Köllis

Reilu kolme viikkoa sitten synnytin Hyvinkäällä, ja kokemukset on lähes yksinomaan positiivisia Synnytys oli melko nopea (reilu kaksi tuntia oltiin sairaalassa ennen pojan syntymää), joten synnytysosaston "palveluista" ei kovin laajassa mittakaavassa päästy nauttimaan; esim. amme jäi haaveeksi. Meillä ehti kuitenkin olla kaksi kätilöä, kun osuttiin paikalle tuntia ennen vuoronvaihtoa. Molemmat oli tosi mukavia ja ammattitaitoisia, ja synnytyksen loppuosan hoitanut kätilö kävi meitä seuraavana päivänä lapsivuodeosastolla tapaamassa, mistä tuli hyvä fiilis, vaikka synnytykseen liittyen ei ollutkaan jäänyt mitään kysyttävää tai keskusteltavaa. Spinaalipuudutuksen ehdin saamaan, ja sen laittanut anestesialääkäri oli myöskin miellyttävä tapaus. Kertoili koko ajan, mitä tekee, ja rupatteli mun ja miehen kanssa niitänäitä, kun odotettiin puudutuksen vaikuttavan. Lapsivuodeosastolla oli sinä päivänä melkoisen täyttä, ja jouduttiin täysinäiseen neljän hengen huoneeseen. Tosin yksi äiti ja vauva kotiutettiin samana päivänä ja toinen seuraavana, joten jälkimmäisen vuorokauden meitä oli huoneessa vain kaksi äitiä vauvoineen. Lapsivuodeosaston henkilökunta oli myös mukavaa, ja oli sellainen olo, että meistä pidetään huolta. Vauvalle jouduttiin verensokeriongelmien takia antamaan lisämaitoa, mutta väkisin maitoa ei tyrkytetty, vaan asiasta kysyttiin mielipidettäni - sekä maidon antamisesta ylipäätään että siitä, annetaanko hörppyyttämällä vai pullosta. Erityisesti mieleen on jäänyt vanhempi yöhoitaja, joka aina tarjoutui vaihtamaan vauvan vaipan, ja jutteli tälle samalla mukavia, kun itse heräilin syöttämään vauvaa (samaisten sokeriongelmien takia vauvaa piti herätellä kolmen tunnin välein syömään) . Olen synnyttänyt myös Kätilöopistolla ja Jorvissa, ja näistä kolmesta pidin melkeinpä eniten Hyvinkäästä. Pieni koko tuo kotoisuutta, joka isommista laitoksista puuttuu. Jos jotain negatiivista haluaa sanoa, niin neljän hengen huone varsinkin täysinäisenä oli aika levoton, suihku huoneen yhteydessä olisi ollut kiva (Hyvinkäällä on yhteissuihkut, joissa ei tosin mitään ruuhkaa ollut, vaikka osasto oli lähes täynnä), ja ruoassa olisi ollut toivomisen varaa (kuten sairaaloissa kai melkein aina). Nämä ovat kuitenkin aika pieniä juttuja verrattuna siihen, että koko kahden vuorokauden ajan tunsin olevani hyvissä käsissä

Kolme raskautta, ei päivääkään sairaslomaa (keskimmäisessä raskaudessa olin kaksi päivää pois töistä raskausdiabetekseen liittyvien tutkimusten vuoksi, mutta kyse ei siis ollut varsinaisesta sairaslomasta).

Jokaisen oma asiahan se on, haluaako yhtään lasta tai yhden, kaksi, kolme tai kahdeksan. Ymmärrän myös täysin ajatuksesi. Itsekin tajusin esikoisen vauvavuoden jälkeen sairastaneeni jonkinlaista synnytyksen jälkeistä masennusta, jonka siis kuitenkin onnistuin salaamaan jopa itseltäni (tajusin asian vasta sitten, kun elämä alkoi taas tuntua kivalta). Siinä tilanteessa ajatus uudesta vauvasta ahdisti, vaikka sitten toisen teimmekin 2,5 vuoden ikäerolla, koska halusin tytölle sisaruksen. Kuitenkin pari pointtia sen toisen lapsen hankkimisen puolesta. Ensinnäkin mun mielestä sisarukset on ihmisen elämässä yksi suurimpia rikkauksia. Useimmiten sisko tai veli on se henkilö, jonka kanssa ihmisellä on pisin ihmissuhde elämässään. Yhdessä ollaan melkein alusta asti, ja todennäköisesti melkein loppuun asti. Vanhemmat lähtee aikaisemmin, puoliso ja omat lapset tulee kuvioihin myöhemmin. Sisarukset myös tuntee toistensa taustat, ja ymmärtää toisiaan monesti paremmin kuin ystävät, joille ei välttämättä ihan kaikkia lapsuuskodin luurankoja tule paljastettua. Siskolle tai veljelle voi monesti myös sanoa asioita suorempaan kuin vaikka ystäville. Ystävyyssuhde saattaa katketa, mutta sisaruussuhde ei katkea (vaikka toki on sisaruksia, jotka ei ole puheväleissä, mutta sisaruksia he ovat silti). Lapsuudessa sisko tai veli on helposti saatavilla oleva leikkikaveri, mikä helpottaa myös vanhempien elämää. Meillä tytöt on tosi hyviä kavereita keskenään, ja saattavat leikkiä kaksin koko päivän tarvitsematta äitiä tai isää juuri mihinkään. Jos toinen on jossain muualla, toinen alkaa helposti kärttää meitä vanhempia seurakseen leikkimään/pelaamaan tai ainakin valittaa, että ei oo mitään tekemistä. Näissä tilanteissa monesti ajattelen, että onneksi on kaksi lasta! Toisen lapsen vauva-aika oli myös paljon helpompi kuin ensimmäisen. Vauva meni vähän siinä sivussa isomman kanssa puuhastellessa, ja kun esimerkiksi reissuja varten joka tapauksessa pitää tehdä järjestelyjä lasta varten, niin melkein samalla vaivalla ne tekee kahta lasta varten. Ensimmäinen lapsi oli siis paljon paljon suurempi elämänmuutos kuin toinen. Viimeinen pointti on synkin, mutta mun mielestä tärkein. Me vanhemmat ei eletä ikuisesti. Todennäköisesti lapset elää meitä pidempään, ja on tällöin ne ihmiset, jotka joutuvat hoitamaan asioita meidän jälkeen. Jos lapsia on yksi, hänellä on aika raskas taakka kannettavana ihan yksin. Oma äitini kuoli viime syksynä, ja isäni on kuollut jo aiemmin. Näin jälkikäteen ajatellen olisin todennäköisesti tällä hetkellä suljetulla osastolla, jos mulla ei olisi veljeä. Ensinnäkin olimme kaksin saattamassa äitiä rajan yli, ja äidin kuoltua meitä oli kaksi hoitamassa ihan käytännön asioita hautajaisjärjestelyistä perunkirjoitukseen ja talon myymisestä ja tyhjentämisestä pankkiasioihin. Yksin olisin tehnyt tuplahomman, ja tähän puolikkaaseenkin meni paljon aikaa ja voimia. Lisäksi mulle tärkeää oli se, että pystyttiin veljen kanssa yhdessä juttelemaan ja miettimään, miten äiti olisi asiat halunnut hoidettavan (emme hänen kanssaan näistä asioista puhuneet, vaikka hän jonkin aikaa ennen kuolemaansa sairastikin). Yksin olisi ollut todella raskasta näitä päätöksiä tehdä, mutta kun meitä oli kaksi, jotka tunsimme äidin yhtä hyvin, oli paljon helpompaa yhdessä päätellä, mikä olisi paras ratkaisu. Ja tietysti nyt kun käytännön asiat on enimmäkseen takanapäin, on hienoa, että on joku, jonka kanssa voi äitiä muistella, ja että ylipäätään on joku side lapsuuskotiin. Ilman veljeäni olisin tällä hetkellä todella juureton. Jokainen siis valitsee itse lapsilukunsa, enkä halua ketään omasta valinnastaan syyllistää (eikä tämä kaikille edes ole tietysti valintakysymys). Olen kuitenkin itse sitä mieltä, että sisarus on paras lahja, jonka lapselleen koskaan voi antaa.

On tainnut taas hallituksen laskimesta olla patterit lopussa, kun tätä "säästölaskelmaa" on tehty . Tai toki siinä valtion rahaa säästyy, kun päivähoito järjestetään ja uudet päiväkodit rakennetaan kuntien rahoilla. Kyse kun ei tosiaan ole vain 2-vuotiaista, vaan myös heidän sisaruksistaan, jotka ovat samalla kotihoidossa. Hallitusohjelmassa painotetaan mm. työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisen tukemista. Näin sitä sitten tuetaan, että 2-vuotiaiden vanhemmat saavat raahata jälkikasvuaan kaupungin toiselle laidalle hoitoon siihen ainoaan vapaaseen hoitopaikkaan (ja pahimmassa tapauksessa sisarusta eri paikkaan) ja tämän takia käyttävät työmatkoihin esim. pk-seudulla 3-4 tuntia päivässä, jolloin lasten hoitopäivät kestävät vaatimattomat 10-12 tuntia. Sitähän tässä juuri viime viikolla asiantuntijan toimesta suositeltiin, ja ihan erityisesti alle 3-vuotiaille Kaikista töistä kun ei voi jäädä edes osittaiselle hoitovapaalle nauttimaan Kelan huikeasta 90 euron (miinus verot) korvauksesta. Vaan onpahan tuottavaa; lasten etu on ihan vanhanaikainen idea

Meillä eskari on päiväkodin yhteydessä, ja eskarilaiset on omana ryhmänään. Kaikki ryhmässä olevat tarvitsevat eskarin lisäksi enemmän tai vähemmän myös päivähoitoa; pelkkää eskaria käyvät ohjataan koululla järjestettävään esiopetukseen. Päivärytmi meidän eskarissa on periaatteessa sama kuin muilla ryhmillä, paitsi että virallisesti klo 9-13 on joka päivä (paitsi koulujen loma-aikoina) esikoulua. Käytännössä kuitenkin tuohon aikaan sisältyy normaalit päiväkodin rutiinit eli esim. aamupäiväulkoilu, lounas ja lepohetki. Ihan varsinaisia eskaritehtäviä tehdään siis ehkä tunti päivässä, ja päivästä riippuen ne voi liittyä äidinkieleen, matematiikkaan, kädentaitoihin, musiikkiin tai liikuntaan. Meidän eskarilaisen päiväkotipäivät on ihan saman mittaisia kuin ennen eskariakin eli menee päiväkotiin noin klo 7.30 ja haetaan klo 16 jälkeen. Hän on siis hoidossa sekä aamulla että iltapäivällä yhteensä noin 4-5 tuntia eskarin lisäksi, ja hänestä maksetaan näin ollen puolipäivämaksu.

Esikoisella oli napanuora kahdesti kaulan ympärillä ja kerran vartalon ympärillä, joten ei olisi tainnut selvitä hengissä, jos ei olisi ollut ammattitaitoista kätilöä kiepauttamassa napanuoraa pois vauvan ympäriltä ennen kuin tuli kokonaan ulos. Miehestä ei varsinaista apua ollut, mutta kun avautumisvaihe kesti ainakin 7 tuntia, niin olihan se mukavaa, että oli seuraa. Kakkosen synnytyksessä ehdin nippanappa sairaalaan (synnytyssalissa oltiin 18 minuuttia ennen syntymää), ja avautumisvaiheestakin suurimman osan kärvistelin itsekseni miehen nukkuessa. Silloin en siis enimmäkseen tarvinnut ketään, mutta olihan se nimenomaan ponnistusvaiheessa turvallista, että oli ammattilainen ottamassa vauvaa vastaan. Pelkkä ajatus siitä, että vauva olisi syntynyt kotiin tai autoon, kauhistuttaa vieläkin. Eräs tuttuni kuitenkin samoihin aikoihin synnytti eteiseen eli käy se ilmeisesti tarvittaessa niinkin

Meillä molemmat on tykänneet alle 3-vuotiaasta asti pelata Piikkisiiliä. Sopivan yksinkertainen ja lyhytkestoinen melko pienellekin, mutta toisaalta aikuinenkin jaksaa tätä pelata. Opettaa myös hauskalla tavalla käsiteparin pidempi-lyhyempi. Nykyään (lapset 4v ja 6v) molempien suosikki on vanha kunnon Afrikan tähti. Vähän tarvitaan apua mm. rahojen kanssa, mutta muuten osaavat pelata keskenäänkin. Harmi, että itse olen pelannut tätä lapsena kyllästymiseen asti... Kolmas lempparipeli on Arvaa kuka?. Sen ikäsuositus taitaa olla 6-vuotiaasta alkaen, mutta meillä kyllä 4-vuotiaskin on oppinut sitä aika hyvin pelaamaan. Tästä tykkää äitikin, ja sen lisäksi, että on hauska, on myös todella opettavainen. Pelissä kun joutuu miettimään vähän laajemmin eroja ja yhtäläisyyksiä. Sitten vielä täytyy mainita Alias junior. Toimii siis kuten aikuisten Alias, mutta korteissa on sanojen lisäksi kuvat ja sanat on helpompia kuin aikuisten versiossa. Ikäsuositus taitaa olla tässäkin korkeampi, mutta 4-vuotias oppi kyllä todella nopeasti pelaamaan tätä kaksin siskon kanssa. Ai niin, vielä Muumien purnukkajahtia voisin suositella. Hauska tavallaan kaksiosainen peli. Lukutaitoisen apua tarvitaan (tai mieluiten lukutaitoinen mukaan pelaamaan), mutta toisaalta tätä ihan hyvin jaksaakin pelata, koska "pelilauta" on joka kerralla erilainen - se kootaan ensimmäisessä vaiheessa - joten kaikkien mielenkiinto säilyy loppuun asti. Tätäkään ei olla kokeiltu alle 4-vuotiaan kanssa, sellaiselle voisi olla ehkä vähän monimutkainen. Muistipelit on ikuisuussuosikkeja, ja kaapista taitaa löytyä puolisen tusinaa erilaista, mutta niitä ei aikuiset tahdo enää jaksaa pelata...

Jos puhutaan ihan elokuvista, niin meidän 4-vuotiaan tytön suosikkeja on piirretyistä Dumbo, Aristokatit, Niko, lentäjän poika ja Pikku Jääkarhu. Suurimmat suosikit löytyy kuitenkin näyteltyjen lastenleffojen puolelta eli ihan ykkösenä on Risto Räppääjä -elokuvat, ja lisäksi Peppi Pitkätossut ja Vaahteramäen Eemelit sekä joulun aikaan telkkarista tullut Heinähattu ja Vilttitossu.

Meidän lapset on olleet pappansa hautajaisissa (esikoinen silloin 4v ja kuopus 1v10kk) ja viime syksynä mumminsa hautajaisssa (esikoinen 6v, kuopus juuri 4v täyttänyt). Esikoinen oli myös ukkinsa hautajaisissa 3kk ikäisenä, mutta tätä ei nyt ehkä lasketa. Kaksiin hautajaisiin en ole lapsia ottanut, mutta en siksi, että kyseessä on hautajaiset, vaan siksi, että niihin on ollut hyvin pitkä matka, ja toisaalta vainajat eivät ole olleet ihan niin läheisiä kuin näissä kaksissa hautajaisissa. Kaiken kaikkiaan kokemukset on olleet hyviä (jos hautajaisista näin voi sanoa). Pappansa hautajaisissa alle 2-vuotias ei pysynyt penkissä, vaan vaelteli etupenkistä - josta pääsi esteettä poitumaan - välillä lähemmäs alttaria ihmettelemään pylvästä, mutta en usko, että se ketään häiritsi, ja pappikin improvisoi tämän hienosti puheeseensa ("pieni käsi kurkottaa kuin tarttuakseen vielä kerran papan käteen"). Välillä syötin lapsille rusinoita, että jaksoivat pysyä aloillaan, koska kyseessä oli todella isot hautajaiset ja pelkkä kukkien lasku kesti yli tunnin. Äitini hautajaisissa syksyllä lapset oli jo niin isoja, että osasivat käyttäytyä hienosti. Totta kai surevat ihmiset hämmentää lapsia. Syksyllä hautajaisissa kuopus kuiskasi mulle kesken kaiken, että "äiti, miksi sun silmistä tulee tota vettä". Toisaalta suru kuuluu elämään, ja hautajaisten myötä läheisten poismeno tuntuu konkreettisemmalta. Näin tulee myös spontaanisti kuolemaan liittyviä kysymyksiä, jotka joka tapauksessa jossain vaiheessa tulee eteen. Ollaankin käyty lasten kanssa tosi hyviä keskusteluja tästä aiheesta. Otettiin lapset myös pitkän pohdinnan jälkeen mukaan katsomaan mumminsa ruumista ennen arkun sulkemista. Ratkaisu osoittautui hyväksi. Tilanne ei millään tavalla ahdistanut lapsia (vaikka mukana hoitokodin kappelissa oli myös kuusi itkevää aikuista ja kuolemasta kulunut vasta muutama päivä), vaan he suhtautuivat siihen uteliaasti ja juttelivat koko ajan mm. siitä, kuinka mummi ei nuku, vaikka näyttää siltä, ja kuinka kauniita kukkia mummin kädessä on. Lapsilla on myös taito selittää itse asiat itselleen ymmärrettävällä tavalla. Ennen hautajaisia esikoinen pohdiskeli, että "nyt mummi on siellä arkussa, mutta siellä hautajaisissa se karkaa arkusta taivaaseen" Toki lukuisat hautajaiset aiheuttaa sen, että lapset myös alkaa pohtia ehkä ikätovereitaan enemmän kuolemista. Meillä kuopus nykyään kyselee, että "mitä sitten tapahtuu, kun kaikki aikuiset on kuollut". Sitä tietysti pelkään, että lapsille tulee turvaton olo, varsinkin kun monet meidän tuttavapiiristä kuolleista on kuolleet ihan liian aikaisin, joten ei oikein voi vedota siihen, että ihminen kuolee sitten, kun on elänyt tosi vanhaksi. Yleensä hautajaisissa se siunaustilaisuus on surullisin vaihe, ja muistotilaisuudessa monesti jo nauretaankin. Siellä myös lapset yleensä saa liikkua vapaammin, joten lapsen näkökulmasta muistotilaisuus on melkein kuin mikä tahansa sukujuhla. Lisäksi monille omaisille lasten läsnäolo hautajaisissa tuo myös lohtua; elämä jatkuu. Kun päätettiin jättää lapset pois miehen isoäidin hautajaisista, osa sukulaisista suorastaan loukkaantui siitä, ettei otettu lapsia mukaan.

En ole tullut äidiksi ilman äitiä, mutta odotan nyt kolmatta lasta ilman äitiä. Äitini kuoli elokuussa syöpään, raskaaksi tulin noin kuukausi sen jälkeen. Olen tietysti iloinen ja onnellinen siitä, että äiti oli terve ja elinvoimainen kahden ensimmäisen lapsemme syntyessä, ja he saivat nauttia toistensa seurasta useampia vuosia. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita, kuten täältä on luettavissa. Mummin rooli oli äidille hyvin tärkeä, ja mummi oli lapsille tärkeä. Juuri siksi tuntuukin niin katkeralta, että kolmas lapsi ei koskaan saa mummiaan edes tavata. Itse asiassa hänellä on syntyessään vain yksi isovanhempi, koska myös oma isäni ja mieheni isä ovat kuolleet muutama vuosi sitten. Miehen äiti taas ei ole mitenkään erityisen kiinnostunut isovanhemmuudesta, joten käytännössä lapsilta jää kokematta tärkeä osa monen muun lapsen elämää: yhdessäolo isovanhempien kanssa. Itselleni tämä äidittömyys on erityisen vaikeaa silloin, kun raskauteen liittyen tapahtuu jotain kertomisen arvoista. Plussatesti, nt-ultra, hyvät sokerirasitustulokset... Näistä kaikista olisin niin kovasti halunnut soittaa äidille, ja joka kerta olen melkein jo kaivanut puhelimen esiin. Äidin numerokin siellä vielä olisi, pikavalintanäppäimen takana, kun en ole sitä vielä pystynyt poistamaan, mutta eipä sieltä kukaan vastaa... Ikävä olisi tietysti kova muutenkin, mutta kyllä tämä raskaus sitä jotenkin erityisesti korostaa.

Meidän lapsilla on elossa yksi isovanhempi ja yksi isoisovanhempi eli käytännössä miehen äiti ja hänen äitinsä. Vielä esikoisen syntyessä isovanhempia oli kaikki neljä ja isoisovanhempia kaksi (odotuksen alkaessa isoisovanhempia oli elossa kolme). Kakkosen syntyessäkin tilanne oli vielä 3+2, mutta uudella vauvalla siis näillä näkymin 1+1 . Raskaita vuosia takana...

Olen ollut lapsuuteni passiivinen tupakoitsija (isä poltti sisällä, autossa, ihan missä vaan), ja menettänyt isäni keuhkosyövälle En voisi kuvitellakaan tupakoivani tai olevani naimisissa tupakoivan ihmisen kanssa.

Olen vienyt lapset kahdesti työpaikalle sen takia, että päiväkoti on ollut kiinni (päiväkodin suunnittelupäivä ). Varahoito olisi järjestynyt toiseen päiväkotiin, mutta ei haluttu viedä lapsia vieraaseen paikkaan vieraiden ihmisten keskelle. Ekalla kerralla tehtiin niin, että tytöt oli miehen työpaikalla aamupäivän ja mun työpaikalla iltapäivän. Toisella kertaa mies oli tietysti työmatkalla, joten lapset oli sitten koko päivän mun työpaikalla (toimisto). Hyvin meni kyllä molemmilla kerroilla. Varasin lapsille kaikenlaista puuhaa (väritys- ja puuhakirjoja, pelejä, dvd-levyjä läppäriltä katsottavaksi), ja tein selväksi, että töissä ei voi meluta ja häiritä muita ihmisiä. Työkaverit suhtautui tosi positiivisesti, ja hakivat tyttöjä välillä "avuksi" vaikka kopioimaan . Eihän ne toki ihan täystehoisia päiviä ole, mutta eipä ole kaikki muutkaan . Tänä syksynä mulla oli töissä myös miehen siskon poika (7 kk) muutaman tunnin, kun äitinsä oli työhaastattelussa, eikä lapsenvahtia löytynyt mistään. Ihan ketä tahansa noin pientä en töihin ottaisi, mutta tämä kaveri nyt sattuu olemaan keskimääräistä rennompi kaveri, joten otin riskin. Hänen kanssaan "huoltotoimenpiteisiin" meni kyllä aika paljon aikaa, mutta lopuksi tuo nukahti, joten sittenhän ei enää koko lapsen olemassaoloa edes huomannut. Työkaverit toivotti pojan koska tahansa tervetulleeksi uudelleen

Meillä on kaksi tyttöä, ja nyt toiveissa kolmas lapsi. Mua vähän vaivaa se, että todennäköisesti kaikki olettaa - siis sitten kun/jos olen raskaana - että haluttaisiin sen olevan poika, ja pahimmillaan oletetaan, että ihan sen takia kolmas lapsi hankitaan . Itse asiassa myönnän juuri näin ajatelleeni, kun serkkuni aikanaan alkoi odottaa kolmatta kahden tytön jälkeen . Näin se ei kuitenkaan ole. Jos saisi valita, ottaisin kolmannenkin tytön, ja tiedän myös miehen haaveilevan tytöstä (kuten edellisilläkin kerroilla). Jotenkin en edes osaa kuvitella itseäni pojan äitinä . Mutta totta kai, jos meille poika suodaan, niin hän on ihan yhtä rakas kuin tyttö olisi.

Kokeiltu on yhdistelmäpillerit, minipillerit, hormonikierukka ja kondomi tietty. Yhdistelmäpillereitä söin yli 7 vuotta ilman mitään ongelmia (tai no, lopettamisen jälkeen havaitsin, että oli ne haluja vähentäneet aikalailla ) Sinä aikana kuitenkin aloin kärsiä migreenistä, jonka takia en nyt sitten enää noita pillereitä saa. Minipillereitä olen syönyt molempien lasten jälkeen, mutta en tykkää. En muista ottaa niitä niin kellontarkasti kuin pitäisi, ja tiputteluvuotoa tulee melkein jatkuvasti. Hormonikierukka on ollut kolme vuotta. Hyvä puoli on vaivattomuus, mutta muuten senkin ehkäisyteho tuntuu perustuvan siihen, että vuotopäiviä on enemmän kuin muita ja haluihinkin tuntuu vaikuttavan Kondomista ei tykätä kumpikaan. Kamalaa sähläystä (vika tietty voi olla käyttäjissä). Ehkäisee kyllä hyvin, kun ei oikein jaksa siihen sähläilyyn ryhtyä Nyt ollaan sitten päätetty antaa kolmoselle mahdollisuus tulla, mutta en tiedä, mitä sen jälkeen. Useimmat hormonaaliset ehkäisykeinot ei sovi migreenin takia ja lopuista ehkäisykeinoista en tykkää (esim. kuparikierukka runsaine vuotoineen ei todella houkuta, kun aikanaan olen runsaista ja kivuliaista menkoista kärsinyt pitkään). Alan kallistua siihen, että meidän tuleva ehkäisykeino on sterilisaatio. Sitten vaan arvotaan, että kummalle se tehdään