Guest Noose

Synnytyksen jälkeinen masennus

134 posts in this topic

Mä nostelen tätä aihetta, kun ite pohdin omaa oloani ja mahdollista masennusta. Meidän nuorimmainen on nyt reilut 8kk eikä edelleenkään nuku öitään. Roikkuis rinnalla tai huutais kaikki yöt. Mulla on voimat poissa, mä vaan itkeskelisin kaiket päivät. Esikoisen kanssa pitäis mennä pihalle ja muuta, mutta ei jaksais. Pitäis mennä kaupoille ja nähdä ihmisiä, mutta ei jaksais. Varmasti auttais omaa oloa ihan hirveesti, kun ottais itteä niskasta kiinni ja lähtis ulos täältä, ihmisten ilmoille, mutta kun ei vaan jaksa. Ei jaksa sitä tappelua esikoisen kanssa pukemisista ja muista. Eikä oikeen mitään muutakaan. Ja nyt mä rupesin pohtimaan voiko mulla olla jotain väsymyksen tuomaa masennusta vai onko tämä vaan väsymyksestä johtuvaa juttua. Miten paljon voi laittaa väsymyksen piikkiin? Mistä sen masennuksen ja väsymyksen erottaa?

En mä oikeen neuvolassa osaa näistä puhua, kyllä siellä tiedetään, että Junnu nukkuu huonosti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Rae, mulla myös vähän samanlaisia ajatuksia vaikka kotona on vain yksi pikkuinen, joka vielä nukkuu yöt ihan kohtuullisesti. Mulla nyt vaan on noin murrosiästä lähtien joka ikinen talvi ollut enemmän tai vähemmän vaikea pimeyden takia. Yhtenä syksynä sain kokeiltavaksi mielialalääkkeet, mutta ne väsyttivät vaan entistä enemmän. Olen kyllä tosi tyytyväinen, että nekin tuli kokeiltua niin ei nyt vuodesta toiseen tarvitse miettiä, että olisiko mielialan parantamiseen niin helppo keino kuin lääkityksen aloitus.

 

Mutta siis mielessä liilluu paljon samoja asioita kuin sinulla. Koko ajan tuntuu väsyttävän, ei jaksaisi lähteä pikkuneidin kanssa kotoa mihinkään. Ei jaksa siivota. Ainoa mitä on pakko jaksaa on neidin ruokailuista, vaipanvaihdoista, sylittelystä ja päiväunista huolehtiminen. Itselleni olen diagnosoinut "vain" pimeästä vuodenajasta johtuvan väsymyksen. Masennuksen erottaa väsymyksestä mm tekemällä BDI-testin. Jos saat testistä riittävästi pisteitä masennuksen diagnosoimiseen tai muuten epäilet, että sinulla kaikesta huolimatta voisi masentuneisuutta olla niin sitten suosittelen, että varaat itsellesi lääkäriajan. Itsekään en neuvolassa osaa mielialastani puhua (ei vaan ole sellaista neuvolatätiä, jonka kanssa tuntuisi hyvältä puhua). Onneksi päivä alkaa pian pitenemään niin vuosien kokemuksella pitäisi myös mieliala ja jaksaminen tästä kohentua. Toivottavasti myös sinulla!

Share this post


Link to post
Share on other sites

^^ Yksi syy väsymykseen voi olla myös kilpirauhasessa. Itseltä löydettiin vajaatoiminen kilppari toisen raskauden jälkeen, kun olin väsynyt ja masentunut.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onko olemassa sellaista lääkettä, mitä voisi imettäessä käyttää?

 

Syön mielialalääkettä ja kävin juttelemassa psykiatrin kanssa näistä asioista. Hän suositteli raskauden ajaksi vaihtamaan sertraliinia sisältävään lääkkeeseen ja imetyksen ajaksi paroksetiinia sisältävää lääkettä. Jota määrätään myös sjm:een. Eli olispa sitten lääkitys jo tähänkin jos (kun?) se tulee päälle. En sitten tiedä, oli sellainen outo heppu ja nuori kloppi että mitä se näistä asioista tietää :( Sanoi että paroksetiini ei erity äidinmaitoon, mutta kaikkitietävästä netistä luin että se kyllä erittyy...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kirjoitan nyt vieraana, vaikka olen rekisteröitynyt, aktiivinen käyttäjä. Olen vain niin herkillä nyt, että en pysty puhumaan "tunnistautuneena".

 

Minulla on jo yli vuoden ikäinen lapsi. Rakastan häntä yli kaiken, synnytys meni hyvin ja lapsi on koko ajan ollut helppohoitoinen. Takana on toki rikkonaisia öitä, jotka ovat minua väsyttäneet eikä yöt vieläkään mene ihan täysillä unilla aamuun asti. Silti olen aina jaksanut lapsen kanssa touhuta ja hassutella. Olen nauttiunut äitiydestä ja iloinnut lapsesta.

 

Parin viimeisen kuukauden ajan olen kuitenkin ollut kamalan väsynyt ja ärtynyt. Räjähdän sekunnissa sellaiseen raivoon, että haluan hajottaa jotain tai nakella tavaroita. Lapselle en raivoa. Tai no pari kertaa olen hänellekin räyhännyt, mutta sitä on seurannut niin paha olo, että olen keskittänyt kaiken pahan olon purkamisen mieheen.

 

Nyt räjähdin myös äidilleni, joka suoraan ehdotti, että olisinkohan masentumassa. Hän sanoi, että on huomannut jo 2kk ajan minun olleen tavallista ärtyneempi. Aloin itkeä. Soitin seuraavana päivänä neuvolaan. Sain ajan sekä neuvolaan että perheneuvolaan.

 

Olen kuitenkin alkanut miettiä, että soitinkohan sittenkin turhaan... Minulla on kuitenkin aivan ihana lapsi, minulla ei ole mitään perustavanlaatuista ongelmaa. Mieskin on monella tapaa loistava, vaikka häntä raivopuuskissani tunnen vihaavani ihan tositosi paljon. Jaksan huolehtia siivouksesta, lapsen hoidosta, ruuan laitosta ja omasta ulkonäöstäkin päivittäin. Olen ennemmin nainen, jolta pyydetään apua kuin sellainen, joka tarvitsee apua.

 

Jostain syystä vain välillä putoan kummalliseen kuoppaan. Ensin raivostun ja sitten putoan. Alan syytellä itseäni ja ajatella, että kaikilla olisi asiat paljon paremmin, jos minä häviäisin kuvioista. Ja seuraavaksi alan itkeä sitä, että en koskaan saa enää lapsia. Kukaan ei suostu niitä kanssani tekemään ja jos itsekin olisin järkevä, luopuisin haaveesta, koska olen tällainen. Tämä kuoppaan putoaminen tapahtuu noin kerran viikossa ja sieltä nouseminen tuntuu vaikealta. Muutoin elelen ihan normaalia arkea, miehelleni vähän äksyillen.

 

Olen hämmentynyt ja mielessä pyörii monia kysymyksiä... Entä jos tämä ei ole synnytyksen jälkeistä masennusta? Jos olenkin muuten mieleltäni sairas (ja mitä kaikkea siitä seuraisi)? Tai avioliitto on vain tullut päätökseen? Tai entä jos minä olen vain niin paska ihminen?

 

Tuntuu pahalta myös se, että haaveilen toisen lapsen aluille saamisesta muutaman kk:n kuluttua. Äitini mielestä kannattaisi odottaa ainakin vuosi. Miehenikin haluaa odottaa. Molempien mielipide perustuu siihen, että olen ollut niin tiukilla ja minulla on ollut rankka vuosi. Tuntui hirveältä kuulla tuo, kun olen ajatellut vauvanhoidon sujuneen hyvin ja pärjänneeni äitinä hienosti. Parisuhteen kannalta vuosi on minunkin mielestäni ollut rankka.

 

Lisäksi pyörittelen koko ajan mielessäni ajatusta siitä, että jo nyt tiedoissani on joku merkintä, jota en itse koskaan tule näkemään. Jatkossa lapseni kehitystä seurataan tarkemmin ja yksittäisiin mustelmiin kiinnitetään huomiota.

 

Olen todella hämmentynyt. Jos tämä on masennusta, en ymmärrä, miksi minun piti masentua. Hävettääkin niin kovasti. En ymmärrä miksi olisin masentunut, jos kerta rakastan lastani ja nautin äitinä olemisesta.

 

Tuntuu, että sanojen tulva on loputon, siksi näin pitkä teksti (meinasi tulla pitempikin).

Share this post


Link to post
Share on other sites

Osaisitteko joko omien kokemusten tai muuten tietämyksenne pohjalta antaa vinkkejä? Rakas ystäväni on sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen (ml. unettomuus), johon on saanut jo jonkinlaista lääkettäkin. Vauva on vasta pariviikkoinen.

 

Mitä kaikkea tukea me läheiset voimme hänelle tarjota? Mitä voin hänelle sanoa auttaakseni edes hetkellisesti? Lapsenhoitoon lähirinki pystyy jonkinlaista apua tarjoamaan, mutta erityisesti tuo "henkinen puoli" on se, jonka osalta tunnen riittämättömyyttä auttamisessa. Oletan, että "ajattele positiivisesti" -tyyppiset kommentit eivät hirveästi nyt auta... Ja kuitenkin haluaisin tietysti olla tukena kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^^ Ensinnäkin: hienoa, että otit yhteyttä neuvolaan. :) Nyt et ole enää asiasi kanssa yksin, vaan saat tukea ja tarvittaessa hoitoa. Et ole mieleltäsi sairas, vaan masennukseen voi sairastua kuka tahansa, missä elämäntilanteessa tahansa. Masennukselta tuo nimittäin kuulostaa eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka hienosti olet pärjännyt tai kuinka paljon rakastaisit perhettäsi. Masennus tulee aivan muista syistä ja syy on yleensä se, että jaksamisessa tulee seinä vastaan. Masentunut voi olla, vaikka jaksaisikin huolehtia päivittäisistä asioista ja vaikka niitä pohjalle putoamisia ei joka päivä tapahtuisi. Et ole paska ihminen, etkä ole itse valinnut sitä, että jaksaminen on lopussa ja sen vuoksi tulee räyhättyä. En usko, että tilanne liittyy myöskään avioliittoosi.

 

Uskon, että olet pärjännyt äitinä todellakin hienosti, mutta et ole itse ehkä hoksannut, miten tiukoilla oletkaan ollut. Jos kotona oleminen ja vauva-arki poikkeaa sitä edeltävästä elämästä, voi pelkkä elämänmuutoskin olla niin valtava, ettei ihmismieli pysy siinä mukana ja siitä kehkeytyy masennus. Masennusta voi ehkäistä tai helpottaa joillakin asioilla, mutta harva kuitenkaan osaa ennustaa, milloin se iskee, jos on iskeäkseen ellei ole asiasta aiempaa kokemusta.

 

Tärkeintä mielestäni olisi nyt se, että pääset purkamaan ajatuksiasi jollekin ulkopuoliselle, jotta saat vähän perspektiiviä ja ehkä hoksaat uusia asioita itsestäsi. :) Näin parantuminen voi alkaa. Jos koet, että pärjäät pääsääntöisesti hyvin ja saat esimerkiksi nukuttua, niin en ensimmäiseksi kehottaisi ottamaan lääkkeitä mukaan kuvioon, vaikka niitä hyvin helposti ollaan tyrkyttämässä. Minusta vaikuttaa, ettei masennuksesi ole (vielä) paha, joten pelkkä keskusteluapukin voi riittää, kunhan se jatkuu riittävän kauan.

 

Voisin sanoa kertomukseesi, että "been there - done that". Omasta kokemuksesta voin sanoa, että minut ainakin ajoi masennukseen aiemman masennusalttiuden lisäksi se, että asetin itselleni liian korkeita tavoitteita äitiydessä, joita ei ollut mahdollista saavuttaa. Soimasin päivästä toiseen itseäni mitä ihmeellisimmistä asioista enkä osannut ottaa rennosti. Kuvittelin, että pärjään äitinä hienosti (ja niinhän teinkin!) ja sitten ne yksittäiset huonot päivät tai huonojen päivien jaksot valtasivat alleen kaikki hyvät hetket ja päivät, ja kuvittelin olevani maailman paskin äiti. Kävin vuoden terapiassa ja nyt voin sanoa yli puolentoista vuoden jälkeen, että alan taas seistä vahvemmilla jaloilla enkä putoa sinne pohjalle jokaikisestä vastoinkäymisestä.

 

Lisään vielä, että tiedoissasi ei ole mitään merkintää siitä, että teitä pitäisi perheenä tarkkailla jotenkin erityisesti. Luulen, että enemmän tarkkaillaan niitä, jotka eivät koskaan oma-alotteisesti pyydä apua, mutta joista loistaa kilometrien päähän, ettei kaikki ole hyvin. Vielä tähänkään päivään mennessä ei ole meidän oven taakse tulleet sossuntädit lapsia pois hakemaan, vaikka terapiassa kertomieni asioiden perusteella voisi ehkä niin luullakin. Väsyminen tai masennus ei ole syy tarkkailla teitä normaalia enempää. Ja sinulla on oikeus nähdä "paperit", mihin on jotakin sinusta kirjattu. Jos ja kun hoitosuhde alkaa, niin hoitohenkilökunnalla on vaitiolovelvollisuus ja kertomasi asiat jäävät vain ja ainoastaan niiden seinien sisälle.

 

Voimia! :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos kommentoinnistasi Nadda.

 

Ajatukset on tällä hetkellä aika ristiriitaisia. Välillä tuntuu helpottavalta ajatus siitä, että tämä kaikki lähtisi selviämään nyt, kun olen pyytänyt apua. Olisi hienoa löytää tämän paskan käytöksen takaa kunnollinen ihminen. Mutta sitten toisaalta pelottaa, että tästä ei olekaan mitään hyötyä. Eli että olen vain tämmöinen.

 

Tuntuisi siis jotenkin helpottavalta, että syy olisi synnytyksen jälkeinen masennus. Mutta sitten toisaalta taas hävettää, jos se on sitä. Tai no hävettää se joka tapauksessa. Olla masentunut tai sitten olla tälläinen hermokimppu.

 

Hirvitää myöskin lähteä asioista puhumaan, kun en meinannut saada puhelimessakaan itseäni rauhalliseksi vaan itkin hervottomasti. Neuvolantätin ahdistus/vaivaantuneisuus mua kuunnellessa kuului mulle asti. Puheluita soittamaan lähtiessäni olin rauhallinen, mutta purskahdin itkuun heti, kun aloin kertoa soittoni syytä. Sen jälkeen meni kaksi päivää, etten oikein uskaltanut lähteä minnekään, kun tuntui, että pillahdan itkuun ihan missä vaan. Asia lähti vissiin purkautumaan samantien itkuna. Nyt itkeminen on hellittänyt, mutta ajatukset velloo...

 

Tein netissä testin (taisin löytää keskustelun tästä topicista) ja sen perusteella saattaisin olla keskivaikeasti masentunut. En usko, että mahdollinen masennus olisi vielä kovin syvää... Tai ainakin olen luullut, että kunnon masennuksessa ei jaksa kynsiä lakkailla tai lapsen kanssa lauleskella ja naureskella...

 

ONNekas, minä en osaa antaa vinkkejä, koska en odota läheisiltäni mitään. Tähän saakka olen odottanut sitä, että joku huomaisi "tilani" ja työntäisi eteenpäin. Mutta "ryhdistäydy", "ajattele positiivisesti" yms. fraasit on tosiaan niitä, joita viimeisenä nyt haluaisin kuulla. Näitä olen mieheltäni kuullut ja ei ole auttanut.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Nuo kaikki ajatukset on tyypillisiä masentuneelle, kun kuva todellisuudesta hämärtyy ja asiat saavat vääränlaiset mittasuhteet. Tärkeää olisi kuitenkin pystyä hyväksymään, että masennus tuli juuri minulle, mutta että se ei kuitenkaan määritä loppuelämää ja siitä voi parantua.

 

Neuvolantädit on usein aika peukalo keskellä kämmentä noitten masennusasioiden kanssa ja hyvin helposti vaivaantuvat. Perheneuvolassa osaavat varmasti kuitenkin käsitellä asiaa paremmin, koska se on enemmän niiden omaa alaa. Uskon, että asiat alkavat pikkuhiljaa helpottaa, kun annat itsellesi luvan olla masentunut.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hei hämmentynyt vieras. Mäkin kirjauduin ulos tätä viestiä varten. En halua tulla tunnistetuksi.

 

Mulla on taipumusta masennukseen ja olen vuosia sitten käynyt 2 vuotta Kelan tukemassa terapiassa sekä syönyt lääkkeitä. Hoidon alkamisen jälkeen olo parani yllättävän nopeasti ja lopulta paranin täysin. Nyt raskaushormoonit ja elämäntapahtumat syöksi mut uudestaan masikseen.

 

Olen masennuksesta sairaslomalla äitiysloman alkamiseen asti ja voin diagnoosista huolimatta ihan hyvin: nauran päivittäin, katson leffoja ja nautin elämästä. Myös masentuneella voi olla iloisia hetkiä ja päiviä. Onneksi, sillä ne tekee hyvää. :)

 

Masennukseen kuuluu se, että pitää itseään ihan paskana. Se tunne on pelkkää huiputusta. Itseinho kuuluu perusoireisiin ja katoaa masenuksen väistyessä.

 

Mä itken kanssa kun käyn lääkärillä/psykologilla/terapeutilla/psykiatrilla. Sitä ei kannata hävetä. Jos neuvolantäti ei osannut suhtautua asiaan oikein, niin se on neuvolantädin häpeä. Psykologit yms ei koskaan vaivaannu, vaikka itkisit tunnin putkeen! Ne vain tahdikkaasti tarjoaa sulle nenäliinoja. Mulla on itkemisen jälkeen aina vähintään loppu päivän ajan heikko ja väsynyt olo.

 

Vinkkejä:

 

- itke rauhassa. Älä häpeä sitä. Anna kyynelten tulla ja sitten mennä. Joskus auttaa, jos itkettäviä asioita kirjoittaa paperille, mutta se on hyvin rankkaa puuhaa.

 

- kävele ulkona. Metsässä kävely tekee hyvää. Siinä voi selvittää ajatuksiaan, antaa luonnon rauhoittaa mieltä ja vaikka vähän itkeäkin, jos tuntuu siltä.

 

- harrasta liikuntaa. Liikunnan vaikutus vastaa kevyttä mielialalääkettä.

 

- älä jää sänkyyn makaamaan. Syö, käy suihkussa, lähde ulos. Jos väsymys ei lähde nukkumalla, niin sitten puuhaillaan väsyneenä. Vaikka olisi masentunut, niin laskut pitää maksaa ja ruokaa ostaa kaupasta.

 

- huolehdi vitamiinien saamisesta. Masentuneilla on todettu puutetta esim. B-vitamiinista. (sorry, en nyt muista lähdettä) Samoin omegat yms tekee hyvää.

 

- hae apua, jos jotain tarttis tehdä. Hoitohenkilökunnalla on aina vaitiolovelvollisuus. Mitä nopeammin hakee apua, sitä nopeammin parantuu.

 

- jos joku suhtautuu suhun vähättelevästi tai vaivaantuneesti, niin sen henkilön ammattitaito on huono. Älä anna sen häiritä, vaan etsi alan ammattilainen. Lääkärit/psykologit/psykiatrit ei koskaan vaivaannu. Niille voi sanoa mitä vaan.

 

- läheisten käskyt ryhdistäytyä on perseestä. He eivät tarkoita pahaa. Masennukseen kuuluu henkisen tuskan lisäksi fyysinen/kemiallinen puoli ja se fyysinen puoli estää ryhdistäytymästä. Se ei ole masentuneen vika, että hän ei pysty parantumaan tahdon voimalla. Kun keho on sekaisin, niin ryhdistäytyminen tuota vaan ei onnistu.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Toivottavasti kukaan ei loukkaannu tuosta yllä olevasta viestistäni. Tuli kirjoitettua vähän hätäisesti, kun mies hoputti syömään. :)

 

Lähes kaikki masentuneet kuulemma parantuvat. 1/3 parantuu itsestään ja ne loput 2/3 tarvitsevat apua.

 

Tsemppiä kaikille masennuksen mörön kanssa painiville!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Huomenna olisi aika neuvolaan. Teksi mieli perua se, koska olo tuntuu liian normaalilta. Mielessä pyörii vain ajatus "Mitä hittoa mä sinne menen? Mitä mä muka sanon? Viime viikolla tuntui pahalta, mutta nyt ei? Olin vain väsynyt."

Tuntuu niin kuin oisin mokannut - ihan kuin ne puhelut neuvolaan ja perheneuvolaan olisi tullut tehtyä kännissä huomista ajattelematta. :girl_sad:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hämmentynyt vieras, teksteissäsi oli paljon juttuja joihin pystyin samaistumaan. Järki sanoo, että mene sinne neuvolaan, mutta noi sitä vastustavat ajatukset... ne on ihan kuin mun elämästä.

 

Mä ryvin syvällä pohjamudissa vuosi sitten. Vajaa 1v. lapsi oli hankala, kiukkuinen ja itkuinen. Liian usein mä vihasin elämääni, enkä nauttinut äitiydestä. Ajattelin, että vain hullut hankkii useampia lapsia, kun mulla oli yhdessäkin jaksaminen äärirajoilla. Välillä oli mielessä, että taidan mennä vetämään ranteet auki niin pääsen tästäkin p*skasta.

 

Puhuin avoimesti miehelle tunteistani, mutta aika avutonhan hän oli auttamaan. Hän yritti ehdottaa, että mene juttelemaan johonkin, neuvolaan tms. Mä kihisin omassa mielessäni, että mitä hiton hyötyä siitä olis? Ei se puhuminen lopeta meidän lapsen kitinää ja paranna tilannetta. En mennyt juttelemaan mihinkään.

 

Mäkin ajattelin, että en mä voi olla masentunut kun välillä sentään naurankin. Pidin itseäni vaan huonona ihmisenä ja äitinä, joka ei kestä tavallista lapsiperheen arkea. Mä olen heikko, joku muu varmaan hoitais nää tilanteet hymyssä suin eikä pitäis niitä minään. Kyselin itseltäni, että voisko tää olla masennusta, mutta sitten kuitenkin vähättelin ajatuksiani. Edes huonoista huonoimmat hetket eivät täyttäneet mielessäni luomia kriteerejä masennukselle.

 

Tätä kesti puolisen vuotta, sitten lapsen kitinät alkoivat vähentyä ja mun mustat ajatukset hälvetä. Kun en käynyt missään juttelemassa, niin en tiedä oliko se masennusta vai pelkkää väsymystä.

 

Valitettavasti nyt syksyllä elämään iski iso mullistus ja kriisi. Olen surrut sitä ja tietenkin juuri nyt samaan aikaan lapsi on jo kolme viikkoa kiukutellut hammaskipujaan. Soppa tuntuu olevan taas valmis.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Remuliina: Tuntui tosi pahalle lukea sun kirjotusta :girl_sad: Sun on ihan pakko avautua neuvolassa! Kunnilla on olemassa kotipalveluita, joiden kuuluu auttaa kun tilanne on päässyt niin pahaksi ettei äiti jaksa. Ja on tosi ikävää kun muut ei ymmärrä, vaikka nyt lapsi jonkun hetken yöstä nukkuisikin paremmin kun muiden lapset, sinä itsehän voimasi tiedät ja jaksamisesi rajat sekä tunnet lapsesi. Synnytyksen jälkeinen masennus tulee niin paljon helpommallakin vauva-arjella, joten sun tapauksessa pitäisi neuvolassa ottaa tilanne vakavasti, tommonen väsymys altistaa ihan varmasti masennukselle. Voimia :lipsrsealed:

Hämmentynyt vieras: Sun ajatukset kuulostaa tosi tutuille vaikka mulla tätä eloa äitinä on takana paljon vähemmän. Mä koen myös tosi usein olevani paska äiti kun ahdistaa normaali vauva-arki. Tiedän että on suuri kynnys puhua asiasta neuvolassa, mutta mulla se ainakin oli käänne hiukan parempaan kun otin yhteyttä neuvolapsykologiin. Tämä psykologi otti asian tosi vakavasti ja oli jo tarjoamassa kunnan kotipalvelua, josta sitten kuitenkin kieltäydyin. Mua auttoi jo tieto siitä että apua saa tarvittaessa.

Myös mun fiilikset vaihtelee tosi paljon, melkein jo huolestuttavan paljon. Välillä on tosi iloinen olo ja tällöin suunnitelen vaikka mitä askarteluja yms ja sitten taas mennään pohjalle.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Myös mun fiilikset vaihtelee tosi paljon, melkein jo huolestuttavan paljon. Välillä on tosi iloinen olo ja tällöin suunnitelen vaikka mitä askarteluja yms ja sitten taas mennään pohjalle.

 

Juuri näin! Tuntuu kuin olisin maanisdepressiivinen, paitsi että "maaniset" jaksot eivät ole ihan taudinkuvan mukaiset. Toisina päivinä olen iloinen, vitsailen, hassuttelen, suunnittelen uutta sisustusta, esin uutta asuntoa tms.. Jo seuraavana päivänä kaikki saattaa olla aivan toisin.

 

Sunnuntain ja maanantain valitin miehelleni, että en halua mennä neuvolaan juttelemaan, koska "ei minulla mitään hätää ole, nolaan vain itseni ja koko perheen". Eilen (tiistaina) illalla putosin taas kuoppaan ja aamulla sanoin miehelleni, että järjestän tällä viikolla asiat niin, että hän voi elää jatkossa kaksin lapsen kanssa. Itse ajan autolla päin kalliota. Sanat vaan tuli jostain :girl_impossible: Oikeasti ajattelen kyllä paljon kuolemaa, kuolemista ja sitä kuinka minua ei kaivattaisi. Mutta rakastan tuota pientä lasta niin paljon, että en voi lähteä. Ei ole mitään suloisempaa kuin hän. Ahdistaa katsoa häntä ja kysyä itseltä, että miksi minulla ei kuitenkaan ole hyvä olla. Ihan kuin rakastaisin häntä liikaa ja siksi ahdistaa, kun en osaa olla sen tunteen kanssa.

 

Illalla katselin vessassa pyykkinarulla roikkuvia pieniä sukkahousuja ja itkin sitä, että en ansaitse tuota pientä. Ja että olemalla tällainen vaikutan vahingossa hänen psyykkensä kehitykseen vahingoittavasti. Tai hänestä tulee muuten vain onneton aikuinen, joka kertoo naistenlehdissä kamalasta äidistään.

 

Lapsi muistuttaa paljon minua itseäni ja aina, kun näen hänet nauramassa, minulle tulee sellainen olo kuin hän olisi minä pienenä. En osaa selittää enkä ymmärrä itsekään, mutta se alkaa aina itkettää minua.

 

Kävin siellä neuvolassa eilen. Keskustelin terveydenhoitajan kanssa ja minulle tuli sellainen olo, että ainakaan hän ei pidä tätä masennuksena. Kehotti petraamaan parisuhteeseen ja parantamaan ne asiat, jotka meillä on pielessä. Aika pahalta tuntuu se vaihtoehto, että nyt vain on niin, että mä olen näin karmea ihminen, että raivoa tähän tahtiin ilman syytä. Yritin sitten parantaa. Harrastettiin miehen kanssa seksiäkin, vaikka ei minua olisi se voinut vähempää kiinnostaa. Ei se mitään parantanut. Ehkä jopa päinvastoin.

 

Huomenna menen perheneuvolaan ja odotan kauhulla, mitä siellä sanotaan.

 

Tännekin kirjoittelu tuntuu jotenkin väärältä. Tunnen itseni säälittäväksi (tai pikemminkin sääliä kerjääväksi), kun kirjoitan tänne ja odotan jonkun vastaavan jotain. Mutta tekee vain mieli kirjoittaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voisin tähän kirjoittaa oman tarinani. Itselläni epäiltiin loppu kesästä synnytyksen jälkeistä masennusta, meidän neidin ollessa puoli vuotias.

 

Tuntui, että kaikki asiat kaatuu niskaan ja ahdistaa. Mitään en saanut aikaiseksi. Jatkuvasti väsytti ja sain ihan käsittämättömistä asioista raivareita (esim. miehen sukat väärässä pyykkikorissa). Olin myös ihan käsittämättömän itku herkkä ja itkin joka asiasta. Ihan pienistä vastoin käymisistä aukesi tulva. Koskaan ennen en ollut näin itku herkkä ollut. Ainoa asia, joka ei ahdistanut oli meidän neiti.

 

Äitini oli se, joka asiaan puuttui ja pienellä painostamisella sai minut puhumaan asiasta neuvolassa, joka olikin hyvä juttu. Sain juteltua neuvolassa asiasta, meillä on kyllä ehkä maailman paras neuvolatäti, ja hänen passituksesta menin lääkäriin hakemaan asiaan apua.

 

Lääkärissä todettiin kaikkien oireiden täsmäävän synnytyksen jälkeiseen masennukseen, mutta tämän ohella lääkäri alkoi epäillä minulla kilpirauhasen vajaatoimintaa, koska lääkärin mukaan se että lapsi ei aiheuttanut ahdistusta, viittaisi johonkin muuhun kuin SJM:ään. Oireet ovat kuulemma vajaatoiminnassa sekä synnytyksen jälkeisessä masennuksessa hyvin samanlaiset.

 

Labra tulokset sen sitten paljasti, että kilpirauhasen vajaatoiminnasta kärsin ja kaksi viikkoa kilpirauhas lääkityksen aloituksen jälkeen olin kuin toinen ihminen. Nyt kaksi kuukautta lääkityksen aloituksesta, nuo ahdistuksen ovat vain muisto, ja masennuslääkitystä en sitten tarvinnut.

 

Tarkoituksenani ei ole mitenkään dissata oikeasti synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsiviä, vaan kannustaa testauttamaan myös kilppariarvot, että varmasti saa oikeanlaista apua. Koska en kuulemma ole ensimmäinen tapaus, joka on synnytyksen jälkeistä masennusta tullut hoitamaan lääkäriin ja paljastuukin kilpirauhasen vajaatoiminta.

 

Voimia kaikille :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Remuliina, kauheesti voimia sulle sinne! Sulla on oikeesti ollut niin raskas alkuaika oman sairastelun ja pojan sairastelun takia, että hae rohkeesti apua, että jaksat. Kerro rehellisesti neuvolassa, mitä tää alkuaika on sulle ollut ja mikä sun olo nyt on.

 

Hämmentynyt vieras, sullekin hurjasti voimia. Kyllä tuo synnytyksen jälkeiseltä masennukselta kuulostaa (toki ne kilppariarvotkin kantsii tutkia kuten yllä kirjoitettiin), hae vaikka ihan lääkäriltä apua, jos neuvolassa eivät osaa kunnolla auttaa.

 

Mullakin oli toisen synnytyksen jälkeen saman tyylistä "putoamista kuoppaan", saattoi olla useita päiviä, että olin ihan tosi hyvällä fiiliksellä ja onnellinen, sitten jotain ikävää sattui ja itkin vaan ja oli masentavia ajatuksia. Tuntui sitten välillä, ettei jaksa, on liian rankkaa. Se oli tosi hämmentävää, kun oli niin monia päiviä välissä, että oli ihan normaali hyvä olo, mutta sitten taas tapahtui romahdus. Mulla tuo meni vähitellen ohitse, kun vauva oli jotain 4kk vanha, sitten alkoi tuntumaan että arki sujuu ja ei enää masentanut. Joskus saattaa hermot olla kireällä vieläkin, mutta ei yhtään enää samassa mittakaavassa mitä aiemmin. Kilppariarvot testautin, olivat ok.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kävin siellä neuvolassa eilen. Keskustelin terveydenhoitajan kanssa ja minulle tuli sellainen olo, että ainakaan hän ei pidä tätä masennuksena. Kehotti petraamaan parisuhteeseen ja parantamaan ne asiat, jotka meillä on pielessä. Aika pahalta tuntuu se vaihtoehto, että nyt vain on niin, että mä olen näin karmea ihminen, että raivoa tähän tahtiin ilman syytä.

 

:skilletgirl: Nyt pannua terkkarille! Jos sinulla ei ihan masennusta diagnosoitaisikaan, niin eihän tuo nyt ihan silläkään parane, että petrataan parisuhdetta jne.

 

Tämä seuraava nimittäin herätti ajatuksia.

 

Illalla katselin vessassa pyykkinarulla roikkuvia pieniä sukkahousuja ja itkin sitä, että en ansaitse tuota pientä. Ja että olemalla tällainen vaikutan vahingossa hänen psyykkensä kehitykseen vahingoittavasti. Tai hänestä tulee muuten vain onneton aikuinen, joka kertoo naistenlehdissä kamalasta äidistään.

 

Lapsi muistuttaa paljon minua itseäni ja aina, kun näen hänet nauramassa, minulle tulee sellainen olo kuin hän olisi minä pienenä. En osaa selittää enkä ymmärrä itsekään, mutta se alkaa aina itkettää minua.

 

Hitsi, kun saisit nyt jostain käsiisi tätä asiaa käsittelevän artikkelin. Äidiksi tulo on elämässä yksi mullistavimpia asioita ja sen myötä nousee usein omatkin lapsuuskokemukset tai kokematta jäämiset mieleen. Minä purin omassa terapiassani lapsuuteen liittyviä tuntoja ja moni asia valkeni siellä. Esimerkiksi se, että minun lapseni ei ole minä. Jos minä olen masentunut tai toimin jossain asiassa niin kuin toimin, niin se ei tarkoita, että hänkin masentuu ja on aikuisena terapiassa kertomassa kamalasta lapsuudestaan. Lapsi on eri henkilö kuin minä.

 

Kuitenkin se, että näkee omassa lapsessaan itsensä, voi tarkoittaa sitä, että taustalla on lapsuuteen liittyviä asioita, joita ei ole käsitellyt. Vaikka lapsuus tuntuisikin äkkivilkaisulla hyvältä, saattaa mielen sopukoihin olla jäänyt jotain, joka olisi hyvä tunnistaa ja tuntea, ettei se paina mieltä ja vaikuta sinun ja lapsesi väliseen suhteeseen.

 

Kehotan sua kertomaan perheneuvolassa etenkin noista itsetuhoisista ajatuksista sekä tuosta, millaisia tunteita koet omaa lasta ajatellessasi. Toivon, että siellä osaavat antaa sinulle oikeanlaista apua, koska nyt terkkari painoi asian vähän turhan villaisella.

Edited by Nadda

Share this post


Link to post
Share on other sites

Perheneuvolassa tunnin keskustelun jälkeen minulle päätettiin antaa viikottainen keskusteluaika neljäksi viikoksi. Eli käyn neljä kertaa juttelemassa ja sitten asia jotenkin summataan. Monia asioita kerkesin jo kertomaan, mutta osa jäi ehkä pintaraapaisuksi. Lähtiessäni vielä kysyin, että onko tämä masennusta ja kyllä se sellaiseksi, ja nimenomaan synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi nyt luokitellaan. Olen kuulemma ehkä ollut tiukilla, mutta painanut vaan menemään ja nyt kun kaikki alkaa helpottaa (lapsi pääasiassa nukkuu hyvin, osaa jo jotain itsekin yms.), niin olen antanut itselleni luvan huokaista ja tipahtanut siinä samalla.

 

Kiitos kovasti teille tsempeistä ja eteenpäin työntämisestä. Luetutin eilen miehelläni kirjoitukseni ja hän luki samalla myös vastauksia. Mies kehui vastauksianne asiallisiksi ja oli hyvillään, että täällä kannustetaan kertomaan masennuksesta tai sen epäilystä ammattiauttajille. Se kannattaa! Itselle tuli aikamoinen helpotuksen tunne, kun huomasin, että joku ottaa minut tosissaan. Kuuntelee ja hieman avaa joitakin asioita. Ja ennen kaikkea lupaa, että tämä menee ohi. Sitä toivoessa nyt siis...

Share this post


Link to post
Share on other sites

HV, kiva kuulla että löysit apua! :lipsrsealed:

 

Te, joilla on kokemusta masennuksesta synnytyksen jälkeen, niin näin jälkikäteen pohdittuna: olisitteko voinut valmistautua tuohon jotenkin? Veikkaan, että mulla saattaa lievän perfektionismiin taipuvana olla riski synnytysmasennukselle. Mietin vain, voinko jo etukäteen tehdä jotain? Antaa miehelle luvan pakottaa mut lääkäriin jos masennun? Mitä muuta voisi tehdä?

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Mä en tiedä, olisinko voinut juurikaan tehdä mitään. Lapsi oli muutaman kuukauden ikäinen, kun lähdin neuvolan kautta apua hakemaan, joten aika varhaisessa vaiheessa kuitenkin pistin asioita eteenpäin menemään. Jos ajattelen, että mun toipumiseen auttoi esimerkiksi kodin seinien sisäpuolelta ulos lähteminen, niin se olisi voinut toimia silloin, jos olisin uskaltanut ja jaksanut lähteä pahimmassa masennuksessa ulos. Väitän, että minun piti käydä se masennus läpi, koska en ainakaan kohdallani keksi keinoja ennaltaehkäistä sitä. Masennus hiipii kuitenkin sen verran salakavalasti, että on vaikea sanoa keinoja, joilla varmasti voi sitä ehkäistä. Ehkä kuitenkin oman mielen virkeänä pitäminen, omasta hyvinvoinnista välittäminen, oman ajan saaminen jne. voivat auttaa. Jos huomaa, että alkaa lipsua semmoiseen alakuloisuuteen, niin sitten voisi kehitellä mieluisaa tekemistä, nähdä muita ihmisiä jne., ettei pyörisi yksin omien ajatustensa kanssa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now