Guest Noose

Synnytyksen jälkeinen masennus

134 posts in this topic

Tuntuu, että jatkuva väsymys ja pääkipu olisivat väistyneet, mutta henkinen olo pahentunut. En jaksaisi kuunnella lapsen itkua vaan teksi mieli huutaa mukana tai paiskata lapsi lattiaan. Ja heti perään vihaan itseäni, että ajattelen näin. Tämä on ihan hirvee suo, missä olen. Upottaa vaan... Miehen kanssa keskustelusta ei tule mitään, kun keskityn koko ajan vaan hillitsemään raivoa ja hänelle räyhään kaikissa tilanteissa.

Tietääkö kukaan mitään muuta keskustelupalstaa, jossa saisi vertaistukea? Täällä on koko ajan sellainen olo, että kaikki muut ovat superäitejä ja pyörittelevät vain silmiään näitä mun tekstejä lukiessaan. Tai että nimimerkkini paljastuu..

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Ne superäidit on yleensä vaan hyviä pitämään kulisseja yllä, eivät kerro niistä päivistä kun oikeasti v*tuttaa. Ei kaikilla varmaan näitä synkkiä ajatuksia ole päässä, mutta tuskin kukaan voi kirkkain silmin väittää ettei lapsen itku ottaisi edes väsyneenä pannuun tai ettei koskaan olisi haaveita ottaa lomaa äitiydestä. Sellainen ihminen vähättelee äitiyden taakkaa, myös siis omaa työtään. Tää on oikeasti raskasta duunia, ja syy siihen miksi meitä masentuneita ja ahdistuneita on näin paljon löytyy varmasti tästä yhteiskunnasta. Kaikkien pitäisi muka pärjätä omillaan, ongelmat tulisi salata tai ainakaan niitä ei saisi kertoa kellekään. Ennen vanhaan koko suku hoiti vauvaa, ei äiti laahannut väsymyksestä kiiluvin silmin pitkin asuntoa yksinään, täysin omillaan ja omien ajatustensa vankina.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^^ Aika harva on kuitenkaan niin superäiti kun väittää olevansa, kulisseja jaksaa itse kukin pitää aikansa pystyssä. Mä oon ollu jotenkin niin huolimaton maineestani, että olen alusta asti tunnustanut voivani huonosti ja olevani ahdistunut. Mua itseä olis tosi paljon ahdistanut esittää hyvinvoivaa ja ottaa vastaan onnitteluja vauvasta.

Ja kuten Remuliina sanoi, niin ennen ei oltu ainakaan yksin, nykyään tuntuu että kunnon äidin täytyy selvitä yksin. Jo laitoksella vauva pitää hoitaa lähes täysin yksin, ennen sentään synnytyksen jälkeen äidit saivat sairaalassa levätä ja keskittyä toipumiseen kun vauvat olivat hoitajien hoidossa.

Mä oon tämän myötä oppinut ihan jullkisesti myöntään heikkouteni, vaikkakin siinä on sitten vaarana joiden ihmisten paheksunta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lueskelin tässä kirjoituksia ja voin sanoa että tutulta kuulostaa! Minulla 2,5-vuotias poika ja sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Sain lääkityksen pojan ollessa n. 5kk. ja käytin sitä n. vuoden(onneksi minulla on hyvä "vaste" lääkitykselle, auttoi heti). Olen käynyt koko ajan mös KELAn tukemassa terapiassa, joka näillä näkymin voidaan lopettaa tämän vuoden jälkeen.

 

Itse jaksoin hoitaa koko ajan lapsen ja hoitaa vähän kotiakin. Kaiken aikaa oli vain helvetillinen ahdistus ja synkät ajatukset, sekä ärsyyntyminen lapsen itkulle. Meilläkin epäiltiin refluksiaa, koliikkia yms. Käytiin lastenlääkärillä, osastolla, vyöhyketerapiassa jne. Mutta mitään ei sitten loppujen lopuksi löytynyt. n. 8kk:n iässä poika alkoi nukkua. Mutta on edelleen voimakastahtoinen. girl_smile.gif

 

Terapian myötä aloin ymmärtää omaa itseäni, - olen aika suorituskeskeinen ja vaadin itseltäni liikaa. En myöskään osannut pyytää apua, vaikka olin ihan loppu. Elin vain "Itse on selvittävä"-mentaliteetilla. Neuvolassa oltiin ymmärtäväisiä, mutta parhaan avun sain mielenterveystoimistosta, yksityiseltä psykiatrilta(terapia) sekä ÄIMÄ ry:stä(Suosittelen Hämmentynyt vieras+muutkin! Suljettu keskutelupalsta). Paineitani vauvanhoidossa lisäsi se, että olen itse hoitoalalla, ja kyllähän minun olisi pitänyt tietää miten lasta hoidetaan. Mutta kun se vain itki ja itki ja huuti, yöt ja päivät. Pelkäsin olla oman lapseni kanssa kahden.

 

Suosittelen, hakekaa apua! Usein äiti vähättelee omia tuntemuksiaan, jaksanhan hoitaa vauvan jne. ja neuvolan terv.hoitajankin on hankala päästä toisen pään sisään ja tietää ne oikeat ajatukset. Useinhan neuvolassa äitikin tsemppaa, että menee ihan hyvin, vaikka aamuyöllä valvoessa olisi tuntunut, että nakkaan tuon lapsen seinään. girl_sad.gif

 

Minäkin kuvittelin, että jaksan valvomiset ja ihanaa olla kotona. Ajattelin, että tuo vauva-aika olisi raskasta, mutta silti ihanaa. Toisin kävi, se oli helvetin raskasta ja mukaan mahtui vain hyvin pieniä hyviä hetkiä. Nykyään voin nauttia lapsestani ja olen ottanut menetettyä aikaa takaisin mm. tekemällä lyhennettyä työviikkoa.

 

Haaveita seuraavasta lapsesta on, mutta tuon vauva-ajan pelko on vielä liian iso.

Mutta pienenee koko ajan! girl_wink.gif

Edited by Saraste

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joku kysyi, olisiko jotain, mitä voi tehdä etukäteen, jos pelkää sairastuvansa synnytyksenjälkeiseen masennukseen.

 

Minä masennuin oikeastaan jo esikoista odottaessani, ja synnytyksen jälkeen ahdistuin ja masennuin vielä pahemmin. Apua hain kuitenkin vasta lapsen ollessa yli puolivuotias. Kävin psykologilla juttelemassa, ja erittäin kovasti itseäni psyykaten sain kopan jonkinlaiseen kuosiin. Sitten aloin odottaa toista lasta, ja synnytyksen lähestyessä aloin epäillä, josko olin edelleen masentunut tai ainakin masentuisin synnytyksen jälkeen. Päätin puhua asiasta jo etukäteen neuvolassa. Keskustelunavaukseni asiasta otettiin todella hienosti vastaan, ja pääsin myös psykologille purkamaan edellisen raskauden ja vauva-ajan kipukohtia sekä pelkojani tulavaisuudesta. Koin erittäin tärkeäksi sen, että neuvolan väki tiesi peloistani jo valmiiksi. Vauvan syntymän jälkeen neuvolakäynneillä ei keskitytty pelkästään vauvaan, vaan myös minun tunteitani ja vointiani kyseltiin. Minun oli myös helppo puhua raivokohtauksista, itkukohtauksista ynnä muista avoimesti, koska olin etukäteen kertonut taustastani ja aiemmista kokemuksistani. Nyt sainkin sitten toisella kerralla apua nopeammin, ja aloitin myös lääkityksen, joka auttoi lähes välittömästi.

 

Eli suosittelen puhumaan huolesta etukäteen neuvolassa ja läheisille :) Kannattaa myös yrittää sopia itsensä kanssa siitä, että apua voi ja kannattaa pyytää aina kun siltä tuntuu.

 

Paljon voimia kaikille kohtalotovereille :lipsrsealed:

Edited by PMLats

Share this post


Link to post
Share on other sites

Monet ajatukset ja tunteet täällä on kuin omalta näppikseltä. Mä olen vasta viime päivinä havahtunut, että taidan olla sittenkin aika masentunut vaikka luulin tätä vain tän elämänvaiheen aiheuttamaksi tilapäiseksi ahdistukseksi.

 

Me saatiin kesäkuun puolivälissä poika, eikä mikään ole mennyt niinku Strömsössä. Synnytys meni päin helvettiä, lääkäri oli aivan kammottava ja lapsi virheasennossa. Repesin pahasti ja poikakin joutui teholle. Ekat päivät meni ihan sumussa, olin niin heikossa kunnossa etten jaksanut käydä omaa lastani katsomassa kuin muutaman kerran. Kun vihdoin ekan viikon lopulla sain hänet vierihoitoon, alkoi itselle tulla taas käännettä huonompaan. Tulehdusarvot olivat yli 220, kohtutulehdus ja rintatulehdus yhtä aikaa. En ollut yhtään kiitollinen siitä että poikani oli vierihoidossa, en olisi jaksanut hoitaa häntä ja imetys oli aivan kammottavaa. Toisaalta ajattelin että mua pidetään paskana äitinä jos pyydän apua.

 

Kun vihdoin pääsimme sairaalasta pois, oli ekat päivät aivan ihania. Sitten poika alkoi muuttua todella itkuiseksi, ja parin viikon iässä huusi jo kaiket päivät mahaansa, usein yötkin. Mulla alkoi kuume nousta taas, selvisi että kohtutulehdus ja rintatulehdus oli uusineet. Antibiootteja olin syönyt tässä vaiheessa lähes koko sen ajan kun olin imettänytkin. Sain taas pari kuuria päällekkäin. Koko heinäkuusta mulla on vain hämärä käsitys, muistan että oli ihan järkyttävän kuuma, yli 30 pahimmillaan sisällä. Kannoin hiestä märkänä hiestä märkää, huutavaa poikaa ja itkin. Itkin kaiket päivät, ihmettelin miten joku haluaa vapaaehtoisesti lapsia. Kohtutulehdus uusi taas, uutena virtsatietulehdus. Olin ihan lopussa, kuume lähenteli 40:tä astetta ja mun piti vaan jotenkin jaksaa. Mies oli toki apuna mutta aika neuvoton, ja kun mä kerran imetin niin sain hoitaa pojankin enimmäkseen.

 

Elokuussa sain sitten niin kovat antibiootit jo pari kuukautta kestäneeseen infektiooni, että jouduin lopettamaan kerralla imetyksen. Oli tosi paska fiilis, itkin sitäkin pitkään ja hartaasti. Infektio onneksi lähti paranemaan, mutta pojan vointi ei ollut sen parempi. Lisäksi miehellä alkoivat työt, muutimme monen sadan kilometrin päähän ja mä jäin ihan yksin lapseni kanssa. Mä inhosin elämääni, eihän se ollut muuta kuin korvatulpat päässä ympäri asuntoa kiertämistä, mahaansa huutavan pojan kantamista ja heijaamista. Hermot oli tosi kireällä. Siinä vaiheessa onneksi yöunet alkoivat parantua, poika heräsi yleensä vain kerran pari yössä eikä huutanut enää koko yötä. Kaikki tutut joille kerroin meidän tilanteesta kysyivät vain "kuinka se nukkuu öisin?" ja kun vastasin että ihan hyvin, monet päivittelivät että "ole onnellinen, kyllä meillä oli paljon raskaampaa kun ei saatu nukkua kunnolla". Mä ajattelin että oon vaan paska äiti kun en jaksa, vaikka saan nukkuakin kunnolla.

 

Syitä pojan huutoon ei ennen syyskuuta ollut tutkittu, mulle vakuuteltiin neuvolassa että se on koliikkia ja paranee pian. Kun poika oli 3kk eikä muutosta parempaan ollut edelleenkään tapahtunut, käännyimme yksityisen puoleen. Meillä piti siinä vaiheessa olla jo Ifin lapsivakuutus, odotimme sitä melkein kuukauden, mutta sielläpä olivat ryssineet koko homman ja hukkasivat kaksi kertaa terveysselvityksen jonka sinne lähetimme. Emme siis ehtineet saada vakuutusta ennen kuin pojalla selvisi maitoallergia ja refluksitauti. Mä olin kuitenkin vihdoin helpottunut: huudolle oli joku muu syy kuin paska äiti, ja nyt voitaisiin lääkitä poika kuntoon. Mutta eihän se ihan niinkään mennyt. Refluksilääkkeet eivät ole auttaneet, ei myöskään vaihtaminen almiron pepti-maitoon. Meillä on mun ja pojan sairasteluihin mennyt jo reippaasti yli 1000€ ja lisää menee kun asiaa selvitellään. Mun päivät on olleet jo neljä kuukautta tätä samaa, mä kierrän ympäri asuntoa huutavan lapsen kanssa, toivon etten olis ikinä saanut lasta, vihaan lapsettomia jotka vinkuvat että ole onnellinen, sulla on lapsi. Mua ahdistaa, kun saan pojan nukkumaan, pelkään vaan että koska se herää. Samalla koen olevani paska ihminen ja äiti, muut kun hehkuttavat että ikävöivät nukkuvaa lastaan. Miehestä ei ole mitään apua, hän on töissä kaiket päivät. Mun äiti käy välillä auttamassa että saan tehtyä edes kotitöitä, ketään muuta mulla ei ole. Äidillekään ei voi kertoa tästä ahdistuksesta, hän on sitä mieltä että itsellään on ollut huomattavasti rankempaa aikanaan minun kanssa.

 

Koko tän neljä kuukautta mä olen siis odottanut että kohta helpottaa, ja mä voin taas olla onnellinen. Masennusta mä en tän uskonut olevan tai jos oliskin niin lähtis itekseen pois kunhan saadaan poika kuntoon. Nyt alkaa kuitenkin näyttää siltä ettei me saada poikaa kuntoon. Sitä paitsi mulla on ollut liikaa vastoinkäymisiä, en tiedä selviänkö tästä suosta sittenkään kun muuten elämä helpottaa. Aion tänään neuvolassa tunnustaa etten enää kauaa jaksa, mä en olis ikinä voinut kuvitella että siitä minkä piti olla mun elämäni onnellisin tapahtuma voisikin tulla jotain mikä hajottaa mut henkisesti. Poikaani mä rakastan yli kaiken, mutta en silti jaksa iloita yhdestäkään sekunnista hänen kanssaan.

 

Oikeasti hei, nyt sun on haettava apua. Tuo on vaikeasti masentuneen ihmisen tekstiä ja ottaen huomioon kaikki ikävät vastoinkäymiset niin ei voi kyllä ihmetellä. Näin miehenä ja lasta vasta odottavana olen huono ihminen kommentoimaan kun ei ole omaa syvällistä kokemusperää mutta jotenkin musta tuntuu että kun haet apua itsellesi niin lapsikin voisi rauhoittua. Lapsi kuitenkin aistii sen äidin pahan fiiliksen vaikka äiti kuinka lasta rakastaakin.

 

Ylipäätään tuntuu kurjalta että äideille on niin korkea kynnys sen avun hakemiseen. Ikäänkuin siinä jotenkin tunnustaisi olevansa "huono äiti". Eihän se nyt niin mene. Apua on olemassa ihan syystä ja siitä on hyvä ottaa kaikki irti ajoissa.

 

Mitä tulee kommenttiin "me ei saada poikaa kuntoon", siihen en usko. Tämä on ja varmaan tulee olemaankin elämäsi raskainta aikaa mutta kyllä maitoallergiasta ja refluksitaudista selviää. Tai siis ainakin minä olen selvinnyt 32 ikävuoteen. Olin aikanani itse aivan yhtä tuskastuttava vauva mutta kuten äitini aina sanoo, kasvoin kuitenkin ajan mittaan ihanaksi lapseksi kun ongelmat saatiin selvitettyä.

 

Musta tuntuu että pitkällisen masennuksen taustalla on LIIAN KUNNOLLISET äidit. En mä usko että ns. huonot äidit sellaisesta kärsii. Heille tuskin sitä syyllisyyden taakkaa omasta vajavaisuudesta syntyy. Mä olen ihan varma että susta tulee todella huippuäiti kun vaan nyt saat apua näihin hetkellisiin ongelmiin. Omakin puolisoni asettaa jo nyt raskausaikana aikamoisia odotuksia suoriutumiseensa äitinä (ja myös meidän suoriutumiseen vanhempina), siksi olenkin päättänyt olla poissa töistä kaksi ja puoli kuukautta alkuun. Että jos hommat menee kuvailemallasi tavalla poskelleen meilläkin niin olisi ainakin sitten kaksi kärsimässä koko ajan.

 

Kai Teillä on muuten kuulosuojaimet? Lapsen itku ja huuto on ensisijaisesti sydäntää raastavaa mutta pieni volyymin alennus saattaisi helpottaa edes hiukan oloa. Ajattelisin.

 

Ja yleisesti, naiset hyvät, ei teidän tarvitse tavoitella vuoden äiti titteliä millään yli-inhimillisillä suorituksilla. Omalle lapsellenne juuri TE olette se maailman paras äiti vaikka kaikki ei menisikään aina suunnitelmien mukaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hämmentynyt vieras, olen jäänyt miettimään sun kertomusta ja kovasti toivon, että saat tarvitsemaasi apua. Itse ajattelen, että onkohan pelkkä keskusteluapu tarpeeksi, voisitko edes kokeilla josko jonkunlaiset mielialalääkkeet auttaisivat? Saisit apua pahaan oloosi nopeammin ja jos ne eivät sovikaan, niin eihän niitä ole pakko syödä.

 

Kirjoittelethan kuulumisiasi tänne!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Iskä kirjoitti tosi hyvin. Perfektionismiin taipuvaiset ovat aika suuressa masennusriskissä ja lapsen kanssa onkin paljon asioita joissa voi hajota täydellisyyteen pyrkiessään.

 

Minulla on kokemusta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja siitä muustakin masennuksesta. Ensimmäisellä kerralla avun hakeminen oli tosi vaikeaa, enhän minä ollut sairas vaan huono ihminen ja jollain muulla oli varmasti paljon huonommin asiat. Tiuskin miehelle, raivosin, oli itsetuhoisia ajatuksia jne jne. Lopulta menin hakemaan apua itse, neuvolassa en siinäkään vaiheessa saanut suutani auki. Keskivaikeasta masennuksesta on ihan riittävän pitkä tie ylös, ei tarvitse olla yhtään enempää masentunut. Lievä masentuneisuuskin on jo liikaa. Mielestäni masennuksenkin kanssa voisi ajatella, että hakeehan sitä apua jos tuntuu, että jalka olisi murtunut, eikä arvo kotonaan, että menisikö vai ei ja eihän sitä voi mennä kun ei se kuitenkaan ole kokonaan katki ja luu törrötä nahan läpi. :grin:

 

Oma kokemukseni on, että jos masennukseni olisi jäänyt hoitamatta olisi parisuhde kariutunut, lähellä se jo olikin. Mies jaksoi kyllä minua mutta minä en jaksanut miestä. Kun lääkitys ja keskustelu hoitajan kanssa oli kunnossa alkoi parisuhdekin menemään paremmin.

 

Jos haluaa jutella masennuksesta yksityisemmin niin minulle voi laittaa yksityisviestiä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hämmentynyt vieras, olen jäänyt miettimään sun kertomusta ja kovasti toivon, että saat tarvitsemaasi apua. Itse ajattelen, että onkohan pelkkä keskusteluapu tarpeeksi, voisitko edes kokeilla josko jonkunlaiset mielialalääkkeet auttaisivat? Saisit apua pahaan oloosi nopeammin ja jos ne eivät sovikaan, niin eihän niitä ole pakko syödä.

 

Kirjoittelethan kuulumisiasi tänne!

 

Kävin tänään toisen kerran keskustelemassa. Neuvoja (ei siis psykologi, vaan käyntikortissa luki perheneuvoja) olisi halunnut teettää masennustestin, mutta unohti kai sitten sen... No joka tapauksessa hän kyseli vähän, että miten suhtaudun lääkkeisiin. Hänen mielestään voisi olla hyvä ottaa nyt tähän alkuun jotain pillereitä, jotta pääsisin kehästä irti ja saisin tilaa ajatella. Hirvittää vähän lääkkeet... Olen kerran syönyt pienen ajan cipramilia ja silloin lihoin (joka aiheutti taas uutta huonoa vointia, koska en ole koskaan oikein ollut kunnolla sinut vartaloni kanssa), lisäksi mulla oli vähän kummallisia sivuvaikutuksia.

 

Toki lääkkeet tuntuu siinä mielessä hyvältä vaihtoehdolta, että tilanne ei pääsisi pahenemaan. Olisi hirveätä, jos menettäisin sen ilon, mitä koen tästä lapsesta ja hänen hoitamisesta.

 

Neuvojalla oli myös jotain ideoita masennuksen torjumiseen. Pitäisi ajatella masennusta ulkopuolisena yrittää torjua sitä. Päivittäin pitäisi itseään kehua peilin edessä. Raivoamisen tilalle pitäisi löytää toinen keino purkaa huonoa oloa, tukahduttaminenkin on huono vaihtoehto. Vähän jäi ristiriitaiset tunnelmat... Tupakan polton aloittaminen tuli mieleeni lähinnä toiminnaksi raivoamisen tilalle...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ai niin, piti vielä kommentoida, kun täällä puhutaan perfektionismin yhteydestä masennukseen. Tunnustan, että olen kyllä viilannut pilkkua niin raskaus- kuin vauvaaikanakin. Tai itse asiassa en itse sitä tunnusta, mutta muut kyllä. Mieheni ja äitini mielestä otan kaiken vähän liian vakavasti ja teen kaiken turhankin tarkkaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kirjoitan nyt vieraana, kun en halua nimimerkilläni kirjoittaa. Olen itse kärsinyt keskivaikeasta masennuksesta muutama vuosi sitten. Sitä hoidettiin ensin lääkkeillä. Kävin myös juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa tms. Siitä ei kyllä ollut mitään apua. Tällä sairaanhoitajalla oli ihmeellisiä syitä masennukseeni, kuten vanhempieni ikä (vanhempani ovat olleet ihan tavallisen ikäisiä minut saadessaan)ja jotain tällaista ihan outoa. Siltä taholta minut todettiin jo terveeksikin, mutta satuin juuri muuttamaan siinä vaiheessa ja suositeltiin hakeutumaan mielenterveyspolille myös uudessa paikassa. Siellä sitten psykiatrin juttusilla kävin ja hän diagnisoi tämän keskivaikean masennuksen ja ohjasi terapiaan. Terapiassa kävin pari vuotta ja sitten lopetin, vaikka terapeuttini suositteli, että olisin käynyt vielä kolmannenkin vuoden.

 

Olen aina ajatellut, että pystyn tunnistamaan masennuksen, jos se uudestaan tulee. Mutta nyt en ole enää ihan varma. Vauva valvottaa joka yö enkä saa vauvan nukahdettuakaan oikein nukuttua, kun pelkään, että jos vauva herää uudestaan. Hermot on ihan riekaleina. En tiedä, olenko masentunut vai ihan vain väsynyt. Ehkä kumpaakin. Välillä saan raivokohtauksia ja hermo palaa ihan täysin. Joskus näin käy myös yöllä, mutta toistaikseksi olen osannut silloin mennä miestä herättämään, että tulisi auttamaan, kun en enää jaksa. Rakastan lastani ihan todella paljon, mutta sitä huutamista on välillä todella vaikea kestää. Tunnen itseni ihan paska-äidiksi ja huonoksi ihmiseksi, kun en jaksa lastani hoitaa. Mies ehdottelee, että hänen äitinsä voisi tulla auttamaan, mutta en voi sietää anoppia. Omat vanhempani asuvat kaukana eivätkä voi auttaa. Yleensä siis raivoan miehelleni, jos jotain on. Mutta joskus tulee myös lapselle huudettua, kun en vaan jaksa sitä huutoa. Pelkään, että naapurit soittavat kohta johonkin lastenvalvojille ja lapsi viedään pois, kun olen niin huono äiti. Ja sitten välillä taas järjellä ajattelen, että ei sen takia voida lasta huostaanottaa. Mies on vuorotöissä eikä kovinkaan paljon pysty lasta hoitamaan. Joskus saan nukuttua, kun mies katsoo lasta. Neuvolassa on sellainen terveydenhoitaja, etten hänelle halua puhua. Tiedän, että voisin varmaankin soittaa tuolle terapeutilleni, vaikka siitä onkin jo vuosia aikaa, kun siellä kävin. Mutta jotenkin on niin suuri kynnys myöntää, että ei ehkä jaksakaan. Ja missä välissä mihinkään terapeutille pääsee, kun on koko ajan lapsessa kiinni. Mutta. Olen siis aika hermokimppu normaalistikin, että en osaa sanoa missä menee minulla se normaalin raja. Pelottaa kumminkin, että entäs jos joskus raivostun lapselle niin paljon, että vahingoitan häntä jotenkin... En kylläkään ole väkivaltaan taipuvainen, mutta mistäs sitä tietää, jos päässä naksahtaa. Lapsi on siis jotenkin kipeä ja odotamme aikaa lastenpolille, mutta tässä on mennyt jo viikkoja. Yritin viimeksi neuvolassa puhua siitä, että en oikein jaksaisi enää ja voisiko sitä aikaa kiirehtiä. Mutta hymistellen sanoivat, että kyllähän nyt muutaman viikon vielä jaksaa.

 

Jotenkin sekavaa tekstiä. Toisaalta en tunne itseäni ainakaan kovin masentuneeksi. Jos saan nukuttua, olen paremmalla mielellä. Jos olen väsynyt, niin silloin suutun helpommin ja silloin useimmin tulee niitä raivokohtauksia ja niiden jälkeen tulee morkkis. Että on huono äiti ja huono vaimo ja kaikille olisi parempi, jos lähtisin. Tai ehkä olen jo niin masentunut, että en enää tajua olevani masentunut. Vähän samalla tavalla kävi viimeksikin. En tiedä. Enkä nyt oikein edes ymmärrä mitä yritän tällä kirjoituksellani saavuttaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hämmentynyt vieras, kokeile vaan rohkeasti pillereitä, josko niiden avulla pääsisit alkuun parantumisessa ja mielialan paranemisessa. On turha ottaa riskiä, että olo vaan pahenee ja pahenee. Muakin pelotti lääkkeiden kokeileminen, en niitä sitten ehtinyt hakea kun olo alkoi parantua mutta olisin kyllä hakenut reseptiä, jos yhtään pidempään olisi tuntunut pahalta.

 

Ihan vauvasi ja itsesi vuoksi, kannattaa nyt käyttää nuo keinot. Tupakoinnin aloittaminen olisi mun mielestä hölmöä, senhän nyt tietää että se on huonoksi terveydelle ja myös lapsillekin, se haju kun leviää vaatteista, hiuksista...

 

Niitä lääkkeitäkin on varmaan eri merkkisiä, ehkä voi kokeilla jotain erilaista kuin mitä kerran olet kokeillut.

 

Masentunut?vieras, kyllä tuo mun mielestä kuulostaa synnytyksen jälk.masennukselta, johon sun kannattaa hakea apua. Sullekin toivon kovasti voimia ja hae mahdollisimman pian apua, keskusteluapua ja/tai mielialalääkkeitä, että pääset paranemisen alkuun ja jaksaisit jatkaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tullako ulos kaapista? Joo. Poju on nyt mitä, 10-viikkoinen tai jotain sitä luokkaa. Ja mä olen ollut mielialalääkityksellä nyt reilun neljä viikkoa. Vissiin, laskinkohan oikein?

 

Eli synnytyksen jälkeinen masennus. Taas. Tämä ei nimittäin ole ensimmäinen kerta, vaan esikoisesta oli reilut 3 vuotta sitten sama juttu. Silloin meni hoitamattomana aika pitkään, melkein vuosi. Lopulta tajusin jo itsekin, ettei kaikki vaan ole kunnossa, menin lääkäriin ja sain lääkkeet. Tällä kerralla oireet tuli paljon nopeammin ja rajumpina, mutta siltikään en tajunnut asiaa ensin itse. Tarvittiin pari huolestunutta ystävää avaamaan silmät. Tai no, ehkä ne kaksi päivää, jotka lähinnä istuin lattialla itkemässä, olivat se viimeinen herätys... Yksi puhelinsoitto päivystävälle psykiatriselle hoitajalle, pääsin samantien vastaanotolle, ja sain lääkereseptin.

 

Ylä- ja alamäkeä mielialat menee edelleen, mutta ei mitään niin rajua, mitä aikaisemmin. Osaan taas nauttia lapsistani, eikä avioliittokaan tunnu enää olevan pahassa jamassa. En olekaan niin yksinäinen kuin kuvittelin, kykenen olemaan jälleen sosiaalinen, ja itsehillintäkin on palannut. Olo on paljon parempi kuin viisi viikkoa sitten.

 

Synnytysmasennus on kavala tauti, ja on vaikea myöntää kärsivänsä sen oireista. Lääkkeetkin tuntuu monelle ajatuksena pahalta, niin alkuun minullekin. Mutta se lääkitys on oikeasti aika hyvä juttu. Puoli vuotta on loppujen lopuksi lyhyt aika, ja usein riittävä. Sinä aikana omat hormonit tasaantuu huomattavasti (vaikuttaa paljon tähän masennukseen), ja lääkitys on suhteellisen helppo purkaa. Imettäminen ei häiriinny, kun lääke on oikein valittu - meillä mennään osittaisimetyksellä, kun ennen lääkityksen aloittamista olin joka päivä valmis lopettamaan imetyksen siihen paikkaan.

 

Haluan rohkaista teitä samassa veneessä olevia: tästä toipuu! Jos joku haluaa enemmän tietoa tai vertaistukea, yksäriä saa laittaa. Vastaan hyvänä päivänä (huonona en edes avaa koko tietokonetta).

Share this post


Link to post
Share on other sites

Synnytysmasennus on kavala tauti, ja on vaikea myöntää kärsivänsä sen oireista. Lääkkeetkin tuntuu monelle ajatuksena pahalta, niin alkuun minullekin. Mutta se lääkitys on oikeasti aika hyvä juttu. Puoli vuotta on loppujen lopuksi lyhyt aika, ja usein riittävä.

 

Minäkin edelleen pyörittelen tätä asiaa. Onko tämä oikeasti sitä jne. Nyt olen alkanut epäillä, että kyseessä olisikin perinteinen kaamosmasennus, perintönä toiselta vanhemmaltani. Ja edelleen tulee mieleen, että onko mulla kuitenkaan mitään masennusta. Jos olen vaan astetta agressiivisempi henkilö, jolla on pahoja ongelmia itsensä hallitsemisessa.

 

Lääkkeisiin sain tänään reseptin. Hain jo kahden viikon aloituspaketin, mutta edelleen emmin, että aloittaisinko niiden syönnin. Miehen mielestä voin jo paremmin. Itse en jotenkin osaa tunnustella oloani, en osaa sanoa, että voinko paremmin vai en. Jotekin erilaisesti kuitenkin. Osaan jo keskustella miehen kanssa rakentavasi enkä ole vähään aikaan saanut raivaria. Toisaalta tänään huusin lapselle kaksi kertaa niin, että kadutti (mutta niin kai tekee ihan normaalikin ihminen välillä).

 

Puoli vuotta lääkkeiden kanssa on minulle pitkä aika, koska toiveissa oli alkaa yrittää toista lasta muutaman kuukauden kuluttua. Minun logiikalla yritys siirtyisi lääkkeiden käytön aloitettuani automaattisesti noin 8kk päähän (ensin puoli vuotta lääkkeitä, siihen lopettaminen + ajanjakso tunnustella oloa, että menikö se varmasti ohi). Jos taas en aloittaisi lääkkeitä, voisimme alkaa yrittää lasta heti, kun oloni on normalisoitunut. Toki paraneminen voi kestää pitempään kuin se lääkkeillä kestäisi, mutta jostain syystä kuvittelen koko ajan, että tämä olisi ohi parissa kuukaudessa (en tiedä miksi).

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Mä en koskaan aloittanut lääkkeitä, koska koin saavani apua terapiasta. Vaikea sanoa, olisiko toipuminen ollut nopeampaa, jos lääkkeitä olisin syönyt. Kuitenkin sivuvaikutukset pelottivat enkä halunnut muuttaa itseäni lääkkeiden avulla. Minusta lääkkeet eivät siis ole ehdoton asia, mutta monet kokevat niistä olleen apua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tulin vain kertomaan, että voin hyvin. Tulin siltä varalta, että joku muu miettii näitä asioita... Olen syönyt lääkkeitä kohta kuukauden ja niiden aloittaminen oli minulle oikeasti todella hyvä juttu! Mitään sivuvaukutuksia en ole huomannut, no jano on lisääntynyt, mutta ei ole haitaksi. Lääkkeden aloittamisen jälkeen monet asiat ovat loksahtaneet paikoilleen, en edes muita milloin olisin viimeksi saanut raivokohtauksen taikka sitä seuranneen "olen maailman paskin ihminen ja joutaisin kuolla pois" masennuskohtauksen.

 

Kaikille lääkkeet ei tietenkään sovi, mutta minulle tämä on todella hieno juttu. Seuraavan lapsen yrittämisen siirtäminen kevääseen tuntui myös heti ensimmäisen pillerin syötyäni oikeastaan tosi hyvältä jutulta. Eli asiat vain loksahtivat paikoilleen. Annokseni on pieni ja lääkitykesn purkamisen tulisi olla helppoa. Lääkkeet ovat nyt aluksi 3kk, mutta lääkäri suositteli vähintään 4-5kk, jottein uusiutuisi.

 

Käyn edelleen terapiassa ja puramme erilaisia asioita. Minulla on kovat toiveet siitä, että saisin viimeinkin päästyä muutamista elämääni välillä liikaa hallitsevista "peikoista" eroon ja olisin kaiken tämän jälkeen entistä ehompi nainen ja äiti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Heippa!

 

Itse kärsin myös pakkoajatuksista ja peloista jotka liittyvät vauvan vahingoittamiseen, ahdistaa. lääkityksen( sertralin 50 mg) aloitin kuusi päivää sitten mutta vielä en osaa sanoa onko siitä apua. olisi rohkaisevaa kuulla muilta miten olette selvinneet ja millä keinoin ja mitä lääkitystä olette käyttäneet?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Anskuli, olet syönyt lääkkeitä vasta niin vähän aikaa, että vaikusta ei varmasti vielä tunnu. Sinun lääkeannoksesi on tosin huomattavasti isompi kuin minulla (Cipralex 10mg), mutta silti mielialalääkkeiden vaikutus alkaa tuntua vasta 3-4vko käytön jälkeen. Minä kyllä tunsin helpotusta jo ensimmäisellä viikolla, mutta sen täytyi johtua psykologisista syistä eli ehkä tunsin vihdoinkin tulleeni kuulluuksi, päässeeni oikeaan hoitoon ja ennen kaikkea aloin uskoa, että oireeni ei ole pelkää omaa huonouttani vaan syy on ihan oikeassa sairaudessa, koska sitä voidaan hoitaa lääkkkeillä. Niin, myönnän kyllä, että minulla plasebo-efekti toimi hyvin. Mutta nyt yli kuukauden syönnin jälkeen lääkkeiden vaikuuts näkyy jo niin, että lähipiirini huomaa minun voivan paremmin. Lääkärini sanoi, että läkkeitä olisi hyvä syödä 6kk (sanoi, että ainakin 4-5kk), jotta masennus ei uusiutuisi. Omalla parantumisen tahdolla on myös todella suuri merkitys masennuksen hoidossa. Tätä minulle yritettiin tolkuttaa jo ensimmäisillä terapiakäynneillä, mutta en silloin oikein ymmärtänyt asiaa. Halusin toki parantua, mutta kun en oikein tuntetunut itseäni sairaaksi. Vasta lääkkeiden aloittaminen sai minussa sellaisen olo, että olen oikeasti sairas, minua hoidetaan ja voin parantua.

Käytkö juttelemassa asioista pyskologilla tms.? Lääkkeet yhdistettynä puhumiseen on tehokas karkoite masennukseen ja ahdistukseen. Minä käyn nyt 2vko välein perheneuvojan juttusilla. En ole asiantuntija, mutta näen asian niin, että keskustelu yksin on tehokas, mutta hidas hoitomuoto. Lääkkeet yksin ovat tilapäinen hoito (huom. tämä on vain minun mielipide, joka ei perustu tieteeseen). Lääkkeet ja terapia/keskustelu on tehokkain tapa parantua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulla taitaa olla synnytyksen jälkeinen masennus. En ole aiemmin mitään masennusdiagnoosia tms. saanut, mutta sillä hilkulla on ollut monta kertaa. Nyt ei vaan tahdo lähteä itsestään paranemaan tämä olo, huonompaan vaan menee, joten apu on tarpeen.

 

Neuvolan kautta järjestettiin psykologille aika, samoin kaupungin perhetyöstä tulee mm. lastenhoitaja kerran viikossa vauvaa hoitamaan. Esikoiselle hain jo aikaa sitten päivähoitopaikkaa, joten siitäkin tulee suuri helpotus (tai sitten vaan lisävaikeuksia - ai miten niin pessimisti?).

 

Seuraavaksi pitäisi sitten yrittää saada aika omalääkärille. Vielä viikko sitten olin sitä mieltä, että mitään lääkkeitä nyt ei taida tarvita. Mutta taitaa niitä tarvita sittenkin. Saako masennuksen takia yleensä nopeammin lääkäriaikaa, vai onko tämä "kiireetön" asia ja pitää odottaa vielä kuukausi tai pari?

 

Muoks. Sain sitten jopa samalle viikolle ajan.

Edited by Miinanen

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen toisen lapsen syntymän jälkeen. En tajunnut olevani masentunut, kuin vasta kun elämä ja oloni oli jo jonkun verran parantunut. En siis puhunut kenellekään, en hakenut apua. Pidin vaan itsenäni huonona äitinä ja ihmisenä, kun en jaksa.

 

Mulla yksi iso syy masennuksen oli varmaankin vauvan itkuisuus. Masuvaivat alkoivat tosi aikaisin ja elämä oli jatkuvaa itkua, kitinää ja yleistä tyytymättömyyttä. Vauvalla nukahtaminen oli hankalaa, nukkui tosi pienissä pätkissä ja hereillä ollessaan ei viihtynyt missään, ei edes sylissä. Lisäksi oli esikoinen, joka oli itsekin vielä pieni ja mulla todella kovat syyllisyyden tunteet, kun olin esikoiselle tällaisen tilanteen aiheuttanut. Otti tosi koville, kun en ehtinyt olla hänen kanssaan tarpeeksi, kun kaikki aika ja huomio meni vauvaan. Kun yritin esikoisen kanssa lukea vaikka kirjaa, keskeytys tuli aina saman tien. Olin väsynyt, ihan poikki. Itketti, hermot menivät herkästi. Tunsin olevani ihan yksin ja tuntui siltä, että mies ei todellakaan ymmärtänyt miten kovilla olin. Voisi sanoa, että mulla ei oikeastaan ollut kuin negatiivisia tunteita häntä kohtaan pahimpaan aikaan. Ihmettelin, kun ihmiset tulivat ihastelemaan vauvaa - mitä ihastelemista tuossa jatkuvasti kitisevässä vauvassa on?? En todellakaan nauttinut pikkuvauva-ajasta, odotin vaan että aika kuluu ja toivoin ja rukoilin että ajan kuluessa helpottaa. Välillä yön pimeinä tunteina, kun ihan uupuneena hytkytin vauvaa sylissäni, sihisin hänen korvaansa että nyt naama kiinni ja tietenkin oli sitten ihan kamala olo, koska eihän noin saa sanoa ja ei vauva tätä todellakaan tahallaan tee. Mies ei pystynyt pitämään isyyslomaa ja olin siis alusta asti yksin laste kans. Nyt jälkikäteen tuntuu, että en muista juuri mitään tuolta ajalta.

 

Mä en jotenkin pystynyt kenellekään asiaa myöntämään, kun pelkäsin kommentteja tyyliin että itse olette toisen lapsen noin pienellä ikäerolla hankkineet, onhan se kahden lapsen kanssa rankkaa jne. Ja pelkäsin sitä, että joku kuvittelee, että en ole kiitollinen lapsistani. Koska eihän mulla ole mitään oikeutta valittaa, kun olen saanut kaksi tervettä lasta ja monella lähipiirissä on ollut keskenmenja ja vaikeuksia tulla raskaaksi. Ja hyvän äidin kuuluu jaksaa oli tilanne mikä tahansa...

 

Sitä mukaa, kun vauvan olo parani ja itkuisuus / tyytymättömyys väheni, mun olo alkoi paranemaan ja aloin taas nauttimaan elämästä. Ja nauramaan. Ja rakastamaan taas tuota miestä. Ja vauvaa. Nyt mä vaan haluan pusia ja halia vauvaa koko ajan ja tunnen niin suurta rakkautta häntä kohtaan, että meinaan pakahtua. Nyt on vaikea ymmärtää, miksi näin ei ole ollut aina. Mä tunnen syyllisyyttä siitä, että jos vauva ei saanut tarpeeksi rakkautta ja hellyyttä multa masennuksen aikana. Pidin kyllä paljon sylissä, koska oli pakko kun muuallakaan ei viihtynyt, mutta henkisesti en ollut läsnä, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Mies lohduttaa mua sanomalla, että varmasti vauva on saanut tarpeeksi rakkautta, kun on niin iloinen vauva nyt ja selvästi äidin syli on se paras paikka. Se ei kuitenkaan auta mun syyllisyyden tunteeseen, joka vaivaa monesti nukkumaan mennessä.

 

Mä koen, että ole tavallaan selvinnyt masennuksesta, mutta toisaalta ehkä en kuitenkaan, kun koen aika voimakkaita syyllisyydentunteita jne. Nyt olen pystynyt puhumaan asiasta ja se on helpottanut. Nyt pitää lopettaa, kun kutsu kuuluu...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Se piti vielä sanoa, että näin jälkikäteen olen kyllä ihmetellyt, miten kukaan läheinen ei tajunnut tilannetta, kun en todellakaan ollut oma itseni pitkään aikaan. Mutta toisaalta, enhän itsekkään tajunnut asiaa ja aika taitavasti pidin kulissit kunnossa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olipas Olivialla niin paljon samanlaisia ajatuksia kuin itselläni kakkosen syntymän jälkeen. Minua ahdisti eritoten, kun kaikki muut tuntuivat kakkosen syntymän jälkeen hehkuttavan sitä, miten arki on paljon helpompaa kuin ensimmäisen vauvan syntymän jälkeen. Itselle kävi juuri päinvastoin. Esikoisen vauva-ajan alussa oli toki myös hämmenystä ja totuttelua uudenlaiseen arkeen, mutta pian tunteet vauvaa kohtaan vahvistuivat ja minusta oli ihanaa olla vauvan kanssa ja äitiys tuntui luontevalta.

Toisen vauvan kohdalla kaikki alkoi oikeastaan jo siitä, että vauvan koko yllätti minut täysin ultrassa ja aloin pelätä synnytystä, enkä ihan syyttä. Kuopuksen kanssa jouduin olemaan viikon sairaalassa ja synnytykseen ja sen jälkeiseen aikaan liittyi kaikenlaisia hankaluuksia ja pitkä erossaolo esikoisesta vielä siihen päälle saivat oloni kurjaksi ja se olo ei mennytkään heti ohi. Minä sain ajan neuvolapsykologille, kun vauva oli 4 kuukautta vanha ja käyn siellä edelleen, vaikka olo on jo paljon parempi. Nyt on psykologin mielestä parempi aika käydä läpi noita juttuja, kun ne eivät enää ole niin päällä. Minäkin tunnen silti edelleen kamalaa syyllisyyttä noista alkuajoista. :girl_sad:

Edited by Pashmina

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minusta näin toisella kerralla on todellakin ollut vauvanhoito helpompaa. Ihan miettimättä on mennyt monet sellaiset jutut, mitä ensimmäisellä kerralla sai vääntää ihan tosissaan. Vauvakin on ihan yhtä perustyytyväinen ja "helppo" kuin esikoinen aikoinaan. Kaikki meni oikein hienosti, mutta silti se masennus iski :( En nyt osaa mitään syitä luetella, että miksi, eikä niitä kai tarvitsekaan olla.

 

Olen nyt reilun viikon syönyt masennuslääkettä (sitalopraami), ja tuntuu kannattaneen. Olo oli jo parin päivän jälkeen parempi, liekö sitten lumevaikutusta vai ei. Sivuvaikutuksia ei ole tullut.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now