Bianca

Kestovaippajuttuun: yleisestikin jo todettiin, ettei ole mitään absoluuttista totuutta. Perintöjuttuun: oletin siis, etteivät ole saamassa mitään suuria perintöjä, koska kai muuten olisivat jo tajunneet asian. Päivähoitoasiaan: tietysti on muitakin, esim. kansantaloudellisia syitä, niinkuin kaikissa muissakin asioissa. Senhän takia se keskitie täytyykin löytää. Siksi juuri noi edellisessä postissa olleet älyttömät esimerkit, eihän kukaan noista ole täysin oikeassa, koska sitä absoluuttista totuutta ei ole, kaikilla vain ne omat kokemukset, jotka vaikuttavat maailmankuvaan. Jos vain äidit saisivat päättää, olisi kotihoidontukivarmasti aika paljon korkeampi, päiväkotiryhmät pienempiä, etc. Jos vain lapsettomat saisivat päättää, uskoisin, että lapsiperheiden asioita ei ajettaisi yhtä innokkaasti. Tarkoitinkin siis, että miksi on hävettävämpää sanoa, että koska olen äiti, mulla on tämä ja tämä mielipide, vaikka sitten Pussyriotin tuomioista, kuin että koska olen ollut siellä pakolaisleirillä töissä ja nähnyt paljon kurjuutta, meidän pitäisi arvostaa enemmän asiaa X? Tai koska olen ollut fuusioituneissa firmoissa Y ja Z töissä, pystyn sanomaan sinua paremmin jotain yritysfuusion vaikutuksesta henkilöstöön, jne. jne. Ja EN siis tarkoita, että on fiksua sanoa, että koska olen äiti, meidän pitää maalata talo punaiseksi, tms. epärelevanttia. Eihän mikään oikeuta myöskään huonoa tai ylimielistä käytöstä muita ihmisiä kohtaan, kuten en missään ole väittänytkään. Mutta taidan poistua tästä keskustelusta, en jaksa vängätä.

^ Nyt on pakko kysyä, että miten kestovaippailuun voi liittyä äitikortti? "Koska olen äiti, ymmärrän kestovaippailun sinua paremmin?" Vai tarkoitatko vain aiemmin mainittua äitien keskinäistä vertailua ja pätemistä, tai ulkopuolisten kauhisteluita? Vai olenko nyt ymmärtänyt äitikortin jotenkin väärin? Eikö äitikortti ole nimenomaan "koska olen äiti, olen pätevä sanomaan asian X." ? Mietin muuten esimerkkiä äitikortista, ja tuli mieleeni, kun mieheni viime viikolla kuuli jonkun nuoren pariskunnan vaahtoavan siitä, kuinka perintöveron pitäisi olla vielä paljon korkeampi, koska se nykyisellään suosii rikkaita, kaikilla pitäisi olla samat lähtökohdat yms.yms. Mieheni totesi minulle, että varmaankin mieli muuttuu, jos joskus saa omia lapsia, jolle haluaa jättää perintöä. Ja luultavasti muuttuukin, koska silloin katsovat asiaa eri perspektiivistä. Kuten tuossa ylläolevassa päivähoitojutussa, niinkuin parillekin mun tutulle kävi. Tai sitten nämä nuoret eivät saa lapsia tai saavat, mutta ovat yhä samaa mieltä. Ja vielä: eikö olisi outoa jos perspektiivi ei yhtään muuttuisi tai laajenisi uusien kokemusten myötä, tai ettei maailmaa katsele ainakin jonkun aikaa uusin silmin jonkun itselle suuren kokemuksen myötä? Koskee kaikkea, esim. matkailua, läheisen kuolemaa, miksei myös lastensaantia? Jos joku on vaikka toiminut pakolaisleirillä työntekijänä ja kritisoi sen jälkeen länsimaista yltäkylläisyyttä, onko siinä aina joku pakolaisleirikortti? Tai jos joku läheinen on kuollut syöpään, ja ihminen kertoo jonkun valittaessa vaikka lasten mekkalasta, kuinka ei saa valittaa ja kuinka kiitollinen pitää olla, koska on elossa, onko tämä syöpäkortti? Miksi on jotenkin hävettävämpää sanoa, että mielestäni et ole lapsettomana pätevä vaatimaan, että äitiysvapaa rajoitetaan kuuteen kuukauteen, koska et ole itse kokenut, kuinka pieni puolivuotias vauva on? Jos siis joku olisi tällaista vaatimassa. Varmasti moni lapsetonkin on tämän esimerkin äidin kanssa samaa mieltä, että liian pieni hoitoon, mutta saattaa olla, että on monia, joilla ei ole mielipidettä, koska heitä ei kiinnosta, tai eivät ole ajatelleet asiaa. Nämäkin olivat nyt aika kärjistettyjä esimerkkejä, mutta ehkä itse jotenkin koin tuon kolumnin äitejä dissaavana. Vähän samanhenkisesti, kuten jotkut naiset ovat "hyviä jätkiä" ja dissaavat muita naisia, koska ne ovat niin akkamaisia, tai muuta yhtä älytöntä. Tajuaakohan kukaan, mitä ajan takaa?

Eihän tuo esimerkki kerro mistään muusta kun siitä, että kyseinen henkilö on tullut toisiin ajatuksiin oman lapsensa kanssa. Se ei kerro siitä, että äidiksi tultuaan kaikki ihmiset oppisivat, että vuoden ikäistä ei voi laittaa hoitoon. Mun mielestä nimenomaan tollasissa tilanteissa ei voi millään äitikortilla heittää että "tiedät sitten", kun ei se oo mikään sellanen asia josta kaikki olis missän vaiheessa (omien tai muiden lasten kohdalla) samaa mieltä. Musta tuntuu että asiassa kun asiassa monella ihmisellä on vankkumattomia mielipiteitä, oli sit ite asiaan "osallinen" tai ei. Näitä kortteja vois siis olla ihan minkä teeman ympäriltä vaan... enemmän ois ehkä muutenkin aihetta miettiä miten ne vastakkaiset mielipiteet esittää, eli toteeko että omien kokemusten perusteella asia voi olla näinkin, vai että asia menee näin, tiedän sen koska oon jotain mitä sä et oo. Siis tottakai vuoden ikäisen lapsen voi laittaa hoitoon, mutta eihän se ollut pointti. En siis yritäkään väittää, että olisi jotain absoluuttisia mystisiä totuuksia, jotka avautuvat, kun tulet äidiksi. Pim! Tarkoitin itse ainakin, että joitain asioita ei aina tajua, ennenkuin on omia lapsia. Niinhän se on monen muunkin asian kanssa. Ja silloin, kun itselläni ei vielä ollut lapsia, ajattelin monasti, että teen sitten omien lapsien kanssa toisin kuin se ja se, tai että mun lapset ei ainakaan.. Ja tiedän, että tosi monet ajattelevat samalla tavalla. Siksi siis lapsettomana saattaa ajatella 'tunteettomammin' esim. kotihoidontukiasioissa kuin sen yksivuotiaan äiti. Tosin, eihän sekään välttämättä väärin ole. Ja tokihan lapselliset ihmiset ajavat varmaankin kunnallisvaaliehdokkaina enemmänkin lapsiperheiden asioita? Ihan samoin kuin vaikka yrittäjät yrittäjien. Mutta siis todellakaan äitiys ei pätevöitä kommentoimaan kaikkea äitiyden kannalta. Mutta en kyllä tunne yhtään ihmistä, joka niin tekisikään..

^Joo, siis sellainen yleinen äitienvälinen paremmuuskilpailu on sitten asia erikseen. "Kyllä kaikki lapset oppisivat nukkumaan heräämättä kuukauden vanhoina, jos vain tekee kuten minä. Ei olisi teilläkään yöllisiä huutoja, jos vain.." etc. Ihan turhaa.

^^Ihan totta, enkä oikeastaan sitä tarkoitakaan. Mutta mä voin ainakin omalta osaltani sanoa, että mun empatiakyky on jossain määrin kasvanut, ja voin ehkä ymmärtää, että Björk on PussyRiotista puhuessaan maininnut myös olevansa äiti. Itse en olisi sitä kuitenkaan tehnyt, ei liity asiaan, mielestäni. MUTTA kun puhutaan esim. kotihoidontuesta (se toinen esimerkki), tai yleisesti lapsiin tai heidän hyvinvointiinsa liittyvistä asioista koen, että olen keskivertolapsetonta pätevämpi kommentoimaan asioita, koska olen kahden lapsen äiti, ja tiedän, etteivät asiat olekaan niin mustavalkoisia.Ainakin omassa tuttavapiirissäni olen huomannut selvän asenteiden muuttumisen, tai "silmien avautumisen" lapsensaannin myötä. Ja nimenomaan siihen suuntaan, etteivät lapset ja lapsiperheet ole kaikki samanlaisia. Ja vielä: muissa kuin lapsiasioissa äitikortin vetäminen ei käsittääkseni ole kauhean yleistä, ainakaan työelämässä ei lapsiasioista kauheasti huudella, vaan korostetaan ennemminkin sitä työminää.

Just ajattelin perustaa naikkareiden puolelle tällaisen keskustelun. Itseäni tuo kolumni ärsytti, ja tuli sellainen tunne, ettei Silfverbergillä ole omia lapsia (en tiedä, onko oikeasti vai ei). Itse olen sitä mieltä, että "äitikortti", aka. "tiedät sitten, kun sinulla on omia lapsia", on ihan oikeasti totta. Koska kyllähän ihmiset oikeasti sitten lasten kanssa huomaavat, että käytännössä kaikki, tai ainakin tosi moni asia on erilailla, kuin mitä lapsettomana on kuvitellut. Esim. lasten käyttäytyminen & ruokailu: itse ainakin ajattelin lapsettomana, että kyllä mä sitten kasvatan mun lapset käyttäytymään hyvin kaupassa, ruokapöydässä, kylässä etc. Pitkä lista. No, niillä lapsilla on kuitenkin ihan oma tahto, ei aina toimi. Toinen esimerkki: monet tutut ovat vielä raskausaikana ajatelleet, että ovat max. vuoden kotona, ja laittavat lapsen sitten hoitoon. Mutta kun se vuosi onkin mennyt, tuntuu se oma lapsi sittenkin kovin pieneltä, eikä sitä raaski vielä laittaa hoitoon. Tai kun odottaa toista, ajattelee, että helposti kaksi lasta menee kotona, vain laiskat vanhemmat pitävät esikoista hoidossa kun on vauvan kanssa kotona. Ja sitten se arki niiden kahden kanssa onkin superuuvuttavaa! muoks. Tämä siis liittyy tuohon lastenhoitokeskustelussa käytettyyn äitikorttiin. Jos joku lapseton sanoo vaikka, että kyllä ne lapset voi vuoden ikäisinä laittaa hoitoon tai esikoisen päivähoito-oikeuden poistaa kuopuksen synnyttyä, on ainakin omasta mielestäni äitikortin veto täysin hyväksyttävää, koska se todellisuus onkin oikeasti toinen. Ja oikeasti, nämä plus NIIIN monta asiaa, joita lapsettomat eivät aina vain tajua, eikä itsekään tajunnut, ennenkuin niitä lapsia tuli ja siinä tilanteessa sitten on. Ja siksi mielestäni "äitikortti" on joskus ihan oikeutettu. Muuttaisin kuitenkin "vanhempikortiksi", sillä ainakin oma mieheni on samaa mieltä, ja muistuttaa välillä itsekin, että kyllä ne lapsettomat sitten tajuavat, kun niillä on omia lapsia.

Saako Lontoosta tai liepeiltä mistään vuokrattua selkä menosuuntaan -turvaistuinta kohta kaksivuotiaalle, yli 10-kiloiselle, siis? Olen kolunnut googlen avulla nettiä, mutta en vain ole löytänyt. Apua?

Meillä esikoinen, kohta 3,5 v. siirtyi parisen viikkoa sitten kerrossängyn yläsänkyyn, ja tosi hyvin osaa mennä itse tarpeen vaatiessa yöllä vessaankin. Toki olimme jutelleet hänen kanssaan yläsängystä, ja näyttäneet kuvia yms. ja hän olikin ihan innoissaan saadessaan korkealla olevan sängyn. Mielestäni riippuu myös lapsen luonteesta, oma esikoiseni on sellainen rohkea rämäpää. Arempi tai pelokkaampi lapsi ei ehkä uskalla? 4,5 vuotias on kuitenkin jo suht iso, häneltä kannattaa ehkä itse kysyä, mitä mieltä on yläsängyssä nukkumisesta.

Itse imetin esikoista raskaudesta huolimatta, mutta vierotin esikoisen (silloin n. 1,5 vuotta) n. neljä kk ennen kuopuksen laskettua aikaa. Tämä ihan siitä syystä, että ajattelin esikoisen olevan mustasukkainen jo vanhemmistaankin, ja varsinkin minun ajastani hänen kanssaan, en halunnut hänen olevan mustasukkainen maidostakin. Tämä osottautui oikein hyväksi ratkaisuksi, tosin en tietenkään tiedä, miten tandemimetys olisi onnistunut. Tietysti oli haikeaa lopettaa esikoisen imetys, hän olisi vielä halunnut, ja samoin minäkin. Toisaalta nukuimme perhepedissä, ja olin jo vierottanut päiväimetyksestä, poika söi maitoa vain yöllä. Halusin siirtää pojan myös hyvissä ajoin omaan sänkyyn nukkumaan, tämän vierotuksen teimme kaksi kuukautta imetyksen lopettamisen jälkeen. Tämäkin askel sujui loppujen lopuksi suht kivuttomasti. Omasta mielestäni tein oikean ratkaisun, sillä vauvan ollessa ihan pieni, jos siis imettää lapsentahtisesti, on vauva rinnalla lähes koko ajan. Jos siinä olisi vielä rintaa tahtova esikoinen mankumassa olisi minulla ainakin mennyt hermot, ja esikoisen imetys olisi loppunut ehkä karummalla tavalla. Sekin olisi ollut väärin esikoista kohtaan, että olisin kuopuksen jo olemassa ollessa vierottanut esikoisen rinnalta, mutta kuopus olisi saanut vielä maitoa. Enkä itse halua imettää enää kolmevuotiasta.

Olipas painava tyttö!

Mun mielipide (huom. mielipide) on, että lapset tossa iässä kyllä varmasti osaavat syödä itse, se haluaminen on sitten ihan eri juttu. Kerhossa lapsi näkee muiden syövän itse ja matkii takuulla. Tuossa iässä se myös käy suht nopeasti. Meillä poika 2v. syö välillä nätisti itse, välillä taas haluaa, että syötetään. Mä sitten syötän, koska ei tuo syöttäminen mun mielestä niin vakavaa ole. Päiväkodissa haluaa ihan takuulla sitten itse syödä, kun menee, ja tuskin poika kouluikäisenä enää pyytää syöttämään

Ruusuja ja korvikset sain molemmista lapsista.

Nostelen tätä. 41+3, eikä mitään merkkejä synnytyksestä. Huoh!

Soitin teratologiseen tietopalveluun vielä ennen lääkkeen aloitusta, sieltä vastattiin, että saa käyttää raskauden aikana. Lisäksi mies checkaili netistä, että Ruotsissa Primperania on käytetty aika pitkään, ja on yeisempää kuin meillä. Uskalsin siis syödä. Kaikissa ultrissa kaikki ollut OK, mutta eihän tämä ole syntynyt vielä, joten toivottavasti kaikki OK. Ja muutenkin, mä en ton pahoinvoinnin takia halua enempää raskauksia.

Mulla alkoi pahoinvointi viikolla 6, ensin sellaisella ruokahaluttomuudella, lievällä yökötyksellä, ja siitä sitten oksentamisena. Meillä oli terveyskeskuksessa silloin esikkoa odottaessa supistettu kesäaukiolo meneillään, joten kävin just vkolla 6, ja sen jälkeen joskus vasta viikolla 12 tai jotain. Terkka kyllä kirjoitti sairaslomaa, ei siinä mitään, mutta ei mistään lääkkeistä ollut mitän puhetta, saati sitten tiputuksesta. En itse osannut kysyä asiasta. Mulla myös paino tippui n. 7 kg, mä otin suihkut aina maassa istuien, koska olisin muuten pyörtynyt, veden juominen ei mullakaan todellakaan tullut kysymykseen, jne. Aika heikossa kunnossa olin, ja nukuin suurimman osan ajasta, koska nukkuessa mua ei oksettanut. Sitten pikkuhiljaa olo parani, viikon 20 tienoilla oksensin enää vain kerran päivässä, sitten n. vkolla 24 ehkä 3 kertaa viikossa, ja viikolla 28 vikan kerran. Näiden raskauksien välissä luin vauvapalstoja ja muutenkin netistä raskauspahoinvoinnista, ja huomasin tuon primperanin. Nyt tässä tokassa pahoinvointi alkoi samalla lailla viikolla 6. Viikolla 7 olimme alkuraskauden ultrassa yksityisellä, ja pyysin primperan-reseptin. Alkuun se ei oikein auttanut, mutta auttoi sitten pain päivän käytön jälkeen kuitenkin edes vähän. Terveyskeskuslääkäri sitten uusi reseptin ihan mun pyynnöstä. Tässä raskaudessa oksensin tosiaan viikolle 32, aika samanlailla pikkuhiljaa väheni kuin ekassa raskaudessa. Tosin olen välillä yhä oksentanut esikon kakkapeppua pestessä, mutta sille nyt ei voi mitään.