Jocely

Synnyttäminen ilman lääkkeellistä kivunlievitystä

133 posts in this topic

Mä olin myös ihan varma että haluan ja otan epiduraalin. Mutta synnytys eteni sen verran reippaasti enkä ollut missään vaiheessa ihan kamalan kipeä, että en sitten epiduraalia kokenutkaan tarvitsevani. Vasta ihan avautumisvaiheen lopussa oli niin kipeitä suppareita että ilokaasun teho alkoi tuntua täysin riittämättömältä. Mutta sitten mä olinkin jo melkein täysin auki ja alkoi ponnistuttaa eikä siinä vaiheessa enää mitään tietenkään laitettu. Avautumisvaiheen kestoksi kirjattiin 5 h 40 min ja ponnistusvaiheen pituudeksi 15 min.

 

Mun mielestä voi toki ottaa lääkkeettömän synnytyksen tavoitteeksi (taitaapa suurin osa maailman vauvoista edelleenkin syntyä niin) mutta se kannattaa pitää mielessä että ikinä ei voi varmaksi tietää miten synnytys lopulta menee. Ihmiset myös kokevat kipua eri tavalla ja joillakin supistukset ovat varmasti kipeämpiä kuin toisilla. Jos tulee sellainen tilanne ettei kestä ilman puudutuksia niin turha siinä on itseään enempää rääkätä. En jaksa uskoa että puudutuksista olisi mitään haittaa lapsen kehitykselle.

 

Henkilökohtaisesti olen siis sitä mieltä että ei lääkkeetön synnytys ole erityisen ihailtavaa muttei myöskään typeryyttä. Kukin tavallaan, ja ennen kaikkea tilanteen mukaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun kuopus syntyi ilman mitään lääkkeitä. Mä en halunnut mitään lääkkeitä, koska mun mielestä ne luonnolliset kivut oli pienempi paha kuin toimenpiteet ja sänkypotilaaksi joutuminen. Esikoisen synnytyksessä multa puhkaistiin kalvot ja siitä seurasi välitön ponnistamisen tarve. En halunnut ottaa sitä riskiä enää uudestaan. Sairaalassa, jossa synnytin, epiduraali- tai spinaalipuudutuksen jälkeen ei saa enää nousta sängystä. Musta tuntui parhaalta seisoa aina supistuksen tullen, joten sänkyyn joutuminen pelotti ajatuksena valtavasti. Vielä kun lääkäri kävi opiskelijalauman kanssa ovella ilmoittamassa, että jos haluan puudutteen, niin joku opiskelija laittaa sen. Eipä oikein innostanut ajatus opiskelijoista parveilemassa siellä synnytyssalissa, joten päätin pärjätä ilman puudutteita. Ei siihen lääkkeettömyyteen siis aina liity mitään suurta luomuideologiaa tms.

 

Toki sitä synnyttymistä ilman lääkkeitä helpottaa se, että on tutustunut aiheeseen etukäteen. Minäkin käytin kivunlievitykseen mm. synnytyslaulua ja se auttoi kovasti. Myös se, että mies oli perehtynyt aiheeseen, auttoi kovasti, sillä meillä mies-raukka joutui rankkaan hommaan mun tukitelineenä. Roikuin aika monta tuntia miehen kaulassa synnytyslauluani "öristen". :grin:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuo synnytyslaulu kiinnostaa erityisesti, lainasin jo kirjan koskien sitä, mutta olis kiva kuulla muiden kokemuksia siitä miten se on auttanut smile.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eppa, hypnosynnytyksen opaskirja. Hypnobirthing, the Mongan method tai jotain. Sisältää paljon synnytykseen liittyvää yleistietoa yms. asiaa, joka auttaa ymmärtämään nykysuhtautumista synnytykseen ja sitten tosi hyviä rentoutusohjeita ja mielikuvaharjoituksia. Kirjassa on kyllä jonkin verran "ylimakeaa jenkkipuppuakin" mutta sen voi halutessaan suodattaa pois.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihailtavaa vai typeryyttä?

 

Itse en lähtisi tietoisesti tavoittelemaan lääkkeetöntä synnytystä vain siksi että jonkun muun silmissä se nostaisi uskottavuuttani ta tekisi minusta paremman äidin tms. Typeryyttäkään lääkkeettömän synnytyksen haluaminen ei ole mielestäni kuten aloittaja sanoi kipukynnykset ovat jokaisella erilaiset jne.

 

Voi olla että olisin esikoisenkin synnytyksestä selvinnyt ilman lääkkeitä, jos olisin kyennyt asennoitumaan siihen. (synnytyskammoisena halusin kaiken maailman avun, josta ei kuitenkaana ollut tuntuvaa apua) Epiduraalinkin sain, mutta se puudutti vain toisen lonkan, muutkaan myrkyt eivät tehonneet. Olin niin paniikissa ettei ilokaasukaan oikein toiminut (en hengittänyt oikeaan aikaan) Vesien menosta kipeät supistukset kestivät 11h

 

Kakkonen oli ns välimuoto mun synnytyksistä. Vesien menosta oli 11h kun menin näytille sairaalaan. Kipu oli aikasmoista koska supistukset tulivat 1-2min välein ja sitä kesti 4tuntia. Lopulta taivuin ottamaan epiduraalin koska kohdun suu ei ollut auki kuin 2cm. Ensin laittivat kohdunkaulan puudutteen, jonka laittaminen oli synnytyksen kipein asia, ja koskaan ei enää sellaista mulle laiteta. Heti sen perään meni epiduraalipuudute selkään, meni 10min kun ilmoitin, nyt pitää ponnistaa, ja tyttö syntyi. Todennäk tuo kohdunkaulanpuudute avasi paikat ja epari oli aivan turha.

 

Kolmas synnytys taas meni pelkästään ilokaasulla. Supistuksia tuli aamu 8 saakka, eivät olleet kivuliaita. Kun menin sairaalaan 10 tutkivat ja klo 11 pääsin saliin. 11.55 tuli paikalle lekuri joka puhkaisi kalvot ja 12.30 kolmonen oli maailmassa.

 

Jos joskus vielä lapsia tulee ja synnyttämään mennään pyrin selviämään pelkällä ilokaasulla. Jos synnytys jostain syystä pitkittyy, voin kivun mukaan harkita muitakin apuja.

 

Liikkuminen ja musiikki on mulle ne parhaat lääkkeet, ja suihku (jos ei tule suppareita minuutin välein niin että taju meinaa lähteä ;) ) Ainut lääke ilokaasu.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiva ketju, mistä lukea erilaisia kokemuksia. Itselläni ei ole tästä oikeastaan vielä ajatusta suuntaan eikä toiseen. Pyrin kuitenkin kuuntelemaan nyt raskausaikana rentoutus-cd:tä synnyttäjälle, jossa käydään läpi synnytystä ja eri vaiheisiin liittyvää kipua. Jospa näin olisin sitten toivon mukaan mahdollisimman rentoutuneessa tilassa ottamaan vastaan mitä sitten ikinä eteen tuleekin ja toimisin yhteistyössä kroppani kanssa. Tämä cd on hyvin paljon juurikin hypnosynnytykseen liittyvää, itsesuggestiota ym. Suosittelen kuuntelemaan ja "tutustumaan itseensä" cd:n avulla ja omiin rentoutumiskeinoihin jos sellaisesta tykkää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eppa, hypnosynnytyksen opaskirja. Hypnobirthing, the Mongan method tai jotain. Sisältää paljon synnytykseen liittyvää yleistietoa yms. asiaa, joka auttaa ymmärtämään nykysuhtautumista synnytykseen ja sitten tosi hyviä rentoutusohjeita ja mielikuvaharjoituksia. Kirjassa on kyllä jonkin verran "ylimakeaa jenkkipuppuakin" mutta sen voi halutessaan suodattaa pois.

 

Mä suosittelen myös tätä kirjaa ( ja siihen kuuluvaa rentoutuslevyä)! Niiden opeilla sain itse pidettyä itseni niin rentona että eka kertaa supistukset tuntuivat kipeiltä varttia ennen kuin poika syntyi -ja supistuksia oli kuitenkin siihen mennessä tullut säännöllisesti jo 9 tuntia.

Niin kuin Airis tuossa sanoi, on kirjassa paljon uberäklöä hörhöilyäkin, mutta paljon myös harjoituksia erilaisiin lääkkettömiin kivunlievityskeinoihin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kaksi täysin lääkkeetöntä synnytystä takana ja minun kohdallani täysin typeryyttä mutta myös pakkoa. Mulla on kamalan matala kipukynnys tuossa tilanteessa mutta kamalasti allergioita lääke- ja puudutusaineissa että anestesialääkäri on antanut suosittelun että ei kivunlievitystä ja jos otetaan niin reilut kortisonit myös samalla. Olen jollain ilveellä kestäntyt sen kivun kun en muutakaan voinut mutta kolmatta en edes yrittäisi ja jos allergioita ei olisi niin olisin kyllä ottanut kivunlievutyksen ilomielin. Osaan olla kiitollinen nopeista synnytyksistä jotka edenneet kuin lumivyöry :grin:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulla on takana kaksi synnytystä, ensimmäisessä kokeilin ilokaasua (en tajunnut oikein, miten sen olisi pitänyt auttaa, mutta se kyllä nauratti minua kovasti ) ja sain epiduraalin, joka vei pois supistuskivun, mutta jonka takia en sitten ihan tiennyt, miten ja mihin suuntaan ponnistaa. Ponnistaminen ekassa sattui silti, tai tuntui sellaiselta repivältä. Selvisin kuitenkin ilman mitään repeämiä, ja olin virkeä synnytyksen jälkeen. Virkeä ja jaksavainen. Esikoinen tosin kun syntyi hieman ennen aikojaan, oli keltainen, joten hänen virkeydestään en voi sanoa samaa. Terve vauva hän sitten kuitenkin oli :)

 

Ensimmäinen synnytys käynnistyi vesien menolla, kerkesin olla jo sairaalassa kun supistukset sitten yli vuorokautta myöhemmin alkoivat. Kestoksi on merkitty 3h 20 min josta ponnistamista se 20min. Sairaalassa ehtisimme olla alle tunnin, kun tyttö jo oli maailmassa.

 

 

Toinen synnytys meni ilman kivunlievitystä, edes ilokaasua en saanut. Kestin kotona hyvin jyväpussin, liikkumisen ja hyminän avulla. Supistusten aikana menin kyllä vähän pitkin seiniä, mutta kun niiden välissä ei tuntunut juuri miltään, olin sitä mieltä että sairaalaan meno on turhaa. Onneksi mies sai minut ylipuhuttua (vetosi nopeaan ekaan kertaan) ja lähdimme. Kahden kilometrin matkalla tuli monta kipeää supistusta, ja niiden kestäminen turvavöissä istuen oli hankalaa. Sairaalaan päästyäni olin 4cm auki. Jäimme miehen kanssa tutkimushuoneeseen odottelemaan, ja sinä aikana tulikin sitten koko synnytyksen järkyttävimmät kivut. Muistan vain, miten tuijotin yhtä kohtaa siinä huoneessa ja luulin, että huusin. Todellisuudessa olin kuulemma vain aukonut suutani, kuin kala kuivalla maalla. Kipu oli järkyttävää, mutta jälkeen päin tuntuu kuin olisin ollut jossain muualla. Kuin olisin suojellut itseäni siltä. Muutama tällainen "kuolema"supistus, vedet meni ja eikun pyörätuolissa saliin ja suoraan ponnistamaan.

 

Siinä kun sänkyyn synnytyssalissa kiipesin, ehtisin lyhyessä ajassa miettiä, että ei hemmetti en saa enää mitään kivunlievitystä. Ja mietin myös, että esikoista odottaessa suorastaan toivoin tätä (hullu minä). Siinä sitten kahden kätilön ja mieheni avustaman ponnistin tytön maailmaan. Taas tuijotin vain yhtä kohtaa, ja tajusin mitä muut olivat tarkoittaneet sanoessaa, että on vain pakko uskaltaa ponnistaa kivun läpi. Ponnistussupitukset eivät sattuneet, ne oikeastaan vaan kannustivat ponnistamaan. Supistusten välissä oli pitkiä taukoja, tyttö olisi ilman niitä tullut maailmaan ihan hetkessä. Nyt ponnistusaika oli 14min, kokonaiskesto 3h5min.

 

Tämän synnytyksen jälkeen oli taas kunnossa, muutamasta tikistä huolimatta. Mutta henkisesti olin kyllä aika rikki, sillä synnytys oli nopeudessaan ja kivuissaan vähän järkytys. Nyt vasta kärsin sitä miettiä, ilman kyyneleitä.

 

Jos jostain ihmeen syystä haluaisin vielä kolmannen lapsen, en tiedä mitä ajattelisin. Toisaalta olen ylpeä itsestäni, että kestin sen. Kestin, koska vaihtoehtoja ei ollut. Mutta seuraavaa synnytystä kyllä saattaisin pelätä. Ja silti!! Silti valitsisin synnytyksen ilman lääketieteellistä puuttumista. Jos se vain olisi mahdollista.

 

edit. Puuttuvia kirjaimia...

Edited by Dacoit

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jotakuta voi helpottaa tieto, että yleensä avautumisen viimeinen sentti on se tuskallisin, jolloin (viimeistään) usko koko hommasta selviämiseen meinaa mennä. Just silloin voi tulla fiilis että ei selviä, ainakaan ilman lääkkeitä. Tieto siitä, että nyt sitä vikaa senttiä viedään ja pian pääsee ponnistamaan, voi antaa voimia jaksaa vielä vähän aikaa.

 

Mulle jäi edellisestä synnytyksestä (joka siis oli lääkkeetön) niin hyvä fiilis, että olisi kiva kokea synnytys vielä kerran. Voiko synnyttämiseen jäädä koukkuun girl_crazy.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulle jäi edellisestä synnytyksestä (joka siis oli lääkkeetön) niin hyvä fiilis, että olisi kiva kokea synnytys vielä kerran. Voiko synnyttämiseen jäädä koukkuun

Vähän OT: mun synnytykset eivät ole olleet lääkkeettömiä, mutta silti jotain "maagista" siinä synnytyksessä oli kunnes lääkkeet "pilasivat" "maagisuuden" ja nyt kaipaan että pääsisin taas synnyttämään ja silloin toivon mukaan saisin nauttia taas siitä "magiasta". Mies ei ymmärrä minua yhtään. Miehestä minun tuskaa oli kamala katsoa eikä ymmärrä miksi nyt kaipaan siihen uudestaan -varsinkaan ilman lääkkeitä... ..mutta siis Kaakaopavun kysymykseen viitaten "voi synnytykseen jäädä koukkuun!" :girl_crazy:

Share this post


Link to post
Share on other sites
Voiko synnyttämiseen jäädä koukkuun girl_crazy.gif

 

 

OT: myös täällä yksi joka on töissä useamman kerran nauranut kärsivänsä synnytyskuumeesta. Mä niin haluaisin vielä synyttää. Kyllhän se vauvakin ihana on, mutta enemmän juuri tuota synnytystä haluaisin. Itselläni se nyt johtuu enemmänkin siitä, että kahden raskauden myötä en ole kertaakaan tavallista synnytystä kokenut (ensimmäinen syntyi rv:llä 16 indusoidusti ja toinen meni täysin auki tilanteessa hätäsektioon). Nyt kun vain tuon miehen saisi ympäripuhuttua...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jotakuta voi helpottaa tieto, että yleensä avautumisen viimeinen sentti on se tuskallisin, jolloin (viimeistään) usko koko hommasta selviämiseen meinaa mennä. Just silloin voi tulla fiilis että ei selviä, ainakaan ilman lääkkeitä. Tieto siitä, että nyt sitä vikaa senttiä viedään ja pian pääsee ponnistamaan, voi antaa voimia jaksaa vielä vähän aikaa.

 

Minä luin tästä vasta toisen synnytyksen jälkeen, mutta näinhän se on. Hetki ennen ponnistusvaihetta voi tulla ihan infernaalisia supistuksia, mutta ne on niitä viimeisiä, ja sitten on enää ponnistus jäljellä. Ja sitten se on ohi :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulla takana kaksi synntystä, ekassa sain kaikki mahdolliset puudutteet ja tokassa en ehtinyt saada mitään. En kyllä kovin lämmöllä muistele toista synnytystä, nyt kolmannessa toivon saavan edes jotain.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jotakuta voi helpottaa tieto, että yleensä avautumisen viimeinen sentti on se tuskallisin, jolloin (viimeistään) usko koko hommasta selviämiseen meinaa mennä. Just silloin voi tulla fiilis että ei selviä, ainakaan ilman lääkkeitä. Tieto siitä, että nyt sitä vikaa senttiä viedään ja pian pääsee ponnistamaan, voi antaa voimia jaksaa vielä vähän aikaa.

 

 

Minä luin tästä vasta toisen synnytyksen jälkeen, mutta näinhän se on. Hetki ennen ponnistusvaihetta voi tulla ihan infernaalisia supistuksia, mutta ne on niitä viimeisiä, ja sitten on enää ponnistus jäljellä. Ja sitten se on ohi :)

 

En tiedä lasketaanko mun synnytys "lääkkeettömäksi", kun ilokaasua kuitenkin käytin. Lopussa tuli tosiaan noita infernaalisen kivuliaita supistuksia, mutta koska siinä vaiheessa olin vasta 6cm auki, en tiennyt että oltiin jo loppusuoralla. Siihen asti edistyminen oli ollut hidasta. Jos olisin tiennyt että vartin päästä vauva on jo maailmassa, en olisi epiduraalia pyytänyt (en tosin ehtinyt sitä saadakaan).

 

Etukäteen mulla oli toiveissa yrittää selvitä ilman puudutuksia, ja selvisinkin. Vaikka sattui se enemmän kuin olin kuvitellut, varsinkin tosiaan juuri ennen ponnistusvaihetta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Yhdyn edellisten mielipiteisiin, on vaikeaa tehda lopullisia paatoksia laakityksen suhteen etukateen. Itse synnytin ilman kipulaakkeita, eika jaanyt synnytyksesta huonoja muistoja!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse olin ajatellut ottavani vastaan kaiken mahdollisen kivunlievityksen, mutta toisin kävi. Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt mitään saada. Ilokaasua vetelin jonkun aikaa, mutta oloa se ei mulla helpottanut. Olin kuvitellut, että kipukynnykseni on matala enkä uskonut millään selviäväni hommasta ilman lääkkeitä. Selvisin kuitenkin ja synnytyksestä jäi hyvä fiilis. Toivuinkin mielestäni nopeasti.

 

Näin toisella kertaa elän toivossa, että homma olisi myös kohtuu nopea ja selviäisin ilman lääkkeitä. En kuitenkaan sano ei, jos tilanne niin vaatii.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lääkkeetön synnytys on ollut mulle hyvä valinta. Kaakaopavun ja Mischan tavoin taidan tykätä synnyttämisestä, juuri siitä "magiasta", ajantajun katoamisesta ja tärkeään asiaan keskittymisestä. Sattuuhan se, mutta silti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oon synnyttänyt kaksi kertaa ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. En silti ilman kivunlievitystä, sillä käytössä on olleet niin selän hieronta, kävely, tanssi, kuuma suihku kuin akupainantakin.:) Haluan välttää puudutusaineita yms. lääkkeitä monestakin syystä. Ensinnäkään en halua joutua synnyttämään makuuasennossa, piuhoihin kytkettynä, se voisi tuntua todella vaikealta ja tukalalta. Kaksi synnytystäni sujuivat melkoisen nopeasti (6h 20 min ja 1h 45 min), kun pysyttelin pystyasennossa ja kuopuksen ponnistinkin maailmaan jakkaralla istuen.

 

Tottakai synnytyskipu tuntuu, mutta se ei ole mitään vaarallista kipua ja menee ohi, johtaa hyvään lopputulokseen. Viimeinen virhe mitä synnyttäessä kannattaa tehdä on keskittyä pelkäämiseen, ja synnytykseen kannattaa etukäteen valmistautua, vahvistaa itseään henkisesti kohtaamaan se täysin luonnollinen, väliaikainen kipu, joka ei tosiasiassa ole sairaus, eikä tee mitään pahaa.

 

Ensi kesänäkin olisi kiva synnyttää mahdollisimman hyvinvoivana, liikuntakykyisenä ja aktiivisena, joten koetan pitää itseni hyvässä kunnossa mm. kävelyn ja joogan avulla, ja rentouttaa ja rohkaista itseäni myönteisellä ajattelulla ja mielikuvilla, ja tähdätä tälläkin kertaa puudutusaineettomaan synnytykseen. Sen ihanimmat puolet ovat, että menee (lähes aina) joutuisammin ja nopeammin, liikuntakyky säilyy, ei tule avuton petipotilas-olo, supistuksiin pystyy keskittymään paremmin, eikä vauvaankaan kulkeudu ylimääräisiä lääkeaineita. :)

Edited by poimulehti

Share this post


Link to post
Share on other sites

Synnytyksessä epäilemättä auttaa se, jos saa psyykattua itsensä uskomaan, että keho kyllä hoitaa asian, koska sitten pystyy rentoutumaan ja liikkumaan ja niin pois päin. Miten te, jotka olette onnistuneet siinä psyykkauksessa, olette saaneet sen onnistumaan? Kun siis homman nimi kuitenkin on se, että ei aina hoida, vaan miten hyvänsä omaan kehoonsa uskovan ihmisen synnytyskin voi päättyä hätäsektioon jne, tai vaikka syntyiskin alakautta niin vasta tosi pitkittyneen ja tuskallisen avautumisvaiheen jälkeen? Niin miten saatte itsenne uskomaan että kun tässä vaan rennosti olen niin kyllä hyvin menee?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen synnyttänyt esikoisen kivunlievityksenä aqua-rakkulat ja juniorin kohdalla käytössä oli ilokaasu. Lisäksi käytössä oli lämpötyynyä ja liikkumista ym. perusjuttuja. Pelkään ajatusta siitä, että selkäydintä piikitetään, joten minulla on koko synnytyksen ajan ollut mielessä, että epiduraalin tai spinaalin saa laittaa, kun kipu on niin kova, että ylittää sen pelon. Sellaista tilannetta ei onneksi tullut (tai tuli, mutta niin myöhään, etten enää pystynyt puhumaan ;) )

 

Kummallakin kerralla minulta on puhkaistu kalvot ja molemmilla kerroilla supistukset ovat muuttuneet todella inhottaviksi kalvojen puhkaisun jälkeen. Esikoisesta inhottavaa vaihetta taisi kestää 1,5 tuntia ja junnun kohdalla 2 tuntia. Jälkikäteen ajateltuna tuo 2 tuntia on melkoisen lyhyt aika, joten kyllä sen kestää. Toisaalta taas ehkä seuraavalla kerralla, jos sellainen tulisi, voisin silti harkita puudutuksia, että pääsisi nauttimaan synnytyksestä. Nyt se on mennut niin tuskissa kärvistellessä ja ihan pihalla, etten siitä oikein muistakaan. Enpä tiedä.

 

Kipukynnyksestä sen verran, että kahden lähes luomun synnytyksen jälkeen minun kipukynnykseni on alentunut. En jaksa yhtään päänsärkyä saati menkkakipuja ilman lääkkeitä ;) Mutta ehkäpä vielä yhden synnytyksen... ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Synnytyksessä epäilemättä auttaa se, jos saa psyykattua itsensä uskomaan, että keho kyllä hoitaa asian, koska sitten pystyy rentoutumaan ja liikkumaan ja niin pois päin. Miten te, jotka olette onnistuneet siinä psyykkauksessa, olette saaneet sen onnistumaan? Kun siis homman nimi kuitenkin on se, että ei aina hoida, vaan miten hyvänsä omaan kehoonsa uskovan ihmisen synnytyskin voi päättyä hätäsektioon jne, tai vaikka syntyiskin alakautta niin vasta tosi pitkittyneen ja tuskallisen avautumisvaiheen jälkeen? Niin miten saatte itsenne uskomaan että kun tässä vaan rennosti olen niin kyllä hyvin menee?

Mä sain jotenkin esikoista odottaessa itseni psyykattua siihen, että keho kyllä hoitaa asiansa. 15 tunnin jälkeen, kun oltiin laittamassa oksitosiinitippaa jouduin huomaamaan, ettei se ehkä pidä paikkaansa ja otin sit samalla puudutuksenkin. Tokalla kerralla olin taas saanut vähän psyykattua itseäni, mutta kun näytti siltä, ettei edistystä tapahdu niin nopeasti kuin olisin olettanut, menetin uskon heti ja pyysin puudutuksen. No, sen jälkeen edistyikin niin nopeasti, että rupesi ponnistuttamaan ennen kuin puudutus ehti vaikuttaa (eli avauduin 4 sentistä kymmeneen alle tunnissa, kun sitä ennen oli junnannut pari tuntia). Eli nyt sit taas uskon, että kolmannelle kerralle saan itseni psyykattua vähän helpommin, kun tokalla kerralla kroppa sit toimi kuten pitikin, eli on uskoa siihen, että niin voi käydä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tottakai synnytyskipu tuntuu, mutta se ei ole mitään vaarallista kipua ja menee ohi, johtaa hyvään lopputulokseen.

 

Mulle kätilö sanoi kerran, että "synnytyskipu on ainoaa elimistön hyvää kipua, kaikki muu kipu kertoo siitä, että jotain on pielessä."

Oli jotenkin niin hyvin sanottu, että on painunu takaraivoon.

 

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jos mä en olis saanu 4,5 cm kohdalla puudutusta niin joku muu olis saanu hoitaa lapsen ulos mun mahasta. Olin hädin tuskin enää tässä maailmassa ja näin vaan punaista kun kivut oli niin kovat. En usko et olisin pystynyt enää ponnistamaan jos olisi vielä jatkettu. En tiedä onko mun kudokset jotenkin vähemmän flexiibelit kuin monen muun, kun nytkin liitoskivut kivut haittaavat jo pahasti normaalia elämää vaikka viikkoja on 13. Mun tarkoitus oli siis ekalla kerralla synnyttää luomuna, mutta nyt ei tulis mieleenkään. Meidän suvussa on vaan niin nopeita synnytyksiä et saas nähdä ehdinkö saada mitään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Vähän sama juttu, ei tosin ihan. Minulla oli nimittäin täysin samantekevää, kestinkö kipua vai en. Ilman lääkitystä (ensin kipupiikki, myöhemmin epiduraali) kohdunsuu ei nimittäin yksinkertaisesti auennut, kun kroppa oli jumissa unenpuutteesta ja kipupiikin kohdalla yli 12 tuntia, epiduraalin kohdalla jo vuorokauden jatkuneista säännöllisistä supistuksista. Ei auttaneet kävelyt, hengittelyt eikä jumppapallot. Suihkussa kivut hävisi melkein kokonaan, mutta edistystä ei tapahtunut sielläkään. Kipupiikin kanssa aukesi ensin pari senttiä parissa tunnissa, sitten junnattiin viitisen tuntia paikoillaan ja epiduraalin kanssa aukesi sitten loppuun. En tiedä, olisiko meistä kumpikaan jäänyt henkiin ilman nykyaikaista lääketiedettä.

 

Edelleenkin olen siis sitä mieltä, että jos haluaa, kannattaa ilman muuta koittaa luomuna niin pitkälle kuin mahdollista. Kannattaa kuitenkin myös varautua henkisesti siihen, ettei se aina onnistu, vaikka kuinka olisi motivaatio kohdillaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now