Guest Noose

Synnytyksen jälkeinen masennus

134 posts in this topic

Kahden kanssa mun mielestä alussa vaikeinta oli se, että tunsin itseni niin riittämättömäksi ja esikoisen puolesta oli syyllinen olo, kun vauva sitoi kovasti ja esikoinen oli aika allapäin, kun äiti olikin yhtäkkiä niin paljon uuden ihmisen kanssa. Ja esikoinen "oireili" uutta tulokasta niin, että ennen niin hyvin sujuneet päiväunille menot ja yöunet meni hetkeksi ihan sekaisin. Joten tuntui, ettei oikein ehtinyt hengähtääkään, esikoisen vauva-aikana kun sai vähän taukoja sillä välin, kun mies hoiti vauvaa. Siinä alun olossa arjen pyörittäminen tuntui tavallista raskaammalta ja pieniin vastoinkäymisiin ei osannut suhtautua kevyesti saatika huumorilla.

 

Miinanen Hyvä, että lääke tuntuu auttavan. Mulle ei ole tänä aikana lääkkeitä ehdoteltu, vaikka alussa mietinkin, olisiko niistä apua. Johtuu ilmeisesti siitä, että en ole ollut yhteydessä mihinkään lääkäriin, vain neuvolassa ja psykologilla puhunut asiasta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En ole varma, mutta minusta tuntuu että olen saattanut kieltää jotain oleellista.

 

Minulla on masennushistoria ja syömishäiriötausta, ja raskauden aikana olin masentunut mutta synnytyksen jälkeen kaikki tuntui ihan ookoolta.

Vauvani on kohta 3 kk ja oikeasti on helppo, ei itke juuri ja herää öisin kerran syömään. Neuvolassa kun tein kaksi krt testin, tein ne hätäseen miettimättä kysymyksiä sen kummemmin. Ihmettelin kun jälkitarkastuksessa lääkäri suositteli psykologia taustani takia, kaikki tuntui menevän niin kivasti.. vai meneekö sittenkään?

Aviomieheni täytyy tehdä kaikki kotityöt sillä vauva on tissitakiainen, hän syö koko ajan ja haluaa olla sylissä. Lattialla ei viihdytty kauaa (mutta nyt on alkanut) eikä varsinkaan sitterissä halua olla. Syytän miestä sitten kaikesta kun kotityöt seisoo ja mikään ei riitä. En jaksa lähteä ulos yksin vauvan kanssa ja keksin kaikkea syitä miksi ei. Ongelmaa ei ole jos joku tule mukaan.

Vahdin hirveästi maidon tuloa, stressaan ja huolehdin riittääkö se. Vauva kun ei halua nukkua päiväunia ja se stressaa ihan älyttömästi, uskokaa pois kaikkea on kokeiltu. Yöt nukkuu hyvin.

Annan vauvan helposti pois jonkun muun hoidettavaksi, en vaan jaksa pitää sitä monta tuntia sylissä ja joku muu vaihtaa vaipan ja vaatteet jos suinkin mahdollista. Meidän talous on huono ja rahat ei riitä. stressaan saanko riittävästi ruokaa maidon takia. Pelkään koko ajan maidon vähenevän. Kaikkea on pakko tehdä ja huolia on sittenkin. Kun mennään käymään jossain, olen ylienerginen, ylipirteä.

Kolme viikkoa on mennyt niin etten pysty nukahtamaan iltaisin ja yöllä nukun itse tosi vähän.

Eilen en nukkunut kuin alle kaksi tuntia. Siksi tänään on itkettänyt koko ajan.

 

Toissapäivänä neuvolassa kielsin ettei minulla ole masennusta, mutta ehkä en miettinyt tarpeeksi? Olenko sittenkin masentunut?

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Kyllä tuo minusta masennuksen oireilta kuulostaa. Ota seuraavalla kerralla neuvolassa rohkeasti puheeksi tai soita jo nyt ja pyydä päästä puhumaan asioista. Monet noista asioista voi tapahtua ja niitä voi tuntea ilman masennustakin, mutta koska sulla on masennustausta ja etenkin, jos asiat eivät muutu (et lähde kotoa yksin ulos, et saa nukuttua, stressaat koko ajan), niin olo ei varmasti ainakaan millään ihme konstilla helpotu. Tsemppiä! :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en tiedä missä mennään. En mä tiedä edes mistä alottaa. Mä vaan itken taas koko ajan ja pinna palaa vanhempien muksujen kanssa ihan liian herkästi. Mitään en jaksa. Pimu ei oikein nuku nyt päiväsaikaan. Öisin nukkuu, kun minä tungen tuttia tai tissiä suuhun. Täällä on kaaos. Onneksi miehellä alkaa huomenna loma, saa apuja lasten kanssa. Tosin se tulee olemaan jonkin verran paljon raksalla, mutta silti.

Minen vaan nyt jaksa, mutta en mä oikein osaa ajatella tai myöntää, että olisi jotain ongelmaakaan. Jos joskus taas näkisi muitakin ihmisiä, voisi omakin olo parantua. Ehkä. Hetkeksi ainakin, mutta. Niin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä pelätään, että taas se iskee. Tosin mä pitkään olen luullut, että esikoisen kanssa se oli vain baby bluesia, mutta masennusta se taisi olla kun kesti kuitenkin sen 2kk. Nyt uuden vauvan kanssa vauvan hoito on helpompaa, mutta olo on tosiaan riittämätön esikoisen suhteen. Tätä oloa pelkäsin koko raskausajan :(. Nyt pärjään vielä jotenkin kun mies on isyyslomalla, mutta kun jään yksin niin mitäs sitten?? Meillä myös esikoinen kiukuttelee nukkumaanmenojen kanssa, joten tiedän, etten saa pientäkään henkireikää päivien aikana. Vauva nukkuu miten nukkuu, ikinä ei tiedä milloin on pidempi unipätkä tulossa.

Odotan nyt vaan, että aika kuluu ja toivon että olo helpottaa. Jos ei niin sitten asia puheeksi neuvolassa. Vielähän tämä voi toki olla normaalia baby bluesiakin. Toivotaan näin, mutta pahinta pelkään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulle iski synnytyksen jälkeinen masennus tällä kertaa. Aluksi en uskonut että kyse on siitä, vauva on ollut niin ihana ja helppo eikä ole oikeasti ollut mitään syytä olla masentunut.

Minulla on myös inhottavia pakkoajatuksia jotka kuulemma aika yleisesti pahenevat synnytyksen jälkeen.

Tämä kaikki alkoi ihan yllättäen kun vauva oli 6vk vanha, heräsin yöllä painajaisuneen ja vaikka se ei sinänsä liittynyt minuun, olin tosi ahdistunut. Ahdistus jatkui sitten aamullakin ja aloin pelkäämään että kuolen.

En moneen viikkoon puhunut ahdistuksestani kellekkään koska toisaalta aavistin miten hulluja ajatukseni olivat. Ahdistus kuitenkin jatkui vaikka mitä olisin tehnyt, en päässyt siitä yli ajattelemalla enkä kyennyt olemaan ajattelemattakaan.

Jälkitarkastuksessa kerroin lääkärille olostani ja pääsin neuvolapsykologin juttusille. Kävin siellä pari kertaa ja hän ohjasi minut vauvaperheneuvolaan.

Siellä kävin juttelemassa ja lääkitystäkin tarjottiin mutta olin koko ajan sitä vastaan, ajattelin että minun pitää selvittää asiat, lääkitys olisi vain ongelmien peittelyä.

No pari viikkoa sitten eräänä viikonloppuna en enää kestänyt. Tuolloin olin alkanut puhumaan olostani jo läheisillenikin. Soitin sitten psykiatrian päivystykseen että olen pienen vauvan äiti ja olen ollut tosi ahdistunut jo pitkään ja nyt tuntuu etten enää kestä. Sieltä sanottiin että lähde tulemaan tänne, apua on kyllä saatavilla.

Oli tosi helpottavaa kun pääsin lääkärin luo juttelemaan, tuolloin tavallaan luovutin enkä enää yrittänyt yksin selvitä. Sain masennuslääkereseptin, Opamax reseptin pahimpaan ahdistukseen ja lähetteen psykiatrian polille akuuttityöryhmään.

Nyt olen pari viikkoa syönyt Escitalopram Actavisia, käynyt kaksi kertaa viikossa polilla juttelemassa ja minulla on Opamaxin tilalla toinen ahdistuslääke jota otan 25mg iltaisin. (En nyt muista nimeä, joku K:lla alkava..)

Ahdistus on minulla pahinta aamuyllä-aamulla. Nyt tuon uuden lääkkeen myötä olen nukunut tosi hyvin ja ahdistus on siirtynyt aamuun.

Ei tämä olotila ole kuitenkaan mitään verrattuna siihen mitä se kesällä oli. Nyt ahdistus on asteikolla 1-10 päivittäin max 5 kun kesällä se oli koko ajan kympissä.

Tässä on paljastunut myös paljon sellaisia menneisyyden asioita mitä en ole koskaan käsitellyt mutta niin kai se yleensä meneekin, vanhat asiat iskee pintaan kun elämässä tapahtuu jotain suurta, kuten esim. vauvan saanti.

TÄmähän on minulla jo kolmas lapsi mutta ehkä en aiemmilla kerroilla ollut kypsä kohtaamaan menneisyyden haamuja (mm. isän alkoholismi)

 

Toivottavasti tämä rohkaisee jotakuta hakemaan apua, masennusta ei tarvitse hävetä eikä kukaan pidä sinua hulluna kun haet apua. Myönnän että itsekin ajattelin silloin polill ementyäni että ottavat minut osastolle samantien mutta ei siinä niin käynyt.

 

Minulle saa laittaa myös yksityisviestiä tai esittää lisäkysymyksiä jos tahtoo tietää lisää :)

 

Tsemppiä kaikille masennuksen kanssa kamppaileville!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ah. Ihana tunne, kun löysin täältä tälläisenkin ketjun! Ajattelin jotenkin, että eihän kukaan vauvapalstalla puhu masennuksistaan...

 

Mulla on kolme lasta, pienin 4-kuinen. Joka kerta olen vauva-aikana heilunut jossain hulluuden partaalla (siis siltä itsestä todella tuntuu). Kahden vanhemman vauva-aikana olen jotenkin vaan sinnitellyt. Ja ajattelut olevani jotenkin laiska ja huono, kun arki ja kaikki on niin vaikeaa.

 

Nyt kolmannella kerralla rohkaistuin neuvolapsykologille. Keskivaikea masennus, sanoi psykologi. Tuntui tosi helpottavalta saada nimi omalle pahalle ololle! Etten olekaan vaan huono ja laiska ja saamaton...

 

Tosin en nyt tiedä, miten tästä eteenpäin. Lääkkeitä tarjottiin, mutta en uskalla niitä ottaa, täysimetyksellä olevan maitoallergisen takia (joka ei huoli pullosta mitään.) Ehkä sitten kun imetys on vähentynyt, jos olo ei ole kohentunut. Perhetyöntekijä saatiin onneksi tämän mun masennuksen ansiosta, aloittaa ensi viikolla, 4 tuntia viikossa.

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

En muistaakseni ole kirjoittanut tänne, vaikka synnytyksen jälkeinen masennus onkin diagnosoitu. Ristiäisten jälkeen (poika oli 6 vko) kotona olo alkoi ahdistaa ja itkeskelin kovasti. Hain ja sain apua nopeasti psykoterapeutin muodossa ja jonkin ajan kuluttua myös lääkäriltä. Otin ilolla vastaan myös lääkkeet ja ne veivätkin oireet pois alle viikossa. Täysimetin silti poikaa 6 kk ja edelleen imetys jatkuu. Nykyään imettää voi hyvinkin mielialalääkittynä, joten sen takia ei lääkitystä kannata tyrmätä. Lääkitys on minulla edelleen käytössä ja annostus on koko ajan ollut melko pieni. Vähitellen alan pohtia lääkityksen pois jättämistä tai vielä annoksen pienentämistä, mutta lääkärin seurannassa. Psykoterapia jatkuu edelleen, käynnit on harvakseltaan ja ilmankin varmasti pärjäisin, koska nykyään käynneillä lähinnä ihastellaan yhdessä terapeutin kanssa meidän ihanaa ja taitavaa poikaa :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä olisin ehkä itse kallistumassa lääkkeiden aloittamiseen, mutta mieheni on ehdottamasti vastaan - vauvan vuoksi. Muakin kyllä epäilyttää imetys ja lääkkeet -yhdistelmä, mutta olo alkaa olla niin kurja, että hiukan on alkanut mietityttää... Varsinkin kun eilen kuulin lastenhuoneesta (olin itkeskellyt ennen sitä), kuinka 5-vuotias sanoi 2-vuotiaalle, että "Minua huolestuttaa tuo äiti. Entäs sinua?" 2-veetä ei huolettanut, mutta ihan kauheaa kuultavaa isommaltakin tuo oli. :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä tulen tänne monasti lukemaan kun mulla on näitä kaikki itkettää -päiviä. Vaikka mä jollain tasolla tiedän, ettei ole ihan normaalia että säännöllisin väliajoin on päiviä jollon vaan itkee koko päivän, ja jatkuvasti olo ettei jaksa tehdä mitään ja kaikki vaatii ponnisteluja, tekisi mieli vaan kääriytyä peiton alle ja jäädä sinne, ole kovin normaalia, niin on silti ihan tuhottoman vaikeaa sanoa asiasta mitään neuvolassa. Kun ei ne oikein edes kysy, jotta voisi vastata. Jos ne kysyy että mitäs meille, niin mitä mä siihen sanon? Mitäs tässä, elämää. Ja sitten tulen kotiin itkemään. Kaikki asiat kaatuu päälle, kun ei saa mitään tehtyä. Mutta jostain aina repii sen happy facen päälle kun ovesta ulos lähtee. Miksi tämä on niin vaikeeta?

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Tuo on niin tuttu fiilis pojan syntymän jälkeen. :girl_sigh: Kodin ulkopuolella kaikki on hyvin ja kotiin palatessa kaikki kaatuu päälle. Osittain se oli tottakin, että kodin ulkopuolella oli helpompi hengittää ja pinnakin oli pitempi, mutta kun suurimman osan ajasta oli kotona neljän seinän sisällä, niin enimmäkseen oli paha olla. :girl_sad: Mä muistaakseni sanoin neuvolassa siihen tavalliseen "mitä kuuluu?" -kysymykseen, että tuntuu, etten jaksa enää. Kyllä se terkka - vaikken luottanutkaan siihen, että se noteeraisi vastaustani - alkoi heti kyselemään lisää ja otti tosissaan, ja lopulta pääsinkin sitten hoitoon. Kunhan jotenkin tuot esille pahan olosi, niin kyllä terkat alkaa yleensä viemään asiaa eteenpäin. Tsemppiä!

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Mulla on kans kokemus että kun on pienen vauvan äiti, niin herkästi kyllä puututaan pahaan oloon, puututaan sanan positiivisessa merkityksessä siis.

 

Itselleni oli suuri helpotus kun lopulta luovutin asian pois omasta hallinnastani ja myönsin etten pärjää yksin ja ilman lääkkeitä. Se jo paransi oloa huimasti kun ei tarvinnut yksin kituuttaa enää eteenpäin. Sai myöntää että on nyt heikko ja tarvitsee apua. Hienoa on ollut huomata ettei kukaan ole tuominnut, apua on saanut ja lähipiirikin on suhtautunut ymmärtäväisesti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Alinka, onpa hellyyttävä tuo sinun 5-vuotiaasi! Mutta minusta noin pienen ei pitäisi joutua olemaan huolissaan äidistä. Minua pisti silmään tuo, että miehesi ottaa kielteisen kannan lääkkeisiin vaikka itse koet tarvitsevasi niitä. Olet varmasti ottanut selvää, mitä ammattilaiset sanovat kyseisen lääkkeen ja imettämisen yhteen sopimisesta? Jos siinä ei ole heidän mielestään vaaraa, aloita lääkkeet äläkä sano miehelle asiasta yhtään mitään. Vai onko imettämisen lopettaminen mahdoton ajatus? Niin tai näin, minusta tuo asia ei kuulu miehelle vaan päätökset teet sinä. Toivottavasti asia ratkeaa pian tavalla tai toisella, tsemppiä!

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Totta, Kiinanruusu, kyllä tuo mua itseänikin kauhistutti. Ja taisi vaikuttaa mieheenkin, kun kerroin tuosta, on ottanut mun masennuksen enemmän tosissaan. Vähän on myös helpottanut, kun saatiin perhetyöntekijääkin meille.

 

Noista lääkkeistä sitten. Ensinnäkin imetyksen lopettaminen on mulle ihan mahdoton ajatus. Vauva on tosiaan vasta 4-kuinen. Toisaalta on tosi vaikea tehdä mitään päätöksiä asiasta, kun toinen lääkäri sanoo, että "kannatta sinnitellä ilman lääkkeitä vauvan takia" ja toinen kehottaa lääkkeet ottamaan... Sitten masennus mulla ainakin vaikuttaa niin, että mitään päätöksiä on vaikea tehdä, yhtään mistään. Hyvä kun aamulla osaan jonkinnäköiset vaatteet valita päälleni.

 

Toistaiseksi mennään ilman lääkkeitä ja täysimetyksellä. Tänään on hyvä päivä, samoin oli eilen. Että jospa tästä mentäis parempaan suuntaan :)

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Mulle on sanottu, että lääkkeet (siis ainakin tietyt) on turvallisia imetyksen aikana. Silti en itse niitä haluaisi ottaa. :girl_sigh: Mullekin niitä on ehdoteltu nyt, että harkitsisin niitä vauvan syntymän jälkeen. Mutta kun haluaisin imettää lääkkeetönnä. Mun masennukseen auttoi kuopuksen syntymän jälkeen terapia, jossa kävin kerran viikossa (vai kahdessa - en muista enää :girl_crazy:) enkä silloin tarvinnut lääkkeitä. Lääkkeet olisi kuitenkin se ns. helpompi vaihtoehto, kun ei tarvisi kuormittaa terveydenhuoltoa. :girl_sigh:

Share this post


Link to post
Share on other sites

ONKO TÄÄLLÄ SYNNYTYKSEN JÄLKEISESTÄ MASENNUKSESTA SELVINNEITÄ, SIIS NIITÄ, JOILLA ASIA ON JO KAUKAISEMPI?

 

Kirjoitin itse tähän ketjuun joulukuussa, alla mun kirjoitus.

 

Mä sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen toisen lapsen syntymän jälkeen. En tajunnut olevani masentunut, kuin vasta kun elämä ja oloni oli jo jonkun verran parantunut. En siis puhunut kenellekään, en hakenut apua. Pidin vaan itsenäni huonona äitinä ja ihmisenä, kun en jaksa.

 

Mulla yksi iso syy masennuksen oli varmaankin vauvan itkuisuus. Masuvaivat alkoivat tosi aikaisin ja elämä oli jatkuvaa itkua, kitinää ja yleistä tyytymättömyyttä. Vauvalla nukahtaminen oli hankalaa, nukkui tosi pienissä pätkissä ja hereillä ollessaan ei viihtynyt missään, ei edes sylissä. Lisäksi oli esikoinen, joka oli itsekin vielä pieni ja mulla todella kovat syyllisyyden tunteet, kun olin esikoiselle tällaisen tilanteen aiheuttanut. Otti tosi koville, kun en ehtinyt olla hänen kanssaan tarpeeksi, kun kaikki aika ja huomio meni vauvaan. Kun yritin esikoisen kanssa lukea vaikka kirjaa, keskeytys tuli aina saman tien. Olin väsynyt, ihan poikki. Itketti, hermot menivät herkästi. Tunsin olevani ihan yksin ja tuntui siltä, että mies ei todellakaan ymmärtänyt miten kovilla olin. Voisi sanoa, että mulla ei oikeastaan ollut kuin negatiivisia tunteita häntä kohtaan pahimpaan aikaan. Ihmettelin, kun ihmiset tulivat ihastelemaan vauvaa - mitä ihastelemista tuossa jatkuvasti kitisevässä vauvassa on?? En todellakaan nauttinut pikkuvauva-ajasta, odotin vaan että aika kuluu ja toivoin ja rukoilin että ajan kuluessa helpottaa. Välillä yön pimeinä tunteina, kun ihan uupuneena hytkytin vauvaa sylissäni, sihisin hänen korvaansa että nyt naama kiinni ja tietenkin oli sitten ihan kamala olo, koska eihän noin saa sanoa ja ei vauva tätä todellakaan tahallaan tee. Mies ei pystynyt pitämään isyyslomaa ja olin siis alusta asti yksin laste kans. Nyt jälkikäteen tuntuu, että en muista juuri mitään tuolta ajalta.

 

Mä en jotenkin pystynyt kenellekään asiaa myöntämään, kun pelkäsin kommentteja tyyliin että itse olette toisen lapsen noin pienellä ikäerolla hankkineet, onhan se kahden lapsen kanssa rankkaa jne. Ja pelkäsin sitä, että joku kuvittelee, että en ole kiitollinen lapsistani. Koska eihän mulla ole mitään oikeutta valittaa, kun olen saanut kaksi tervettä lasta ja monella lähipiirissä on ollut keskenmenja ja vaikeuksia tulla raskaaksi. Ja hyvän äidin kuuluu jaksaa oli tilanne mikä tahansa...

 

Sitä mukaa, kun vauvan olo parani ja itkuisuus / tyytymättömyys väheni, mun olo alkoi paranemaan ja aloin taas nauttimaan elämästä. Ja nauramaan. Ja rakastamaan taas tuota miestä. Ja vauvaa. Nyt mä vaan haluan pusia ja halia vauvaa koko ajan ja tunnen niin suurta rakkautta häntä kohtaan, että meinaan pakahtua. Nyt on vaikea ymmärtää, miksi näin ei ole ollut aina. Mä tunnen syyllisyyttä siitä, että jos vauva ei saanut tarpeeksi rakkautta ja hellyyttä multa masennuksen aikana. Pidin kyllä paljon sylissä, koska oli pakko kun muuallakaan ei viihtynyt, mutta henkisesti en ollut läsnä, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Mies lohduttaa mua sanomalla, että varmasti vauva on saanut tarpeeksi rakkautta, kun on niin iloinen vauva nyt ja selvästi äidin syli on se paras paikka. Se ei kuitenkaan auta mun syyllisyyden tunteeseen, joka vaivaa monesti nukkumaan mennessä.

 

Mä koen, että ole tavallaan selvinnyt masennuksesta, mutta toisaalta ehkä en kuitenkaan, kun koen aika voimakkaita syyllisyydentunteita jne. Nyt olen pystynyt puhumaan asiasta ja se on helpottanut. Nyt pitää lopettaa, kun kutsu kuuluu...

 

Edelleenkään en ole päässyt yli noista syyllisyydentunteista ja muista negatiivisista tunteista, vaan ne vaivaavat mua päivittäin. Mua ahdistaa nähdä onnellisia äitejä lässyttämässä vauvoilleen (kun itse en muista sellaisia hetkiä ollenkaan, oliko niitä edes??), mua ärsyttää kuunnella "kyllä se vauva-aika on vaan niin ihanaa ja meillä on niin herttaista ja suloista tää elämä ja vauva nukkuu hyvin ja me ollaan niin superhyperonnellisia että" -selostuksia, mä olen katkera siitä, miksi kuopuksen vauva-aika oli tuollainen ja että mä tavallaan "menetin" niin pitkän ajan molempien lasten elämästä. Mä muistan vaan ne ikävät asiat ja hetket, mun on hyvin vaikea saada mieleeni onnellisia hetkiä. Mä tiedän, että niitäkin oli, mutta kun mä en muista niitä. Äh. Onko muilla tällaista vai onko tää ihan epänormaalia? Olen siis yrittänyt selvitä tästä omin keinoin, en ole hakenut apua. Pääsisiköhän neuvolan kautta vielä jonkun kanssa juttelemaan? Ois kiva kuulla onko muilla vastaanvanlaisia ajatuksia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Omastani on jo aikaa se 3,5v. ja nyt toisen lapsen tultua, syyllisyyden tunteet on vielä pahemmat kuin aikaisemmin.

Tajuan nyt vielä selkeämmin mitä menetin esikoisen ensimmäisen vuoden aikana, ja se on todella kova pala purtavaksi. Joten et ole ainut...

Share this post


Link to post
Share on other sites

^^ Musta tuo on ihmeellinen myytti, että "vauva-aika on niin ihanaa tai elämän parasta aikaa". Useinkaan se ei ole sitä, kun kroppa palautuu raskauden ja synnytyksen jäljiltä, olet kiinni vauvassa tavalla tai toisella, hormonit heittelevät, parisuhde ei ole entisensä, et voi tehdä samoja asioita kuin ennen jne. Sanoisin siis, että vauva-aika on poikkeuksellista, mutta harvoin kai kuitenkaan poikkeuksellisen ihanaa?! Ja muutenkin: se on vain yksi episodi elämässä, jota on edeltänyt monia muita ja jonka jälkeen tulee vielä uusia ja mielenkiintoisempia. Lapsen vauva-aika siellä muassa on omanlaisensa, mutta ei se kyllä mitenkään ylivertainen ole muuhun elämään verrattuna.

 

Mä olen nyt tietoisesti yrittänyt päästä irti niistä ajatuksista, jotka käskevät minut nyt väen vängällä nauttimaan tulemasta vauva-ajasta. Yritän estää itseäni asettamasta mitään typeriä tavoitteita vauva-ajalle, vaan yritän ajatella, että elämä jatkuu sittenkin, kun vauva täyttää yhden vuoden, kaksi vuotta jne. Elämästä ja lapsista voi nauttia vauva-ajan jälkeenkin ja lasten hyvinvointiin voi keskittyä myöhemminkin, vaikka vauva-aika olisi mennyt sumussa ja masennuksessa. Silloin, kun on parempi päivä, on tärkeää elää hetkessä eikä murehtia menneitä - tai edes tulevaa.

 

Muutenkin itselleen kannattaa olla armollinen ja antaa aikaa. Mä en edelleenkään pysty muistamaan juuri mitään vajaan kolmen vuoden takaisista asioista, kun kuopus oli vauva. Kuitenkin suurin syyllisyys on väistynyt ja tilalle on tullut välähdyksiä niistä hyvistäkin hetkistä. Ehkä aika tekee tehtävänsä, kun on saanut etäisyyttä tapahtumiin ja näkee ja kokee, miten hyvin minulla nyt menee lasten kanssa. Toki niitä huonojakin muistoja tulee mieleen ja kyllähän ne viiltää vähän liian syvältä, mutta koitan päästä siitä tuskasta eroon. Ei siitä loppujen lopuksi ole mitään hyötyä, että rypee syyllisyydessä. Paremmin pääsee eteenpäin ja voi keskittyä parempaan nykyhetkeen, kun keskittyy niihin asioihin, jotka ovat hyvin.

 

Tietenkin tässä on koko ajan pelko perseessä, mitä tämän vauvan syntymän jälkeen tulee tapahtumaan, mutta olen hyväksynyt masennuksen osaksi itseäni sekä sen, että tämä ei oikeastaan lopu koskaan. Matka on aina kesken. Tulee kuitenkin parempia aikoja ja tulee huonompia aikoja, mutta niistä on mahdollisuus parantua ja aina jossain on toivoa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^^^ Mulla on hyvin samankaltaset ajatukset keskimmäisen lapsen vauva-ajasta ja tänä päivänä en kauheasti edes muista koko ajasta. Päiväkirjamerkintöjä kun luen, niin iskee vaan äärettömän paha olo. Keskimmäinen on nyt 2,5v.

 

Nyt olen kokoajan pelännyt että joudun samaan suohon, vaikka toisaalta tuntuu ettei sieltä olla koskaan noustukaan. Ja samassa suossa taidetaan oikeasti olla ainakin ajoittain, kun on päiviä kun vaan itken. Toisina päivinä jaksaa ihan ok, toisina sitten taas ei yhtään, ollenkaan. Mutta en minä saa sanottua. Neuvolassa kävin tällä viikolla ja terkan kysellessä miten meillä menee, väistin ja totesin vaan vauvan olevan kipeä. Hölmöä, kun toisaalta tietää, että pitäisi edes päästä juttelemaan asiasta. Mutta kun ei vaan saa kakastua pihalle.

Ja taas meni omanapaiseksi valitukseksi. Anteeksi.

 

 

Edit, Nadda ehti väliin. Hyvin kirjotettu!

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Ite oon katunut kovasti kun en huolinut terapiaa itselleni masennuksen ollessa päällä. :/ Silloinhan se olisi ollut ilmeisesti ilmaista, mutta nyt, kun ei oo mitään akuuttia, vaan pitäisi muuten päästä purkamaan lapsuustraumojaan, jotka heijastuu jokapäiväiseen elämään, pitäisi kustantaa koko terapia itse. :( Ehkä säkällä saisin kelan korvaamaan osan, mutta se on nii pieni summa, että ei minimiäp:llä ja kodinhoitotuella sitä makseta mitenkään.

Edited by Inez

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun kuopus on nyt jo yli 1½-vuotias, ja masennus on takana - tosin olen edelleen lääkityksellä. Olen kärsinyt masennuksesta molempien lasten jälkeen/aikana, mahdollisesti tosin jo ennen esikoistakin.

 

Kun muistelen lasten vauva-aikoja, mulla tulee päällimmäisenä mieleen semmoinen kaoottinen olotila. Pulssi nousee ajatellessakin :D Suurin osa muistoista on semmoisia tavallisen harmaita, huippukohtia tai aallonpohjiakin kyllä tulee mieleen kun pikkasen kauemmin funtsii.

 

Vaikka mun vauvavuodet eivät olleet ruusunpunaisia ja ihQihania, niin en tavallaan koe menettäneeni mitään. Olen prosessoinut asian niin, että olen sellainen ihminen, etten olisi erityisesti nauttinut vauvoista ilman masennustakaan. Sillä onhan se rankkaa ja turhauttavaa aikaa. Musta on paljon antoisampaa kun voi leikkiä ja jutella lapsensa kanssa.

 

Syyllisyyttäkään en suostu kantamaan, koska tiedän, etten masennuksesta huolimatta ole laiminlyönyt lapsiani. Molemmat ovat saaneet ruokaa, syliä ja unta tarpeeksi. No, syliä nyt varmaan aina voisi antaa enemmänkin, mutta senkin suhteen olen tehnyt parhaani.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Ite oon katunut kovasti kun en huolinut terapiaa itselleni masennuksen ollessa päällä. :/ Silloinhan se olisi ollut ilmeisesti ilmaista, mutta nyt, kun ei oo mitään akuuttia, vaan pitäisi muuten päästä purkamaan lapsuustraumojaan, jotka heijastuu jokapäiväiseen elämään, pitäisi kustantaa koko terapia itse. :( Ehkä säkällä saisin kelan korvaamaan osan, mutta se on nii pieni summa, että ei minimiäp:llä ja kodinhoitotuella sitä makseta mitenkään.

 

Kyllä apua on saatavilla edelleen! Ota neuvolassa puheeksi, pääset neuvolapsykologille tai psyk. sh:lle jotka voivat ohjata eteenpäin.

Paikkakunnasta varmaan vähän riippuu millaista apua on tarjolla mutta pk-seudulla on ainakin psykiatrisen lisäksi mahdollista päästä mm. vauvaperheneuvolaan jossa on psykoterapeutteja töissä ja siellä käyminen on täysin ilmaista. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vielä lisään että jos sinulla on ihan jotain lapsuudentraumoja joita tahtoisit päästä purkamaan niin Aal voisi olla myös oikea paikka, itse olen käynyt ja tykännyt kovasti! Vaikka ryhmän nimi on alkoholistien aikuiset lapset, siellä käy myös muulla tapaa toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneita ihmisiä.

http://www.aal.fi/

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun ensimmäinen mielikuva Junnun vauva-ajasta on ahdistus ja harmaus. Tulee olo kuin kasa kiviä olisi kasattu päälle. Kovin paljon muistikuvia tuosta ajasta ei ole. Jos vertaan esikoisen vauva-aikaan, olihan sitä sillonkin väsynyt, mutta näki ihmisiä ja kävi paikoissa. Jaksoi elää. Junnun vauva-aikana jotenkin pikkuhiljaa vähentyi kavereidenkin näkeminen. Itse ei jaksanut pyydellä eikä kukaan pyytänyt kylään (ihme, kuka nyt olisi sitä huutavaa lasta ja harmaata äitiä halunnut nähdä?), niin sitä hautautui vielä enemmän kotiin. Nyt on vähän samaa ilmassa, ei jaksa itse olla kovin aktiivinen vaikka tietää että ihmisten näkeminen olisi se paras keino välttää tämä olotila. Ainakin hetkeksi. Taas ahdistaa ja puristaa. Koitan taas päättää, että seuraavan kerran kun menen neuvolaan niin sanon jotain. Mutta mitä. Miksi se on niin vaikeaa myöntää olevansa heikko? Ja kun minä koitan pitää tämän oloni mieheltäkin salassa, sillä on niin paljon murheita raksasta, että se ei tarvitse yhtään enempää siihen. Ensi viikolla mä sanon terkalle että ei ole hyvä olla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vielä lisään että jos sinulla on ihan jotain lapsuudentraumoja joita tahtoisit päästä purkamaan niin Aal voisi olla myös oikea paikka, itse olen käynyt ja tykännyt kovasti! Vaikka ryhmän nimi on alkoholistien aikuiset lapset, siellä käy myös muulla tapaa toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneita ihmisiä.

http://www.aal.fi/

 

 

Kiitos vinkeistä!

Alanonissa oon käynyt, mutten kokenut sieltä saavani apuja. Aal en taas oo koklannut, kun paikkakunnalla ei ole sitä... Vain tuo Alanon.

Pitääpä neuvolassa vielä kysyä asiasta...Perhetyöntekijä kun ei osannut asiassa auttaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now