Jocely

Synnyttäminen ilman lääkkeellistä kivunlievitystä

133 posts in this topic

Tässä synnytyksen lähestyessä olen taas tutkinut eri vaihtoehtoja kivunlievitystä varten eikä noista lääkkeellisistä menetelmistä mikään oikein tunnu hyvältä. Esikoista synnyttäessä kaikki sujui aluksi hyvin, avauduin 7 senttiin nopeahkosti ilman mitään troppeja, silloin sain epiduraalin, joka lopetti supistukset, kalvot puhkaistiin ja sain oksitosiinia suoneen, mutta sekään ei meinannut auttaa, en pystynyt juurikaan liikkumaan, jalat eivät kantaneet ja minut jouduttiin katetroimaankin pariin kertaan, koska en pystynyt käymään vessassa. Ponnistusvaihe venyi lopulta melkein kahteen tuntiin, jolloin ollessani enää vain puoliksi tajuissani lapsi autettiin ulos imukupilla. Maidon nousussakin oli ongelmia ja sen vuoksi vauvaelämän ensimmäinen kuukausi oli yhtä imetystuskaa (en tiedä oliko sillä mitään tekemistä synnytyksen kanssa, mutta kai sekin on mahdollista).

 

Nyt toisella kerralla haluaisin synnytyksen etenevän mahdollisimman luonnollisesti loppuun asti, käyttäen apuna lähinnä lämpötyynyjä, jumppapalloa, liikkumista ja jos mahdollista, ammetta. Ilokaasua voisin kokeilla myöskin, tosin siinä pelottaa se "humalainen" olo ja itsekontrollinen mahdollinen menetys, haluaisin kuitenkin pysyä mahdollisimman tietoisena kaikesta ja skarppina koko ajan.

 

Kysymys kuuluukin kuinka mahdollista on pärjätä ilman lääkkeitä? Tokihan se on ihan yksilöllistä, kaikilla on oma tapansa kestää kipua, itselläni ei mielestäni mikään kamalan korkea kipukynnys ole, joten siksikin vähän mietityttää onko minusta siihen. Ainahan tietysti mieltään voi muuttaa, jos synnytys ei ole liian pitkällä.

 

Kokemuksia kaipaisin, varsinkin niiltä joilla on takana sekä lääkkeellinen että lääkkeetön (normaalipituinen) synnytys. Jos vielä lähtisit synnyttämään, kumman tavan valitsisit? Onko lääkkeetön synnytys sulaa typeryyttä, kun vähemmälläkin pääsisi? Onko lääkkeettömästi synnyttävät jotenkin omituisia tai mielestään muita parempia kun pärjäsivät ilman kivunlievitystä? Syöksysynnytykset ovat tietysti asia erikseen, jos ei ehdi niin ei ehdi, tässä kaipaisin enemmän tarinoita niiltä jotka avautuivat ja ehkä ponnistivatkin vähän pidemmän kaavan mukaan.

 

Ajatuksia, mielipiteitä, kokemuksia?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sen verran tulen sanomaan vain, että mun mielestä ei ole "voittajia ja häviäjiä" tässä asiassa. Toiselle sopii toinen ja toiselle toinen.

Silkkaa tyhmyyttä on se, että ne jotka ottavat lääkkeellistä lievitystä, jaksavat sitten rutista luomusynnyttäjille kaikesta. Sekä ne luomusynnyttäjät jotka eivät voi toisten antaa käyttää "troppeja" vaan piikittelevät ja uhkailevat kuinka typeriä ne oli.

 

Se pitä mennä oman tuntemuksen mukaan. Synnytys ei varmasti etene hyväksi mielikuvaksi mikäli henkesi kaupalla synnytät pakkoluomuillen. Eikä ehkä välttämättä silloinkaan jos otat epiduraalin etkä ole ehtinyt tuntemaan vielä mitään kipua tai edes antanut itsellesi mahdollisuutta supistuksista selviämiseen.

(Tämä perustuu siihen mitä olen lukenut muiden kokemuksista. "Ei ehkä olisi pitänyt ottaa epiduraalia niin aikaisin, oisin saattanut pärjätä ilmankin" on mun silmiini useimmin osunut sellaisena hampaankoloon jäävänä asiana synnyttäjiltä)

 

 

 

 

Mä itse suosin sellaista "kipukynnyksen kasvattamista" tiettyyn rajaan saakka. Siis "katson vielä yhden supistuksen" ja sitten vertaan sitä edelliseen tai aiempiin. Onko se pahempi, lievempi vai samanlainen. Usein tietyn pisteen jälkeen se voima onkin ihan samanlainen kuin hetkeä aiemminkin. Kipu ei siis automaattisesti vain kasva ja kasva loputtomiin. Usein siinä vaiheessa myös alkaa oppimaan sen kuinka juuri näin voimakkaan supistuksen mukana täytyy kulkea kun niitä tulee muutama..

Ja se ettei yritä lopettaa kipua (siis ajatuksilla, jännittämällä ja muuten taistelemalla vastaan.

 

En ole ehdoton lääkkeetön synnyttäjä, olin valmis ottamaan sen jos siltä tuntuu. En kuitenkaan tarvinnut kummassakaan synnytyksessäni.

Koskaan se epämukavuus ei ylittänyt sietokykyä, eikä oikeastaan koskaan tuntunut edes pahalle. En siis tuntenut kipua lainkaan, tunsin vain epämukavuutta (joka omasta mielestäni kuuluu synnytykseen ja näin ollen se oli helppoa hyväksyä).

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun mielestä ei kannata ennen synnytystä lyödä mitään lukkoon, vaan katsoa mitä eteen tulee. On hullun hommaa kärvistellä ilman puudutteita, jos homma ei etene eikä enää itse kestä. Vaikka edellinen epiduraalikokemus on huono, niin seuraavalla kerralla kokemus voi olla positiivinen. Synnytykseen kannattaa mennä siis avoimin mielin.

 

Mä otin ekassa synnytyksessä epiduraalin. Olin silloin ehkä 6-7 cm auki (en muista enää tarkkaan), mutta avauduin sen jälkeen hyvin reippaasti ja ponnistaminen oli kivutonta puudutteen vuoksi. Se tosin vaikeutti, etten tuntenut kunnolla supistuksia, mutta vauva saatiin kuitenkin kohtuudella ulos eikä ponnistusvaihe venynyt.

 

Toisessa synnytyksessä oli onni onnettomuudessa, että luonto päätti puolestani. Siinä vaiheessa, kun pyysin epiduraalia (tällöin supistuksia tuli tauotta) olinkin jo kokonaan auki ja pääsin ponnistamaan. Ponnistaminen oli helpompaa, kun niihin sai supistuksista voimaa, mutta kyllä se oli myös ihan hirveän kivuliastakin. Olin tilanteesta melko järkyttynyt, koska luulin ehtiväni saada epiduraalin ja jouduinkin yhtäkkiä synnyttämään ilman puudutteita. Vauva tuli kuitenkin nopeammin ulos kuin ekalla kerralla eikä synnytyksestä jäänyt traumoja.

 

Näin jälkikäteen ajatellen minulle on tässä kolmannessa synnytyksessä melkein ihan sama, saanko epiduraalin vai en. Toivon, että pärjäisin ilman, mutta en surkuttele, jos se joudutaankin laittamaan. Synnytyksen kestää ilman puudutteita, mutta ei ole häpeä ottaa niitä käyttöön, jos tuntuu ettei enää kestä. Esikoisen synnytys ei kestänyt kuin seitsemisen tuntia (käynnistettynä), mutta en silti koe olleeni huono, etten sitä aikaa kestänyt ilman puudutteita. Siinä vaiheessa, kun supistuksia tuli tauotta ja kipu sai aikaan pahoinvointia, epiduraali oli vain ihana lahja, joka antoi hetken hengähdystauon ja lopulta auttoi avaamaan loputkin kohdunsuun rippeet.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen samaa mieltä kuin edelliset, että en löisi mitään lukkoon ennen synnytystä ja tosiaan toisille sopii ja toisille ei.

 

Oma kokemus: Ensimmäisessä synnytyksessä sain epiduraalin ja se hiukan harmitti, kun kätilö sanoi että pyydä ajoissa, ennenkuin kipu on liian kova. No mähän pyysin. Silloin mulla kesti ponnistusvaihe kaksi tuntia josta ensimmäisen tunnin en tuntenut mitään tarvetta ponnistaa ja toisella tunnilla taas tunsin ja oli paljon helpompaa. Synnytys kyllä päättyi sitten lopulta sektioon.

 

Toisen synnytyksen toiveena oli mulla, että ei lääkkellisiä kivunlievityksiä. Toiveeni toteutui. Kalvot pysyivät ehjänä 9 cm:iin asti, joten kipu oli siihen asti todella siedettävää. Oli ihana kävellä synnytyssalissa ja nojailla tuoliin supistuksen tullessa. Samalla hyräilin. :girl_wink: Kun sitten kalvot puhkaistiin niin kipu räjähti todella kovaksi. Osasin tätä odottaa, joten en niin pelännyt. Huusin ja vaikeroin kyllä, mutta joka kerta ajattelin, että kyllä mä vielä yhden kestän, kohta tämä loppuu ja pääsee ponnistamaan. Ja eihän se kovin kauaa kestänyt (ajantaju sumeni, joten en osaa yhtään sanoa kuinka kauan). Oli ihana päästä sanomaan, että nyt ponnistuttaa. Mun mielestä ponnistusvaiheessa kipu ei ole sietämätöntä, kun siinä tavallaan ponnistaa sitä kipu vastaan ja se helpottaa. Tälläkin kertaa ponnistusvaihe kyllä kesti kaksi tuntia ja päättyi imukuppiulosauttoon. Mulla on molemmilla kerroilla ollut tarjontavirhe ja ongelmia pään laskeutumisessa. Siksi en halunnut mitään puudutuksia, kun pelkäsin, että tämäkään ei laskeudu jos en voi olla pystyasennossa. Ekan tunnin ponnistin passiivisesti seisaltaan ja sain vauvan hyvin laskeutumaan. Ekassa synnytyksessä minulla ei ollut tällaista mahdollisuutta epiduraalin vuoksi.

 

Jos meille joskus tulee kolmonen, niin kyllä yritän taas olla ilman lääkkellisiä kivunlievityksiä, koska pelkään taas tuota laskeutumisongelmaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

liikaa en minäkää suunnittelisi ja varsinkin "sitovat" päätökset jättäisin tekemättä.

Eka tuli sitten "luomuna", vaikka huusin ja kiljuin apuja. :rolleyes: Luonnollisuus menosta oli kuitenkin kaukana kun kyseessä oli käynnistys, joka ei ottanut tuulta alleen. Lopula synnytys alkoi ja supparit tuli tauoitta. Kuitenkaan minulla nämä käynnistetyt supparit saaneet etenemää aikaiseksi yhtään normiin ensisynnyttäjään verrattuna.

Epätoivo ja paniikki oli vallannut lopulta minun huoneeni. Olin 10cm auki ja kätilö tuli siihen tulokseen etten pysty enää toimimaan, joten vastoin sääntöjä nyt se epiduraali (miniannos) sitten annettiin, jotta saisin vähän levätä.

8h tauottomia suppareita (ei mitään luonnollista pikkuhiljaa kipeytymistä, vaan heti täysillä) on ihan äärettömän rankka kokemus.

 

(Epiduraali olisi annettu 4cm jälkeen, mutta anestesialääkäri ei päässyt paikalle.)

 

Ps. Mies on kieltäytynyt nyt osallistumasta käynnistettyyn synnytykseen, ja käytännössä vaihtoehdot ovat luonnollinen käynnistyminen tai ulos leikkaaminen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse lähdin toiseen synnytykseen sillä ajatuksella, että katotaan mitä tulee. Ensimmäisessä synnytyksessä ehdin saamaan oikeastaan ihan kaikki lääkkeelliset kivunlievitykset mitä vain tarjolla on. Kotona olin synnytyksestä ensimmäiset viitisen tuntia, jolloin mulla oli apuna ensin kuuma kaurapussi ja myöhemmässä vaiheessa sen lisäks liikkuminen ja synnytyslaulu (jota en silloin sen tiennyt edes olevan, se hyminä tuli vaan ihan luonnostaan), sairaalaan ajaessa apuna oli täysillä ollut perselämppäri ja se kaurapussi. Sairaalassa kaurapussikin jäi ottamatta saliin asti mukaan. Kätilö kyseli kivunlievitysvaihtoehdoista pariin otteeseen, mutta en halunnut muuta kun ilokaasua. Ei me siä salissa ehditty oleenkaan kun vajaa tunti kun jo aloin ponnistaan, mutta missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että haluaisin jotain troppia. Viimeset ehkä kolme supistusta ennen ponnistusvaihetta oli sellasia, että tuli melkein kuolema, jolloin kätilö sanokin että nyt on sitten ihan viime hetket päättää ottavansa jotain, mutta sillon tiesin että homma on ihan kohta ohi, joten ei käynyt edes mielessä. Kunnes piti alkaa ponnistaan ja sitten ajattelin, että jaa niin tääkin pitäis hoitaa, tähän ehkä olis se puudutus voinu olla hyvä. Mutta ei sekään paha ollut, ponnistin reilun vartin ja sekin suju hyvin ilman lääkkeitä.

 

Eli kestoo synnytyksellä oli n. 7h ja selvisin ihan loistavasti ilman lääkkeitä. Ekalla kerralla en niin oliskaan tehnyt, tosin kestookin sillon oli kokonaisuudessaan reilu vuorokausi. En pidä jälkimmäistä synnytystä mitenkään onnistuneempana siks, että sillon en saanut (enkä halunnut) mitään puudutteita, mutta oon iloinen, että sellasenkin synnytyksen sain kokea. Jos vielä menisin synnyttään, niin ehdottomasti samoilla eväillä kun tokalla kerralla, mutta jos tulis olo, että pitää jotain puudutteita saada niin ottaisin ehdottomasti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

:lipsrsealed: Itselleni synnytyksen miettiminen ei ole vielä ole ajankohtaista (ensimmäinen neuvolakäynti vasta varattu), mutta kuitenkin olen ajattellut ruusunpunaisten lasien läpi että ilman lääkkeitä siellä salissa sitten ponnistaisin :grin: kun en normaalistikkaan mitään kipulääkkeitä popsi... Heh heh

 

Kiitos Jocely aiheen aloituksesta nyt minulla on yhdeksän kuukautta aikaa seurata muiden kokemuksia! Ja toki kiitos jo kokemuksensa jakaneille ja etukäteen kaikille niille jotka vielä vastaavat tähän ketjuun :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä lähdin synnyttämään esikoista toivoen, etten tarvitsisi puudutuksia (pelkään piikkejä ja varsinkin tippaa), mutta siinä vaiheessa, kun synnytys oli kestänyt 15 tuntia, enkä ollut nukkunut yli 30 tuntiin, enkä syönyt mitään 20 tuntiin, olin niin poikki, että päätin pyytää epiduraalin. Sain sit spinaalin ja se auttoi, kun sain torkkua 45 minuuttia ennen ponnistusvaihetta (olin jo täysin auki, kun puudutus laitettiin, mutta vauva ei ollut laskeutunut).

Toisella kerralla mulla oli lapsivettä jo mennyt ja näytti taas siltä, että avautumisvaihe kestäis taas kauan (oli 2 tunnissa avautunut vain sentin ja olin 4 senttiä auki), niin pyysin epiduraalin (olivat jo valmistelemassa antibioottitippaa). Ponnistamisen tarve tuli sit ennen kuin puudutus ehti vaikuttaa, eli alle tunnissa olin auennut täysin.

Jälkikäteen olen ajatellut, että toisella kertaa pyysin puudutuksen liian aikaisin, mutta sitä en silloin tiennyt. Ekalla kerralla se puudutus tuli hyvään saumaan ja olen jo miettinyt, olisko silloin pitänyt pyytää se aikaisemmin, kun synnytys junnasi paikoillaan...

 

Tosta ilokaasusta vielä. Mulla se maskin käyttö on auttanut keskittymään hengitykseen ja äänenkäyttöön. Toisen kanssa huomasin jossain vaiheessa, että se menee päähän ja pyysin kätilöä vähentämään ilokaasun suhdetta happeen (kätilö oli just lisännyt sitä vähän aikaisemmin kertomatta asiaa minulle). Mäkään en tykkää siitä olosta, että on pihalla. Se onneksi meni heti ohi, niin ei jäänyt huono maku suuhun ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kalvot pysyivät ehjänä 9 cm:iin asti, joten kipu oli siihen asti todella siedettävää. Oli ihana kävellä synnytyssalissa ja nojailla tuoliin supistuksen tullessa. Samalla hyräilin. :girl_wink: Kun sitten kalvot puhkaistiin niin kipu räjähti todella kovaksi. Osasin tätä odottaa, joten en niin pelännyt. Huusin ja vaikeroin kyllä, mutta joka kerta ajattelin, että kyllä mä vielä yhden kestän, kohta tämä loppuu ja pääsee ponnistamaan. Ja eihän se kovin kauaa kestänyt

 

Yks synnytys vaan takana, ilman lääkkeellistä kivunlievitystä ja kokemus aika sama kuin Nefericalla, ainoa tosi tuskanen vaihe oli kalvojen puhkaisun ja ponnistusten välinen aika. Itse en tuota vaikutusta osannut odottaa joten jouduin hetkeksi paniikkiin enkä enää ollut "tilanteen herrana". Siitä on jäänyt se epätoivo mieleen. Mutta se mikä auttoi tuon vaiheen kestämään oli että synnytysvalmennuksessa oli ollut puhetta siirtymävaiheesta (transition stage, ykkösvaiheesta kakkoseen) joten ajattelin että tämä on nyt varmaan se ja puol tuntia kun vielä jaksan (valmennuksessa sanottu että tuon pidempään se ei kestä grin.gif ) niin pääsen ponnistamaan. Ponnistusvaihe oli synnytysaltaassa, ja omasta mielestä oikeestaan helpoin vaihe koko synnytyksestä kun sai itse aktiivisesti viedä asiaa eteenpäin. Kätilöt neuvoi ja ohjeisti tosi vähän synnytyksen aikana, ihan sain omaan tahtiin mennä, olivat tukena vaan. Avautumisvaiheessa olin paljon liikenteessä ja välillä lepäilin kylpyammeessa. Vesi lievensi kipua tehokkaasti.

 

Vaikka kaikki näin hienosti menikin niin nyt kun toinen on suunnitelmissa niin vähän mietin että pitäskö vetää kaikki tropit ens kerralla, olis se sen verran *tanallista se supistuskipu...

 

edit. Niin ja toiveena oli alunperinkin mennä ilman lääkkeitä ja synnyttää altaaseen (kun mikään lääke ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta), mutta avoimin mielin olin että jos ei mene suunnitelmien mukaan niin samapa tuo. Mun mielestä tämä kivunlievitysasia on vähän sellanen että kaikki vaihtoehdot on huonoja ja niistä sitten pitää joku vaan valita. Ja sitten kaiken pohdinnan jälkeen voi asiat mennäkin ihan toisin.

 

 

 

Edited by Salia

Share this post


Link to post
Share on other sites

Josko kertoisin omaa kokemusta :)

 

Esikoisen aikana supistukset alkoivat siis 3.30 ja olivat suhteellisen säännöllisiä ja kipeitä heti alkuun. Niiden kanssa pärjäsi kuitenkin. Miehelle tiesin heti sanoa että tänään synnytetään, mutta en halunnut kiireellä lähteä sairaalaan. Kun oli kerran arki päivä niin odottelimme klo 8 asti että neuvolaan tuli terkka paikalle. Soitin ja kysyin voiko hän katsoa mikä tilanne on että ei turhaan lähdetä tunnin ajomatkaa tekemään jos ne sitten laittaakin kotiin (näin kävi pari päivää ennen itse synnytystä kun mua supisteli aika lujaa ja mentiin näytille). Olin kahdelle sormelle auki ja kanavaa 1cm jäljellä. Saimme jo luvan lähteä sairaalaan mutta en halunnut vieläkään lähteä siinä pelossa että kotiin ne meidät laittaa. Sairaalaan lähdimme klo 10 ja siellä olimme klo 11. Tämän ajan kotona pärjäsin kuumalla suihkulla ja saunalla. Autoon otin kuuman kauratyynyn. Sairaalaan päästyä olin edelleen 2 sormelle auki mutta kanavaa ei enää ollut. Menimme miehen kanssa käymään kanttiinissa ja klo 13 pääsin kylpyyn ja kuumaan suihkuun. Siellä olin klo 15 asti. Sitten mentiin saliin missä opettelin ottamaan ilokaasua. Olis etukäteen päättänyt etten missään nimessä ota sitä kun siitä tulee kuitenki huono ja sekava olo, mutta kyllä sitä siinä vaiheessa otti kaiken avun vastaan eli ei tosiaan kannata päättää mitään totaallisesti etukääteen. Ilokaasu toi mulle avun ja sain pieniä aikoja jopa torkahdeltua. Klo 16 aikoihin sain kipulääkkeen piikkinä reiteen ja se helpotti niinkin paljon että sain hetken nukuttua. Klo 18 meidät vastaan ottanut kätilö tuli sanomaan heippa kun vuoro päättyi. Siinä vaiheessa olin aika kipeä ja otin ilokaasua paljon ja sen määrää nostettiinkin pikkuhiljaa. Klo 21 tuli yökkö kätilö käymään ja olin tosi kipeä ja aloin kyselemään epiduraalin perään. Lääkäri pyydettiin käymään katsomaan että missä vaiheessa puhkaistaan kalvot. Lääkäri tuli joskus klo 22 aikaan ja olin vasta 4cm auki :girl_impossible: kalvot puhkaistiin ja sen myötä myös supistukset koveni todella paljon. Ilokaasua otin aina kun tuli supistus ja se vei siitä pahimman kärjen pois. Kalvojen puhkaisusn jälkeen epiduraali tilattiin, mutta sitä ei alkanut kuulumaan ja sitten mulle kerrottiin että anestesia lääkäri oli mennyt leikkaukseen ja lääkäri tämän mukana eli nyt oli vaan odotettava. Kalvojen puhkaisusta ei mennyt kuin muutama hassu minuutti kun olinkin jo 10cm auki ja sainki alkaa ponnistamaan eli epiduraalia ei ikinä laitettu. Käännyin puoli istuvaan sentoon ja aloin ponnistamaan. Tässä vaiheessa supistusten laatu muuttui ja niiden välissä ei tuntunut miltään, ihanan autuas olo. Ponnistamiseen keskityin niin paljon etten tuntenut kipua ja epäilen että olin jo niin turta siihe kipuun ja kasvanut siihen että en myöskään siki kokenut ponnistusta kivuliaaksi. Väliliha liekattiin ja sitä toimenpidettä en edes huomannut. Ponnistaminen keski 23min ja oli hetkessä ohi ja itsestä se tntui 10 minuutilta kun kipua oli kestänyt jo monta tuntia. Istukka tuli pian pojan jälkeen.

 

Nyt seuraavaa synnytystä kun mietin niin haluaisin mennä taas ilman epiduraalia/spinaalia koska musta ittestä tuntuu että osasin myös siksi ponnistaa oikeaan suuntaan kun ei ollut ihan turta alapää. Ainut mikä itseä pelottaa, jännittää ja ahdistaa on se että kuinka kestä taas sen viimeisten isojen supistusten tuoman kivun. Mutta yritän olla ajattelematta itse synnytystä ja yritän mennä sinne taas vähän soitellen sotaan niin kuni esikoisen aikana ja pitää avoimen mielen. Toivottavasti tästä oli jotain hyötyä :girl_smile:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Paljon asiallisia kommentteja, ja samaa mieltä olen minäkin että mitään ei kannata lyödä lukkoon etukäteen, kun koskaan ei tiedä mitä se luonto on synnytyksen saralle suunnitellut :girl_wink: Tietty valmistautua kannattaa mutta avoimin mielin.

Oman kokemuksen perusteella olen kyllä eri mieltä tuosta kipukynnyksestä, että se ei välttämättä ole niin sanottu että jollakin on korkea ja jollakin matala kipukynnys. Uskon että valmistautumalla ja etukäteen harjoittelemalla siihenkin voi vaikuttaa ihan itse.

 

Mulla käynnistettiin eka synnytys ja useiden eri kipulääkkeiden (ilokaasu, petidiini ja epiduraali) tehokaan ei vienyt kipua pois hetkeksikään. Koko synnytys alusta loppuun oli todella kivulias enkä oikein osannut ajatella muuta kuin että halusin kivun ja tuskan loppuvan.

 

Toinen synnytys käynnistyi itsekseen ja olin kotona niin pitkään kuin pystyin. Pärjäsin hyvin jumppapallon ja kauratyynyn avulla. Olin etukäteen opiskellut paljon hypnosynnytyksestä ja tehnyt erilaisia rentoutusharjoituksia joilla pystyin rentouttamaan kroppani aina supistuksen tullessa. Näin kipu ei saanut ylivaltaa, eikä se oikeastaan edes tuntunut kivulta vaan enemmän sellaiselta positiiviselta työstämiselta.

Uskon siis vahvasti että omalla toiminnallaan voi vaikuttaa siihen miten kipeää se käy. Jos pelkää supistusta etukäteen, vetää se automaattisesti koko kropan jännitystilaan ja erittää adrenaliinia joka taas jännittää lisää.

 

Olin kotona noin 9 tuntia supistusten alusta kunnes lapsivesi meni. Sitä ennen ei tullut yhtään oikeasti kipeää supistusta, ja olinkin yllättynyt kun yhtäkkiä alkoi ponnistuttaa, tuli hieman kiire sairaalaan :grin: Just ennen vesien menoa mietin vielä että taisin tilata äitini esikoista vahtimaan ihan turhaan, ei tästä mitään synnytystä vielä tule. Tietysti jos olisin tiennyt miten lähellä synnytystä oltiin, olisin lähtenyt sinne aiemmin (ehdin olla sairaalassa vartin kun lapsi oli syntynyt) mutta olen varma että tuo kotona olo auttoi myös rentoutumaan, kun en mennyt sairaalaan 'potilaaksi'. Heiluin täällä just niin kuin itse halusin. Söin ja join kun siltä tuntui, lepäsin tai touhusin oman tuntemukseni mukaan.

 

Ai niin, jouduinhan mä ottamaan ilokaasua ja jotain särkylääkettä jälkisupistuksiin, ne kun olivat nyt toisella kerralla ihan tautisen kipeät!

Edited by pom

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla oli toiveena luomusynnytys ja olin siihen valmistautunut hyvin sekä lukemalla että miettimällä ja treenaamalla liikkumista ja erilaisia asentoja. Meillä oli myös kokenut doula mukana synnytyksessä. Toiveena oli vesisynnytys tai ammeen käyttö ainakin avautumisvaiheessa.

 

No toisinhan se meni. Siinä vaiheessa kun pääsin saliin olin ollut nukkumatta jo vuorokauden, kotona supisteli hiljalleen sen vuorokauden ja kivun puolesta jaksoin siellä ihan hyvin. Synnärille tultaessa olin 3,5cm auki ja odottelimme tutkimushuoneessa että ammesali vapautuu. Saliin päästessä olin 4cm auki ja aluksi meni tosi hyvin liikkumisen, jumppapallon, hieronnan ja tens-laitteen avulla. 6cm kohdalla supistukset alkoivat koveta mutta koin kuitenkin että pääsin niihin mukaan eikä mua oikeastaan sattunut tässä vaiheessa. Ääntä aloin käyttää aika reippaasti. Vauvan pää oli hieman vinossa joten avautumisvaihe kesti ja kesti ja kesti... 7cm kohdalla lapsivesi meni ja otin ilokaasun avuksi. Tens-laite oli pakko ottaa pois koska mun kyljet kramppasi siitä, se oli jytkyttänyt mun selässä jo niin kauan. Amme oli jo täytetty valmiiksi mutta en päässyt sinne koska lapsivesi oli vihreää. Se oli aikamoinen pettymys ja kivut alkoi olla todella kovat, lopulta en jaksanut enää huutaakaan kun olin niin väsynyt ja kipeä. Olin junnannut siinä 7-8cm kohdalla yli tunnin ja sisätutkimus paljasti että kohdunsuun reunat olivat alkaneet paksuuntua uudelleen. Mentiin siis takapakkia, ja tuo paksuuntuminen oli ilmeisesti seurausta siitä virhetarjonnasta - vauvan pää painoi kohdunsuulle epätasaisesti. Tässä vaiheessa iski totaalinen epätoivo, pelkäsin jokaista seuraavaa supistusta ja tuntui etten jaksa enää yhtäkään. Olin valvonut noin 36 tuntia. Kätilö suositteli kivunlievitystä ja sitä halusin itsekin, koska musta tuntui että synnytys ei lopu koskaan ja halusin vaan levätä hetken. Sain epiduraalin vaikka olin jo sen 8cm auki. Kliseisesti sanottuna se oli taivas, nukuin pari tuntia ja sitten alkoi tuntua ponnistamisen tarvetta. En saanut ponnistaa jakkaralla tai pystyasennossa kuten olin toivonut sen vihreän lapsiveden vuoksi, kun kätilön piti päästä heti imemään vauvan hengitystiet. Ponnistin aluksi kontillani synnytyspöydällä mutta vauva ei laskeutunut tarpeeksi. Sitten vaihdettiin siihen perinteiseen puoli-istuvaan. Ponnistin reippaasti aina kun supisti eikä se tuntunut avautumisvaiheen supistuksiin verrattuna yhtään pahalta vaikka epiduraalin vaikutus oli jo lakannut. Tunnin ponnistettuani olin aivan loppu eikä vauvan pää ollut vieläkään syntynyt, tunsin kun se luiskahti ponnistusten välillä aina takaisinpäin. Lopulta päädyttiin imukuppiin ja sillä vauva syntyikin parilla vedolla. Istukkaa odoteltiin puolisen tuntia ja siinä mulla meni vielä 1,4 litraa verta. Olin kuitenkin tosi helpottunut että kaikki oli mennyt lopulta hyvin, etten joutunut sektioon tai istukan käsinirrotukseen ja että vauva oli koko ajan voinut mainiosti.

 

7cm asti kaikki meni niinkuin olin toivonut ja olen hirmu tyytyväinen etten ottanut epiduraalia ennenkuin oli ihan pakko. Ilman doulan tukea olisin tuskin jaksanut tuohonkaan asti. Ja olen myös tosi kiitollinen lääketieteelle ja epiduraalille että sain sen loppuvaiheeseen tueksi. Jälkeenpäin on välillä vähän harmittanut etten saanut luomusynnytystä kokea mutta samalla tiedän etten tuossa tilanteessa olisi jaksanut toimia mitenkään muuten.

 

Jos me pikkukakkonen saadaan niin aion taas yrittää luomuna niin pitkään kuin mahdollista, mutta jos ei taaskaan onnistu niin sitten ei. Ennen tätä ensimmäistä synnytystä olin harkinnut kotisynnytystä toiselle kierrokselle mutta nyt tämän kokemuksen jälkeen en sitä uskalla yrittää vaan menen ilomielin sairaalaan synnyttämään. Mulla kyllä ajatusmaailma muuttui tuon synnytyksen seurauksena, näin karrikoiden sanoen entisestä sairaalakammoisesta luomuhipistä tuli realistisempi ja luottavaisempi ihminen. Siitä kiitos ihanille kätilöille ja hoitajille sekä salissa että synnyttäneiden osastolla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Yks synnytys vaan takana, ilman lääkkeellistä kivunlievitystä ja kokemus aika sama kuin Nefericalla, ainoa tosi tuskanen vaihe oli kalvojen puhkaisun ja ponnistusten välinen aika. Itse en tuota vaikutusta osannut odottaa joten jouduin hetkeksi paniikkiin enkä enää ollut "tilanteen herrana". Siitä on jäänyt se epätoivo mieleen. Mutta se mikä auttoi tuon vaiheen kestämään oli että synnytysvalmennuksessa oli ollut puhetta siirtymävaiheesta (transition stage, ykkösvaiheesta kakkoseen) joten ajattelin että tämä on nyt varmaan se ja puol tuntia kun vielä jaksan (valmennuksessa sanottu että tuon pidempään se ei kestä grin.gif ) niin pääsen ponnistamaan.

 

Sama mulla. Ekassa synnytyksessä sain epiduraalin joka auttoi hienosti, ainoa huono puoli oli että sen vaikutus lakkasi ennen imukuppiulosauttoa. SE kipu oli sietämätöntä.

 

Tokassa synnytyksessä pärjäsin helposti supistuskivun kanssa kävellen, liikkuen, suihkussa, keinutuolissa ja ilokaasua hengittelin myös. Olin ajatellut että voisin ottaakin jotain kivunlievitystä, mutta kun tuli se tunne että sitä tarvitsen olin jo 9cm auki. Se viimeinen sentti ja siirtymävaihe on pahin ja melkein meinasi järki lähteä niissä viimeisissä supistuksissa. Niissä kyllä auttaa se tieto että ihan kohta saa (TÄYTYY PÄÄSTÄ!!!)ponnistamaan. Sitten kun sain kerättyä itseni siitä kaoottisesta tilasta ja tajusin että vauva tulee ulos NYT, niin loppui sujui kuin itsestään. Pari kunnon ponnistusta ja vauva syntyi. Ihan ihana kokemus oli olla ilman tippaletkuja ja katetrointeja ja neuloja.

 

Mutta eipä noista luomusynnytyksistä mitään kirkkaampaa kruunua itselleen saa. Jos tuntuu että kivun kanssa ei pärjää, niin kannattaa pyttää ajoissa kivunlievitystä. Hyvä ajattelutapa on että jos kestin tuon edellisen supistuksen, miksi en kestäisi seuraavaakin?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Epiduraalikin voi vaikuttaa eri tavalla samalla ihmisellä. Mun toisessa synnytyksessä (ensimmäinen oli sektio) epiduraali vei täysin kaiken tunnon, myös ponnistamisen tarpeen ja hidasti avautumista tunteja. Kolmannessa synnytyksessä sen sijaan sain epiduraalin jo vähän aikaisemmin (5cm vs. 7cm) kun en vaan kestänyt jo kahdeksan tuntia jatkuneita kipuja, mutta silti aukesin loppuun tunnissa ja ponnistamisen tarve tuli vahvana. Ponnistusvaihe 6 minuuttia.

 

En siis osaa sanoa mitään lääkkeettömään synnytyksee, kun itse en olisi sellaiseen pystynyt, mutta halusin vain sanoa, että synnytys voi mennä kivunlievityksest huolimatta toisin kuin edellinen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kalvot pysyivät ehjänä 9 cm:iin asti, joten kipu oli siihen asti todella siedettävää. Oli ihana kävellä synnytyssalissa ja nojailla tuoliin supistuksen tullessa. Samalla hyräilin. :girl_wink: Kun sitten kalvot puhkaistiin niin kipu räjähti todella kovaksi.

 

Tämä on myös yksi huomioitava seikka synnytyksen kivuliaisuudessa. Omissa synnytyksissäni kalvot on puhkaistu melko aikaisessa vaiheessa synnytyksen edistämiseksi, joten kipu on sitten ollut pitempään kovempaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä on hyviä ajatuksia ja pointteja aiheesta!

 

Itse en koskaan suunnitellut synnyttäväni "luomuna", mutta toinen lapsi syntyi sen verran vauhdikkaasti, että ei siinä ehtinyt kivunlievitystä saamaan... Mun selkä kerettiin kyllä pestä spinaalia varten, mut sit alettiinkin jo ponnistamaan. :rolleyes: Kuten tais olla jollain muullakin, myös mulla kaksi synnytystä on täysin vastakohdat toisilleen; ensimmäinen oli pitkä (20h) ja sain ties mitä kivunlievitystä, myös pari kertaa epiduraalin. Ne kyllä toimi, mutta epiduraalista johtuen en tuntenut juuri ponnistamisen tarvetta, joten koen että se hankaloitti sitä hommaa... Toinen synnytys taas oli tosiaan vauhdikas (1,5h sairaalassa ennen vauvan syntymää) ja ihan luomuna meni. Silloin järkytyin siitä, että mä tosiaan tein sen ilman mitään droppeja, mutta nyt kun odotan kolmatta, niin mielessä on kyllä käynyt, et jos koittais tämänkin synnyttää ihan vapaaehtoisesti ilman lääkkeitä... Katotaan, onko eri ajatukset sit, kun pääsee itse asiaan. :grin:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitoksia kaikille kommenteista! Ja lisää kokemuksia saa toki kirjoitella :grin:

 

Itsekään en mitään ole lukkoon lyömässä etukäteen, tilanteet kun muuttuvat ja ikinä ei voi tietää millainen synnytys on tulossa. Elättelen toiveita, että toinen tulisi nopeammin kuin ensimmäinen, vaikka mielestäni ei se esikoisenkaan synnytys mikään pitkä ollut (n. 15 h säännöllisistä supistuksista syntymään). Ja missään nimessä minulle ei mitään kammoja jäänyt synnytyksestä, vaikka ensimmäsiestä tekstistäni niinkin saattaa tulkita. Haluaisin asioiden etenevän nyt vain hieman eri tavalla, mutta mistäs minä toistaalta tiedän oliko ponnistusvaiheen pitkittymisen syy epiduraalissa vai voiko sama olla edessä ilmankin puudutteita (vauvahan oli mulla tosi korkealla, eli sekin varmasti vaikutti asiaan).

 

Ensimmäistä synnyttämään lähtiessäni minulla oli suunnilleen samanlaiset ajatukset kuin nyt, eli mennään luomuna niin pitkälle kuin jaksetaan. Saliin siirtyessäni olin kuitenkin niin väsynyt (viime unista oli jo toista vuorokautta), joten suostuin heti kätilön ehdotukseen epiduraalista, että saisin vähän aikaa levätä (kätilö siis sanoi, että lapsi on niin korkealla että ponnistusta joudutaan odottamaan useampi tunti). Nyt siis samoin ajatuksin, varsinkin jos vauva olisi vähän suotuisimmissa asemissa, että voisi olettaa ponnistusvaiheen olevan lyhyempi. Mutta en minäkään pidä itseäni mitenkään epäonnistuneena, vaikka lääkkeisiin turvauduinkin (vaikka toivoinkin muuta).

 

Kipukynnyksestä, mun käsittääkseni itse kipukynnys on varmaan kaikilla aika lähellä toisiaan, mutta se suhtautuminen siihen kipuun vaihtelee runsaastikin. Onneksi pidän itseäni aika "hyvänä" kivun käsittelijänä, ainakin niistä supistuksista jotka koin ennen epiduraalia selvisin ihan hyvin rentoutumisharjoituksia apuna käyttäen. Tai sitten aika on kullannut muistot... Ja tokihan synnytyskipu on ihan erilaista kuin mikään muu kipu, sillä on sentään selvä päämäärä ja sen tietää loppuvan jossain vaiheessa.

 

Kaikenkaikkiaan täytyy kyllä sanoa, että kaikesta huolimatta odotan silti synnytystä innolla, enkä vain pelkästään sen vauvan takia. Kyllä musta siinä on jotain taikaa siinä itse synnytyksesäkin. Tosin mä olenkin ehkä vähän outo, muutenkin kun viihdyn sairaalaympäristössä tosi hyvin ja haaveilen siitä sairaala-ajastakin... :grin:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla alkoi supistukset aamuyöllä klo 5 aikoihin ja ne oli oikeastaan heti säännölliset. Ei kyllä mitenkään kivuliaat. Sairaalaan lähdettiin, kun mies kotiutui yötöistä ja sairaalassa oltiin klo 9 aikaan. Sinänsä kotona olisi voinut olla pidempäänkin, mutta eivät kotiinkaan lähettäneet. Siinä vaiheessa olin sormelle auki.

 

Supistukset muuttuivat kivuliaiksi, mutta sen kesti, koska kipua ei tuntunut kuin supistuksen aikana. 12 tuntia sairaalan tulon jälkeen olin kahdelle sormelle auki, eli edistystä oli tapahtunut kokonainen sentti! :girl_impossible: Mulle oli tarjottu kipupiikkiä jo aiemmin, jotta olisin saanut levättyä vähän, mutta en kokenut sitä silloin tarpeelliseksi. Ja takaraivossa oli neuvolan ohjeet siitä, että lääkitys saattaa pitkittää synnytystä.

 

Klo 22 aikaan pyysin piikin, kun aloin olla aika väsynyt. Se sitten rentoutti niin paljon, että piti samantien oksentaa koko mahan sisältö lattialle. :girl_sigh:

 

Puolen yön aikaan aloin kysellä, voisiko vielä saada jotain apua kipuun. Siinä vaiheessa olinkin sitten yllättäen jo 6 cm auki ja lapsivedet meni siinä samalla, joten lähdimme synnytyssaliin. Salissa sain ilokaasua, kun tuntui, että supistukset olivat muuttuneet kivuliaammiksi. Johtunee tuosta lapsiveden menosta. Klo 01 aikaan sain alkaa ponnistaa ja noin 50 minuutin päästä tyttö syntyi. Supistuksia jouduttiin ponnistusvaiheessa avittaa tipalla, koska ne meinasivat loppua.

 

Jälkeenpäin ajateltuna, mun olisi ehkä ollut hyvä ottaa petidiini-piikki jo aiemmin, koska se olisi rentoutumisen myötä saattanut edistää synnytystä. Mutta tosiaan takaraivossa oli neuvolan sanat synnytyksen mahdollisesta pitkittymisestä...

 

Mitään en ollut suunnitellut etukäteen vaan ajatus oli mennä tilanteen mukaan. Synnytys oli minulle hyvä kokemus ja epparin parannuttua tuli jo mieleen, että haluaisin kokea synnytyksen vielä toisenkin kerran. No, joulukuussa se on nyt sitten taas edessä, jos kaikki menee hyvin. :girl_wink:

Edited by Manla

Share this post


Link to post
Share on other sites

En jouda lukemaan koko ketjua, mutta siltä varalta että ei joku sanonut jo, täytyy lisätä meidän kätilön sanoma: lääkkeettömyys on hyvä tavoite, mutta jos sitä jahdataan niin pitkälle, että äiti ei kivun takia pysty yhtään rentoutumaan, synnytyksen eteneminen vaarantuu jo siksi. Eli ideologia ei hänen mukaansa saisi olla se, että ei lääkkeitä missään tapauksessa, vaan että just sen verran lääkkeitä, että saa oltua ja sopivasti ponnistettua ja rentouduttua ja muuten oltua, mutta ei enempää. Käytännössä toki sen hakeminen voi olla vaikeata, eikä oikeasti lapsi mene pilalle siitä, jos ei ihan kohdalleen osuta, mutta noin ihanteena. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä olen synnyttänyt kummatkin lapset pelkän ilokaasun voimin ja se on ollut mulle ainakin tarpeeksi riittävä tuki ja turva. Sai jotain tekemistä kun pahin kipu tuli ja oli johon mihin tukeutua, kun piti siitä naamarista kiinni. ;) Jos kolmas synnytys joskus tulee eteen niin toivon ihan samanlaista eli pelkkä ilokaasu. Ihan luomuna en kyllä välttämättä uskaltaisi, sillä kokisin tarvitsevani jotain...

 

Mulle ilokaasusta tuli sellainen "olen nousuhumalassa" -fiilis ja vaikka ei poistanut kipua niin teki sen siedettäväksi. Ilokaasu poistuu aika nopeasti eli ei sitä fiilistä kovin kauan kestä...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei kai se luomusynnyttäminen ole sen ihailtavampaa tai typerämpää kuin lääkkellinenkään (viitaten topicin alaotsikkoon), synnytykset on erilaisia eikä etukäteen (tai kukaan ulkopuolinen) voi oikein tietää, miten tarpeellista kipulääkitys on. Mitaleja ei kenellekään synnytyksistä jaeta, ja tärkeintähän on saada vauva turvallisesti maailmaan.

 

Itse toivoin luomusynnytystä ja se oli mahdollinen, koska niin moni asia meni kohdalleen. Synnytyksen kesto ensimmäisistä supistuksista oli vain reilut seitsemän tuntia, ja avautuminen eteni koko ajan reippaasti. Supistusten aikana keinuttelin kotona keinutuolissa, kävelin ympäri asuntoa, käytin kaurapussia, suihkuttelin ja "venyttelin" ovenkarmeissa, eli olin käytännössä koko ajan liikkeessä. Supistukset olivat vahvoja, mutta niiden kanssa oli helpompi olla, kun ei tarvinnut olla paikallaan. Uskon, että liikkuminen varmasti edisti synnytystä sen lisäksi, että se helpotti oloa. Inhottavilta supistukset tuntuivat automatkalla sairaalaan (joka onneksi kesti vain viitisen minuuttia) ja osastolle tultua käyrillä maatessa, kun en päässyt liikkumaan.

 

Sairaalalla pääsin pyynnöstä käyriltä ammeeseen, joka vei supistuskivuilta voiman ja pystyin todella rentoutumaan vajaan tunnin verran ja olo oli ihana. Ammeesta noustua supistukset alkoi olla jo epämiellyttäviä, mutta pääsinkin siitä sitten suoraan saliin ja melkein heti ponnistamaan, eli kyse oli siitä viimeisestä sentistä ja aikana hyvin lyhyestä ajasta. Ponnistaminen ei sattunut ollenkaan lääkkeettömyydestä huolimatta vaan oli itse asiassa helpotus, kun sai käyttää supistusta hyödyksi ja olla aktiivinen. Ponnistusvaihe kesti suhteellisen kauan (puoli tuntia? tunnin? en muista), mutta ei tuntunut siinä "työskennellessä" ollenkaan pitkältä. Yhteensä ehdittiin olla sairaalalla 3,5 tuntia ennen lapsen syntymää (kysymyksessä siis esikoinen).

 

Mä toivoin luomusynnytystä osaksi siksi, että pelkäsin epiduraalin pysäyttävän synnytyksen tai vievän esim. jaloista tunnon. Halusin, että mulla on mahdollisuus liikkua. Mä olen myös tosi piikkikammoinen ja ajatus epiduraalin laitosta, neuloista ja kaikenmaailman letkuista on aika kammottava. Ilokaasua en halunnut ottaa siksi, etten halunnut "pöhnää" ja tunnetta kontrollin menetyksestä. Pelkäsin myös, että ilokaasu tekisi pahoinvoivaksi. Silti lähdin synnytykseen avoimin mielin ja päätin katsoa, miten pitkälle pärjään ilman lääkkeitä. En missään vaiheessa ollut ehdottomasti kipulääkitystä vastaan, eihän sitä voi tietää mitä on edessä. Jos olisin joutunut kärvistelemään jo alkuvaiheesta asti samanlaisissa kivuissa kuin juuri ennen ponnistusvaihetta, olisin kiljuen pyytänyt kaikki mahdolliset lääkkeet.

 

Mä olen sitä mieltä, että itse kestin synnytyskipua paremmin kuin ehkä jotain muuta kipua, koska sille on olemassa selkeä "syy", ja siitä tiesi, että se vie kohti päämäärää ja myös loppuu, kun vauva on syntynyt. Kipu oli toki välillä ikävää mutta kuitenkin luonnollista eikä sietämätöntä kuin ehkä ihan juuri ennen ponnistusvaihetta n. kolmen supistuksen ajan. Olin myös harjoitellut rentoutumista ja äänenkäyttöä kivunlievityksen apuvälineenä, ja ajattelin kipeimpien supistusten aikana hengitystä kivun sijaan. Amme oli aivan ehdoton rentoutukseen, ja meillä oli myös ihana, tsemppaava kätilö, joka piti hyvää fiilistä yllä. Mulle jäi synnytyksestä positiivinen fiilis ja jos joskus toiselle kierrokselle lähdetään, ihan mielelläni lähtisin uudestaankin lääkkeettömälle linjalle, jos vaan olosuhteet sallii.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on kaksi synnytystä takana joista ensimmäinen kivunlievityksellä ja toinen ilman. Esikoisen synnytyksen yhteydessä pyysin epiduraalin joka menikin sitten spinaaliksi. Itse synnytyksen aikana tästä ei ollut haittaa, kivut hävisivät ja sain levättyä ennen ponnistusvaihetta, jalat tosin menivät sen verta veteliksi että en esim. uskaltanut kokeilla synnytysjakkaraa jota olin aiemmin suunnitellut kokeilevani. Supistukset myös heikkenivät loppua kohden ja oksitosiinitippaa jouduttiin koko ajan suurentamaan. Ponnistusvaihe ensimmäisessä synnytyksessä taisi olla siinä tunnin tietämillä ja eppari jouduttiin leikkaamaan. Spinaali aiheutti synnytyksen jälkeen spinaalipäänsäryn eli aina kun nousi pystyasentoon iski ihan kamala pääkipu. Spinaalipäänsärkyä jouduttiin hoitamaan kahteen otteeseen veripaikalla, toisen kerran jo kotiutumisen jälkeen. Tästä jäi sitten jonkinasteinen kammo selkäytimeen annettavia puudutteita kohtaan vaikka anestesiologi kyllä sanoi että se että näin on käynyt kerran ei tarkoita että toistamiseenkin näin kävisi. Mutta kuitenkin, päätin että jos vaan suinkin kykenen mahdollisen toisen lapsen synnyttämään ilman kivunlievitystä niin sen myös teen.

 

Toisen lapsen raskausaikana perehdyin huomattavan paljon enemmän synnytykseen ilman lääketieteellistä kivunlievitystä ja uskon että tämä osaltaan auttoi paljon kun osasi asennoitua kipuun eri tavalla. Olin päättänyt että mahdollisuuksien mukaan pyrin synnyttämään ilman puudutteita mutta en lähteny mitenkään fanaattisesti laitokselle vaan tilanteen niin vaatiessa olin valmis lääketieteellistä kivunlievitystä käyttämään. Kivunlievityksenä toisessa synnytyksessä minulla toimivat kuuma suihku ja amme jonne poikamme myös syntyi. Sain myös aquarakkuloita alaselkään, jossa pahin kipu oli. Näistä en muuten ole varma, nämä taidetaan kuitenkin luokitella lääketieteelliseksi kivunlievitykseksi? Viimeiset supistukset ennen ponnistusvaiheen alkua olivat täyttä tuskaa ja sanoinkin jo miehelleni että nyt on kyllä pakko saada jotain vahvempaa. Mutta kyseessä olikin sitten se viimeinen sentti jonka avautuminen tietääkseni on se kaikkein pahin. Ponnistaessani tunsin selvästi lapsen pään ja missä kohdassa se oli tulossa, toisin kuin ensimmäisessä synnytyksessä vaikka silloinkin olin kuvitellut että ponnistusvaiheessa ei kivunlievitys enää toiminut :girl_haha: Epparia ei tällä kertaa jouduttu leikkaamaan eikä pahoja repeämiä tullut. Oma olo oli myös synnytyksen jälkeen paljon parempi ja olisinkin ollut valmis lähtemään kotiin vaikka saman tien :girl_crazy:

 

Omalta kohdaltani voisin siis sanoa että minulle ns. luomusynnytys sopi paremmin kaikin puolin. Mutta kuten monet täällä ovatkin jo kirjoittaneet, jokainen tavallaan, ei se että synnyttää ilman lääketieteellistä kivunlievitystä tee siitä äidistä yhtään parempaa kuin kaikki tropit ottaneesta. Itsekin olisin kyllä ottanut kaiken avun vastaan jos olisi tullut tunne että nyt ei vaan enää jaksa. Sehän on myös ihan tosiasia että joskus se että äidillä on todella kovat kivut eikä pysty sen takia rentoutumaan voi hidastaa synnytystä. Jos kuitenkin meille ikinä kolmatta lasta tulee niin aion kyllä luomuna yrittää synnytystä silloinkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä olin ennen synnytystä päättänyt, että epiduraalia en halua vaikka mikä olisi, koska pelkään piikkejä aivan hysteerisesti ja olin aivan varma että kestän kyllä kaikki kivut valittamatta, kunhan ei vaan mitään piikkejä pistellä...

 

Mutta ne supistukset, jo heti alkuun mietin että voi luoja tää on ihan kamalaa enkä kestä enää yhtäkään, viimeisten kohdalla olin jo varma että hengissä en selviä :rolleyes: Siinä vaiheessa kun ilmoitettiin että nyt ois 3cm auki ja saat epiduraalin jos haluat, niin kyllä kummasti katosi kaikki piikkipelot ja ulisin että joojoo kaikki tänne ja vähän äkkiä sittenkin :lol: Lapsivedet meni kuitenkin melkein heti sen jälkeen kun anestesialääkäriä lähdettiin hakemaan, ja siinä vaiheessa kun lääkäri tuli 10min myöhemmin paikalle, niin todettiinkin että ei tässä mitään epiduraaleja keritä antamaan kun ruvetaankin ponnistelemaan.

 

Sinällään mulla oli siis aika helppo synnytys, nopea mutta sen takia melko raju kun kaikki tapahtui niin äkkiä ettei oikein kerennyt missään vaiheessa valmistautua mihinkään ja yhtäkkiä vaan ilmoitetaan että vauva syntyy muuten sit ihan kohta... Toista lasta mulle tuskin enää tulee, mutta jos tulisi ja vaikka ensimmäisen luomuna synnytinkin ja tiedän että senkin pystyn kestämään (ainakaan jälkeenpäin ajateltuna B)), niin olisin silti valmis ottamaan tarjottavat kivunlievitykset. Tiesin kyllä, että mulla on aika matala kipukynnys, mutta en silti etukäteen olisi osannut arvata miten kipeetä ne supistukset teki, itse synnytys oli supistuksiin verrattuna ihan lastenleikkiä ^_^

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now