? Pitäisikö koko kipukynnyksen käsitettä edes käyttää, kun ainakaan maallikko ei ymmärrä edes mitä itse kipu loppujen lopuksi on. Vai onkohan se tieteellisesti jotenkin tyhjentävästi määritelty?

[J A W]

Tosta ylläolevasta tuli mieleen, että mulle selvisi vasta vähän aikaa sitten, että se mitä mä olen sanonut "kipukynnykseksi" onkin ainakin yhden neurologin mielestä kaksi eri asiaa.

 

Kipukynnys varsinaisesti on se, että mitä ihminen aistii kipuna. Toiset kun kolauttaa esimerkiksi vähän säärtään niin se sattuu ihan hirveästi, toiset taas ei edes samanlaista kolausta edes huomaa ja ihmettelee miten taas on mustelma. Toinen sanoo synnytyksessä että kyllähän se vähän poltteli mutta ei se silleen sattunut, toinen on kokenut sietämätöntä kipua, vaikka synnytys sinänsä on mennyt samalla lailla.

 

Kivunsieto on sitten taas ihmisen psyykkinen kyky kestää kipua jonka aistii.

 

Mulla itelläni ilmeisesti on kohtalaisen korkea kipukynnys, mutta alhainen kivunsieto (en herkästi koe että sattuu, jos vaikka lyön itseni, mutta olen kyllä sitten tosi nössö heti jos tunnen kipua). Yhtä hyvin voi ihmisellä olla matala kipukynnys, mutta korkea kivunsieto (koskee niin hemmetisti moni asia, mutta jaksaa purra hammasta ja ottaa kivun vastaan), tai molemmat matalat (varmaan tosi kivaa) tai molemmat korkeat.

Edited October 3, 2011 by J A W

[Bambi]

Mulla on takana luomusynnytys vaikka sellainen ei ollutkaan suunnitelmissa. Esikoinen syntyi sektiolla, ja tämä toinen käynnistettiin kalvojen puhkaisulla ja oksitosiinilla jossa oli ihan reilu annostus. Kärvistelin noin 8 tuntia suppareissa, jotka ei saaneet mitään aikaan. Niinpä ei voinut laittaa epiduraaliakaan, koska olin vain noin 3cm auki. Sitten pidettiin yö taukoa ja aloitettiin taas oksitosiini aamulla. Taaskaan ei edistystä tuntunut tapahtuvan. Kunnes noin neljän tunnin supistelun jälkeen kätilö tuli tarkistamaan tilanteen ja olinkin yhtäkkiä 7cm auki. Siitä meni puoli tuntia ja vauva oli ulkona, eli kivunlievitystä en ehtinyt saamaan. Vaikka kalvojen puhkaisusta syntymään menikin 19h...

 

Jälkeenpäin ajateltuna olen ihan tyytyväinen että synnytys oli luomu. Paitsi oli mulla tietysti ilokaasu käytössä ja se auttoi kun oli jotain mihin keskittyä supistuksen tullessa. En kokenut supistuskipuja sietämättömiksi paitsi viimeisten suppareiden aikana lensi parit ärränpäät. Ja ehkäpä aika on nyt jo vähän kullannut muistoja... Ponnistaminen oli mun mielestä ehdottomasti kivuliain osuus. Mutta se oli toisaalta nopeasti ohi.

 

Jos vielä synnyttäisin niin varmaan yrittäisin olla ilman epiduraalia mutta toisaalta jos sattuisi oikein kovin niin voisin sen ottaakin.

[Pöpö]

Jeh, mulla on pitkän rannevamman (ja sen kivun) aiheuttamasta tuskasta kohtuu hyvä kivunsieto, tästä syystä ilmeisesti kun kiltisti purin hampaat yhteen enkä valittanut oli kätilö päättänyt että minä pärjään niin hienosti etten tarvitse mitään ilokaasua kummempaa lievittämään kipua. Silti kun olin noin 4cm auki niin avautuminen vauhdittuikin niin (ja supistukset jylläsi taukoamatta noin puolisen tuntia, jolloin avauduin 9cm asti) että mun normaali järkevä tila hävisi kokonaan ja olin jossain tietoisuuden ja tajuttomuuden rajamailla. Silloin kätilö kysyi jos ottaisin epin ja oli hyvä että se laitettiin koska kun kätilö puhkaisi kalvot meni vauva virhetilaan ja olinkin auki vaa 7cm, ponnistutti pirusti eikä saanut ponnistaa (tämän koin kaikkein tuskallisimpana vaiheena vaikka avautumiskipu oli kovempaa). Ilman epiä en olisi pystynyt taistelemaan kovaa ponnistamisen tarvetta vastaan kunnes olin täysin auki ja vauva hyvässä asennossa.

 

Itse kyllä en suunnittele seuraavaa synnytystä jos sellainen tulee eteen. Mitä vaan voi sattua ja tilanteen mukaan mennään. Loppupeleissä minua kiinosti vaan vauvan terveys ja hyvinvointi ja suostuin mihin vaan kätilö käski/neuvoi/suositteli.

[Mon Petit Chou]

Esikoista odottaessa valmistauduin luonnonmukaiseen synnytykseen ahkerasti lukemalla aiheesta ja tekemällä rentoutusharjoituksia. Synnytys menikin helposti, sairaalaan tullessa olin 7 cm auki ja annoin luvan puhkaista kalvot. Supistukset muuttuivat kevyistä todella hurjiksi, mutta niitä kesti vain puoli tuntia ja koko ajan takaraivossa oli tunne, että enää ei mene kauan. Ponnistus oli melko hankalaa puolimakaavassa sängyllä, mutta en muista että se olisi ollut kivuliasta.

 

Kuopuksen synnytykseen valmistauduin samalla tavalla, ja synnytys alkoi vesien menolla. Seitsemän tunnin päästä alkoivat supistukset, heti napakoina ja tiheinä. Kävin suihkussa, kävelin, keinuttelin lantiota nojaten pöytään, käytin matalaa "oooo"-äännettä. Pääni sisällä kävin koko ajan keskustelua itseni kanssa: yksi supistus tuntui todella pahalta ja muistan ajatelleeni, että nyt sattuu ja tunsin paniikin alkavan. Mutta nopeasti palautin itseni ruotuun rentoutumalla ja ajattelemalla, että se on hyvää kipua ja asiat ovat juuri niin kuin pitääkin. Tunsin todella olevani tilanteen herrana.

 

Sairaalassa ehdimme olla tunnin. Ajomatkalla ja sairaalassa olin jo aivan omassa maailmassani, mies toimi tulkkina kätilöille. Meidät pistettiin saliin, sydänanturi laitettiin vatsan ympärille enkä saanut edes sairaalavaatteita - ilmeisesti kätilöillä oli kiire. Kukaan ei katsonut, kuinka synnytys oli edennyt. Itse kuitenkin jo tunsin lievää painetta, vaikka en tästä kenellekään sanonut. Viimeiset supistukset otin vastaan polvillani lattialla, keinutuoliin nojaten. "Oooo"-äänne oli muuttunut kovaksi huudoksi - en ollut ajatellut olevani huutaja, mutta yllättäen se helpotti kovasti supistuskipua. Kun kunnon ponnistustarve tuli, sanoin siitä miehelle. Yksi kätilö ehti tulla saliin repimään housuni pois ja toinen tuli ottamaan kopin vauvasta. Ponnistus kävi muutamassa minuutissa, ja tunsin koko ajan, missä vauvan pää liikkui - toisin kuin esikoisen synnytyksessä. Ponnistaminen oli huomattavasti helpompaa pystyssä kuin puolimakaavassa.

 

Minun synnytykseni ovat olleet nopeita, ensimmäinen 6 h ja toinen 3 h säännöllisistä supistuksista, ja olen kokenut ne helpoksi. Missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että olisin halunnut jotain kivunlievitystä. Pelkäsin, että jos synnytykseen puututaan, on seurauksena imukuppia, synnytyksen pysähtymistä yms. Yksi ystäväni ihmetteli, miksi halusin juurihoidossa puudutuksen, kun en synnytyksissäkään halunnut. Minusta ne ovat kaksi ihan eri asiaa. Synnytyksen kipu on luonnollista ja johtaa lapsen syntymään. Juurihoidossa taas hoidetaan sairasta hammasta, eikä sellaiseen kipuun voi mitenkään itse vaikuttaa.

 

Minulla avainsana on ollut huolellinen valmistautuminen ja luotto omaan itseensä - sekä tietysti se, että synntykset ovat menneet kuten ovat menneet, eli ilman ongelmia.

[Maustekahvi]

Olen vähän kade teille, jotka olette selvinneet ilman lääkkeitä. Itse toivoin luomusynnytystä, mutta tiedostin onneksi jo etukäteen, että kaikki ei välttämättä mene niin kuin Strömsössä.

 

Synnytys käynnistyi alkuillasta säännöllisillä supistuksilla ja aamukolmelta meni vedet. Vesien menon jälkeen supistuksista tuli kivuliaampia ja kipu oli erilaista. Alkuun sattui samalla tavalla kuin kovat kuukautiskivut (joista on kokemusta teinivuosista asti), mutta vesien menon jälkeen kipuun liittyi kova paine lantioon. Sitä oli huomattavasti vaikeampaa kestää kuin aiempia supistuksia.

 

Olin huonoissa lähtökuopissa sikäli, että olin toipumassa flunssasta, jonka takia olin myös nukkunut pari yötä huonosti. Tämä vaikutti ikävästi kipuherkkyyteen ja rentoutuminen oli todella vaikeaa. Kuuntelin kehoani, etsin (ja löysinkin) hyviä asentoja ja tapoja ottaa supistukset vastaan. Aamupäivään mennessä edistystä ei kuitenkaan ollut juurikaan tapahtunut ja puoliltapäivin sain ensimmäisen kipupiikin. Sen voimalla torkuin pari tuntia keinutuolissa ja olo paranikin huomattavasti.

 

Muutama tunti käveltiin käytäviä, kiipeiltiin portaita, syötiin välipalaa ja jumppapalloakin kokeilin vähän. Iltapäivästä olo oli edelleen hyvä, mutta edistystä ei vieläkään ollut tapahtunut juuri yhtään. Olin siis aamuyöllä sairaalaan tullessani auki kolme senttiä, aamupäivällä viisi ja kipupiikin jälkeen seitsemän. Siihen sitten jämähti. Aloitettiin oksitosiini viideltä ja tarkistettiin tilanne seitsemältä - ei muutosta. Päädyttiin epiduraaliin, koska kahden tunnin oksitosiinitipan jälkeen olin aivan lopussa.

 

Epiduraali toimi kuin unelma. Kivut katosivat, mutta tunto säilyi. Tunsin supistukset paineena lantiossa, mutta sain taas nukuttua pari tuntia ja kerättyä voimia. Sain epiduraalin kahdeksan aikoihin ja kymmenen jälkeen olin yli yhdeksän senttiä auki. Pystyin olemaan jaloillani sen verran, kuin piuhat antoivat myöten, ja kokeilemaan eri ponnistusasentoja. Puoli-istuva toimi yllättäen hyvin, joten siihen päädyttiin. Kivut olivat edelleen poissa, vaikka epiduraali laitettiin ponnistusvaiheessa pois. Tunsin kuitenkin supistukset ja ponnistaminen sujui hyvin. Ponnistusvaiheen pituus oli 24 minuuttia ja se sujui todella hyvin ja lähes kivuttomasti. Väliliha leikattiin homman vauhdittamiseksi, minusta ehkä vähän tarpeettomasti, mutta ei väliä, kun haava on parantunut kuitenkin oikein hyvin.

 

Olen siis itsekin sitä mieltä, että luomusynnytys on usein paras vaihtoehto. naisen keho kuitenkin on suunniteltu synnyttämiseenkin sopivaksi, joten lähtökohtaisesti touhun luulisi onnistuvan ilman mömmöjä. Oma kokemukseni kuitenkin osoittaa, että lääkkeetkin voivat olla todella tarpeen ja edistää tilannetta, eivätkä välttämättä johda ikäviin toimenpiteisiin. Pelkäsin siis itse etukäteen, että synnytys joudutaan käynnistämään ja pumpataan vuorotellen oksitosiinia ja epiduraalia eikä hommasta tule mitään. Minun tapauksessani kroppa kuitenkin teki tenät eikä homma edennyt ennen kuin sain lääkkeistä apua.

 

Synnytyksen pituus oli siis vuorokauden luokkaa vähän siitä riippuen, lasketaanko vesien menosta vai säännöllisistä supistuksista. Tuossa vaiheessa fyysinen jaksaminen oli jo unenpuutteesta niin lopussa, että paljoa enempään en kyllä olisi pystynyt. Epiduraalin ansiosta avautuminen kuitenkin saatiin onnelliseen päätökseen ja jaksoin ponnistusvaiheen hyvin. Tulos tuhisee tuossa vieressä terveenä ja ehjänä, ja oli muuten heti syntyessään varsin virkeä ja terhakka, joten aina nuo lääkkeet eivät tee lapsestakaan ollenkaan tokkuraista.

[Avocado]

Yksi ystäväni ihmetteli, miksi halusin juurihoidossa puudutuksen, kun en synnytyksissäkään halunnut. Minusta ne ovat kaksi ihan eri asiaa. Synnytyksen kipu on luonnollista ja johtaa lapsen syntymään. Juurihoidossa taas hoidetaan sairasta hammasta, eikä sellaiseen kipuun voi mitenkään itse vaikuttaa.

 

Vasta kun luin tämän hämmästyin itseäni. En ollut aiemmin ajatellut tältä kannalta, mutta minä siis en suostu edes hampaan paikkaamiseen ilman puudutusta, silti synnytin poikamme ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Supistukset otin vastaan synnytyslaulun avulla ja rentouduin ammeessa, enkä kokenut tarvitsevani mitään sen kummempaa koko synnytyksen aikana. Synnytys oli melko nopea, supistukset alkoivat heti säännöllisinä ja napakoina tunti vesien menosta, ja alle 7 tuntia supistusten alkamisesta poika oli jo ulkona.

 

Lääkkeetön synnytys ei minulla ollut mitenkään tavoitteena etukäteen, ei vaan missään vaiheessa tullut tarvetta kivunlievitykselle. Osittain ehkä tästä syystä usein välttelen synnytyksestäni puhumista, sillä minusta siinä ei ollut mitään erikoista. Olen kertonut siitä positiivisena esimerkkinä raskaana oleville ystävilleni, mutta en kaipaa pääni päälle minkäänlaista sädekehää. Usein ajatellaan että lääkkeetön synnyttäjä ei ota kivunlievitystä ideologisista syistä ja kestää kaiken kivun hammasta purren koska ajattelee sen olevan lapselle parasta. Minä kuitenkin olisin ihan mielelläni ottanut puudutuksen jos olisin sitä tuntenut tarvitsevani. Lääkkeettömästi synnyttämistä pidetään mielestäni ihan turhaan jonkinlaisena sankaritekona, jokaisella on oma tapansa käsitellä kipua ja omat rajansa sen määrälle ja kestolle. Kipu ei kaikilla ole samanlaista eikä myöskään samalla ihmisellä eri tilanteissa.

Edited October 21, 2011 by Avocado

[salamanteri]

En tiedä lasketaanko ilokaasu lääkkeelliseksi vai ei, mutta mun toinen synnytys meni pelkästään sen avulla. Aukesin 6cm asti ilokaasun avulla ja sen jälkeen pyysin epiduraalia, koska kivut oli valtavat. No, se valmisteltiin, mutta ei ehdity kuin pyytää lääkäriä paikalle, niin mua ponnistutti. Olinkin siis auennut loput siinä 10-15 minuutin aikana ja epiduraalia ei ehditty laittaa. Ponnistin siis myös ilman mitään kivunlievitystä ja itse en siitä nauttinut yhtään, etenkään kun supistukset heikkenivät lähes täysin siinä kohtaa.

 

Ekassa synnytyksessä mulla oli epiduraali alla ja ennen ponnistamista sain vielä aqua-rakkulat selkään pariin kohtaan, jotka oli tosi kipeät. Ton yhdistelmän kanssa musta ponnistaminen oli ok vaikka sattuikin, mutta mulla pysyi järki mukana ja sain keskityttyä ponnistamiseen. Tässä toisessa synnytyksessä kivut oli niin valtavat ponnistamisessa, että meinasin mennä sekaisin mitä pitää tehdä. Se oli sinänsäkin huono juttu, koska vauvan sydänäänet heikkeni ja oli pakko saada änet nopeasti ulos. Tunsin vauvan pään sijainnin paremmin ja ei se kyllä mulla sinänsä mitään auttanut, koska sattui niin paljon.

 

Eli kyllähän ton homman hoitaa ilman lääkkeiden apua, mutta en koe sitä itse mitenkään hienoksi tai tavoiteltavaksi asiaksi. Mutta nää asiat on niin henkilökohtaisia ja jokainen kokee ne omalla tavallaan, että paha sanoa mitään muiden puolesta.

[Madison]

Esikoinen syntyi ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, vaikka toisin suunnittelin. Pelkopolilla teimme synnytyssuunnitelman, johon sisältyi mm. toive siitä, että saan haluamani puudutteet mahdollisimman pian.

 

Synnytys käynnistyi napakoilla supistuksilla puolen yön aikaan, ja sairaalaan aloimme tekemään lähtöä reilut pari tuntia myöhemmin. Puoli kolmelta sairaalassa olin jo 6-7 cm auki, mutta tuo ilmaistiin minulle niin sekavasti, että oletin olevani vasta pari senttiä auki ja ettei olisi vielä epiduraalin aika. Tässä välissä jäin melkein tunniksi yksin synnytysvastaanottoon kärvistelemään, kätilöt olivat muissa hommissaan ja mieskin joutui lähtemään viemään työavaimet yms pois, kun hän joutui kesken työvuoron viemään mut sairaalaan. En päässyt jaloittelemaan, ei ollut lämmintä jyväpussia tms, ei mitään apuja kipuun. Kivut yltyivät todella koviksi ja alkoi jo tuntua ponnistamisen tarvetta. Ketään ei kuulunut vaikka painelin nappia, ja kohta mies saapui yhtäaikaa kätilön kanssa huoneeseen, ja minut kiikutettiin saliin. Kuvittelin saavani tässä vaiheessa sen odotetun epiduraalin tai ihan mitä tahansa lievitystä, mutta kätilö tokaisi vain, että sinähän olet jo kokonaan auki, ei tässä mitään kivunlievityksiä enää ehdi, alat nyt ponnistamaan.

 

Meinasin heittää jo hanskat tiskiin, että en tosiaankaan ala tähän hommaan ilman kivunlievitystä ja taisin puhua jotain kotiin lähtemisestäkin Ponnistusvaihe kesti reilut puoli tuntia, ja loppujen lopuksi synnytyksen kestoksi tuli neljä tuntia.

 

Jälkeenpäin koen, että oli mahtava kokemus pystyä synnyttämään luomuna. Ja koska synnytys oli noin nopea, niin kestinkin tuon ajan kipuja. Synnytyspelko myös jäi saliin, ja nyt suunnitelmana seuraavalle synnytykselle onkin, että pärjäisin mahdollisimman pitkälle luomuna.

[Glenda]

Vasta kun luin tämän hämmästyin itseäni. En ollut aiemmin ajatellut tältä kannalta, mutta minä siis en suostu edes hampaan paikkaamiseen ilman puudutusta, silti synnytin poikamme ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Supistukset otin vastaan synnytyslaulun avulla ja rentouduin ammeessa, enkä kokenut tarvitsevani mitään sen kummempaa koko synnytyksen aikana. Synnytys oli melko nopea, supistukset alkoivat heti säännöllisinä ja napakoina tunti vesien menosta, ja alle 7 tuntia supistusten alkamisesta poika oli jo ulkona.

 

Lääkkeetön synnytys ei minulla ollut mitenkään tavoitteena etukäteen, ei vaan missään vaiheessa tullut tarvetta kivunlievitykselle. Osittain ehkä tästä syystä usein välttelen synnytyksestäni puhumista, sillä minusta siinä ei ollut mitään erikoista. Olen kertonut siitä positiivisena esimerkkinä raskaana oleville ystävilleni, mutta en kaipaa pääni päälle minkäänlaista sädekehää. Usein ajatellaan että lääkkeetön synnyttäjä ei ota kivunlievitystä ideologisista syistä ja kestää kaiken kivun hammasta purren koska ajattelee sen olevan lapselle parasta. Minä kuitenkin olisin ihan mielelläni ottanut puudutuksen jos olisin sitä tuntenut tarvitsevani. Lääkkeettömästi synnyttämistä pidetään mielestäni ihan turhaan jonkinlaisena sankaritekona, jokaisella on oma tapansa käsitellä kipua ja omat rajansa sen määrälle ja kestolle. Kipu ei kaikilla ole samanlaista eikä myöskään samalla ihmisellä eri tilanteissa.

 

Ihan kuin minun suustani. Kesällä multa porattiin kaksi reikää eikä tullut mieleenikään kokeilla sitä ilman puudutusta. Ihmettelen ihmisiä jotka suostuu siihen rääkkiin. Mutta molemmat tyttäreni olen synnyttänyt ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Ennen ensimmäistä synnytystä olin 100% varma että haluan kaikki kivunlievitykset mitä irti lähtee, mutta itse synnytystilanteessa en kokenut niitä tarvitsevani, osin synnytysten nopean edistymisen takia.

[Thingumy]

Mä synnytin toisen lapseni ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Esikoisen synnytyksessä oli kohdunkaulanpuudute ja epiduraali ja synnytys kesti 8h. Kaikki meni ihan hyvin ja hyvä muisto jäi, mutta toista lasta odottaessa tuli olo, että en haluaisi puudutteita, monestakin syystä. Luin paljon kirjallisuutta lääkkeettömästä synnytyksestä, kehon omista kivunlievityskeinoista ja netistä luin myös synnytyskertomuksia. Mietin valmiiksi erilaisia kivunlievitysmahdollisuuksia ja harjoittelin rentoutumista.

 

Klo 3.00 Jo pitkään ennen synnytystä sain kipeitä supistuksia, mutta varsinaisesti synnytys käynnistyi suoraan säännöllisillä supistuksilla 3-4 minuutin välein. Ensimmäinen puoli tuntia oli tosi helppo. Suoristin vessassa hiuksia ja supistusten aikana nojailin eteenpäin, hengittelin ja keinuttelin lantiota.

Klo 3.30 siirryin jumppapallolle keinuttelemaan supistusten ajaksi ja nojailin tuolin selkänojaan. Otin supistukset vastaan keskittymällä hengitykseen ja pyrin pitämään kehon rentona.

Klo 4 otin TENS-laitteen käyttöön. Aluksi se oli aika pienillä säädöillä, synnytyksen edistyessä lisäilin tehoja ja supistusten aikana painoin boost-nappia.

Klo 5 olo oli jo niin kipeä, että halusin lähteä sairaalaan. Automatka oli yhtä tuskaa, kun en supistusten aikana päässyt liikkumaan vapaasti. Sairaalassa olin 9 cm auki ja päästiin suoraan saliin. Hengittelin ilokaasua, mutta en tainnut osata oikeaa tekniikkaa, kun en huomannut mitään vaikutusta. Parasta oli edelleen liikkuminen ja supistusten välissä rentoutuminen.

Klo 6 puhkaistiin kalvot ja vauva syntyi. Mitään pikkunirhaumia isompaa damagea ei alapäähän tullut.

 

Synnytyksestä jäi tosi hyvä mieli. Minä, jonka kivunsietokynnys on oikeasti tosi alhainen ja lähes sekoan migreenikivustakin, synnytin ilman lääkkeitä ja jopa pidin kokemuksestani. Mulla vaan oli tosi vahva luottamus kehooni ja itseeni ja siihen että pystyn itse vaikuttamaan kipukokemukseeni. Olihan se kipu viimeisen tunnin aikana ihan kamalaa, mutta jotenkin usko itseen vain kesti. Jokaisen supistuksen jälkeen tuli sellainen voittajaolo, että taas pääsin yhden eteenpäin. Jollain ihmeellisellä tavalla mä nautinkin siitä ja tuntui että hallitsin tilanteen. Vasta kalvojen puhkaisun jälkeen alkaneessa ponnistusvaiheessa kipu yltyi niin sietämättömäksi, että menetin hallinnan ja kätilöt kehottivat rentoutumaan ja hengittämään.

 

Mun tärkeimmät selviytymiskeinot olivat:

-lääkkeettömästä synnyttämisestä etukäteen lukeminen antoi uskon siihen, että keho kyllä hoitaa homman jos mieli ei pistä vastaan

-synnyttämään heittäytyminen: toimin juuri niinkuin itsestä parhaalta tuntui, pyrin hakemaan parhaat asennot, liikkeet ja ääntelyt välittämättä siitä miltä se näytti tai kuulosti ulospäin

-"supistusten vastaanottaminen", eli se ettei taistele kipua vastaan vaan ottaa sen vastaan mahdollisimman rentona

-liikkuminen: lantion keinuttelu supistusten aikana, supistusten välissä kävely auttoi rentoutumaan

-jumppapallo! sen päällä istuen ja tuolin selkänojaan etukumarassa nojaten pystyin rentoutumaan supistusten aikana parhaiten

-TENS

-synnytyksen lyhyt kesto: jaksoin hyvin loppuun asti. Ihan eri asia olisi, jos synnytys kestäisi pitkään ja voimat ehtyisivät. Toisaalta lääkkeettömyys, pystyasento ja liikkuminen edistävät synnytystä.

[Eppa]

Hei heittäkää hyviä kirjasuosituksia koskien "luomua synnytystä"!

Itse tuon kuopuksen synnytin ilman kivunlievitystä (en ehtinyt saada puudutetta, olisin kyllä silloin halunnut) ja nyt koitan pärjätä kolmannessakin ilman puudutteita. Luin jo "Hyvä syntymä"-kirjan, mutta lisääkin kiinnostaisi lukea...

[Thingumy]

Bebesinfo -sivuilla on mun mielestä oikein kattavasti ja hyvin aiheesta.

Aktiivinen synnytys ry:n sivuillakin on joitain artikkeleita aiheesta.

 

 

Kirjoista tulee mieleen ainakin

-Malla Rautaparta: Raskaus, synnytys, äitiys

-Tiina Kaitaniemi: Luonnollinen lapsuus

[Nappi]

Minä suunnittelin etukäteen ottavani sairaalan ovella täystainnutuksen, mutta toisin kävi. Olin kotona avautunut yllätyksekseni jo 5 senttiin, ilman mitään kovin hurjia kipuja. Salissa käytin ilokaasua ja lämpötyynyjä, jotka veivät todellakin kivulta kärjen pois. Missään vaiheessa ei tullut sellaista tunnetta, että olisin edes harkinnut puudutuksia. Ponnistuskin meni hyvin, vain 14 minuuttia, ja koko synnytyksestä jäi aivan mielettömän hyvät muistot. Suosittelen ainakin kokeilemaan ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, siinä voi yllättyä mihin kaikkeen oma kroppa pystyy.