Sign in to follow this  
Followers 0
PMLats

Synnytyksestä jäi hampaankoloon...

117 posts in this topic

Synnytys meni todella hyvin sinänsä, mutta on mullekin jäänyt vähän hampaankoloon. Ensisynnyttäjäksi synnytys eteni sopivaa tahtia, ihan keskivertoa nopeammin jopa, ja osasin ottaa supistukset vastaan omin keinoineni todella hyvin, ei mitään hätää. Mitään puudutetta en missään nimessä olisi halunnutkaan, mutta eipä kätilö myöskään osannut neuvoa missään lääkkeettömässä kivunlievityksessä. Oli vaan ihmeissään, että aijaa sä jotain akupisteitä hierot - no, jos se sua auttaa. Sentään ei käskenyt sänkyyn, vaan sain liikkua ihan oman haluni mukaan, ja käyttää jyväpussia, ääntä, hierontaa jne. Ammeen täytti, mutta vesi oli niin haaleaa, että mulle tuli vilu ja vaihdoin kuumaan suihkuun. Se mua vähän vaivaa, että en sitten pyytänyt vaihtamaan sitä vettä, kun kätilö sanoi että sen pitää olla tämänlämpöistä eikä yhtään lämpimämpää. Mutta miten siellä suihkussa sai sitten olla kuumassa vedessä...?

 

Jossain vaiheessa puhkoi kalvot ja laittoi väkisin oksitosiinin, joka sai supistukset tosi kipeiksi, mutta musta tuntui, että tehoa niihin ei silti tullut yhtään lisää. Tätä rutiinioksitosiinia en sulata, koska mulle ei kukaan ole pystynyt perustelemaan, että mikä tarkoitus sillä oli. Paitsi ehkä kiireinen yö ja kätilön vuoronvaihto, mutta musta se ei saa olla synnyttäjän ongelma. Ja sitä tuikittiin mulle lisää kysymättä. Olisi kiva tietää, miksi sitä piti niin väkisin kiirehtiä, eikä voinut odottaa luonnollista edistymistä, kun ei ollut mitään hätää tietääkseni. Hampaankoloon on myös jäänyt kohdunsuun reunojen ronkkiminen täysin auki -tilanteessa, koska taas piti saada se ponnistusvaihe alkuun, kun kätilöllä alkoi olla kiire. Ponnistusvaiheessa yhtäkkiä kätilö kävi ylituttavalliseksi, vaikka sitä ennen hyvä jos puhui kysyttäessä. Sitten yhtäkkiä oli ylisanat ja mun nimi kovassa käytössä ja hirmuinen kannustus, ja mua vaan nauratti :D Syntymän jälkeen olisin halunnut imetysohjausta, kun lapsi oli rinnalla pitkälti toista tuntia ja mun asento oli huono enkä tiennyt, miten pitäisi olla. Sain siinä heti rinnanpään rikki, ja se olikin vaivana sitten seuraavat viikot :( Osastolle en saanut itse kantaa vauvaa, eikä saanut isäkään, koska heillä nyt on tapana että kätilö kuljettaa vauvan. Ei siis mitään suurta, mutta ehkä enemmän sellaista, että meitä ei kohdattu ihmisinä, vaan oltiin vaan enemmän potilaita ja järjestelmän vietävänä, koska näin nyt kuuluu tässä tilanteessa ohjeistuksen mukaan yleensä tehdä.

Edited by Karin

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua ei mikään muu jäänyt ärsyttämään, kuin kätilöiden erilaiset toimintatavat. Yksi antoi pitää tensiä käyrällä, toinen ei missään nimessä. Yksi tarjosi vaan kipupiikkiä ja epiduraalia, toinen ihmetteli miksei meille oltu tuotu jumppapalloa jo ajat sitten.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meille oli sovittu aika suunniteltuun sektioon (vauvan koon ja lantion ahtauden takia) perjantaille, kun synnytys käynnistyikin spontaanisti keskiviikkoiltana ja torstain puolella keskiyön jälkeen mentiin siis sairaalaan. Vauva syntyi aamulla vähän ennen puoli kuutta kiireellisellä sektiolla ja kaikki meni varsin hyvin eikä kenelläkään ollut mitään hätää, mutta muutama juttu jäi silti kaivelemaan.

 

Olin todella kipeä ne vauvan syntymää edeltävät tunnit, mutta jouduin odottelemaan sektiota synnytysvuodeosastolla enkä saanut mitään kivunlievitystä. En sellaista tajunnut pyytääkään, mutta joku olisi voinut kyllä jotain ehdottaa. En nyt mitään epiduraalia välttämättä tarkoita, mutta siis ihan jotain suihkua tai lämpöpussia tai jotain. Mulle sanottiin, että ennen sektiota pitää olla syömättä ja juomatta useampi tunti ja olin juonut vettä sairaalaan saapumiseen asti ja ilmeisesti sen takia sinne sektioon menemistä viivyteltiin aamuun asti. Olin niin kipeä, että en muista paria sektiota edeltävää tuntia ollenkaan.

 

Lisäksi mua edelleen harmittaa se, että vauva ylipäätään syntyi sektiolla. Olin siinä raskauden viime metreillä saanut psyykattua itseni niin valmiiksi alatiesynnytystä varten ja mua ihan tosissaan harmittaa, etten päässyt sitä kokemaan. Kun luen tai kuulen hyvin menneistä alatiesynnytyksistä, se kateuden tunne on jotain ihan kamalaa. Tympii, että toipumiseen meni pieni iäisyys enkä saanut vauvaa heti syntymän jälkeen rinnalle ja lapsi joutui viettämään elämänsä ensimmäiset tunnit minusta erossa. En jotenkin osaa ajatella synnyttäneeni, kun minähän vain makasin leikkauspöydällä, kun vauva otettiin minusta ulos. Ennen kotiinlähtöä lääkäri kävi synnytyksen kanssani läpi. Muuten kiva idea, mutta se lääkäri ei ollut läsnä synnytyksessä, vaan luki vaan jostain papereista ja sen lisäksi puhui ihan puuta heinää. Olisi ollut kiva, jos vaikka se leikkaava lääkäri olisi ehtinyt tulla juttelemaan, vaikka onhan niillä siellä sairaalassa tietysti kiire.

 

Tuntuu sinänsä typerältä kitistä tämmöisestä, kun mulla eikä vauvalla kummallaakaan ei ollut mitään hätää ja kaikki meni kuitenkin tosi hyvin olosuhteet huomioon ottaen, mutta kai tästä joskus pääsee yli :girl_sigh: .

Edited by aamuaurinko

Share this post


Link to post
Share on other sites

...mua ihan tosissaan harmittaa, etten päässyt sitä kokemaan. Kun luen tai kuulen hyvin menneistä alatiesynnytyksistä, se kateuden tunne on jotain ihan kamalaa. Tympii, että toipumiseen meni pieni iäisyys enkä saanut vauvaa heti syntymän jälkeen rinnalle ja lapsi joutui viettämään elämänsä ensimmäiset tunnit minusta erossa. En jotenkin osaa ajatella synnyttäneeni, kun minähän vain makasin leikkauspöydällä, kun vauva otettiin minusta ulos.

 

Niiiiiin samat fiilikset täällä. Edelleen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kivunlievityksen toimimattomuus ja se, että kärvistelin sairaalassa lähes kaksi vuorokautta kivuissani ennen tytön syntymää. Vähän aiemminkin olisi voinut käynnistää sen antibioottitipan kanssa heilumisen sijaan, koska lopputulos oli kokemuksena kuitenkin samanlaista *skaa. En saanut synnytyksestä mitään huikeaa voimaannuttavaa kokemusta tai äitiyden riemujuhlaa, lähinnä olisin toivonut täyttä tajuttomuutta.

 

 

 

Muokataan...näin jälkikäteen (synnytyksestä 3,5 kk) suurin katkeruuden aihe on juuri kivunlievitys.Bebesinfoa lainatakseni silloin ei saa juu tuntea lapsen syntymää, mutta olen jollain tajunnan tasolla äärimmäisen kateellinen kaikille niille, joilta epiduraali on vienyt kaiken mahdollisen kivun ja supistuksia on täytynyt seurata monitorista tietääkseen ponnistuksen ajan. Vaihtaisin synnytyskokemukseni ideaaliin epiduraalikokemukseen heti, jos pystyisin jälkikäteen asioita muuttamaan.

 

Surulliseksi tämä on menossa nyt (synnytyksestä n. 4kk), kun tunnen lisääntyvää katkeruutta niitä kohtaan, joille epiduraali oli se 100% unelman tuonut ihanuus. Kai tässä mammatouhussa täytyy aina olla kateellinen jostain, on se sitten toisen hyvin nukkuva lapsi, hieno synnytyskokemus tai mitä lienee muuta. Juttelin tästä neuvolaan puhelimitse ja sain hyvin osuvan vastauksen "niiiin, mutta se toinen voi sitten olla paljon helpompi!". Voi olla juu, mutta ei poista mitenkään ensimmäisen tuntemuksia, eikä epiduraalin tai muiden puudutteiden toimivuudesta ole mitään takeita toisenKAAN kohdalla.

Edited by Jenny-Maria

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Täysin samat kokemukset. Ihme juttu sikäli, että jos joutuu sairaalaan odottelemaan synnytyksen käynnistymistä (mulla alkoi mennä vedet, mutta sit eteneminen lässähti eikä täälläpäin pääse kotiin odottelemaan), niin saa todella kärvistellä ihan tolkuttomien kipujen kanssa (mun tapauksessa kolmatta päivää), ja kipulääkitykseen suhtaudutaan todella nihkeästi. Uskomatonta, että synnytyksen ollessa vielä edessä kunnon koettelemuksena, äitiä voidaan pitää täydessä kidutuksessa päiviä ennen sitä. En pystynyt kivuiltani yhtään nukkumaan, kun supisteli 10 minsan välein ton kolme päivää. Sain sit tappelemalla sen verran lääkitystä, että sain nukuttua noina synnytystä edeltävinä öinä kolme-neljä tuntia putkeen ja muuten en pystynyt nukkumaan ja hädintuskin selvisin suppareiden tullessa. Jepjep. Mutta eihän sillä mitään väliä ole, kun ne supistukset eivät avanneet mitään muuta kuin kohdunkaulakanavaa. Annoin kyllä palautetta synnytyksen jälkeen sairaalaan asiasta.

 

Mitään hyvää sanottavaa ei kyllä ollut monista kätilöistä ja lastenhoitajistakaan. Omalla työpaikallani kenen tahansa kohtaamani kollegan asiakaspalvelun tasolla olisi saanut huomautuksen, mutta tuolla tuntui saavan sooloilla miten huvittaa ja olla aivan miten törkeitä potilaita kohtaan. Ja mitään yhtenäistä ohjauslinjaa missään asiassa ei hoitohenkilökunnalla ollut. Jos kysyit, sait neljä erilaista vastausta. Sain myös osakseni aikamoista kettuilua kipulääkityksestä, kun erehdyin tokana päivänä pyytämään gramman Panadolia kun pyrstö oli vielä aikas arka (enkä ollut sitä ennen saanut yhtäkään kipulääkettä synnytyksen jälkeen, kun en pyytänyt eikä ollut kysytty). Mua nuorempi kätilö kommentoi mulle, että kipulääkkeitä otetaan yleensä kipuun. Aha, mähän en sitä tiennytkään. Sain sitten yhden tabletin, ja mietin ainoastaan, että miksi yleensä kysyin mitään, olisin vaan ottanut omasta kassista saman, niin olisin välttynyt toltakin nöyryytykseltä. Myös tästä asiakas'palvelusta' valitin jälkikäteen.

Edited by Ravenna

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tapasin synnytyksen aikana 5 kätilöä. Yksi ottai vastaan, vuoro päättyi. Sain ihanan kätilön, jonka yövuoro parina oli kaikkea muuta kuin ihana kätilö.

Sain aluksi kipuihin sen piikin, kätilö lupasi pahoinvointi piikin kans. Piikin tuikkasi tuo toinen kätilö, joka sanoi että et sinä mitään pahoinvointilääkettä tarvitse.

Tunnin se piikki jotenkin auttoi, sit kutsuina taas. Sama tuikea täti tuli, hän sanoi minulle että ei jouda meidän luona olemaan, kun tuolla toisessa salissa jo ponnistetaan ja lähti...

jäin sinne perhehuoneeseen kuin nalli kalliolle... Jossain vaiheessa oma kätilö tuli osastolta ja lääkäri katsoi tilanteen... pääsin saliin kun puuduttaja sopivasti paikalla.

Päähän otti se kun lääkäri ei puhunut mitään, käski vain sängylle. Puhkaisi kalvot ja laitto pinnin.

Epiduraali ei onnistunut, ei ekalla, ei tokalla, eikä kolmannella kerrallakaan... SIlti jumitin siinä... muistan kironneeni verenpainemittaria...

Oma kätilö oli onneksi niin ihana, että jutteli rauhallisesti... Teki niin pirun kipeetä ja kiroilin kuin turkkilainen...

Huomasin että vilkuili vauvan sykettä, mutta minulle ei kerrottu mitään...huolestuin... Sit alkoikin avautua nopsaan, supistus ja sentti...

Viimosella sain pojan ulos. Ompeleita, mitä enemmän ompeli, sitä enemmän tuntui tihkuvan...

Verenhukka vei melkein tajun ja olin pakkolevossa... Osastolla huolestuivat kun peti lainehti...

Vessassa kävin kolmen kätilön kanssa, sitten kun ei ollut huolta minä taisin unohtua... aloin illalla kysellä kun kukaan ei tullutkaan viemään suihkuun... sainkin mennä itse...

Vessareissulla säikähdin kun tuli kaksi isoa hyytymää, ei kuulemma huolta...

Särkylääkkeitä- miksi ? ei siis sellaisia jälkeen päin...

 

Ensimmäisenä yönä tuikea täti taas vuorossa, iski pojan kainaloon,

enkä saanut itse toista turvaan omaan kopsaansa kun en kyennyt liikkumaan... siis valvoin reilut kaksi vuorokautta...

 

Minut vähän unohdettin sinne... harjoittelia oli vain arkena paikalla, ja hänen vastuulle tuntui jääneen minun opastus...

Imetystä ei neuvottu kunnolla... (se ei sitten onnistunut ollenkaan refluksin takia... )Jossain vaiheessa heille tuli hoppu päästä minusta ja kiireellä keskustelu,potilasohjeet sun muut...

Oma kätilö ihmetteli toisen kätilön käytöstä... Synnytyspelko kätilöä suositteli, ehkä sitten jos meille joskus toinen lapsi suodaan...

 

Onneksi mies oli kotona melkein kuukauden, niin pihalla olin verenhukan jälkeen...

Lievä masennus...

 

En tiedä tuliko oikein selkeetä kirjoitusta, ja eihän mulla mitenkään kauheeta sit kuitenkaan kun noita teidän muiden juttuja lukee...

Mutta hiertää... vielä nään unia...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oisin halunnut synnyttää ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, mutta en päässyt synnytyssaliin tarpeeksi ajoissa ja jouduin kipujen kanssa kärvistelemään 4 hengen huoneessa. Mulle siis kätilö sanoi, että saliin ei pääse ennen kuin ei pärjää ilman lääkkeitä. Alko olla kivut sitä luokkaa, etten jaksanut siinä huoneessa enää ähkiä. Jos oisin saanut rauhassa ja tuettuna olla kipujen kanssa niin oisin pärjännyt ilman spinaalia. Spinaali autto sen verran, että tunnin sain olla suht kivuton ja sitten alkoikin ponnistusvaihe. Harmittaa tosi paljon, kun tilanne oli tuo ja mun mielestä kätilöt eivät kunnioittaneet mun toiveita ja vähättelivät tilannetta ja kipuja. Ykskin sano osastolla, että ei sulle turhaan mitään sisätutkimuksia tehä, kun vedet on menny etkä näytä kovin kipeeltä. Siinä vaiheessa kipeitä supisteluja oli tullut jo parin tunnin ajan ja edellisestä sisätutkimuksesta oli aikaa jo noin 8 tuntia. Ärsytti, kun olin yrittänyt kestää kipua ja sitten toinen sanoo, että et näytä kipeeltä... Mut ens kerralla tiedän toisin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Mulla vähän saman tyyppinen kokemus. Esikoisesta meni vedet, ja pääsin osastolle odottelemaan supistusten alkamista. Ne alkoivatkin muutaman tunnin päästä. Pari kertaa otettiin osastolla käyrää ja totesivat, että kyllä supistuksia tulee, mutta eivät tehneet sisätutkimusta. Vierustoverini mainitsi jossain vaiheessa, että kyllä sinä näytät olevan jo ihan synnytyspuuhissa. Kun seuraavan kerran hoitaja tuli huoneeseen, pyysin tutkimaan, olinko avautunut. Ensimmäinen hoitaja oli sitä mieltä, että kohdunsuu on niin takana, ettei siksi yllä tutkimaan sitä eikä synnytys ole vielä lähellä. Toinenkin antoi saman diagnoosin, mutta pyysi kuitenkin lääkäriä, joka sattui olemaan lähettyvillä, tutkimaan myös. Olinkin jo melkein auki, reunat oli kuulemma enää jäljellä. Tulikin kiire synnytyssaliin.

 

Hampaankoloon jäikin se, että esikoista saamassa oleva jätettiin osastolla yksin eikä otettu huomioon, että ilmeisesti keskimääräistä laiskemmilla supistuksilla pystyi aukeamaan noinkin nopeasti. Itse odotin vain, että supistukset käyvät vielä kipeämmiksi, koska käyriin piirtyneet supistukset eivät ilmeisesti osaston kätilöiden mielestä olleet tarpeeksi "tujuja" avautumiseen ja synnytykseen.

 

Salissa oli eläkkeelle jäämässä oleva kätilö, jolla ei paljoa voinut enää työt kiinnostaa. Mutta tilanteen salissa pelasti ihana kätilöopiskelija, joka oli meidän kanssa koko ajan. Hänen kanssaan oltiinkin enemmän tekemisissä kuin ikävämmän kätilön kanssa onneksi. "Oikea" kätilö kutsui minua ponnistuksen ajan väärällä nimellä, mikä lähinnä nauratti, mutta kätilöopiskelija pyysi sitä sitten jälkeenpäin anteeksi.

 

Summa summarum, tosi pahoja juttuja ei jäänyt hampaankoloon. Noiden kanssa pystyy kyllä elämään ja toisesta synnytyksestä ei sitten jäänytkään mitään hampaankoloon.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joo harmittavan monen huonot kokemukset liittyvät käynnistettyyn synnytykseen tai muuten oksitosiinilla vauhdittamiseen :( Oma kokemus on hyvin samanlainen kuin ketjun aikanaan aloittaneella, lukuun ottamatta sektiota. Hampaankolossa on siis asioita eikä pelkopolikäynti itseä ainakaan auttanut. Olivat vaan tyytyväisiä kun en ole innostunut sektiosta... No, myönsi se kätilö sentään että hänen mielestään käynnistykset ovat kuin kiduttamista... (her words, not mine)

Hirveän katkerana kuuntelen tai luen juttuja hyvin menneistä käynnistetyistä synnytyksistä, v*tuttaa kun ei itse voinut saada sellaista.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jälkikäteen ajateltuna mulla jäi synnytyksestä kaivertaa ensimmäinen kätilö joka oli todella töykeä ja nuiva (myös miehenkin mielestä joten en siis vain kuvitellut). Avautumisvaihe oli mulla pitkä ja käytiinkin jo sairaalassa näyttäytymässä yöllä kun matkaa sairaalaan meiltä kertyy paljon. Parin vuorokauden todella kivuliaiden supistelujen jälkeen ja kahden unettoman yön perään (molempina öinä sain unilääkkeen ja kipupiikin jotka ei vaikutaneet ollenkaan) pääsin saliin ja paremmille kivunlievityksille. Kätilö koko ajan toitotti kuinka pitä jo laittaa epi, vaikka eritoten pyysin että odotetaan mahdollisimman pitkään. Halusin mielummin ilokaasua ja altaaseen. Sain sitten jatkuvaan kuulla että olen niin kipuherkkä ja tarvitsen sen HETI. Onneksi vuoro vaihtui ja toinen kätilö tuli paikalle. Hän oli sitten todella ymmärtäväinen ja totesi vaan että olen jo pitkään ollut ilman epiä ja olisi aika hieman saada unta että jaksan synnyttää. Pelkäsin pistoa todella paljon mutta uusi kätilö oli aivan ihan ja kiitos sitä hänelle.

 

Vähän harmittaa myös se etten ymmärtänyt jutella synnytyksestä jälkikäteen kätilön kanssa. Pientähän nuo on muihin verrattuna, mutta ensisynnyttäjälle silloin todella iso juttu.

Share this post


Link to post
Share on other sites

-kätilöiden erilaiset toimintatavat: pyysin akupunktiota jne ja kätilö kattoi kuin hullua ja ehdotti epiduraalia ja sitten tilasikin sen kun en saanut supistuksiltani kiellettyä... :( (seuraava hoitsu antoi heti aquarakkulat ja kuunteli muutenkin kaikessa paremmin :) )

-spinaalia yritettiin laittaa yli puoli tuntia siinä onnistumatta

-kukaan ei kertonut mitä pitää tehdä jos tulee pissahätä... siis joudunko lähtemään salista pois toiselle käytävälle ahtaaseen vessaan letkuineni piuhoineni alasti???? :wacko:

-jalat oli ihan loppu kun seisoin ja nojasin sänkyyn, olisin halunnut kontilleni jonnekin tai polvilleni, mutta ei ollut mitään paikkaa mihin mennä. jumppapallolla istuminen sattui ihan liikaa ja muuta ne ei tarjonnut.
-keisarinleikkausta odotellessani ei mukava kätilö enää jutellut mitään, eikä kukaan muukaan. ja mua pelotti ihan s*tanasti. :( mies olisi voinut tulla mukaan edes vähäksi aikaa, jouduin odottamaan nukutusta kuitenkin aika kauan.

 

-synnytyksen jälkeen kaikkien hoitsujen ohjeet oli niin erilaiset, ne vaihteli siis vuorojen mukaan, ja me oltiin ihan pihalla. Esim. hoitsu 1 sanoi: otetaan vauvalta sitten aamulla taas sokeriarvot. Aamun hoitsu kattoi meitä kieroon, että "ei niitä mitään enää oteta" :o Olivat päättäneet jossain palaverissa niin tai tulleet vaan toiseen tulokseen, mutta eihän me sitä voitu tietää! :( Eli mikään mitä sovittiin jonkun kanssa ei pitäny enää parin tunnin päästä paikkaansa :(

-synnytys piti käydä jälkikäteen läpi täysin eri ihmisten kanssa kuin ketä siellä oli paikalla

-"voisitteko lähteä jo?" -kyselyt....

Edited by Hauki

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun synnytys ei mennyt missään määrin hyvin. Aika vähän kuitenkin itse synnytyksestä ja hampaankoloon, muutama asia kyllä pohdituttamaan. Mutta sitten muista asioista on enemmänkin sanottavaa...

 

Eka kertalaisena syöksyin sairaalaan lähes heti, kun tuli kipeitä suppareita, silloin oli r-viikkoja 41+2 ja yliaikaisuuskontrolli oli sovittu 42+0, kuten täällä on tapana. Ne otti mut kuitenkin jostain syystä sisälle sairaalaan ja oonkin pohtinut, että miksi, kun yleensähän siinä vaiheessa kun ei ole käytännössä mitään edistystä tullut, laitetaan kotiin. Ja mekin asutaan ihan sairaalan lähellä. Sinne jäin ja sain jotain piikkejä kipuihin ja mies meni kotiin. Kaksi yötä vietin siellä osastolla ja mies tuli  päivällä sinne ja käytiin ulkona ja oli ihan sellaista seesteistä. Sitten ne päätti 41+4 aamulla, että nyt käynnistetään synnytys ja puhkaistiin kalvot ja laitettiin se pinni vauvan päähän. Odottelin muutaman tunnin siitä ja supistuksia kai tuli ja pääsin synnytyssaliin. Sitten alkoi se ikävämpi osuus, eli oksitosiinin tiputtaminen. Se oli jokseenkin karseaa. Koko se 41+4 päivä sitä tuli suoneen ja oksentelin ja voin pahoin ja epiduraalia ei voitu pistää, ettei olematon edistyminen muuttuisi vielä olemattomammaksi ja supparit oli aivan järkyttävän kipeitä. Yöksi lopetettiin ja laitettiin joku kipulääke, että sain nukuttua. Aamulla jatkettiin oksitosiinin kanssa ja kun vihdoin avautuminen oli kohdassa 5 cm sain epiduraalin. Joskin sen odottelu oli ihan hirveää. Epiduraalin laitto meni ihan hyvin, en muista kuin sen autuuden, mikä sen jälkeen seurasi. Ja sinä päivänä oli mukava kätilökin, joka ehdotti mm. akva-rakkuloita, kun epiduraalin teho katosi ja kukaan ei kerinnyt tulla sitä heti lisäämään. Siinä vaiheessa aloin kyllä jo kysellä sektiota, kun tulehdusarvot nousi ja olin kiinni kojeissa ja tipoissa. Siihen se kiva kätilö totesi, että koitetaan saada lääkärit suostumaan, mutta ei parane liian hanakasti sitä itse ehdotella. Ihme hommaa tuollainen, jos kätilökin on jo sitä mieltä, ettei homma etene ja silti pitää odottaa, että lääkäri, joka vilahtaa silloin tällöin paikalle, keksii sen ihan itse. Epiduraaleja laitettiin sen päivän aikana ehkä noin 4 kertaa lisää. Olisin halunnut jossain vaiheessa suihkuun, kun olin kuitenkin jo kaksi päivää siinä muovisängyllä ja oksennellen maannut. Jostain syystä se kiellettiin. En myöskään saanut peräruisketta, jonka olisin jostain syystä halunnut. Sitten vihdoin illalla päätettiin, että nyt leikataan. Mieskin pääsi mukaan. Leikkaus meni ihan ok. Tosin kohdun kanssa oli ongelmia, kun se ei meinannut enää jaksaa supistua pitkän käynnistyksen ja oksitosiinin suuren annon vuoksi. Verta meni siis melkoisesti. Sain vauvan syliin ja se oli ihana. Tämähän on oikeastaan se synnytys ja vaikka se oli pitkä ja kivulias, niin jäi tosiaan mietityttämään se, miksi otettiin osastolle, näkikö ne, että jotain on pielessä? Miksen päässyt suihkuun? 

 

Leikkaussalista minut vietiin heräämöön ja siitä alkoikin ihan helvetti ja ne asiat, jotka jäivät hampaan koloon. Huomattiin, että jotain on pielessä, mutta kukaan ei tietenkään kertonut minulle mikä. Päivävuoro lähti heräämöstä kotiin ja tilalle tuli jotain helvetin portin vartijoita. Muita leikattuja tuli ja meni ja minä vaan makasin siellä. Kukaan ei myöskään kertonut miehelleni mitään ja hän siis odotteli osastolla vauvan kanssa, että koska äiti tulee. Lopulta he tulivat heräämöön katsomaan minua. Se vierailu sai heräämöhenkilökunnan mielestä kestää noin 10 minuuttia ja sitten heidät hätistettiin pois, vaikka olin ainoa potilas paikalla. Jossain vaiheessa itkin ihan hiljaa, kun olin niin peloissani, kun en tiennyt mikä on pielessä ja halusin päästä vauvani ja mieheni luo ja silloin tämä helvetin portin vartija totesi jotain, että ihan turha siellä on vetistellä, sinun parhaaksi tämä on. Eikö nyt ole ylipäätään normaalia, että synnytyksen jälkeen itkettää, vaikka kaikki olisi ihan hyvinkin? Se yö meni siellä ja kävihän siinä aamuyön tunteina itsellenikin selväksi, että asiat on pielessä, kun hengittäminen alkoi muuttua työlääksi. Aamulla lääkäri haetti miehen ja vauvan katsomaan minua ja oli sovittu, että he saavat nyt olla siellä, kun minua ei voida siirtää. Vaan mitä teki helvetin portin vartijat? Heti kun lääkäri häipyi ajoivat he pois mieheni ja vauvani. Paikalle tuli sitten sektion tehnyt lääkäri ja alkoi rääkyä, että miksei hälle ole soitettu, kyseessä on vakava raskausmyrkytys jne. Ja sitten valmistauduttiin teho-osastolle lähtöön. Olinkin sitten sairaalassa synnytystä ennen vietetty aika mukaan lukien kuukauden. Hemoglobiini oli 60, kun pääsin vihdoin kotiin. Mutta aikaisempien viikkojen vointiin nähden voin loistavasti ja olin niin onnellinen.

 

Erityisesti koko hommasta jäi hampaan koloon se, että miksi annettin raskauden mennä yli vaikka jotain viitteitä raskausmyrkytyksestä oli? Miksei tutkittu? Miksi neuvolassa ollaan niin huolettomia? Miksi siellä heräämössä oli niin kammottava henkilökunta? Ikinä en ole tavannut ihmisiä, joilla olisi niin vähän empatiakykyä. Hyvänen aika, olin juuri saanut ensimmäisen lapseni ja on kai luonnollista, että kaipasin olla hänen luonaan enkä epätietoisena heräämössä, kun en edes siinä vaiheessa tiennyt, mikä on pielessä ja omassa olossa ei ollut mitään vikaa vielä silloin. Niin, että ehkä se itku ei ollut mikään kovin yllättävä reaktio tai kyselyt siitä, että koska näen lapseni. Miksi sairaalan hierarkia on kuin jostain 50-luvulta ja lääkäri on joku kuningas, jota muu henkilökunta ja potilaidenkin pitäisi palvoa? Itkeminen sairaalassa koettiin myös vaikeana ja asiana, joka tulee lopettaa heti. Itkin toki aika paljon jossain vaiheessa, kun tilanne tuntui niin epätoivoiselta. Joskus teki mieli tintata hoitsua, joka sanoi, että asiat voisi olla huonomminkin, kun makasin letkuissa ja kojeissa kahlittuna. Niin olisin toki voinut olla kuollut... Sekin oli kurjaa, että en saanut olla sairaalassa lapsen kanssa, en edes teho-osastojakson jälkeen, vaan lapsi oli isän kanssa kotona. Tämän päätti yksi lääkäri, muut olivat valmiit järjestämään vierihoidon. Hyvää oli sen sijaan imetysopastus, jota minulle annettiin jo heräämössä ja uudelleen sitten vielä vuodeosastolla. Kuvittelin, että hyvää olisi ollut myös, että poikkeuksellisesti synnytyksessä mukana ollut lääkäri tekisi lopputarkastuksen, mutta kyseinen lopputarkastu ei sitten ollutkaan hyvä. Siinä vaiheessa olisin halunnut, että koko synnytys käydään läpi ja kerrotaan, olisiko jotain voitu tehdä toisin, että tapahtumat olisivat estyneet. Mutta lääkärillä oli kiire. Tuikattiin vaan kierukka ja lähetettiin kotiin.

Edited by Lallis

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kuvittelin, että hyvää olisi ollut myös, että poikkeuksellisesti synnytyksessä mukana ollut lääkäri tekisi lopputarkastuksen, mutta kyseinen lopputarkastu ei sitten ollutkaan hyvä. Siinä vaiheessa olisin halunnut, että koko synnytys käydään läpi ja kerrotaan, olisiko jotain voitu tehdä toisin, että tapahtumat olisivat estyneet. Mutta lääkärillä oli kiire. Tuikattiin vaan kierukka ja lähetettiin kotiin.

 

:lipsrsealed:

 

En tiedä, minkä sairaanhoitopiirin alueelta olet tai koska synnytit, mutta sanoisin, että kannattaa puhua asiasta neuvolassa, että saisit polille kutsun juttelemaan synnytyksestäsi. Ellen väärin ole ymmärtänyt, ihan toimenpidesynnytyksiäkin pitäisi käydä edes jotenkin läpi sairaalassaoloaikana henkilökunnan kanssa, saati sitten tuollaisia vielä erityisempiä tapauksia, mutta aina ei teoria ja käytäntö kohtaa.

 

(kävin itse juttelemassa kolmisen kuukautta synntyksen jälkeen, en tullut kyllä hullua hurskaammaksi, mutta sain kysyttyä synntyksen hoitaneelta lääkäriltä ja pisimpään vuorossa olleelta kätilöltä ne asiat, jotka olivat jääneet vaivaamaan eniten.)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tätä ketjua olen monta kertaa käynyt lueskelemassa mutta en ole näköjään mitään jälkeä jättänyt. Oma synnytykseni oli kamala. Käynnistysyritys rv 41+5 ballongilla, seuraavana päivänä jatkettiin kalvojen puhkaisulla ja oksitosiinilla että saatiin homma käyntiin. Vauva ei laskeutunut kunnolla synnytyskanavassa, mulla nousi lämpö ja vauvalla sydänkäyrät. Lopulta puolen yön maissa aloitettiin ponnistusvaihe, enkä saanut mitään kivunlievitystä sillä edellisestä epiduraaliannoksesta oli liian vähän aikaa (neljäs annos eikä auttanut hevon hittojakaan) ja ilokaasu olisi kätilön mukaan haitannut ponnistamista. Puolen tunnin tuloksettoman ponnistamisen jälkeen alettiin miettiä synnytystavan vaihtoa ja kätilö lähti hakemaan lääkäriä. Lääkärillä kesti, ja hänkin halusi vielä kollegan arvioimaan tilannetta. Lopulta lääkärit auttoivat tytön imukupilla maailmaan. Tytön paino oli 4,38kg, ponnistusvaihe kesti 1h 24min ja oksitosiinitippaa nostettiin koko ajan, imukuppivaiheessa tappiin. Kivunlievitystä ei ollut ja pelkäsin tosissani lapsen tai itseni vammautuvan. Synnytyksen jälkeen olin lähinnä shokissa ja paniikissa. Jäimme useaksi tunniksi ompelemisen ja vauvan mittaamisen jälkeen huoneeseen tyhjyyttään piippaavan tippalaitteen kanssa, kukaan ei tullut vaikka soitimme kelloa, sillä jossain toisessa synnytyssalissa oli hätätilanne. Tyttö syntyi yhden jälkeen yöllä, vasta neljältä saimme syötävää ja pääsin suihkun kautta osastolle. 

Itse en vammautunut pysyvästi, mutta väärin ommeltu epparihaava oli niin kipeä etten pystynyt kävelemään viikkoon enkä istumaan moneen viikkoon. Pitkittyneen ponnistusvaiheen aiheuttamista pissivaivoista puhumattakaan... Viikon ajan synnytyksen jälkeen näin painajaisia joka ikinen yö. Unet eivät liittyneet synnytykseen vaan niissä tapahtui hirveitä asioita läheisilleni.

 

Synnytyksestä on nyt 1v 3kk ja se saa minut edelleen paniikkiin. Joudun nyt viettämään päivittäin aikaa synnytyssairaalan vieressä ja se on saanut traumat jotenkin aktivoitumaan. Loppuviikosta yritän saada aikaa neuvolapsykologille, sillä painajaiset ovat palanneet ja sairaalan näkeminen saa valtavan tunnemyrskyn aikaan. Jotenkin tämä pitäisi saada käsiteltyä loppuun.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mäkin taidan tänne nyt jäljen jättää kun uus raskaus saa miettimään esikoisen syntymää oikeastaan joka päivä. Mulla on siis synnytyksestä varsin vähän aikaa, 11kk ja nyt jo uusi raskaus kohta puolivälissä.

 

Koko pojan raskaus oli fyysisesti helppoa aikaa ja koko odotus meni muutenkin mallikkaasti kunnes rv 33 sain neuvolasta neuvon mennä synnärille näytille kun soitin sinne kysyäkseni vähän kivuliaistakin harkkasuppareista joita oli ollut jo monta päivää ( streptokokki+ ja ilmeisesti hiivakin oli ollut, oireettomana ). No mä menin ja sisätutkimuksen tehtyään lääkäri totesi ettei kohdunsuulla ole muutoksia, onneksi. Päätti kuitenkin ultrata. Big mistake. Gyne hymisteli aikansa ja kysyi sitten että " millä viikoilla sä oletkaan?" Vastasin että rv33 ja seuraava kysymys oli että voisiko raskaus olla oikeasti pidemmällä. Vastasin että ei, on koska raskaus oli IVF- alkuinen ja tarkka alkionsiirtopäivä on siis tiedossa. Hymisteli ja ultrasi taas aikansa kunne totesi että vauva näyttää kyllä olevan jo 2,8-3kg ja näin ollen painoarvio LA:lle olisi lähemmäs viisi kiloa!!!! Suoraansanottuna järkytyin. Juteltiin aikamme ja lekuri kyseli mun ja miehen syntymämitat ( mä 4kg ja mies 3,9.) ja kerroin noin nelikiloista lasta odottaneenikin. Sokeriirasitus oli puhdas ja painonnousu mulla maltillinen ( siihen mennessä 5kg). Sovittiin sitten viikolle 38 uusi kokoarvio ja samalla pohdinta käynnistyksestä. Noiden viiden viikon aikana mä nukuin levollisesti ehkä kaksi yötä ja näin painajaisia 6kg vauvasta joka ei edes näyttänyt ihmiseltä.

 

Rv 38 koitti ja arviossa tällä kertaa vauvalle saatiin ultralla kooksi noin 3,6-3,8kg ja käsikopelolla 4,2-4,4. Lantio todettiin normaaliksi, eli pitäisi mahtua. Siinä ultratessa lääkäri oli ilmeisesti vilauttanut myös mittanauhaa mahalla koska oli saanut sf- mitaksi 40cm!! ( todellisuudessa korkeimmillaan 33cm) Tehtiin käynnistyspäätös seuraavalle viikolle johon mä peloissani suostuin. Ei olisi pitänyt. 38+4 aamulla käynnitettiin balongilla ja ilmeisen epätavanomaisesti mulla alkoi noin tunnin päästä laitosta säännölliset supistukset, heti rajuina. Synnärille lähdettiin illalla 19 maissa koska olin niin kipeä ja balongin ollessa viel paikoillaan otettiin käyrä johon supistukset säännöllisesti piirtyivät. Balonki oli tehtävänsä tehnyt ja se tuli samassa ulos. Päivystävä gyne päätti puhkaista kalvot saman tien ja lapsivesi olikin vihreää. Lisäksi pojan sykkeet huiteli kokoajan 170-180 paikkeilla. Itse olin koko päivän tuntenut että poika on jotenkin pinteessä tai ahdingossa kun potki ja ryskytti niin paljon. Ja kuinka ollakaan, balongin tultua ulos, supistukset loppuivat siihen paikkaan ja olo oli niin normaali että olisin voinut lähteä kotiin nukkumaan. Eipä vaan käynyt enää päinsä kun vedet oli päästetty ja vihreää. Suunnattiin synnytyssaliin jossa aloitettiin oxitosiini. 4h helvetin kipeiden suppareiden jälkeen ei ollut mitään tapahtunut joten sain epiduraalin. Samalla pojan sykkeet alkoivat heittää vielä enemmän. Tehtiin päätös kiireellisestä sektiosta ja poika syntyi puoli kuudelta aamulla. Painoa oli 3,7kg, eli hyvin kaukana viidestä kilosta.

 

Mun oma vointi oli kokoajan ok, mutta lapsivuodeosastolla poika oli todella uninen,tulehdusarvot vähän koholla ja lopulta 2pv syntymästä myös verensokeri alkoi olla matala koska en ollut poikaa saanut syömään rinnasta oikeastaan ollenkaan koko aikana. Lisämaitoa saatiin tuona aikana 10ml. Tästä seurasi myös pojalle valvontaosastojakso vielä ennenkuin päästiin kotiin.

 

 

Sinällään mulle ei mitään traumoja jäänyt synnärin tapahtumista, mutta kovasti alatiesynnytystä toivoneena sektioon päätyminen oli pettymys. Oonkin pyöritellyt mielessäni sitä että miksi ihmeessä menin silloin rv 33ylipäätään näytille. Jos en olisi mennyt, olisin todennäköisemmin mennyt normaalisti synnyttämään kun sen aika olisi koittanut ja poika olisi varmasti mahtunut tulemaan. Lisäksi ihmetyttää pienet asiavirheet. Kotiin tulleessa käynnistyspäätöksessä todetiin " selkeä LGA-epäily" ja tekstissä mainittiin edelleen se SF- mitta 40cm vaikka jo asian korjasin polilla ja hekin sen äitiyskortista näkivät. Lisäksi ultran antama arvio 3,6-3,8 oli kokonaan jätetty mainitsematta ja puhuttiin vain 4,2-4,4kg arvioista. Sokerirasituksen tuloksistakaan ei puhuttu mitään koko tekstissä. Sellainen miä myös vaivaa on se että mulla käynnistyspäätös tehtiin vain ja ainoastaan kokoarvion perusteella, vaikka esim HUS:n oppaissa sanotaan ettei käynnistystä tulisi pelkän suuren kokoarvion perusteella tehdä.

 

Tässä tulevassa synnytyksessä en todella meinaa herkästi käynnistykseen suostua. Jotenkin koen että oma arvio osuisi tälläkin kertaa oikeaan. Esikoinenhan olisi ollut juuri sen 3,9 laskettuna aikana ja vähän yliajallakin himpun verran päälle 4kg...eli just sen painoinen mitä olim odotellutkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ sektion jälkeen ei helposti lähdetä käynnistämään, varsinkin kun on noin lyhyt aika edellisestä sektiosta. Ennemmin taidetaan tehdä toinen sektio. Mutta toivottavasti käynnistyksille/sektiolle ei ole tarvetta vaan saat onnistuneen alatiesynnytyksen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0