Tweety

Pakko kertoa pikku kevennys. (meillä 4kg kääpiökoiralla oli vale raskaus ennen uusimman vauvan syntymää. Kun vauva tuli taloon, koiran maidonerityskin sai hirmuiset mittasuhteet. Sanomatta selvää koira rakastaa nuorimmaistamme.) Kovasti aikaisin liikkelle lähtenyt vauvamme, tuppasi nukahtelemaan minne sattui, ja annoimme rauhassa nukkua, koska nukkui vain 30min pätkiä. Koira aina meni viereen nukkumaan. Öisin olen olettanut että koira nukkuu joko meidän vanhempien sängyssä, omassaan tai turvapesässään. Selvisi sitten yksi yö että koiruus on kaverannut öisinkin vauvan kanssa. Mitenkö selvisi. Pinniksen pohja oli laskettu eikä se päässytkään pois sängystä. Sielä meidän tyttöset nukkui sulassa sovussa. Ihmekkös menee yöt hyvin kun on noin ihana unikaveri. Lämpöinen ja ihana.

Onko täällä Dippi tai Teddyläisiä? Itsellä on toinen lapsista riskitön ja toinen korkeimmassa riskiluokassa. Diabetestä ei ole suvussa, kuin nyt monisairaalla vanhuksella kakkostyyppinä.

Emme ole katuneet nimiä. Mutta nyt on pakko kertoa, jos esikoinen olisi ollut tyttö ja kuten olimme suunnitelleet hän olisi saanut etukäteen päätetyn nimen (niin kuin nyt molemmat lapsemme ovat saaneet), niin se nimi varmaan kaduttaisi siis ihan nätti nimi, mutta ei ollut edes vaihtoehtona nyt tyttärellemme. Jokin siinä alkoi tökkiä

Keskimmäiset on minulle erityisen rakkaat. Nimet omaa sen maagisen kirjaimen, ja vaikka se on "tylsistä tylsin" kirjain monelle. (minun ja miehen nimet alkaa ko kirjaimella ja kaimoja molemmilla on sitten joka maassa ja kulttuurissa melkeimpä.) lapset kuitenkin sai pehmeät ja hieman persoonallisemmat nimet. (mies voisi varmaan elää ilman noita keskimmäisiä nimiä, mutta esimerkiksi esikoisen kovia nimiä se pehmentää mukavasti.)

Kyllikki kiva kun jälkeen päin tulit kertomaan.

Kiitos (ehdit juuri vilautukselle kun tulin poistamaan nimet näkyviltä )

Josko vilauttais xxx yyy eivät sisällä muuta periytyvää kuin kirjaimen *. Esikoinen oli * työnimellä joten hänestä tuli *, ja jo silloin päätin että jos joskus meille tulee tyttö hän on silloin *. Etunimillä kuitenkin kutsutaan. Ja niiden tärkein peruste on nättiyden lisäksi ollut ryhdikkyys, voimakkuus ja selkeys. Tosin jo sata kertaa olen saanut tavata pikkutyttöämme. Ei.. Ei hän ole Iida

kevät2009 - Käynnistys oksitosiinilla Synnytys ei meinannut käynnistyä, 8h:n aikana ei ainuttakaan supistusta. Ei edistysta vaikka kalvotkin puhkaistiin 4h kohdalla. Yhtä'äkkiä iski saatanalliset kivut. Supistuksia tuli tauoitta. Myöhemmin on ajateltu että se johtui elimistön "shokkitilasta", aiheuttajaksi ajateltu oksitosiinia, todennäköisesti elimistö ei ole pystynyt tuottamaan omia kivunlievitys hormoonejakaan, esim endorfiinia. Huusin ulvoin anelin apua ja kivun lievitystä. Sain (rummun pärinää) kaurapussin . No siitä ei ollut apua mihinkään. Ilokaasu sai minut oksentamaan, mutta kätilö oli varma että oksentelu johtui synnytyksestä ei ilokaasusta. Oksennettuani tunnin lopetan ilokaasun, ja oksentelu loppuu. Kätilö pudistelee päätään ja toteaa: oletkos kokeillut kaurapussia, muuta ei ole. (Tämän jälkeen tuntuu ettei kukaan enää edes yritä auttaa. Mieskin kokee henkilökunnan välinpitämättömäksi, varsinkin kun hän huomaa että "minä katoan". Minulla on sairaalakammo, ja se sai vallan. Olen kauhutilassa, en kuulemma ole puhunut mitään, teen järjen vastaisia asioita. Oma muisti meni tuossa tilassa, vain väläyksiä sieltä täältä on muistissa.) En saa lääkleellistä kivunlievitystä, elimistöni on shokkitilassa, päänuppinikin on nyt sanonut yhteistyön irti - minuun ei saa kontaktia. Itse muistan vain kauhua ja ahdistusta. (anestesia lääkäri saapuu 5h kuluttua ja kieltäytyy lääkitsemästä, pakon edessä pistää tipan lääkettä, jotta "minut saadaan paikalle" ponnistusta varten.) Ponnistusvaihe meni helposti. Syksy2011 - käynnistys tableteilla suun kautta. Synnytys ei käynnisty helpolla. 12h ilman mitään tuntemuksia. Sitten alkaa supistamaan, mutta olen siis sairaalan vuodeosastolla. Kolmen tunnin kuluttua pyydän tilanne arviota. Edisystä 0% ja kätilö komentaa nukkumaan sanoen: ei sinua edes supista. 2h kuluttua ulisen ja ulvon kivusta. Kätilö pistää käyrille: kato nyt ei sua supista, mene nukkumaan. Kätilö on tyly, mutta nyt minä olen sitten tyly takaisin ja sanon haluavani toisen kätilön, jos hän ei minua hoida. Kätiöö tekee tarkastuksen vastahakoisesti (4cm). Hän soittaa kiireesti synnärille. Mutta sielä ei ole huoneita vapaana. Mieheni saapuu, ja joudumme käytävälle. (kuulostaa siltä että taaskin menee päin persettä, mutta tuo alkuhäsä on kutakuinkin unohtunut) Pääsemme synnärille 1h kuluttua. Minua hoitaa pelkopotilaisiin erikoistuneet kätilöt. Vaikka selviän kivuilta he ehdottavat kipupumpun etukäteen asennusta, jotta viimekertainen ei toistu. Anestesiahoitaja kysyy olenko nukkunut, ja kun kerron että en, hän ehdottaa että otan sen epiduraalin saadakseni hieman nukuttua. Epiduraali laitetaan. Mieheni joutuu lähtemään mutta sanoin nukkuvani, joten käskin lenkittää koirankin. Mies palaa kuitenkin nopeasti ja (5cm) lähetämme hänet aamukahville kanttiiniin kätilöopiskelijan kanssa. (opiskelija oli kokoajan kanssani, vaikka nukuin, jotta huomeessa olisi edes joku, jos alan mennä paniikkiin.) Kätilö saapuu ja sanon että epiduraali on loppunut, ja samassa tulee saatanallinen supistus (raajat krmppaavat kivusta, kätilö ja opiskelija nappaavat jaloista kiinni.) aukesin loput sillä supistuksella. Alamme valmistautumaan ponnistamaan, ja kätilö alkaa kysellä isän perään, kerroimme lähettäneemme hänet kahville tämänhän oli arvioitu syntyvän aamuvuoron lopulla ei 1h aamuvuoron alkamisesta. Alamme ponnistella. Vauva syntyy kolmella ponnistuksella, joista kahdella isä oli jo paikalla. (mieheni oli ennen syntymään ollut salissa max1h yhteensä. Täysin auki olin 2,5h sen jälkeen kun saliin pääsimme.) Nyt synnytyksen jälkeen olisin voinut heti nousta ja lähteä loikkimaan, suihkun jälkeen oikein ihmettelin mitä me jumitetaan täällä salissa, kun osasto on ihan täynnä. Mietin mahtaako joku äiti nyt pyöriä käytävällä niin kuin minäkin jouduin. (tuomio: jälkeenpäin kätilöni kertoi ettei käyrälle ollut piirtynyt ainuttakaan supistusta koko synnytyksen aikana. Tämä on syy miksi ehkä ekalla kerralla kipujeni määrää ei uskottu, koska hehän ei myöskään ole nähnyt että supistukset tuli tauotta. Selitystä ei ole sille miksi yli viisituntia meni ennen kuin anestesia lääkäri edes vieraili huoneessani, 1,5h on normaalia odotusaikaa. (1h sallittua, mutta sitten kun lääkittäviä on monta se viimeinen saa sen ehkä 30min myöhässä.))

ammeesta itse kysyin (mutta en kuitenkaan käyttänyt). He sanoi että useimmiten se on vapaa, koska hyvin harva sitä kysyy/toivoo. Kivunlievityksestä: varmasti saa yrittää ilman lääkkeiden tuputusta. Pelkopolilla esiteltiin lääkkeettömiä kivunlievitys tapoja/tekniikoita. Hyvällä tuurilla saa kätilöksi vyöhketerapiaakin opiskelleen kätilön (heitä taisi olla kolme?). Mutta tosiaan kannattaa kertoa heti toiveesta. Minulle kipupumppu asennettiin etukäteen. Se kuului käynnistyssuunnitelmaan, traumaattisen ensisynnytyksen jälkeen. Pumppua ei kuitenkaan väkisin tyrkytetty, vaan asiallisesti ehdottivat, ja pohdimme sitä ja sen tarvetta kuitenkin vielä minun tuntemuksien mukaan synnytyksen aikana. 2.kerralla olisimme voineet hakea polisynnytystä, jolloin 6h on se minimi aika. Jos on syytä seurantaan ei sitten kotiin pääse. Me pääsimme kotiin 2vrk synnytyksestä, vaikka olimme tiiviissä seurannassa olleet. 6h ennen 2vrkn ikää (keskellä yötä) vauvan keltaisuus tarkistettiin, ja sen perusteella tilattiin aamun labrat. Pääsimme kotiin seurannasta huolimatta, koska kertaakaan emme olleet huonoja arvoja testeissä saaneet. (en tiedä miten olisi käynyt jos vaikka 1vrkn kohdalla olisi ollut 1huono testitulos)

Lainaan itseäni vuosien takaa. Toisellakin kierroksella sain sormuksen mieheltäni. Eka on rivisormus, joissa joka toinen kivi on vihreä. (esikoinen on poika) ja nyt sairaalaan ilmestyi rivisormus jossa joka toinen kivi on punainen (tyttö). Tällä kertaa minulla ei ollut mitään lahjaa valmiina, mutta joko tytön tiedot kaiverretaan kelloon tai sitten johonkin toiseen koruun. Sinäänsä mies onnistui yllättämään, koska emme tienneet sukupuolta etukäteen, ja tyttö syntyi aamulla kahdeksan jälkeen, niin lounasta itselleen hakiessaan kävi myös minulle sormuksen hakemassa.

Nyt se pelätty (uudelleen) synnytys on takana. Esikoisessahan käytännössä meidät hylättiin oman onnemme nojaan miehen kanssa, en saanut kivunlievitystä vaikka rukoilin, pyysin, vaadin sekä huusin sitä eikä kivun määrää ja supistusten tauottomuutta "uskottu". (syy tälle selvisi nyt uudessa synnytyksessäni) Tämä siis johti siihen että sairaalakammoisena ajauduin tilaan, jossa mies ei edes tunnistanut minua. Oma muisti on pitkälti mennyt mutta ne pikku pätkät sieltä täältä on täynnä kauhua ja ahdistusta. Käynnistys oli edessä, mutta nyt lähdettiin hitaammin etenemään. Olin osastolla ollut 12h kun päätettiin että lääkitystä ei jatketa, vaan käynnistyminen saa nyt edetä luonnollisesti. (23:00) Yöllä supistaa säännöllisesti mutta liian tiheään. 3min välein 45-55s supistus. Haluan tietää onko synnytys käynnistynyt, vai kärsinkö vain helvetin kovista harkkasuppareista. Edistymä käynnistyksen alusta +/-0 (02:00) Minun käsketään sänkyyn (ison määrän kipupillereiden kanssa) nukkumaan. En saa nukuttua. Sattuu ihan saatanasti, vaikka kaikki lääkkeet otin. Vaadin uutta tilanne katsausta. Kätilö pistää käyrälle, ja toteaa: "ei sinua supista. Ei tule käyrää, ei vatsa kovetu ylhäältä." Kivut ovat kovat, ja jumalauta minua supistaa. En pysty edes makamaan paikallani käyrällä. Kätilö jättää minut käyrälle. Lasken suppareiden aikana tahteja, käyrä näyttää suoraa viivaa. Kätilö ilmeisesti luki paperini, kun kävi muualla, ja teki sisätutkimuksen pelkomerkinnän vuoksi (vaikka siis itse vastusti ajatusta, kun minuahan ei supista) => 4cm, (04:00) => soitto synnärille että huoneelle on tarve (04:30) Synnäri on täynnä joudun käytävälle, mies soitetaan sairaalaan. Huone vapautuu (05:30) ilokaasulla ja laskemalla selviän kivuiltani. Käyrä edeleen näyttää suoraa viivaa. Kätilö lukee papereitani, ja suosittelee epiduraalipumpun asennusta valmiiksi. Näin tehdään. (06:00) Anestesiahoitaja suosittelee puduutusta etukäteen, koska viimeksi en sitä saanut, ja vaikka nyt pärjäänkin, en ole saanut nukuttua. Epiduraali annetaan (06:07) Alan nukkua (06:30) Aamuvuoro (07:00). Kätilökseni valikoituu pelkopolilta tuttu kätilö. Annan opiskelijalle luvan olla mukana. Kätilö jättää opiskelijan seuraani (mieheni on kotona käymässä unohdettuaan avaimet ) mieheni palaa (07:30) Uusin sisätutkimus 07:45 = 5cm. Kätilöopiskelija ja minä lähetämme miehen aamukahville nyt vielä kun on aikaa. Sanon myös, että epiduraalin teho alkaa hiipua. 07:57 mies odottaa kanttiinin aukeamista. Tilaa sielä kahvin ja munkin. Tilaa santsi kupin mukaan. 08:10 mies palaa synnytyssaliin, jossa uutta epiduraalia ei ehditty edes tilaamaan. Kätilö on viisi minuuttia aikaisemmin kysynyt missä se isä oikein on. Viimeinen 2cm aukeaa yhdellä ************* supistuksella, ilman sitä kivun lievitystä. Jokainen raajanikin kramppaa kivusta. Huoneessa ponnistetaan - mies käy äänettömän keskustelun kahvikupin kanssa: "mistä helvetistä mä sinut oikein hain." Vauva syntyy 08:15 Vauva laskeutui vasta ponnistus vaiheessa. Käyrä on piirtänyt vain suoraa viivaa. Ilmeisesti käyrälle ei vain minun supparit piirry, ja se on syy miksi esikoisen kohdalla hätääni ei ymmärretty. (Tosin hätä tai ei en olisi saanut puudutuksia silloin silti.) Monen tunnin tauottomat supparit ilman kivunlievitystä ja ymmärrystä on kyllä rankka kokemus, ja koska ikinä ei voi tietää kestääkö synnytys sen parituntia vai parikymmentä tuntia en kadu että nyt otin sen epiduraalin. Viimeisen avautumissupparin kokeneena en todellakaan kadu Minua ei ponnistaminen pelottanut - Viimekskin se sujui helposti vaikka avautuminen olikin yhtä helvettiä. Nyt en pelännyt ponnistamista, ja se sujui taas hienosti. En enää ihmettele että kivunlievitystä saaneet sanoo: kyllä siitä muutkin on selvinnyt. Esikoisessa ilmeisesti oma luonnollinen hormooni toimintani sulkeutui, ja kaikki supistuksia aiheuttavat hormoonit tuli koneiden piskaamana, mutta myöskään elimistöni ei pystynyt tuottamaan luonnonomia kivunlievityksiä esim endorfiiniä elimistön shokkitilan vuoksi. Näin ollen luomusynnytys on jopa mahdollisesti inhimillisempi kuin ensimmäinen kokemukseni. (tavallaan osaan kuvitella oman hormoonijärjestelmän hyödyn, sillä olen urheilussa vääntänyt jalkani sijoiltaan. Polvilumpio oli polven takana, sääriluu kiertyi 45astetta sisälleppäin suhteessa reisiluuhun. Jalka oli ihan luonnottoman näköinen kun lattialla keräilin. Mutta kipua ei ollut... Inha tunne juu. Ja vaikka tiesin että kun jalka on normaaliin suuntaan se sattuun ihan saatanasti. Pystyin itse vääntämään jalkani sijoilleen. (ymmärrän siis kettuakin joka järsii jalkansa poikki ketturaudasta - se vain on tehtävä. Kipu tulee perässä) Jos synnytyksessä oma elimistö saa toimia, niin uskon että se kivun määrä on kestettävissä, koska elimistöllä on näitä omia suojamekanismejä. Mutta kenellekkään en toivo samaa kokemusta kuin minulla on esikoisesta. Jos luonto ei saa asiaa hoitaa, niin tuo shokkitila ei liene tavoiteltava vaihtoehto. Sankariksi ei sillä tulla, joten onneksi nykyään noita anestesialääkäreitä saa hälyttää lisää synnärillemme muutkin kuin päivystävä anestesialääkäri. Hänen kiireen vuoksi ensimmäinen synnytykseni aiheutti synnytyspelkoni.) Edit. Pelkopolin kätilö oli ihan mielettömän kannustava. Hän sanoi opiskelijallekkin että ei koskaan voi luottaa koneisiin, vaan äitiä on hoidettava ihmisenä. Ja vaikka kätilö huolestuikin kaffittelevan isän vuoksi, ei hänkään olisi osannut arvata että 5cm-10cm menee vain muutamia minuutteja ja että ponnistuskin on ohi jo 30min kuluttua. Kätilö oli tosi osallistuva ja tosiaan hän pelkopapereiden vuoksi pyysi opiskelijaa aina tulemaan huoneeseeni jos isä liisustaa jossain. Hän kertoi syyksi myöhemmin sen että tavoite oli kokoajan pitää minun oma mieleni kurissa ja rauhallisena. Ponnistuksessa saattaa tulla helposti ongelmia jos äiti ei ole henkisesti läsnä. Kätilömme oli ihan supersymppis. Soitti jopa kotiimme hyvää jatkoa toivottaakseen. Jos ekalla kerralla olimme oman onnemme nojassa, niin nyt kyllä huolta pidettiin kotiovelle saakka.

esikoinen: arvio 3500g, syntymäpaino kaksi vuorokautta myöhemmin ~4000g Toinen: arvio LA 3800g, syntymäpaino 41+4 3800g (41+3 arviota ei kerrottu ääneen, koska eivät halunneet että automaattisesti lisään sen 500g arvion päälle, koska näin esikoisen kanssa kävi. Tod.näk. Arvio oli 4000g tienoilla)

todennäköisesti minun raskauksien luonnollinen pituus on sielä 42 viikon (ja yli) nurkilla. Molemmat synnytykset käynnistetty ja hitaamman puoleisesti käynnistyvät. Esikoinen 42+0, yliaikainen = rajuksi mennyt käynnistys, josta synnytyspelko Toinen 41+3, täysin epäkypsä tilanne, käynnistely aloitettiin rauhallisemmalla tekniikalla, tarkoitus ei ollutkaan samana päivänä synnyttää. Vauva syntyi kuitenkin 41+4 vaikka ensimmäisen päivän edistymä oli +/-0. Seuraavana aamuna rytisi ja lujaa taas.

Mietin näitä katkeroituneita, ja sitä millaista esimerkkiä he lapsille antavat. Kostavat lapselle yms. Olisiko sellainen OIKEASTI hyvä malli/kummi lapselle? En halua että lapsi oppii että vain tietyn tittelin tavoittelu on itse välittämistä tärkeämpää. Meillä on edessä ikävä tilanne. Esikoiselle oli tyrkyllä kaksi ns "pakkokummia". Otimme toisen, ja säästimme toisen tulevaisuuteen. Tulevaisuuteen säästetty veti herneen nokkaan aluksi, mutta ei kyllä ole esikoiselle koskaan kostanut ja on kyllä pahan mielensäkkin sysännyt taustalle. Tulevaisuus kolkuttelee... Pakkokummi ei ole puhunut meille kuukauteen. Ahdistaa. Koska pakkokummi on miehen "puolelta" en koko veto-oikeuttani kehtaa käyttää, mutta ehtoja olen kummiuteen sanellut. Oma tehtäväni onkin löytää jokin toinen ihana kummi lisäksi. (yksi jo on ja ehkä pyydän toistakin ihanaa...) Huoleni on toisaalta aiheeton, jos se henkilö ei puhu meille, niin millä sitä kummiksi edes pyytää. osaan vain kuvitella miten inhottavassa välikädessä lapsi on aina, kun ei ole ensimmäinen kerta kun tämä raivokummi on käytökseltään täysin arvomaailmani vastainen. Mies on onneksi pikku hiljaa herännyt. Hän kun kohtelijaisuuskummeja harrastaa suojellakseen aikuisten pahaa mieltä. Kummius on lapselle suunnattu lisä, eikä mikään aikuisten kilpailu. Ps. esikoisella on hyvät kummit. On ollut kausia, jolloin ei vain ehditä "kummittelemaan". Perheellä ja kummeilla on omat menot ja surut jne.

vaikea sanoa koiraa tuntematta, mutta koira dominoi niitä joita se pystyy. Itselläni on koira, joka tunnetaan ärhäkkänä, vaikka kokoa on vaivaset 4kg. Teini-ikäisenä tämä narttu sitten onnistui jopa estämään miestäni tulemasta sänkyyn nukkumaan, vaikka olikin muuten "kiltein" koira ikinä, niin miehelle se osotti iltaisin kaapin paikkaa. Alkuun minähän otin ohjat ja koira sai kyllä lähteä liukkaasti sängystä. Mutta se ei ratkonut tietenkään ongelmaa, koirahan piti minua jo muutenkin lauman johtajana. Lopulta tuon kaks metrisen miehen oli myönnettävä, ettei auta nöyristely. No nopeasti koira paikkansa löysi, kun ei voinutkaan komentaa miestä. (meillä ei käytetty lainkaan fyysistä koskemista kun komensimme, koska koira oli nöyrä muille. Eli sanalla ja tuijotuksella, joskus jopa murinalla hommaa lähdettiin viemään eteenpäin.) Koiran (vanhankin) voi kouluttaa, ja se on aina koiran parhaaksi. Alkuun on saatava laumalle hierarkkia, tai ainakin omistaja pitämään koira kurissa. (hampaiden näyttämisestä välitön seuraus jne.) Pikkukoiria ihmiset inhimillistävät liikaa, ja se on hulluutta. Koira on koira eikä ihmimen. Myöhemmin narttumme alkoi nylpyttämään yhtä vierastamme aina. Ihmisiä nauratti, jopa nylpytetty nauroi. Sanoin vain vieraalle että ei ole mitään asiaa sallia moista koiralleni. Ja viesti meni perille. Koira ei enää nöyryytä tätä heikkona pitämäänsä henkilöäkään. Pikkukoiran hyppiminen on vaikea kitkeä, mutta siihen auttaa se että koiraa tervehditään hänen tasollaan. Eli koiran eteen kyykistytään, ja tervehdintä tapahtuu avoimella kädellä leuan alle. Kumartumimen päälle ja selkään koskeminen lietsoo hyppimistä pienellä koiralla. Eli kun koulutusta suunnitellaan kannattaa tutustua koiran perspektiiviin - pieni koira on aina eri kuin suuri. Meillä on myös yksi henkilö koulutettu kiertämään kokonaan. Eli tämä jalkavikainen koiraa pelkäävä ihminen tervehditään kyllä, mutta vasta kun hän istuu sohvalle, ja silloinkin säännöt poikkeaa rajusti. Koira ei nöyryytä ikinä henkilöä, ja jopa tosiaan ovat yhdessä lenkkeilleetkin. Koiralle vain on tehty selväksi, miten paljon poikkeaavalla tavalla hänen odotetaan toimivan. Koira jopa opastaa itse valjaiden pukemisen päälleen, ja käyttäytyy todella luonnettaan vastaan olemalla äärettömän rauhallinen. (vierailu on aina suoritus koiralle, ja tosiaan ovat onnistuneet käymään keskenään lenkilläkin, kun minä jouduin sairaalaan, ja mies oli satojen kilometrien päässä.) Se vaatii työtä, työtä ja työtä, mutta oikeasti koulutus palkitsee niin koiraa kuin lähellä olevia ihmisiäkin. tsemppiä. En usko että koira on paha, mutta työtä vaatii jokainen koira. Nimim. Minua nyt pidetäänkin ihan hulluna, kun tuon rääpäleen olen monen mielestä ylikouluttanut.