Guest Noose

Synnytyksen jälkeinen masennus

134 posts in this topic

Ensimmäisellä luokalla matikan kokeestani jäi yksi piste vajaaksi täysistä. Vein kokeen mummolleni ja hän allekirjoitti sen isäni nimellä, sillä pelkäsin, että isä suuttuisi. Minulle on siis aina ollut kova paikka olla vain keskiverto, tuntuu että minun pitäisi tehdä erityisen paljon töitä tullakseni hyväksytyksi. Vaikkei niin edes ole, tiedetään, jokin osa päästäni sanoo toisin ja sitä ääntä en osaa olla kuulematta. Koska en ole täydellinen ja osaa ihan kaikkea, en ole mitään. En haluaisi ajatella niin, mutta se on syvälle selkäytimeeni kirjattua, EN OLE MITÄÄN. Koska ihmisenä olen täysi paska, pyrin täydellisyydelläni apoteoosiin, jumaluuteen. Minun pitää olla yli-inhimillinen ollakseni edes kelvollinen.

 

Koitan parhaani mukaan laittautua ennen kuin mies pääsee töistä, sikäli kun sylivaavini sallii. Mekkojen vetoketjut eivät kolmen ja puolen viikon jälkeenkään mahdu kiinni. En löydä paitaa joka verhoaisi raskauden löystyttämän vatsanahkani. Ihoni on täynnä arpia. Ainoat tarpeeksi suuret rintaliivit ovat pesukoneessa, jota en koskaan muista tyhjentää. Itken meikkini pilalle, ja lopulta olen miestäni vastassa yhtä rumana ja epätäydellisenä kuin miltä näytin noustessammekin.

 

Mies tulee kotiin ja istuu tietokoneen ääreen. Koitan tehdä kotitöitä, mutta en taivu kantoliinan kanssa nostamaan tavaraakaan lattialta, enkä tyhjentämään sitä pirun pesukonetta. Turhaudun. Pyydän miestä tekemään jotain. Kohta, hän sanoo ja jatkaa omia puuhiaan kuin ei olisi kuullutkaan. Päätän etten enää koskaan pyydä apua, ovathan nämä minun velvollisuuksiani kotiäitinä. Vaavi herää liinassa ja kitisee. Ei taas, eijei, nuku vielä hetki.. Nostan sen pois ja asetan sängylle makaamaan. Käyn itse viereen ja kuuntelen itkua. Alan itsekin itkeä.

 

Voi miten minä vihaankaan lastani! Voi miten toivoisin, että joku tulisi ja veisi tuon otuksen pois korvani juuresta huutamasta! Olen niin väsynyt, en jaksa nousta sängystä, rääkyköön sitten tuossa, ei kiinnosta. Tahdon vain nukkua vuorokauden putkeen. Tahdon olla hetken rauhassa. Tahdon ettei tätä olisi koskaan tapahtunutkaan. Olisinpa tehnyt testin jo aiemmin että olisin voinut abortoida. Olisinpa mennyt silloin gynekologille hakemaan ne pillerit. Lopulta on pakko nousta, tuoda maitoa, vaikka ennemmin tukkisin sen turvan tyynyllä.

 

Vaavi on syönyt itsensä kylläiseksi. Otan sen rinnan päälle makaamaan. Se kannattelee päätään jo hyvin, tähyilee ensin ohitseni silmät suurina. Sitten se katsoo minua suoraan silmiin ja nauraa. Voi miten minä rakastankaan lastani! Voi miten toivoisin, etten taas olisi huutanut! Halaan vaavia ja rukoilen armoa, en siltä kristittyjen jumalalta, vaan siltä hullulta epäjumalalta sisälläni. Älä pakota minua siihen enää, ole niin kiltti! Itken taas. Mies ei käsitä miksi itken niin paljon. Itken lisää, sillä minuun on jo iskostunut ajatus, että koska en osaa tehdä mitään kunnolla itse, jonakin päivänä hän ei enää tule kotiin töiden jälkeen.

 

Vaavi ynähtää kärsimättömänä. Minä kiristelen hampaitani ja nostan vaavin korkealle pääni yläpuolelle. Vaavi katsoo alaspäin kummissaan ja olen helpottunut, etteivät käteni yletä kattotuulettimeen. Itken lisää, sillä minuun on jo iskostunut ajatus, että jonakin päivänä otteeni lipeää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Marleenainen, kirjoituksesi voisi hyvin olla minun kirjoittamani!

 

Olen käynyt läpi synnytyksen jälkeisen masennuksen kaikkien kolmen lapseni syntymän jälkeen, kahden ensimmäisen kanssa sinnittelin paljastamatta pahaa oloani muille kuin miehelleni, mutta kolmannen kohdalla rohkaistuin hakemaan apua, kun tilanne riistäytyi niin pahaksi, etten nähnyt muuta ulospääsyä kuin lopettaa oma ja nuorimman lapseni elämä.

 

Sain apua neuvolan kautta, aloitin samana päivänä masennuslääkkeen, (jota sai käyttää myös imettäessä) ja pääsin keskustelemaan neuvolapsykologin kanssa. Saimme myös perhetyöntekijän 1-2 kertaa viikossa auttamaan arjessa. Kun aloin voimaan paremmin, mietin miksi ihmeessä pelkäsinkään avun hakemista niin paljon.

 

Olisin halunnut olla täydellinen äiti ja "tiesin" lapsia odottaessani että olisin ainakin paljon parempi äiti lapsilleni kuin kukaan tuntemani äiti oli omilleen. Koska kaikki tuntemani äidit "tekivät virheitä", minä en sortuisi niihin, vaan elämäni olisi lapsen/lasten myötä vihdoin täydellistä, ihanaa, unelmaa. Pilvilinna romahti täysin esikoisen syntymän jälkeen, en osannutkaan olla täydellinen, En osannut imettää, en osannut edes olla vauvan kanssa, enkä osannut olla onnellinen! Joten itkin, raivosin, eristäydyin, haudoin itsemurhaa, ja pelkäsin satuttavani tai tappavani vauvan. Vihasin itseäni, lastani, miestäni, kaikkia. Vihasin neuvolantätiä, jolle oli niin helppo valehdella, inhosin miestä, joka ei hakenut minulle apua (asiasta kenellekään mainitsemisen olin eron uhalla häneltä kieltänyt), en pystynyt puhumaan pahasta olostani. Koin olevani täysin epäonnistunut ja turha, tein masennuksesta ja vihasta muurin itseni ja maailman väliin. Muiden silmissä yritin kuitenkin pitää yllä täydellisen äidin ja perheen mielikuvaa, ja oman arvion mukaan onnistuinkin siinä.melko hyvin. Ainakin jälkikäteen monen läheisen on ollut vaikea uskoa minun sairastaneen masennusta, ja olenkin valikoinut lopulta melko tarkkaan, kenelle olen asiasta voinut puhua.

 

Selvisin masennuksesta omin avuin ensimmäisen lapsen jälkeen, pikälti kiitos mieheni, joka kantoi vastuun arjesta ja lapsesta, kun en siihen kyennyt itse. Toisen lapsen kohdalla luulin, ettei masennus uusisi, mutta romahdus oli vielä suurempi, kaikki käsittelemättä jääneet asiat vyöryivät päälle, enkä muista toisen lapsen ensimmäisestä 8sta kuukaudesta juuri mitään. Aloin toipua, kun palasin heti äitiyloman jälkeen töihin, ja sain luovuttaa vastuun lapsista miehelle.

 

Kolmanteen vauvaan valmistauduimme. Tiesin masennuksen uusivan, mutta uskoin selviäväni. Mies otti 4 kuukautti hoitovapaata vauvan syntymän yhteyteen, joten luulin että siinä ajassa selviäisimme pahimmasta. Masennus tuli, mutta mies tuki ja auttoi, ja uskoin jo että selvisimme melko vähällä tällä kertaa. Muttakun mies palasi töihin, romahdin muutaman "täydellisen" viikon jälkeen. Vauvan ollessa 6 kuukautta kävelin neuvolaan ilman aikaa ja pyysin apua. Siitä alkoi paranemisen prosessi,ja pääsin vihdoin myös käsittelemään kaiken sen, mikä olisi pitänyt käsitellä jo ensimmäisen lapsen kohdalla.

 

Haluaisin yhä olla täydellinen, äitiydessä ja kaikessa mitä teen, mutta olen oppinut ja opettelen vielä hellitämään itselleni asettamistani vaatimuksista. En myöskään yritä enää ylläpitää "täydellistä julkisivua", vaan uskallan jakaa (ainakin joillekin) läheisilleni myös niitä vähemmän täydellisiä asioita elämästäni.

 

Tekstistä tuli pitkä ja sekava, mutta haluaisin kannustaa sinua hakemaan apua. Neuvola tai terveyskeskus on hyvä paikka aloittaa, sieltä sinut ohjataan eteenpäin. Negatiiviset tunteesi vauvaa kohtaan ovat hyvinkin yleisiä, niistä vain ei puhuta. Älä jää yksin ahdistuksen kanssa, vaan pyydä rohkeasti apua neuvolasta, mieheltäsi, ystäviltä, sukulaisilta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Linkistä löytyvässä videossa on selitetty masennus hienolla tavalla ja ehkäpä tämän avulla voi näyttää läheillekin millaista on olla masentunut. Tsemppiä kaikille näiden asioiden kanssa painiville. Älä jää yksin, pyydä apua!

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ai niin, piti vielä kommentoida, kun täällä puhutaan perfektionismin yhteydestä masennukseen. Tunnustan, että olen kyllä viilannut pilkkua niin raskaus- kuin vauvaaikanakin. Tai itse asiassa en itse sitä tunnusta, mutta muut kyllä. Mieheni ja äitini mielestä otan kaiken vähän liian vakavasti ja teen kaiken turhankin tarkkaan.

mitään löytyy täältä ?!? http://www.vaestoliitto.fi 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vaikka tää keskustelu on jo aika alhaalla, niin kysyn silti vähän aiheen vierestä: Millä todennäköisyydellä tulee synnytyksen jälkeinen masennus, jos jo raskausaikana häilyy siinä raskaudenaikainen masennus-diagnoosin rajamailla?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei se välttämättä tule. Todennäköisyyksistä en osaa sanoa, mutta tiedän äitejä jotka on olleet raskausaikana masentuneita mutta vauva-aika on kuitenkin mennyt ihan hienosti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now