blue.eyes

Äidiksi ilman äitiä.

45 posts in this topic

Lueskelin näitä tarinoita kyynel silmässä.

 

Oma äitini ei ole vielä kuollut, mutta alkaa hieman pelottamaan koska hän lähtee, hän on jo yli 60vuotias. Nuoruudessani ei oltu kovinkaan läheisiä, vasta esikoisen tulo lähensi meitä ja nyt toisen lapsen tulo vielä enemmän. En osaa kuvitella elämää ilman äitiäni. Soittelen usein äidilleni vain jutellakseni niitä näitä tai kysyäkseni jotain asiaa. Että miten sitten, kun äitini lähtee, kelle sitten soittelen? Kaksi hyvää kaveria on, mutten osaa niille soitella tuolla tavalla muuten vaan. Anopille en osaa kuvitella soittavani vaikka hänkin on mukava ihminen. Käydäänkin vanhempieni luona viikossa todella usein. Äitini on oikea mummo, mies sanoo välillä että se melkein muistuttaa joulupukin muoria. On antanut harmaiden hiuksien tulla, ei värjää ollenkaan, silmälasit ja vähän pyöreä muodoltaan. Tyttöni oli neljäs lapselapsi mutta kuitenkin äitini jaksoi innostua hänestäkin. Miten lapset ottavat mummon lähdön? Esikoiselle mummo on todella tärkeä

 

Mitäs sitten kun tulee joulu? Jouluaterialla veljieni kanssa kokoonnutaan vanhempien luokse. Miten sen tradition käy? Toivon että äidilläni olisi elämää 10-20vuotta. Jos terveyttä ajatellaan, niin uskoisin että isäni lähtisi ensin, en kyllä toivo hänen lähtöään.

 

Osanottoni kaikille jotka ovat äitinsä menettäneet

Edited by Musha85

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen iltatähti. Äitini sairastui parikymmentä vuotta sitten dementiaan ollessani lukiossa ja kuoli pari vuotta sitten. Viimeiset vuodet hän eli ihan vihanneksena, joten olikin parempi, että hän pääsi täältä pois.

 

Äitini ei ollut täydellinen, mutta kellään ei ole hänestä mitään pahaa sanottavaa. Hän oli sellainen pullantuoksuinen kodinhegetär. Vaikka vieläkin ikävöin häntä, omituisesti minusta tuntuu, että hän ja hänen rakkautensa minua kohtaan elävät minussa aina.

 

Vuosia sitten minulla oli vaihe, jolloin nähdessäni aikuisen naisen ja aivan ilmiselvästi hänen äitinsä vaikka kaupoilla, oli hirveän kateellinen. Miksi elämä on niin epäreilua?

 

Koska äitini on ollut elämästäni henkisesti poissa jo hyvin kauan, olen siihen sopeutunut ihan hyvin. Olimme läheiset, mutta välillemme ei koskaan ehtinyt kehittyä kahden aikuisen välistä suhdetta.

 

Vanhin sisaruksistani on parikymmentä vuotta minua vanhempi ja hän joskus sanoi, että häntä harmittaa, ettei ole äitiä, jolle puhua esim vaihdevuosien tulosta. Näin aika punaista siinä vaiheessa. Hän sai kuitenkin pitää äidin parikymmentä vuotta kauemmin elämässään kuin minä.

 

Äiti hoiti hänen lapsiaan ja heillä on monia aurinkoisia muistoja äidistä. Tätä ei minun tulevalle lapselleni suoda.

 

Toisaalta mieheni äiti on lapsirakas ja hänen vanhempansa tulevat tämän lapsen myötä useammin vieraisille, mutta ei kaksi naista voisi paljon erilaisempia olla. Äitini oli kiltti, aurinkoinen ja aika hiljainen. Anoppini hyvin määräilevä ja äänekäs.

 

Joskus mietin, asuisinko ulkomailla, jos äitini olisi elossa. Isäni on liki 80-vuotias ja hän asuu vainhainkodissa. Hänellä on myös krooninen depressio ja luonteeltaan hän on aika vaikea. Silti hän on rakas ja tärkeä minulle, muttei kovin läheinen. Hänellä ei kovin suurta roolia siis tule lapseni elämässä olemaan.

 

Minulla on iso perhe Suomessa, mutta meidän välillämme ei ole ehdotonta rakkautta. Sellaista, jolloin toisen eteen tekisi kaikkensa. Valitettavasti se on tässä elämässä tullut huomattua. Miehen perheessä taas omituisesti toisen selän takana puhutaan paskaa mielin määrin, mutta hädän hetkellä taistellaan heidän puolestaan viimeiseen hetkeen asti.

 

Maantieteellisesti lähellämme ei asu kummankaan perhettä, mutta oletan, että vieraita riittää miehen puolelta vauvan syntymän jälkeen (Siis toivottavasti tässä raskaudessa niin pitkälle päästään).

 

Edit. Hups, melkeinhän tästä tuli romaani.

Edited by Bilberry

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on toisenlainen äidittömyys: totaalinen välirikko. Nyt kun raskaudesta alkaa tihkua tietoja sukulaisille, tuntuu pahalle, että äiti tulee kuulemaan uutisen joltakulta muulta. Syyt välirikkoon ovat kuitenkin niin raskaat, etten aio välejä paikkailla vain raskauden takia, ja toivon, ettei äitikään saa nyt elämänsä ensimmäistä äitiyspuuskaa tämän takia. Onneksi anoppi on mahtava nainen, ja toivottavasti häneltä saan semmoista tukea, jota vanhemmalta naiselta kaipaan.

 

Sama täällä. Äiti on niin pohjalla alkoholisminsa ja mielenterveysongelmiensa kanssa ettei elä tätä samaa todellisuutta meidän muiden kanssa.

 

Tottakai se on surullista ja sitä suree, kaipaa, itkee äitä jota ei ole. Anoppi on mullakin hieno ihminen, 4 lapsen äiti. Mutta on sanonut mulle ihan suoraan kerran kun tilitin tunteitani ettei ole minun äiti. Se sattui. Koska haluaa antaa "äitiyttään" monille muille ihmisille, esim sisarustensa lapsille jotka äitinsä menettäneet.

 

Sen jälkeen meillä jotenkin välit etääntyi. Koin, että ehkä olin liikaa tukeutunut häneen, imenyt hänestä äidin turvaa, hakenut hyväksyntää ja hän halusi tehdä selväksi missä mennään. Sitten viime keväänä meillä oli miehen kanssa aviokriisi. Oltiin ian eron partaalla. Mies kävi tilittämässä kaikki meidän keskinäiset asiat kotonaan. Anoppi soitti mulle tuolloin kännissä ja haukkui mut ihan paskaksi.

 

Sitten aloin odottaa tätä vauvaa. Välit on jotenkin asiallistunut, välillä jopa oli tukena ja turvana kun mies reissasi ja olin huonossa kunnossa. Nyt taas etäisempi. Mutten usko että koskaan ollaan enää niin läheiset kuin ennen noita anopin sanomisia.

:girl_sad: Eli äidiksi on pitänyt opetella ilman äitiä, ja toisaalta näen nyt myös anopin "vain ihmisenä" joka ei ole sen super äidimpi ku meistä kukaan. Tosin hyvä äiti hän on, en sitä sano. Muttei mikään super ihminen. Kuten ei kukaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse menetin rakkaan äitini noin 10 kk sitten, syöpä vei voiton. Äitini oli minulle ehdottomasti se tärkein ihminen elämässäni. Vanhemmuuden lisäksi hän oli myös yksi parhaimmista ystävistäni. Se, jolle soitin aina ensimmäisenä jakaakseni sekä hyvät, että huonot uutiset. Äitilläni oli maailman kultaisin sydän. Hän ajatteli aina muita ennen itseään, ja antoi asioihin monelta kannalta mielipiteensä, tuomitsematta muiden näkemyksiä ja toimintatapoja. Sellaiseksi äidiksi pyrin itsekin, äidiksi joka on sekä ystävä että luotettava vanhempi, tuki ja turva.

 

En ole vieläkään oikein ymmärtänyt äitini poismenoa. Lisäksi satuttavaa tästä tekee sen, ettei siskoni ja isäni oikein hyväksy nykyistä suhdettani. Nykyään tosin jo hieman paremmin, mutta raskausuutisten kertominen heille tulee olemaan todella vaikeata. Siksikin toivoisin yli kaiken, että lämminsydäminen äitini olisi yhä täällä. Hänellä oli kaksi lastenlasta (siskoni tytöt) ja he olivat hänelle kaikki kaikessa. "Mummon kultahiput", niinkuin hän itsekin viimeisinä hetkinään sanoi.

 

On myös hyvin ikävää, etteivät tulevat lapseni saaneet tuntea mahtavaa mummoansa. lipsrsealed.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä kans yks äiditön :( Oon ihan järkyttynyt kuinka monella muulla sama kohtalo, pienestä asti olen aina ollu se ainoa jolla ei ole äitiä :( äitienpäivät koulussa oli hirveitä kun kortteja tehtiin ja mulla ei kenellekään kelle tehdä - ja usein muut kiusasi kun ei ollut äitiä. Äiti kuoli kun olin 6 ja koko lapsuuden sitä tuskaa ja itkua oli.. Olin niin hukassa ja yksin eikä kukaan selittänyt mitään kuolemasta taikka äidistäni et monta vuotta odotin että ovikello sois että äiti tulisi takaisin :( isäni on aina ollu kylmä ja tunteeton, ja oli ihan ihmeellistä jos joku joskus halasi, kun isäni ei ole sitä kertaakaan tehnyt.. Isä oli vielä riidoissa koko äidin suvun kanssa et katkaisi minultakin kaikki siteet niihin enkä koskaan oppinut niitä sit enään tuntemaan.

 

Nyt olen kihloissa ja odotan esikoistani ja usein on paha mieli kun äiti ei ole täällä. Ois niin paljon kysyttävää ja ois kiva kuulla äidin kokemuksia raskaudesta ja kaikesta. Ja pelottaa se asia että miten minä osaan olla jollekin äiti pian kun ei ole mitään esikuvaa ollut itselläkään äidistä... :( Että vieläkin on turvaton olo vaikka oon aikuiseks kerennytkin kasvaa tässä ja ikävä on vieläkin äitiä - joka ikinen päivä :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

 

Tulin äidiksi ja menetin äitini melkein heti sen jälkeen äitini "henkisesti" alzheimer-taudin takia. Hän ei kauaa aikaa enää jutellut/tuntenut minua saatika lapsenlastaan.

 

Ehti pitää esikoistyttärensä esikoista kerran sylissä (murtunut käsi josta hän ei ollut kertonut, kiputuntemus kadonnut ).

 

Hän elää vieläkin, mutta aivan omissa maailmoissaan syötettävänä ja vaipoissa.

 

Tauti eteni odotusvaiheen aikana, mutta hän ehti kyllä nauttia ja iloita tiedosta, että synty vauva ja kutoikin muistaakseni hetkessä kahdeksat villasukat yms :)

 

Kurjaa kun äiti on olemassa, muttei ole olemassa.

 

Vielä kurjempaa toki on heilä, jotka eivät ole ehtineet omaa äitiä tuntea/jonkun muun syyn välit ovat katkeneet tms.

 

T S E M I Ä !

Edited by Heli

Share this post


Link to post
Share on other sites

Äitini on toistaiseksi elossa, mutta syöpä etenee nopeasti hoidoista huolimatta. Minkäänlaista ennustetta ei enää ole, mennään päivä kerrallaan. En ole vielä onnistuneesti raskaana, mutta yritys on käynnissä. Pelkään, että äiti ei ehdi nähdä lapsenlastaan lainkaan tai välttämättä saa edes tietää, että sellainen on tulossa. Yrityksestä ja keväisestä keskenmenosta en ole kertonut. Äitini haluaisi kovasti tulla isovanhemmaksi, mutta aivokasvaimet taitavat voittaa tämän kilpailun.

 

Olen lukenut tämän ketjun viestejä ja tunnistan tunteita. Palaan myöhemmin varmasti kirjoittamaan lisää, mutta nyt ilmaisen vain itseni tähän ketjuun.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on äiti hengissä, mutta ei meillä oikein mitään välejä ole erinäisten syiden takia. Kerroin raskaudesta nt-ultran jälkeen. Sen jälkeen äiti on kerran soittanut.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun äidin kuolemasta tulee kymmenen vuotta täyteen. Tunteet ovat nousseet taas pintaan tämän vasta selvinneen raskauden myötä. Jotenkin se raastaa niin pahasti tulla itse äidiksi, kun on menettänyt oman äitinsä niin nuorena (14v.). Tunnistan itsestäni myös katkeruutta, mikä ilmenee erityisesti ärsyyntymisenä mieheni äitiin, vaikka hän on aivan mahtava ihminen. Ilmeisesti suojelen itseäni siltä, ettei hän yritä olla äiti minullekin ja välillä tulee ajateltua hänestä aika törtösti. Paljon voimia ja jaksamista muillekin äitinsä menettäneille.

 

Voi, kun sais äidin takas tänne. Ikävä on.

Edited by Havina

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tämä on toisaalta surullinen mutta myös lohdullinen ketju.

Minun äitini kuoli viisi ja puoli vuotta sitten hyvin nopealla sykkeellä siitä kun syöpä todettiin. Oikeastaan siinä hötäkässä ei kukaan meistä ehtinyt tunteitaan miettimään vaan yritimme ottaa kaiken irti kolmesta ja puolesta viikosta, joka meille suotiin.

 

Äitini ei nähnyt yhtään lastenlastaan ennen kuolemaansa. Veljeni vaimoineen odottivat esikoistaan silloin kun kaikki tapahtui. Me emme olleet vielä edes raskaana. Minulle tulee tunteet säännöllisesti pintaan ja siksi minusta on lohduttavaa lukea, etten ole mitenkään omituinen vaan monen vuoden jälkeen kaikenlaisia tunteita on. Ikävä on kova ja raskaus tuo AINA suuren kaipauksen kuten myös lapset muutenkin. Olenko minä ollut kuten tyttäreni? Vai kenties kuten poikani? Isämme on elossa, mutta valitettavasti hän ei osaa niin hyvin kertoa asioita, joita kaipaan. Toki yrittää, mutta silti.

Olin hyvin läheinen äitini kanssa, vaikka ei hän todellakaan aina ollut helpoimmasta päästä. Hyvin, hyvin rakas kuitenkin.

 

Anoppini on ok. Meillä on vuoristoradanomainen suhde. Välillä menee hyvin ja välillä ei. On ollut jo ennen äitini kuolemaa. Hänellä on vielä omatkin vanhemmat elossa, että ei varsinaisesti osaa asettua minun saappaihini. Menetti isoäitinsäkin muutama vuosi sitten vasta. Lisäksi olemme hyvin erilaiset ajatusmaailmaltamme ja en todella osaa aina arvostaa häntä edes mieheni äitinä. Isoäitinä on ihan kiva lapsille ja siksi yritänkin kovasti sulattaa hänen juttujaan. En halua, että meidän välit vaikuttavat lapsiin mitenkään.

 

Esikoisemme on siinä iässä, että kun olemme käyneet hautausmaalla, on hänellä paljon kysyttävää. Se on mielestäni hyvä, mutta kyllä se saa usein minut surulliseksikin. Olisi todellakin ollut ihanaa, että lapsemme olisivat päässeet nauttimaan äidistäni ja hän heistä. Esikoinen usein kysyykin, olisikohan äitini tykännyt hänestä ja hänen leluistaan. Olisi todellakin.

 

Tämä taisi olla taas vaan kirjoittelua ja kyllähän tunteet taas pintaan tulee.

 

Voimia kaikille äidittömille, ovat he sitten vielä täällä maan päällä tai eivät! :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

En ole tullut äidiksi ilman äitiä, mutta odotan nyt kolmatta lasta ilman äitiä. Äitini kuoli elokuussa syöpään, raskaaksi tulin noin kuukausi sen jälkeen.

 

Olen tietysti iloinen ja onnellinen siitä, että äiti oli terve ja elinvoimainen kahden ensimmäisen lapsemme syntyessä, ja he saivat nauttia toistensa seurasta useampia vuosia. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita, kuten täältä on luettavissa. Mummin rooli oli äidille hyvin tärkeä, ja mummi oli lapsille tärkeä. Juuri siksi tuntuukin niin katkeralta, että kolmas lapsi ei koskaan saa mummiaan edes tavata. Itse asiassa hänellä on syntyessään vain yksi isovanhempi, koska myös oma isäni ja mieheni isä ovat kuolleet muutama vuosi sitten. Miehen äiti taas ei ole mitenkään erityisen kiinnostunut isovanhemmuudesta, joten käytännössä lapsilta jää kokematta tärkeä osa monen muun lapsen elämää: yhdessäolo isovanhempien kanssa.

 

Itselleni tämä äidittömyys on erityisen vaikeaa silloin, kun raskauteen liittyen tapahtuu jotain kertomisen arvoista. Plussatesti, nt-ultra, hyvät sokerirasitustulokset... Näistä kaikista olisin niin kovasti halunnut soittaa äidille, ja joka kerta olen melkein jo kaivanut puhelimen esiin. Äidin numerokin siellä vielä olisi, pikavalintanäppäimen takana, kun en ole sitä vielä pystynyt poistamaan, mutta eipä sieltä kukaan vastaa... Ikävä olisi tietysti kova muutenkin, mutta kyllä tämä raskaus sitä jotenkin erityisesti korostaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ehkä jonain toisena päivänä kirjoitan tänne enemmän ajtuksia, mutta nyt kun löysin ketjun niin kerronpa lyhyesti oman tarinani. Biologinen äitini oli skitsofreenikko ja muutin kasvattiperheeseen 7-vuotiaana. Biologinen äitini kuoli 10 vuotta sitten minun ollessa 26-vuotias. Kasvattiperheeni on kuitenkin enoni perhe, joten välit äidin puoleiseen sukuun ovat säilyneet hyvin. Mikä onkin tosi iso asia, koska biologisen isäni olen tavannut vain muutamia kertoja pikkulapsena ja sitten aikuisena itse etsinyt käsiini. Tosin biologinen isäni ehti kuolla siitä muutaman vuoden päästä syöpään ja välit hänen sukuunsa ovat jääneet erittäin etäisiksi.

 

Olen monella tavalla sekä ihmisenä, naisena, puolisona ja äitinä oman biologisen äitini kanssa viettämäni varhaislapsuuden muokkaama. Siksi välillä tuntuukin raskaalta, että mieheni ei koskaan ehtinyt edes tavata biologista äitiäni. Äitini oli sairaudestaan, epävakaudestaan ja arjenhallintakyvyn lähes totaalisesta puuttumisesta huolimatta rakastava & mielenkiintoinen ihminen :lipsrsealed: Tiettyinä hetkinä surenkin sitä, että hän ei koskaan saanut nähdä lastenlastaan eikä nähnyt minun pärjäävän aikuisena & vanhempana :girl_sad: Ja vaikka äitini isovanhemmuus ei olisi ollut missään nimessä perinteistä eikä oikeastaan omaan vanhemmuuttani tukevaa, niin suren silti sitä ettei tyttäreni koskaan tapaa enkelimummiaan :girl_cry: Ehkä oman lapseni olisi ollut myöhemmin jopa helpompi ymmärtää minun heikkouksiani hieman paremmin, jos olisi saanut tutustua biologiseen äitiini...

 

Kasvattiäitini oli minulle läheinen kasvaessani, mutta tekemäni elämänratkaisut (mm. miehen valinta, kotiin jääminen, jne.) ovat etäännyttäneet meitä ja hän tuntuu jäävän aika etäiseksi tytöllenikin :mellow:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eksyin tälle keskustelupalstalle kun olen nyt viimeisilläni raskaana ja äidin ikävä on kova. Oma äitini on elossa, mutta välimme ovat poikki. Syynä siihen on se, että jouduin lapsena isäni hyväksikäyttämäksi. Huolimatta siitä, että olen kertonut asiasta uudelleen aikuisena jo vajaat kymmenen vuotta sitten, äitini on jatkanut avioliittoa isäni kanssa. Olen katkaissut välit molempiin vanhempiini.

 

Nyt kun odotan lasta, huomaan että haluaisin jutella jonkun kanssa syntymästäni ja kysellä miten mikin vaihe raskaudessa meni. Onneksi minulla on muutamia ystäviä, joiden kanssa voin jutella. Ja mieheni on hyvä tuki. Olen myös käynyt pitkän terapian, joka on antanut minulle voimavaroja. Saan myös tukea Tukinaisesta tarvittaessa.

 

Kipeämmäksi asian tekee se, että siskoni odottaa myös vauvaa ja äitini on läsnä hänen elämässään ja tukee häntä. Olen tuntenut itseni ihan valtavan yksinäiseksi viime aikoina.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minun äitini kuoli 7 kuukautta sitten, kun uusiutunut rintasyöpä vei voiton. Äitini oli minulle todella tärkeä. Ystävä, tuki ja turva olipa kyse mistä asiasta tahansa. Äitini oli ystävällisin, kiltein, avuliain, ihanin ja paras äiti ikinä. Ihminen, joka ajatteli aina toisia ensin, sitten vasta itseään. Tiesimme odottaa tulevaa poismenoa, mutta luulimme aikaa olevan enemmän... sitten äidin kunto huononikin todella nopeasti... Kuolema oli kauhea paikka, ei kai se muuta voisi ollakaan kun rakas ihminen poistuu lopullisesti elämästä... Minä kaipaan äitiäni. :lipsrsealed:

 

Sain esikoistyttäreni 4,5 vuotta sitten ja kuopukseni, pojan, reilu vuosi sitten, joten äitini ehti olla mukana kummankin elämässä, varsinkin esikoiseni kanssa tykkäsi terveenä ollessaan touhuta kaikenlaista, olihan heillä vuosia aikaa yhdessä. Kumpikaan lapsistani ei todennäköisesti tule muistamaan rakasta mummoaan, ainakaan pieni poikani, joka oli 7 kuukauden ikäinen äitini kuollessa... tyttäreni puhuu mummostaan monta kertaa viikossa, mutta on kai silti liian pieni muistaakseen mummonsa tulevaisuudessa. Äitini rakasti olla mummo ja rakasti pieniä lapsenlapsiaan, minun lapsiani ja sisareni lasta... viimeisenä yönään sairaalassa oli vielä halunnut nähdä kuvat näistä pienistä kullannupuista.

 

Kova ikävä äitiä. Enää ei voi kysyä neuvoa, muistella menneitä, soittaa äidille kun siltä tuntuu, käydä kylässä, eikä äiti voi nähdä kuinka lapset kasvavat. Ja lapset tulevat kaipaamaan mummoaan valtavasti, siitäkin huolimatta, etteivät ehkä muista millainen mummo oli. Isäni elää vielä ja mieheni vanhemmat myös, mutta eivät ole lasten elämässä samalla tavalla aktiivisesti mukana, niin kuin äitini oli. Eikä isäni voi korvata äitiäni mitenkään, ei tietenkään, vaikka olemmekin lähentyneet äitini kuoleman jälkeen.

 

Haaveissa on vielä kolmas lapsi ja jo nyt tuntuu pahalta ajatella mahdollista tulevaa raskautta, vauvan syntymää jne. ilman äitiä... :(

 

 

muoks. Kirjoittelin vähän lisää tekstiä.

Edited by Cath83

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minun äitini kuoli 1,5 vuotta sitten myös syöpään. Vaikka tätä tavallaan osattiin odottaa, tuli se siltikin yllätyksenä. Vaikeaa oli/on käsittää ja hyväksyä, että oma rakas äiti on poissa. :( Suru on helpottanut kovasti, mutta ikävä ja kaipaus on sanoinkuvaamatonta.

 

Tämän nykyisen raskauden myötä oman äidin kaipuu on jälleen voimistunut ja tuntuu niin epäreilulta, ettei hän saa nähdä tätä meidän tulevaa lasta. Esikoisemme oli hänelle tosi tärkeä ja sekin surettaa toisinaan, ettei äiti näe esikoisen varttumista ja kehittymistä. Mutta toisaalta lohduttaudun sillä, että äiti kyllä tietää ja näkee kaiken sieltä pilvenreunalta, josta meitä katselee. :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minäkin olen menettänyt äitini. Äidin kuolemasta alkaa olla 14 vuotta aikaa, olin silloin itse 9-vuotias, joten muistikuvia on hyvin vähän... En osaa kunnolla edes ikävöidä, itken vaan aina sitä, että kun ei ole äitiä enää. Ja tietysti sitten sitä, kun ei oikein ole mitään muistoja.. Nyt raskaana ollessa tietysti toivoo vielä enemmän, että olisi oma äiti, jolle kertoa raskaudesta ja kysyä mieltä askarruttavista asioista. Onni on ihana anoppi, mutta ei sekään sitä omaa äitiä korvaa. Luulin saavani isän uudesta avovaimosta "äitipuolen", mutta heidän erottua välit katkesi oikeastaan kokonaan kyseiseen naiseen. Joten mulla on vain anoppi, onneksi edes hän. Toivoisin löytäväni kotoa oman neuvolakortin vauva-ajalta. Äidin raskausajan neuvolakorttia/-kortteja voikin olla hankalampi löytää, en tiedä mitä isä on laittanut talteen. Kohtahan tuo selviää kun pitäisi tästä raskaudesta lähipiirille kertoa.

 

Itkettää nytkin, ja tiedän, että tulee itkettämään vielä monen monta kertaa. Murehdin jo sitä, miten kestän omissa häissämme..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Äitienpäivä ja äidiksi tuleminen ilman äitiä.. :girl_cry:

 

Menetin oman rakkaan äitini 11.7.2011. Äiti oli jo sairaalassa parantumassa keuhkokuumeesta, kun hän äkillisesti menehtyi.

Äitini oli kultaisin sydäminen ihminen jonka tunsin. Moni ystäväni saattoi keskutella hänen kanssaan henkeviä ja kysyä neuvoja. Äitini oli minulle sekä tuki ja turva, että paras ystävä. Aina hän jaksoi huolehtia lapsistaan, pistää meidät etusijalle.

 

Äitini tiesi lapsitoiveistamme, olimme aloittaneet yrityksen jo kesällä 2010. Mutta vasta nyt, alkuvuodesta 2013 saimme ensimmäisen kerran plussan.

 

Äitini oli rakastava mummo veljeni tytölle. Vaikka hän ei jaksanut sairautensa vuoksi pahemmin tytön kanssa leikkiä, silti hän yritti vaikka viimeisillä voimillaan. Veljeni tyttö oli äidilleni valopilkku ja rakkain.

Olisin niin halunnut, että äitini olisi kerennyt nähdä lapseni. Olla hänellekkin mummo.

 

Paljon on kysymyksiä, joihin ei koskaan saa vastauksia. Isäni kanssa ollaan hyvissä väleissä, mutta ei hän osaa vastata kysymyksiini, koska ei hän ole niitä raskauksia kokenut vaan sivusta seurannut.

Edited by Anastacia

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now