Hieronymus

Synnytin Espoossa viime elokuussa kiireellisellä sektiolla. Sitä ennen olin 2 pv salissa, joten tuli nähtyä paljon kätilöitä. Kaikki mun kohdalle osuneet kätilöt oli ihan huippuja! Tosi mukavia ja empaattisia. Muutama ovella piipahtanut ”ei-mun-kätilö” vaikutti vähän tylyltä, mutta onneksi ei heidän kanssaan tarvinnut paljon asioida. Pari opiskelijaakin ehti olla mukana. Myös leikkaussalin henkilökunta oli mukavaa ja tosi ammattimaista. Vuodeosastolla oli kiva, kun oli kaikille omat huoneet. Isille oli sellainen vuoteeksi levitettävä nojatuoli (kuten myös saleissa), joten kaikki huoneet oli perhehuoneita. Ruoka oli hyvää, kätilöt mukavia vuodeosastollakin. Oltiin 3 pv synnytyksen jälkeen vielä sairaalassa. Ja olihan se koko sairaala tosi hieno ja hulppea! Valitettavasti ammejuttuihin en osaa ottaa kantaa, kun en itse käyttänyt.

Sektiokokemus viime elokuulta. Kahden päivän avautumisvaiheen ja sairaalassaolon jälkeen päädyttiin kiireelliseen sektioon vauvan avotarjonnan, ison koon ja mun heikkojen (joskin kipeiden!) supistusten takia. Kohdunsuu ehti aueta 8 senttiin, mutta sitten tyssäsi. Päätöksen jälkeen leikkuriin mentiin rivakasti, mutta vauvalla ei ollut mitään hätää onneksi. Puudutus kävi äkkiä, kun mulla oli se epiduraalikatetri(?) jo valmiina selässä. Mies sai tulla viereen, kun valmistelut oli tehty. Itse leikkaus meni hyvin, vaikka jossain vaiheessa mua alkoi kuvottaa ihan hirveästi. Kasaan kursiminen (ja joku kuivaus, näin lääkäri sanoi) tuntui erittäin epämiellyttävältä. Mies ja vauva olivat menneet siinä vaiheessa takaisin saliin. Vauva olikin sitten 4480 g, ei olisi kuulemma tullut alakautta. Leikkauksesta heräämöön, jonne mies tuli vauvan kanssa. Ja sitten paineltiin sitä mahaa, auts.. pari tuntia heräämössä, jonka jälkeen vuodeosastolle. Särkylääkkeitä meni paljon ja ekat päivät olin tosi kipeä. Seuraavana päivänä sektiosta aloin kuitenkin kävellä hissukseen. Melko kumarassa piti olla, suoristautuminen sattui haavaan. En myöskään pystynyt olemaan kyljellään yhtään, kun alkoi tuntua outoa painetta vatsassa. Kolme viikkoa söin särkylääkkeitä, sitten alkoi helpottaa. Haavan kanssa taistelin 2 kk, kun ei meinannut umpeutua yhdestä kohtaa millään.. Nyt synnytyksestä on 5 kk, olo on muuten hyvä, mutta liiallinen ”riehuminen” ja vatsalihasten käyttö saa alavatsan helposti kipeäksi. Synnytyksen jälkeen olin tosi pettynyt sektioon ja siihen, että mun kroppa ei toiminut kuten piti. Nyt kun aikaa on vähän kulunut, olen ihan ok asian kanssa. En voinut vauvan väärälle tarjonnalle mitään, ja olen vaan onnellinen, että kaikki meni hyvin ja saatiin ihana poika syliin.

@Caroll, olet kyllä oikeassa, että täytyy vaan olla miettimättä muiden mielipiteitä ja antaa just se nimi, mikä itse halutaan

Minunkin mielestä Miska on selkeästi pojan nimi. Olis mun suosikki elokuussa syntyvälle esikoiselle, mutta ei mene miehelle läpi. En ole kahlannut kaikkia sivuja läpi niin en tiedä onko tästä jo keskusteltu, mutta onko teidän mielestä hölmöä antaa lapselle suomenruotsalainen (heidän kalenterissa nimipäivä) etunimi, vaikka ei olla kaksikielisiä ja sukunimikin on ihan tavallinen suomalainen? Nimi on kyllä suomalaisenkin suuhun helposti lausuttava ja toimii englanniksikin. Ehkä eniten tässä rassaa se, että mitä muut ihmiset ajattelee, vaikkei sillä pitäisi olla mitään väliä. Että ajatteleeko ihmiset, että luullaan olevamme jotenkin ”parempia” jos annetaan ruotsinkielinen nimi (omasta suvusta tulisi ihan varmasti tällaista kommenttia).. tai oletetaanko sitten, että lapsi on kaksikielinen ja puhuu ruotsia? Hmm hmm..

Ihanaa, kohtalotovereita! Minäkin olen jatkuvasti kiukkuinen ja ärsyynnyn megalomaanisesti kaikista pikkujutuistakin. Tuntuu, että koko ajan saa pidätellä itseään, ettei räjähdä jollekin. Mieskin tietysti saa tästä osansa.. Lisäksi tunnistan itsessäni myös tuon itkuherkkyyden. Itken, kun olen vihainen, surullinen, iloinen, helpottunut..

Juuri tällä viikolla kerroin töissä eli 13. viikolla.

Tulenpa minäkin tähän ketjuun purkamaan tunteita. Olen aika uusi palstalla ja ensimmäinen raskauteni meni spontaanisti kesken 7+0. Keskenmeno tapahtui reilu viikko sitten. Fyysisesti kaikki meni "helposti", eli perjantaina alkoi ja maanantaina lääkäri ultrasikin kohdun jo tyhjäksi. En tiedä, oliko siellä edes mitään, jos olikin tuulimuna, kun en ollut ehtinyt alkuraskauden ultraan. Henkinen puoli taas.. minä olen lähinnä ollut vihainen. Tosin se on mulle tyypillistä, että reagoin monesti surullisiin asioihin tulemalla vihaiseksi. Vähän katkera, vihainen olo, koko juttu tuntuu epäreilulta, vaikken ehtinyt tietää raskaudesta kuin "vain" kolme viikkoa. Ehdittiin kertoa raskaudesta muutamille läheisille, se ei sinänsä kaduta. Paitsi ehkä se, että kerroin isoäidilleni (ollaan tosi läheisiä), joka kysyi ensimmäisenä keskenmenosta kuultuaan, että teinkö mä jotain, mikä sen aiheutti.. Seuraavaksi totesi, että ehkä alan olla jo liian vanha saamaan lapsia (huom, olen 27v). No, en osannut noista kommenteista suuttua, kun tiedän, ettei hän pahalla tarkoittanut (on vähän höppänä jo), mutta ärsytti siinä tilanteessa alkaa valistamaan asiasta. Muutenkin, eniten on ottanut aivoon se, että ihmisillä ei ole hirveästi tietoa keskenmenoista. Ymmärrettävää tietysti varsinkin lapsettomilta (miksi he keskenmenoista tietäisivät), mutta on ollut raskasta alkaa juuri keskenmenon kokeneena selittää ihmisille, että mitä se ylipäänsä tarkoittaa. Ja toisaalta taas olen halunnutkin selittää, ettei jollekin jää mitään väärää käsitystä siitä, että olisin itse aiheuttanut keskenmenon. Tarkoitus olisi yrittää heti uudestaan. Jännittää ja pelottaa, että miten käy.

Minä poltin useita vuosia säännöllisesti, mies silloin tällöin. Nyt plussan jälkeen olen ollut ilman ja vakaa aikomus on pysyä tupakoimattomana. Mies on ollut jo vähän kauemmin ilman tupakkaa.

Haaveilen simppelistä perhe-elämästä (mies ja pari lasta: mies on jo) maaseudulla. Niin, että voisi tehdä kotoa käsin töitä silloin, kun huvittaa ja silti olisi rahaa kustantaa eläminen (hah, missähän todellisuudessa..) Iso, vehreä tontti, kaunis omakotitalo, hevoset pihassa, kanoja, lampaita, koira.. Tarpeeksi makuuhuoneita, jotta voi kutsua perhettä ja sukulaisia yökylään. Iso lasitettu terassi, jossa istua kesäöinä. Oma kasvimaa ja puutarha. Kuten joku mainitsikin, stressitöntä ja kiireetöntä elämää.

Minä 27, mies 28. Molemmilla vakityö ja muutama vuosi työelämässä takana.

Onnea plussanneille! Itse plussasin alkuviikosta. Meinasin tulla silloin jo kirjoittamaan asiasta tänne, mutta tajusin, että olen juuri se monen mielestä ärsyttävä kirjoittelija, joka rustaa viestin tai pari tänne palstalle ja sitten tärppääkin. Nyt kuitenkin oli pakko ärsyttävyydenkin uhalla tulla, että saa purettua tunteita anonyymisti! Tosielämässä olen (miehen lisäksi tietysti) kertonut vain kolmelle erittäin läheiselle ihmiselle, joista kukaan ei onnitellut ja suhtautuminen oli muutenkin vähän sellaista, että ei kannata iloita vielä, kun jotain voi vielä sattua.. no tiedänhän minä sen, aargh! Edit: Ehkä ne läheiset oli jyvällä asiasta, kesken meni 7+0.

Kerrostalokaksiossa asutaan vuokralla kahdestaan. Kolmio etsinnässä.

Läheisimmiltä ystäviltä on tullut kysyttyä. Tosin puolustuksekseni sanottakoon, että oli vastaus mikä oli, asiaan ei ole tullut palattua enää, en siis jää jankuttamaan asiasta. Kukaan ei tietääkseni ole loukkaantunut: uskoisin, että ystäväni voisivat sanoa suoraan, jos kokisivat kysymykseni niin. Toki he ovat kysyneet samaa minulta ja lapsista, avioliitosta jne. on keskusteltu melko avoimesti. Muilta en kysele.

Siskot ja pari sukulaistyttöä (no, naista pikemminkin) tietävät. Ei ollut tarkoitus kertoa yrityksestä juuri kenellekään, mutten osannut pitää suutani kiinni.

Mä olen nähnyt kaksi kertaa unta siitä, että olen juuri synnyttänyt. Molemmissa unissa olen ollut osastolla yksin keskellä yötä makoilemassa sängyssä ja fiilistelemässä, että nyt oon äiti. Kummassakaan unessa ei ole näkynyt itse vauvaa (on ollut jossain vauvalassa tai jossakin), mutta fiilis äitiydestä on ollut tosi voimakas! Ihania unia. Meillä yritys nyt siis ihan alussa vielä, joten saa nähdä tuleeko tällaisia unia vielä paljonkin lisää.