Synnytyksen jälkeinen masennus

[Nerppa]

Mulla synnytyksen jälkeinen masennus laukaisi kaksisuuntaisen mielialahäiriön johon mulla on geeneissä suuri rasite.

Sain aika lapsen ollessa n. 6kk apua neuvolasta mutta muutamaan terapeutin vastaanottoa lukuunottamatta jäin tyhjän päälle. Nyt viimein tajusin että jotain on tehtävä! Hakeuduin omakustanteisesti yksityiselle jossa hän teki tämän bibo diagnoosin ja laittoi lähetteen psykiatrian poliklinikalle.

Olen syönyt milentasaajaa pari kuukautta ja oloni on parempi kuin ikinä!

Olin aikaisemmin todella vastaan lääkitystä, pelkäsin enkä tiennyt niistä tarpeeksi. Mutta nyt kun olen kokenut mitä hyvä ja toimiva lääkitys voi paraimmillaan olla ja minulle tuoda olen todella iloinen että uskalsin hakeutua hoitoon.

 

Kaikkien tarinat koskettavat, tuntuvat niin tutuilta...

Vaikka olo on parempi kaikinpuolin, ei se syyllisyys ja itsensä piiskaaminen taida ihan hetkessä helpottaa. Yritän keskittää voimavarani nyt ennemmin siihen että olen pojalleni vihdoin se äiti jota hän tarvitsee ja jollainen olen itse aina halunnut olla. Mennyt on mennyttä enkä koskaan sitä voi muuttaa, muuta kuin hyväksymällä itseni ja sairauteni, omassa mielessäni.

 

Voimia kaikille masennuksen kanssa kamppaileville ja siitä jo ehkä hieman selvinneille.

Muistakaa että elämä alkaa nostaa päätään kun te niin päätätte

[Rae]

Tiedättekö mikä on kohtalaisen koomista? Mä käyn noin kuukausittain psykologin luona juttelemassa meidän esikoisesta. Viime kerralla piti puhua mun jaksamisesta, mutta sekin kerta meni pojan asioissa, samoin tulevat 4 kertaa. Eli vaikka mä käyn psykologin pakeilla liki säännöllisesti, ei mun asioita siellä pystytä kuitenkaan hoitamaan. Luonnollista joo, tietty, mutta myös jokseenkin kuvaavaa.

[Sheanya]

Täällä lokakuisen tyttösen äiti ilmoittautuu myös eli torstaina menin käymään neuvolapsykologilla ja todettiin jonkin asteinen synnytyksen jälkeinen masennus. Hulluinta koko touhussa on se, että mielialat vaihtelee todella herkästi ja siis kaikki päivät eivät ole hyviä tai huonoja, mutta kun sattuu huono päivä, niin kaikki tuntuu todella turhalta, synkältä ja olo on todella surkea ja yksinäinen. Meillä on siis reilu 3kk ikäinen tyttö ja hän on meidän esikoisemme.

 

Ajoissa onneksi osasin hakea apua, sillä aiemmista masennuksista tutut oireet alkoivat nostaa päätään ja oli helpo tajuta mistä on kyse. Toki pelko siitä, että tyttö otettaisiin masennukseni takia pois oli suuri ja siksi en hakenut heti apua (eli joulukuussa) vaan vasta nyt ihan hetki sitten. Pitäisi nyt sitten päättää, että otanko uni- ja mieliala/masennuslääkityksen terapian tueksi.

[Mango]

^Hienoa, että olet hakenut apua! Onneksi synnytyksen jälkeiseen masennukseen suhtaudutaan vakavasti ja apua saa hyvin herkästi. Eikä lasta oteta vanhemmiltaan masennuksen takia pois, olet varmasti tyttäresi paras äiti masennuksesta huolimatta. Mielialalääkitystä voin omasta kokemuksesta suositella, jos terapia ei auta. Nykyään ne ovat turvallisia imetyksenkin aikana ja ainakin omalla kohdallani ahdistusoireet loppuivat viikossa.

[wilmusti]

Mua jäi kiinnostamaan tuo sivusto aal. Siis alkoholistien aikuiset lapset. Mitenkähän tän nyt muotoilis... siis tarvitseeko olla uskossa, kun sinne menee, koska kovin paljon tuolla sivustolla hoetaan Jumalaa tai muuta uskoon liittyvää..? Koska mua ei toi uskonnon tuputtaminen kiinnosta, vaikka muuten voisinkin mennä.. Entä kun noita ryhmiä järjestetään aika kaukana omalta paikkakunnalta, niin voikohan siellä käydä vaikka vain kerran?

[Guest Anna]

Sain toisen lapseni reilu 3 viikkoa sitten suunnitellulla sektiolla. Noin viikko sektion jälkeen aloin pelkäämään keuhkoveritulppaa. Mitään sen kummempia oireita minulla ei ole, lukuunottamatta pientä yskää. Pelkään kuitenkin, että minulla tulppa keuhkoissa on, ja että se oireilee vain tuolla yskällä ja ajoittaisilla pistoilla rinnassa/selässä.

 

Minulla todettiin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö reilu vuosi sitten. Oireilin tuolloinkin pelkäämällä hysteerisesti sairautta, tuolloin syöpää. Tutkimusten ja mielialalääkityksen aloittamisen jälkeen voin nopeasti hyvin: oireiden alkamisesta meni pari viikkoa lääkityksen aloittamiseen ja tuosta parin viikon kuluttua oli oloni jo ns. normaali.

 

Nyt mietinkin, että kun olen oireillut tätä sairauden pelkoani nyt reilun kaksi viikkoa, että voinko pistää oireiluni ns. baby bluesin piikkiin ja odotella vielä, vai olisiko helpointa aloittaa lääkitys.

 

Miten te muut, oletteko saaneet lääkityksestä apua sairaudenpelkoon? Tarkkailen itseäni jatkuvasti, joten tottakai huomaan epäilyttäviä oireita. Sektiosta huolimatta olen pystynyt kävelemään ulkona reippaasti, joten mitään yleiskunnon laskua en koe kokeneeni.

En usko, että lääkärit alkavat kuvaamaan keuhkojani vain pienen yskän takia.

[Inez]

^^En usko, että pitää olla. Se varmaan riippuu paikasta miten paljon siellä tuputetaan herran sanomaa...

[wilmusti]

^Mutta osaatko/osaako kukaan sanoa, että voiko niissä käydä vain kerran? Jos tosiaan asuu niin kaukana, että mahdottomuus päästä aina paikalle.

[Inez]

Voi. Ei velvoita mihinkään. Eli käyt silloin ja niin monta kertaa kuin siltä tuntuu.

[Guest pikku_kolikko]

Mä luulen, että mulla oli jonkin asteinen synnytyksen jälkeinen masennus, mikä alkoi tyttöjen ollessa n 1vk ja alkoi helpottamaan tyttöjen ollessa 5kk. Tälläkin foorumille monet ehdottivat avun hakemista, mutta itse vaan ajattelin, että kaikki johtuu väsymyksestä eikä se helpota vaikka kävisin puhumassa jonkun kanssa.

 

Mutta nyt, kun muistelen pikkuvauva-aikaa, tulevat taas ensimmäisenä mieleen kurjat asiat. Jos esikoinen haluaa katsoa Tomi Traktoria, mua alkaa oksettamaan, kun muistan kuinka ahdistunut olin kesällä ja syksyllä, kun hän koko ajan halusi katsoa sitä. Vanhemmillani en niin hirveästi käy, koska se taas muistuttaa lokakuusta, kun oltiin siellä talonvahtina ja mieleni oli varmasti niin pohjalla kuin voi olla.

 

 

Olen hieman pettynyt itseeni, koska en kuunnellut ihmisten neuvoja avun hakemisesta. Ehkä silloin ensimmäisenä mieleen tulisivat muut asiat. Nyt olen noita alku kuukausia miettinyt taas liikaa, sillä huomaan kuinka helppoa olisi ahdistua nytkin vaikka elämä on nyt paljon helpompaa ja valoisempaa.

[Piita]

^ Kannattaisikohan käydä vielä tässä vaiheessa juttelemassa asiasta?Se voi olla hirveän vaikeaa, mutta kannattaa pyytää päästä neuvolapsykologille. Muuten se voi jäädä painamaan ja tulla myöhemmin esille entistä pahempana.

 

Mulla kävi vähän näin, eli selvisin lievästä masennuksesta omin voimin ja miehen tuella, mutta aloin oireilla taas toisen raskauden alkaessa. Onneksi omalla kohdalla asiat alkavat jo selvitä. En nyt oikein pysty kirjoittamaan aiheesta mitään järkevää, omat ajatukset ovat niin sotkussa lähestyvän synnytyksen takia, etten saa tästä vaikeasta ja tärkeästä asiasta järkevää tekstiä aikaiseksi. (Toivottavasti selviän tällä kertaa henkisesti paremmin. Yritän kirjoittaa kokemuksistani sitten, kun se on mahdollista.)

[Nadda]

^ Mä sanon, että kannattaa. Mullakin oli mieltä painavia asioita aina esikoisen syntymästä asti, mutta jotenkin ne oli jääneet käsittelemättä terapioista huolimatta. Vasta toisen lapsen ollessa 2-vuotias aloin niistä terapiassa puhumaan, ja se olikin hyvä, koska yllätyksenä tullut kolmas raskaus olisi varmasti taas muutenkin nostanut teemat esille ja olo olisi ollut pahempi, jos en olisi ääneen saanut tiettyjä asioita jollekin purkaa.

[höpöli]

Mä oon ruvennu olemaan enemmän ja enemmän sitä mieltä, että mulla oli jonkin asteinen synnytyksen jälkeinen masennus esikoisen syntymän jälkeen. Neuvolan testitkin viittas siihen, mutta miehen kanssa ajateltiin, että se johtuu vain väsymyksestä, kun parempiakin päiviä oli. Neuvolaterkka sit uskoi tän, eikä asiaa viety eteenpäin.

Musta vaan tuntuu, että se on vaikeuttanut kunnon tunnesiteen muodostumista mun ja pojan välille ja mietin, voiko asialle enää tehdä mitään.

Mä oon selkeästi todella huono hakemaan apua. Meille on moneen otteeseen annettu puhelinnumeroita eri paikkoihin, josta vois saada lastenhoitoapua jne., muttei olla koskaan minnekään soitettu. Mies oli mielestäni myös selkeästi masentunut pojan syntymän jälkeen ja hänelle saatiin jopa numero psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanottoa varten, muttei mies sit koskaan sinne soittanut.

Mä oon tajunnut tän masentuneisuuden ehkä osittain siks, että tytön syntymä ja sen jälkeinen aika sujui niin eri tavalla. Aluksi ajattelin, että se johtui vain siitä, että tällä kertaa sain nukkua enemmän, mutta nyt oon tajunnut, että siinä oli muutakin.

Äh. Sekavaa tekstiä...

[Guest Grenada]

Kyllä mäkin tunnistan kärsineeni ainakin lievästä masennuksesta lapsen ollessa pieni. Varmaan synnytyksen jälkeistä masennusta ja siitä eteenpäin olen ollut masentunut. Itse en uskaltanut enkä halunnut lähteä apua hakemaan, vaan purin tuntojani läheisten ja ystävien kanssa jatkuvasti. Lapsi oli ihan alusta alkaen tosi äänekäs, vaativa, huonosti nukkuva ja yleisesti tyytymätön, ja se yhdistettynä omaan, jo raskausaikana alkaneeseen unettomuuteen, olikin soppa jo valmis. Mä muistan ekan vuoden varsin harmaana, vaikka paljon kodin ulkopuolella liikuttiinkin, ja päällimmäisenä ovat vieläkin kaikki negatiiviset asiat. Tällä hetkellä koen olevani kunnossa, tähän on onneksi päästy lähimpien tuella ja pienin askelin. Monesti olen kyllä miettinyt, että terapiasta olisi varmaan ollut omalla kohdallani paljon apua.

 

Tuleva mahdollinen raskaus pelottaa jo valmiiksi. Tosin, nyt tiedän, mitä vauva-arki voi pahimmillaan olla (vaikkei lapsi olekaan sairas), mutta mietin silti kovasti omaa jaksamistani. Alkuun olin varsin varma, kun synnytyskin oli aika rankka, etten halua enää koskaan lisää lapsia, mutta toinen lapsi on silti toiveissa. Ainakin otan asian puheeksi mahdollisilla tulevilla neuvolakäynneillä, jos raskaana olen toistamiseen.

Edited March 9, 2012 by Grenada

[Kahvipapu]

^Tosi paljon samoja ajatuksia. Tosin sillä erotuksella, että hain ja sain apua synnytyksen jälkeiseen masennukseeni neuvolapsykologin juttutuokioista.

 

^^Minäkin ajattelin alkuun, että olen vain väsynyt ja samoin, neuvolaterkka uskoi tämän. En tiedä voisiko johtua siitä, että minä ja neuvolaterkka ei oltu ihan samoilla aallonpituuksilla ylipäätään.

[Rae]

Mä sain nyt Cipralex -lääkityksen. Pitäisi hakea tuo lääke ja alottaa se, kahden-kolmen viikon päästä lääkkeen alotuksesta uusi aika lääkärille. Mutta mua pelottaa toi lääke. Netistä kun lukee keskusteluja siinä on ihan hirveät alotusoireet, pahoinvointia ja kaikkea mahdollista. Ja alkoholin kanssa ei käy ollenkaan, tyyliin lasillinen saa ihan sekasin (en mä alkoholia pahemmin edes käytä, mutta jos joskus haluaa sen lasillisen viiniä ruoan kanssa ottaa sen haluaa kanssa voida ottaa). Ja vierotusoireet kun lääkkeen lopettaa. Apua! Ei se lääkäri mulle mitään puhunut yhtään mistään oireista. Mietti vaan voiko tota antaa kun imettää vielä. Sekin jäi loppupelissä epäselväksi.

Onko kenelläkään muulla kokemusta tosta lääkkeestä?

Mies ei oikein hyväksyisi tota (tai mitään muutakaan) lääkitystä ja sekin vaikeuttaa ton alottamista.

 

Mulla ilmeisesti siis on ollut synnytyksen jälkeinen masennus kakkosen synnyttyä, jäänyt hoitamatta ja iskenyt päälle kahta pahempana nyt kolmannen jälkeen. Pitää käydä sen neuvolapsykan kanssa vielä myös keskustelemassa, mutta mä en oikein osaa puhua hänen kanssaan. Liian henkilökohtasia asioita keskusteltavaksi vieraan kanssa.

 

Ainiin, sosiaalisia kontakteja se lääkäri määräsi myös, pitääkö ilmottaa kavereille että niiden pitää nähdä meitä (=mua ja lapsia) lääkärin määräyksestä

[tillia]

Mä alotin tuon saman Cipralex-kuurin maaliskuussa. Luettuani tuoteselosteen teki mieli kyllä jättää ottamatta, kun siellähän luki kaikki mahdolliset sivuvaikutukset ym. Mutta mutta, onneksi aloitin, oma olo on tosi hyvä nyt eikä alotusoireet olleet pahat. Kannatti ehdottomasti! Tunsin itseni hieman pahoinvoivaksi parina ensimmäisenä päivänä, mutta olin ihan toimintakykyinen. Toki nuo oireet ovat yksilöllisiä, mutta en jättäisi siksi aloittamattakaan lääkitystä.

Mulle lääkäri ei sanonut mitään alkoholin käytöstä enkä ole huomannut mitään yhteisvaikutusta. Kerran olen siis ollut ihan kunnolla ulkona tyttöporukassa eikä lääkitys vaikuttanut mitenkään. Sekin varmaan vähän yksilöllistä, mutta olisi luullut lääkärin siitä mainitsevan minullekin, jos on kovin yleistä.

Imettääkin olisi saanut ja imetinkin vielä silloin muutamia viikkoja.

Lääkäri pyysi käymään sitten kun kuuri on syöty, että voidaan alkaa vähentää annostusta hallitusti ja varovaisella tahdilla.

[Rae]

Kiitos tillia kertomuksestasi!

Alotin Cipralex kuurin pian juhannuksen jälkeen. Ei tullut pahoja alkuoireita ja oma olo parani nopeastikin. Jotenkin oman olon kohennuttua on tajunnutkin miten pohjalla sitä oikein olikaan. Sääliksi käy lapsia, kun äiti on ollut vähän mitä sattuu viimesen vuoden. Tai parikin.

Käyn edelleen juttelemassa psykan luona enkä yhtään tiedä miten pitkään noita lääkkeitä syön. Lääkärillä vissiin ravaan 3-4vkon välein. Huh-heijaa. Mutta otan nyt tämän jutun päivä kerrallaan ja nautin siitä että ei ole niin paha olla, jaksan touhuta ja leikkiä lasten kanssa eikä talosta poistuminen ja ihmisten näkeminenkään tunnu niin vaikealta. Elämä tuntuu kaikenkaikkiaan paremmalta.

[risiini]

..

Edited April 11, 2013 by risiini

[Ruska2013]

Moi!

 

Mä en vielä kärsi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutta baby blues kyllä vaivaa. Tuntui tosi kurjalta, kun mies lähti kahden viikon isyysloman jälkeen töihin ja minä jäin kotiin. Välillä tuntuu, että seinät kaatuvat niskaan ja tarvitsisi juttuseuraa. Olen asunut tällä paikkakunnalla vasta pari kuukautta ja kaikki tutut ovat tietysti päivisin töissä. Tuntuu muutenkin, että stressaan ja pohdin ihan kummallisia asioita, aivan kuin olisin kadottanut maalaisjärkeni. Ehkä tämä totaalinen pysähdys ja riippuvaisuus pienen nyytin aikatauluista on minulle vaikeaa. Minä kun olen tottunut menemään ja tekemään niin paikallaan oleilu on haastavaa. Tiedän kyllä, että asiani eivät ole kovin huonosti, kun vauva on suht tyytyväinen ja syö. Nukkuminen on nyt mitä on, yritän sopeutua lepäilemään jossakin välissä. Jotenkin sitä ei osannut kuvitella millaista vauva-arki on ja itselläni tuntuu olevan vielä kaiken ihanuus hukassa...

[Kahvipapu]

Voisin tässä kysellä tulevaisuutta ajatellen.

Te joilla on ollut synnytyksen jälkeinen masennus esikoisesta, tuliko se toisen lapsen jälkeen uudelleen? Lievempänä vai vakavampana? Mietityttää itseä, miten mahdollisen kakkosen kanssa kävisi, kun esikoisen kanssa oli selkeä synnytyksen jälkeinen masennus.

[Kahvipapu]

* Tuplat pois.

Edited February 18, 2013 by Kahvipapu

[Inez]

^^Meillä ei tullut, ja kiitän siitä sitä, että jo silloin kun aloimme toista suunnitella, otimme yhteyttä perheneuvolaan. Sieltä kävi ammatti ihminen meidän kanssa puhumassa, ja sama jatkui sitten koko raskauden ajan. Toisen kohdalla koin sen normaalin vauvan ensikohtaamisen ja normaalin arjen. Ja se oli jotain niin ihanaa. <3 Käsittelin tämän ihmisen kanssa myös sitä pettymystä ja pahaa mieltä siitä, kun esikoisen kohdalla tämä ei toteutunut. Ennaltaehkäisevä työ on siis todella tärkeää.

Edited March 4, 2013 by Inez

[Kahvipapu]

^Hmm. Tuo voisikin olla hyvä juttu. Pitää ajan tullessa ajankohtaiseksi muistaa mainita neuvolassa. Tosin jäin miettimään sitä, että tilannetta pitää miettiä uudelleen, mikäli kyseessä on sama neuvolapsykologi kuin aikaisemmin. Kemiat eivät kohdanneet. Todellakaan.

[Guest carrus]

Täällä aihe on taas ajankohtainen kun kolmas lapsi on tulossa.

Edited October 10, 2013 by carrus