blue.eyes

Äidiksi ilman äitiä.

45 posts in this topic

Surffailin useamminkin osaston ja mun mielestä tämä aihe kuuluisi tänne, mutta siirtäkää jos on väärässä paikassa.

 

Eli naiksuissa oli joskus muinoin tämä samainen ketju, johon kirjoittelinkin omia ajatuksia ja tuntemuksia.

 

Eli mitä on mielessä liikkunut kun oma äiti on kuollut tai välit on poikki totaallisesti??

 

Itsellä tilanne on se että äiti kuolemasta tulee tänä vuonna 11 vuotta ja asia on edelleen mielessä ainakin kerran viikossa. Ennen neitiä äitienpäivät oli aivan tuskaa ja nyt ensimmäistä äitienpäivää viettäneenä ei tuska ollut niin paha, mutta läsnä kuitenkin.

 

Ei äitini mikään unelma ollut, mutta kuunteli silloin kun tarvitsi ja piti meidät ruuassa ja vaatteissa ja katon pään päällä. Ensin surin sitä, kun hän ei ollut näkemässä Herra Oikeaa, ollut juhlimassa meidän häitä ja kaikkea sitä mitä meidän elämässä on tapahtunut.

 

Sitten tuli raskaus. Niin monta asiaa joita olisin halunnut kysyä äidiltäni, niin monta ajatusta. Asioista kun olin pieni, minun syntymäni, äitini odotus jne.

 

Mutta palailen astialle paremmalla ajalla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Munkin äitini on kuollut. Siitä tulee syksyllä 8 vuotta. Elämässä on jo ehtinyt olla niin paljon asioita, joissa äitini ei voinut olla läsnä. Edessä on vielä niin paljon asioita, joista tahtoisin hänen kanssaan puhua. Uniin äiti tulee kuukausittain. Kyyneleet on edelleen herkässä hänestä puhuttaessa. Haaveillessani vauvasta olen surullinen, koska toista mummia ei ole. Se on tosi suuri puute omassa turvaverkostossa. Hmmm. Palaan tänne vielä...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä yksi!

Äitini kuoli 3 vuotta sitten keväällä, ja odotin silloin esikoistani...Äitini ei kerennyt nähdä poikaani joka syntyi 4 kuukautta myöhemmin :(

Olen kovasti ikävöinyt äitiä ja miettinyt millainen mamma hän olisi ollut lapsilleni.... :rolleyes:

On ihana huomata lapsissa "mamman" jotain piirteitä tai ilmeitä :)

 

Sitä on vain pitänyt tottua ajatukseen ettei äitiä ole, kuin muistoissa ja sydämessä....

Edited by Emmaliina76

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on toisenlainen äidittömyys: totaalinen välirikko. Nyt kun raskaudesta alkaa tihkua tietoja sukulaisille, tuntuu pahalle, että äiti tulee kuulemaan uutisen joltakulta muulta. Syyt välirikkoon ovat kuitenkin niin raskaat, etten aio välejä paikkailla vain raskauden takia, ja toivon, ettei äitikään saa nyt elämänsä ensimmäistä äitiyspuuskaa tämän takia. Onneksi anoppi on mahtava nainen, ja toivottavasti häneltä saan semmoista tukea, jota vanhemmalta naiselta kaipaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mullakin on onneksi maailman ihanin anoppi, itseasiassa mä puhun anopistani kotona äipästä kun pitää jotain höpöttää siitä. Vaikkakin anoppi onkin ihana ja neljän lapsen äiti ei hän kykene kertomaan minkälaista oli minun odottaminen, mitä fiiliksi herätti jne. Mä olin periaatteessa vahinko ja isovanhempani painostivat vanhempani avioliittoon, joten erilaiset lähtökohdat on ollut jo alussa. Mitä äiti tuumasi silloin kun huomasi olevansa raskaana?? Oliko se shokki, suht positiivinen yllätys vai toivottu raskaus??? Isänihän on vielä elossa, mutta jotenkin en vain kykene tästä puhumaan hänen kanssaan, kun hän tuntee katkeruutta isovanhempiani kohtaan puuttumisesta heidän elämäänsä.

 

Sen verran äidin menetys on vaikuttanut mun elämääni, että ajattelin kirjoittaa muistiin fiilikset odotuksesta, miten synnytys meni ja miten tapasin mieheni jne. Kaikki tämä on multa poissa :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

...ja blue.eyes:n kysymyslistaan lisäisin kysymyksiä itse raskaudesta ja synnytyksestä: Miltä tuntui, miten meni? Puhutaan siitä, kuinka äidin ja tyttären synnytykset saattavat muistuttaa toisiaan - miten minä tiedän, mitä odottaa, kun ei ole ketään, keneltä kysyä.

 

Koen myös, että minulta puuttuu sellainen henkilö, jolle juuri minun raskauteni olisi mitä mahtavin tapahtuma. Ainakin ystävieni kohdalla olen kokenut, että omat äidit ovat juuri niitä, joiden kanssa raskauden aikana lähennytään ja jotka eivät malta olla soittelematta voinnin perään jatkuvasti. Mieheni äiti on jo moninkertainen isoäiti - tuskinpa häntä enää yksi lapsenlapsi muiden joukossa jaksaa liikaa hetkauttaa. Oma isäni olisi varmasti innoissaan, mutta hänen uusi puolisonsa ei. Ja puolison mielialan mukaan tuossa taloudessa nykyään eletään. Ärsyttävää...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun äitini kuoli 8 vuotta sitten. Vaikka kipeimmät ikävän kyyneleet on jo vuosien saatossa itketty, niin raskauden myötä suruun ja kaipuuseen on tullut erilainen vivahde. Olisi todellakin ihanaa, jos hän voisi olla mukana tässä odotuksessa. Niin kovasti haluaisin jutella hänen kanssaan tästä kaikesta... Haluaisin tietää miten hänen raskautensa ja synnytyksensä menivät, miten hän koki äidiksi tulemisen jne.. Isältäni näistä on turha kysyä, sillä niin ihana kuin onkin, ei hän takuulla ole oikein kartalla näissä jutuissa :rolleyes:

 

Vaikka anoppi onkin ihan superkiinnostunut tulevasta ensimmäisestä lapsenlapsestaan, niin hän ei mitenkään pysty korvaamaan omaa äitiäni. Jotenkin tuntuu, että minulta puuttuu se ikioma läheinen ihminen, joka pitäisi juuri minun puoliani ja pitäisi raskauttani/vauvaani maailman tärkeimpänä asiana. Toki oma mies on ihan ykkönen tässä, mutta oma äiti olisi vähintään yhtä tarpeellinen. Ehkä anoppikaan ei kehtaisi ihan kaikkeen puuttua, jos mulla olisi oma äitini vielä elossa :rolleyes:

 

Pienoista lisäahdistusta poden siitä, että tulen synnyttämään samassa sairaalassa, jossa äitini kuoli :( Muuten en ollut ikinä ko. paikassa käynyt ennen äitini kuolemaa enkä liioin sen jälkeen. Saa nähdä millaisia tuntemuksia tuo paikka herättää...

Share this post


Link to post
Share on other sites
Pienoista lisäahdistusta poden siitä, että tulen synnyttämään samassa sairaalassa, jossa äitini kuoli :( Muuten en ollut ikinä ko. paikassa käynyt ennen äitini kuolemaa enkä liioin sen jälkeen. Saa nähdä millaisia tuntemuksia tuo paikka herättää...

 

 

Mä en varmaan kykenisi mennä synnyttämään samaan sairaalaan. Onneksi ei tarvitse. Äitini kuoli Nummelan sairaalassa ja itse olen menossa Hyvinkäälle. Mä en ole edes käynnyt koko sairaalassa.

 

Eikä siinä mun äidin kuolemassa ollut kaikki. Äiti oli raskaana 8. kuulla kuollessaan ja vei mukanaan pikkuveljen :( Näillä näkymin syynä oli äkillinen keuhkoveritulppa, joka johtui mahdollisesta geenivirheestä hyytymistekijöissä. Pikkusiskoltani tämä geenihäiriö löytyy, mutta multa ei.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Äitini kuoli tässä kuussa ja kun kävin haudalla, niin mietin olisiko ollut metka sattuma jos tämä uusin tulokas olisi päättänyt syntyä samana päivänä kuin äitini kuoli.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ajattelinpa täältä tulla kysymään kuulumisia muilta äidittömiltä, kun nämä ajatukset näin joulun aikaan tulevat mieleen. Kuinka teillä odottaneilla on vauvojen kanssa mennyt?

 

Oma tilanne on nyt siinä mallin muuttunut, että vauva on tulossa. En edes oikeastaan ajattele äidittömyyttä mitenkään erityisesti muulloin kuin silloin, kun minulle vieraammat ihmiset kyselevät "isovanhempien innosta". Olen sinut sen ajatuksen kanssa, että lapsellani tulee olemaan vain miehen puoleinen mummo. Se tuntuu vain pahalta, etten oikein tiedä, kuinka paljon isäni voi olla osana lapsen elämää, kun välit isän puolison kanssa ovat mitä ovat. Nyt joulun alla ajattelin ottaa asiaa jossain määrin esiin, kun vietämme joulua yhdessä.

Onko muilla läheiset välit isään? Uuteen puolisoon?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllähän tätä äidittömyyttä on taas tullut mietittyä näin joulun aikaan ehkä vähän turhankin paljon. Eniten harmittaa kun tytöillä ei ole toista mummia, vaikka en osaa mieltää äitiäni mummiksi :rolleyes:

 

Mulla oli ajatuksena ostaa isovanhemmille semmoinen kirja kuin Rakas lapsenlapseni. Miehen vanhemmille tämä hommattiin, mutta sitten mietin onko se sopiva kirja myös minun isälleni, koska tahtoisin hänen täyttävän kirjan niillä muistoilla ja ajoilta kun hän oli äitini kanssa. En sitten tiedä kuinka kipinät tämä uusi vaimo ottaa..

 

Isä ja äiti erosivat kun olin 11v ja isä meni suht nopeasti uusiin naimisiin. Mä en nuorempana tullut uuden vaimon kanssa juttuun, enkä osaa vieläkään suhtautua häneen niin hyvin kun ehkä pitäisi. En siis pidä häntä äitipuolena minulle, koska en ole asunnut heidän kanssaan hetkeäkään yhdessä enkä myöskään kutsu häntä enkä pidä häntä mummina tytöilleni.

 

En tiedä teenkö väärin tyttöjä kohtaan jos siirrän ennakkoluuloni/inhoni isän uutta vaimoa kohtaan ja evään sillä tavalla mahdollisuuden uuteen "mummiin"

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kuullostaa kovin tutulta nuo blue.eyes:in kokemukset uudesta puolisosta. Itsellä on semmoinen olo, että en haluaisi isän puolisoa kutsuttavan mummiksi, mutta toisaalta haluaisi kuitenkin parhaimmat mahdolliset isovanhemmat omalle lapselleen. Se saattaa edellyttää (ehkä isäni tai puolison mielestä) sitä, että isän puolisoa kohdellaan kuin tasavertaista isovanhempaa - en tiedä, ei olla keskusteltu asiasta! Onko teillä muilla käyty avointa keskustelua aiheesta?

 

Tämä on siinä mielessä jatkumoa meidän suvussa, että oman äitini äiti oli myös kuollut, kun minä olen synnyin. Papallani oli ollut jo vuosia uusi puoliso, jota oikeastaan kaikki lastenlapset ovat kutsuneet mummiksi. Vasta oman äitini kuoleman jälkeen ja isän uuden puolison myötä tiedostin, että oma äitini kutsui mummia aina etunimeltä, eikä koskaan lastensa mummiksi. Se sekoitti minua hetkeksi, koska oli sellainen olo, että pitäisi suhtautua solidaarisesti omaa äitiä kohtaan ("hän ei halunnut tuosta naisesta minulle mummia"), mutta toisaalta mummi on aina ollut minulle mummi, eikä ollut oikein häntäkään kohtaan tehdä hänestä yhtäkkiä etunimeä. ---jos tästä nyt voi ymmärtää, mitä tarkoitan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiva, että täältä löytyi tällainen ketju! Oman äitini kuolemasta tulee pian kuluneeksi kolme vuotta. Rankkaa on ollut, ei ehkä vielä esikoisen raskausaikana, mutta nyt kun esikoinen on jo taapero niin en mitään muuta haluaisi niin paljon kuin että äitini olisi täällä näkemässä hänet! Äitini olisi ollut ihana mummo meidän pojalle ja varmasti olisi nähty paljon koska asuimme kuitekin suht lähellä toisiamme. Mutta minkäs teet...

 

Isäni kanssa emme ole minkäälaisissa väleissä. Vanhempani erosivat noin kymmenen vuotta sitten eikä isäni ole juuri sen jälkeen yhteyttä pitänyt. Muutaman kerran ollaan nähty, mutta kohtaamiset olivat aika väkinäisiä. Kun esikoinen syntyi, kutsuin isäni perheineen miehen pyynnöstä ristiäisiin. Ei ilmaantunut paikalle...Sen jälkeen kysyin haluaako olla meidän perheen kanssa missään tekemisissä ja sain vastauksen että hän elää omaa elämäänsä. Silloin päätin, että minä en väkisin ala yhteyttä pitämään, jos toista ei kerran kiinnosta enkä ole mitään yhteyttä sen jälkeen ottanutkaan.

 

Meidän lapsilla ei siis ole minun puoleltani kumpaakaan isovanhempaa ja se surettaa kyllä äärettömästi! Nyt kun on toista kertaa raskaana, olen alkanut kaivata äidin kokemuksia raskauksista ja synnytyksistä. Ja kiinnostaisi kovasti myös oma lapsuus, mutta eipä ole ketään keneltä siitä kysyä. Onneksi minulla on oma vauvakirjani, josta nyt jotain voi lukea, mutta eihän se korvaa äitiä mitenkään.

 

Joulunaika on ehkä vaikein aika olla ilman omaa äitiä. Onneksi myös minulla on ihana anoppi, jonka luona on mukava viettää myös joulua!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Puhuttelevan aiheen ollette laittaneet alulle. Meillä ei mieheni kanssa ole vielä lapsia, mutta monesti olen mieittinyt tilannetta, kun/jos lapsia meille suodaan. Meillä on nimittäin sellainen tilanne, että oman äitini kuolemasta tuli tänä keväänä kuluneeksi 15 vuotta. Aviomieheni molemmat vanhemmat ovat myös kuolleet. Ja ainoastaan minulla on yksi sisarus. Lähin tukiverkko on siis melko pieni. Ja etenkin tuo oman äidin poismeno on herättänyt vuosien varrella eri elämäntilanteissa monenlaisia ajatuksia, toiveita, kaipuuta, ja halua jakaa asioita oman äidin kanssa, jos se olisi mahdollista. Se tuntuu surulliselta, ettei omalle mahdolliselle lapsellemme ole mummoa. En tiedä vielä, miten tunteet nousevatkaan pintaan aikanaan, jos/kun olen raskaana ja haluaisi äitinsä kanssa jakaa kokemuksia...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minun äitini kuoli jouluaattona -04, eli tänä vuonna siitä tulee 5 vuotta.. Kipu ja ikävä on läsnä vähän väliä, milloin enemmän milloin vähemmän. Nyt kun odotan esikoistamme, en mitään muuta niin toivoisi, kuin että voisin äitinä kanssa jutella, kysyä että kuuluuko tämäkin asiaan, ja millainen hänen odotuksensa oli. Kaipaan niin paljon äitiäni, ja että itsekin saisin vielä olla jonkun lapsi, että joku soittaisi ja kysyisi mitä kuuluu ja miten voit.. Anoppini on ihana ihminen, mutta hän ei ole äitini.

 

Isälläni on myöskin uusi avovaimo, jonka kanssa en juurikaan tule toimeen.. isäni muuttui täysin kun tapasi hänet, ja kaikki asiat tuntuvat menevän siten kuin uusi puoliso haluaa.. Isäni jopa lähti häistämme alkuillasta, koska uuden puolison tytär (11v) ei jaksanut olla yksin kotona.. Uutta puolisoa ei todellakaan tulla kutsumaan mummuksi, se on aivan varma. Meillä oli hyvin läheiset välit isäni kanssa ennen uutta puolisoa, mutta nyt isäni ei ehdi koskaan käymään, ja aina kun me yritämme mennä kylään, heillä on kiire.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun äiti elää, mutta ei olla mitenkään läheisiä. Nähdään muutama kerta vuodessa ja puhutaan diiba daabaa eli ei mitään syvällistä. Hän on mun luottamuksen pettänyt tarpeeksi monta kertaa, joten en koe tarvetta leikkiä kaveria hänen kanssaan. Nyt oon raskaana ja täytyy sanoa, että en ole edes osannut kaivata mitään äiti-tytär-juttua. Mun ystävät ja tukihenkilöt löytyy muualta. Me ollaan niin erilaisia, että pahoittaisin vain mieleni, jos alkaisin jotain läheisempää suhdetta elvyttämään. Koskaan ei mun miesvalinnat saati muut päätökset ole olleet äidille mieleen, joten varmaan tulisi taas tosi "asiantuntevia" neuvoja lapsenkin suhteen. (Paras neuvoja on ihminen, jonka oma elämä on päin v*ttua. :P )

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on valitettavasti aika samanlaisia kokemuksia isän uudesta avopuolisosta kuin teillä muillakin. En vaan pääse hänen kanssaan samalle aaltopituudelle, eikä kyllä juuri muutkan sukulaiseni :rolleyes: Nainen vaan on niiiiiin tyhjäpäinen ja piittaamaton, että oikein puistattaa. On myös mm. haukkunut äitini sisustusmaun (ja putsasikin aika tehokkaasti kaiken äidistäni muistuttavan pois silmistä ja vei tosi paljon tavaraa kirpparille kysymättä meiltä lapsilta lupaa). Avokki on myös todella mustasukkainen kaikesta mahdollisesta ja aika pitkälti isäni taitaa tanssia hänen pillinsä mukaan. Turha siis sanoakaan, että välit myös isääni ovat etääntyneet ja viilentyneet todella paljon. Isä ei esim. tullut meidän pojan 1v-synttäreille, kun oli tämän avokkinsa kanssa risteilyllä :rolleyes: Heillä on koko ajan jotain tämän naisen keksimää ohjelmaa, mutta meitä he eivät koskaan käy katsomassa :(

 

Ennen tämän naisen ilmestymistä meillä oli oikein mukavaa yhdessä. Oon viime aikoina ollut tosi surullinen tästä kaikesta. Ei riitä, ettei meidän lapsella ole mummia mun puolelta, vaan myös ukki tulee jäämään tätä menoa todella etäiseksi. Siitä ihan varmasti herää lapselle kysymyksiä ja ihmetystä jossain vaiheessa. Että miksei se ukki välitä... :unsure: Ja itsekin olisi jonkinlaisen vanhemman tarpeessa tässä elämänvaiheessa. V****aa ettei se vanhemmuus näköjään kaikkia kiinnosta :angry:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olipas ajatuksia herättävä ketju täällä. Mun äidin kuolemasta on nyt puolisentoista vuotta aikaa, joten asia on aika tuoreena mielessä. Varsinkin kun ikäviä asioita viimeisistä ajoista selvittelen vähän vieläkin. Ja jos äidin muutama viimeinen vuosi olikin aika vaikeita ja hän halusi pitää paljon asioita multa piilossa, niin sitä äitiä jonka lapsuudesta ja nuoruudesta muistan mulla on kovasti ikävä.

 

Meille vasta kuumeillaan esikoista, mutta kyllä monta kysymystä olisi äidiltä jo nyt. Esim. miltä ehkäisypillereiden lopettaminen tuntui, mitä oireita tuli. Lisäksi äiti sai minun ja veljen välissä yhden keskenmenonkin, häneltä olisi niin helppo kysyä miltä tuntui, jos sellainen vaikka omallekin kohdalle käy.

 

Onneksi mun välit isään on kunnossa, hänellä ei uutta puolisoa ole, vaikka erosivatkin äidin kanssa muutama vuosi sitten. Mun täti, eli äidin sisko on tosi läheinen ja maailman ihanimmat appivanhemmat. Mutta kuten sanottu kukaan näistä ei ole äiti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minun äitini kuoli vuonna 2004, joten ei ehtinyt nähdä lapsenlapsiaan, mutta tässä tapauksessa parempi niin. Äitini oli vakavasti alkoholisoitunut ja mielenterveysongelmainen joten kohtaamiset eivät olisi olleet hyväksi lapsillemme. Joskus olen kaivannut aikuisen naisen kanssa keskustelua näistä raskaus- ja lapsiasioista mutta kun tilanne on tällainen niin siihen olen sopeutunut. Äitiä ei ole eikä ole pitkään aikaan ennen kuolemaansa ollutkaan siinä mielessä, lähinnä olen käynyt katsomassa että se pärjäsi ja että sai jotain syödäkseen. Joten ei hänestä olisi lapsillemme iloa ollut, koska lukuisat hoitoyritykset menivät pieleen. Toisinaan tekee kipeää kertoa lapsille hänestä mutta olen yrittänyt puhua kaikesta huolimatta niin ettei lapset mieti turhaan...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun äiti kuoli 1994 auto-onnettomudessa, itse olin silloin 15-vuotias. Meillä oli varsin mutkikas suhde äidin kanssa. Hän mm. lähetti minut asumaan isäni luokse ollessani 7-vuotias, erotti minut sisarestani ja lähetti täysin isäksi kyvyttömän idiootin luo asumaan. Itse sai sitten kaksi lasta uuden miehen kanssa ja minä jouduin asumaan tädilleni koska isäni ei voinut minua hoitaa ja äidillä oli niin ahdasta kolmen muun lapsen kanssa. Muutin äidilleni takaisin asumaan 12,5-vuotiaana ja ehdimme asua uudelleen yhdessä 2,5 vuotta ennen onnettomuutta. Tämän jälkeen idiootti isäpuoleni päätti ettei aio huolehtia minusta ja sisarestani ja päädyimme asumaan lastenkotiin. Sieltä muutin 17-vuotiaana omaan asuntoon ja sillä tiellä ollaan. Pähkinänkuoressa varsin karu tarina, mutta olen mielestäni selvinnyt todella hyvin. Äitini ei ollut onneksi alkkis tai muuten huono äiti, mitä nyt "hylkäsi" oman lapsensa..

 

Meni aika monta vuotta ennenkuin pystyin tuntemaan vihaa äitiäni kohtaan. Nyt kun hän on ollut kuolleena jo puolet elämästäni niin alkaa helpottaa. Kovia paikkoja ovat olleet tietty häät ja molempien lapsien syntymät. Välini isääni ovat syystäkin erittäin viileät joten tukiverkosto rakentuu lähinnä miehen ihanasta perheestä. Itse en koskaan tule ymmärtämään äitini ratkaisuja elämässä, mulle lapset on kaikkein tärkeimmät eikä mikään mies meitä voisi erottaa. Tähän asiaan en ole sukulaisiltakaan saanut mitään selvyyttä, tuntuu ettei kukaan halua puhua kuolleesta pahaa ja kommentoidaan vaan että valinta ei varmasti ollut helppo.. No ei ehkä, mutta ei ollut mun lapsuuskaan..

 

Mä en oikein osaa aloittaa keskustelua lasten kanssa siitä että missä mun äiti ja isä ovat. Eivät nuo vielä ole kysyneet, mutta kai siihen pitäisi hiljalleen varautua...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Äitini kuolemasta on nyt reilu vuosi aikaa ja pahin suru oli jo mennyt ohi. Kunnes tulin raskaaksi. Vielä viime vuonna emme edes harkinneet perheen lisäystä, mutta nyt kun se on tapahtumassa, tunnen syyllisyyttä siitä, ettei äitini saanut koskaan nähdä minun lastani. Yksi lapsenlapsi hänellä oli ja tiedän, että hän nautti mummina olosta. Nyt en kuitenkaan voi kysyä neuvoa asioihin, jotka mietityttävät, enkä soittaa kun joku ahdistaa. Enkä iloita hänen kanssaan.

 

Viime aikoina tunteet ovat olleet taas pinnassa, kun joka paikassa jaksetaan kysellä, miten äidin synnytykset olivat menneet, millainen sairaustausta vanhemmilla on jne. Ja aina joutuu vastaamaan, että en tiedä, enkä voi kysyä, koska äitini on kuollut. Jolloin alkaa se sama valittelukierre, joka tuli viime vuonna niin tutuksi. Jouduin jopa kerran lohduttelemaan erästä lääkäriä, jolla oli minunikäinen tytär ja joka otti asian hiukan liian henkilökohtaisesti...

 

Moni yrittää lohduttaa sanomalla, että onneksi sulla on kuitenkin appivanhemmat. Niin. Ja senkö pitäisi korvata äitini? Toki olen iloinen, että tulen toistaiseksi toimeen appivanhempieni kanssa, mutta se ei muuta tosiasiaa, että omaa äitiäni ei enää ole. Varsinkin kun appivanhemmillani on paljon raivostuttavia piirteitä, joiden kanssa yritän vain sopeutua elämään. Saapa nähdä, miten tunteet tästä muokkautuvat raskauden edetessä, nyt tuntuu olevan itku aika herkässä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pakko tulla sanomaan, että ketjun otsikko pysäyttää mut aina, joka kerta kun sen nään. Siinä sanotaan jotenkin niin paljon. Itse kun kysyn aina äitiltä neuvoja ja sun muuta, soittelen melkein päivittäin, niin sitten kun alan asiaa miettimään, että jos ei olisikaan..

 

Voimia kaikille teille, jotka joutuvat elämään ilman äitiä, varsinkin nyt, kun olette tai olette tulossa äideiksi. <3

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on kanssa ollut raskaudet henkisesti raskaita kun ei omaa äitiä, ja kun ei edes muistoja hänestä, kun olin niin pieni hänen kuollessaan. On kurja kun ei edes iedä millainen ääni äidilläni oli tai käsiala, saatika muita asioita. Kyllä äitiä on ollut ikävä. Sen olen vasta aikuisena myöntänyt. Lapsena kätkin tuskan jonnekin sopukka ö:hön. Koska sitä oli niin vaikea kestää. Esitin ettei asia häiritse...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen lueskellut tätä useampaan kertaan, mutta vasta nyt saan aikaiseksi kirjoittaa tänne jotain. Mä aloitin aikanaan naikkareissa samannimisen ketjun, kun asia oli silloin mulle ajankohtainen (ja on tietysti edelleen). Sen jälkeen on ollut pitkä jakso, kun en ole halunnut millään tavalla ajatella mitään omaan äitiin liittyvää ennen kuin nyt, kun pystyn miettimään asioita vähän etäämpää.

 

Mun tarina lyhyesti. Sain tietää odottavani esikoistani. Sain tietää äidin olevan parantumattomasti sairas, aikaa jäljellä ehkä vuosi. Hoidot aloitettiin ja ne näyttivät hetken tehoavan, kunnes vähän ennen vauvan syntymää tuli jyrkkä käänne huonompaan. Jännitin ehtiikö äiti nähdä vauvan. Tytön syntymän jälkeen hoidin äitiä ja vauvaa, kunnes äiti nukkui pois vauvan ollessa parin kuukauden ikäinen.

 

Nyt tuosta on aikaa neljä vuotta. Tunteita on ollut monenlaisia. Aluksi enemmänkin ikävää, sitten varsin negatiivisiakin tunteita ja nyt ehkä niitä todellisia. Eniten muakin kiusaa se, että mulla ei ole ketään kenen kanssa jutella lapsuudesta tai kysyä jotain asioita: ei siis sisaruksia tai isää. Pitää vaan luottaa siihen mitä itse muistaa ja uskoa, että se on oikein. Toisaalta tiedostan, että lasten synnyttyä äidin kanssa olisi voinut tulla monta pahaakin yhteentörmäystä. Mulle on tullut mieleen varsin negatiivisiakin muistoja äidistä äitinä, mutta toisaalta taas sukulaislapsilla on äidista todella hyviä muistikuvia, joten mummona äiti olisi ollut varmasti parempi kuin äitinä.

 

Mua harmittaa, kun miehen vanhemmat eivät oikein ole pystyneet olemaan isovanhempia meidän lapsille. Käyvät ehkä pari kertaa vuodessa, ja mulla ei ole oikein intoa mennä heillä käymään. Matkaa on kuitenkin parin tunnin verran, ja jos vietämme heillä viikonlopun niin lapset näkevät isovanhempiaan tuona aikana parin tunnin verran, siis näkevät. Lasten kanssa eivät vietä aikaa nimeksikään. Ei oikein tunnu vaivan arvoiselta. Onneksi äidin sisko on lapsille todella tärkeä ja korvaa osaltaan isovanhempien puuttumista.

Edited by Mabeline

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now