pipa

Jatketaan keskustelua täällä

Olisin kiinnostunut raskausmyrkytysestä. Onko ollu raskausmyrkystä itselläsi? Miten nopeasti se puhkesi? Jouduitko verenpainelääkitykselle vai jouduttiinko käynnistää synnytys? Mulla lähti verenpaineet nousemaan todella nopeasti ylös ja alapaine oli useimmiten 99 tai yli 100 ja yläpaine 150 tai 160. Oireet ovat olleet niitä klassisia päänsärkyä, vapinaa, turvotusta ja tähtiäsilmissä. Virtsat ja verinäytteet ovat olleet kuitenkin kunnossa. Olin pari päivää sairaalassa tarkkailussa ja halusivat pitää vielä maanantaihin ainakin, mutta onneksi pääsin kotiin. Joudun nyt mittailemaan paineita kotona ja maanataina taas labratesteihin. Toivon hieman, että labrasta löytyisi se toksemia niin asialle saataisi jopa jotain tehtyä, kun nytten kärsin vaan korkeasta verenpaineesta ja sille ei luultavasti sitten tehdä mitään vaan joudun kait vaan kovempaan tarkkailuun ja käymään labratesteissä...Vai? Eli kaikki kokemukset otetaan vastaan!

Eli äryttääkö joku asia? Purkaa tunteitasi täällä ja saa vertaistukea muilta ärsyyntyneiltä Alotan itse: Mua ärsyttää tällä hetkellä yöt! Öisin on nykyään ihan mahdotonta nukkua. Kyljen kääntäminen on jo suuren työn takana! Ja se kammottava närästys, mikä pakottaa nousemaan ylös, että helpottaisi hieman. Levottomat jalat...Jos mä voisin irottaa edes hetkekis mun jalkani niin tekisin sen.

Huomasinpas vain, että tälläinen ketju puuttuu ja minusta aika tarpeellinen. Tänne voi tulla puhumaan erosta, vaikke et ole eroassa, harkitset sitä, mietit vaan sitä tai olet eroamassa. Mä olen miettinyt eroa kausittain. Välillä enemmän välillä taas en lainkaan. Nyt on taas se aika kun mietin eroa miehestäni. Minulla on ihan selvät syyt siihen ja olen näistä asioista puhunut useampia kertoja mieheni kanssa. Miehen mielestä stressaan liikaa ja hänestä meidän avioliitossa ei ole mitään vikaa, vaan ihan normaalia lapsiperheen arkea. Ongelma on ollut meillä, että me emme enää kosketa toisiamme, emmekä me harrasteta seksiä lähes lainkaan. Minusta on nykyään outoa edes lähestyä miestäni romanttisessa mielessä, edes kädestä ottaminen kiinni tai halaaminen tunnu minusta luontevalta. Suuteleminen olisi minusta jo äärimmäisen outoa ja itse asiassa niin outoa, että luultavasti perääntyisin siitä. En enää edes halua seksiä mieheni kanssa, koska se ollut kamalaa ja sanoisin vaan paineiden purkaamista. Kaikki nämä olisi riittäneet minulle syyksi erota miehestäni ENNEN lapsia. Nyt olen vain hukassa ja en tiedä mitä tekisin enää. Vaikeammaksi asian tekee mies joka sanoo, ettei halua erota ja hän olisi ihan hukassa ilman minua. Välitän miehestäni ihan mielettömästi ja olisin ihan murskana jos hänelle tapahtuisi jotain, mutta ihan samalla tavalla välitän omasta rakkaimmastani ystävästäni...If u get the point. Elo meidän kotona on, lasten hoitamista, mies käy töissä ja yhdessä me sitten jutellaan paljon maailman asioista ja omista ajatuksistamme, tietysti leikitään lapsiemme kanssa. Me siist tullaan hyvin toimeen toistemme kanssa. Mutta silti ajatuksissani kummittelee ero. En edes jaksa yrittää parantaa meidän suhdettamme, koska en tunne vetoa häneen lainkaan. Ja jotenkin musta tuntuu ettei miehenikään mutta hänen on vaikea myöntää asiaa. Ero miehestä ei tunnu pahalta mutta se, että miten pärjäisin taloudellisesti ilman häntä ja miten kestän sen, että lapset joutuisivat asumaan kahdessa kodissa? Miten kestän mieheni tuskan kun hän joutuisi olemaan lapsistaan erossa? Ja miten minä sen kestän? vaikeita ja sekavia ajatuksia. Olisi vaan helppoa, jos me vihattaisiin toisiamme ja emme tulisi lainkaan toimeen keskenämme.

Haluisin tietää teidän muiden ajatuksia lapsistanne, kun kohtasitte ensimmäisen kerran kasvotusten. Mun ajatukset eivät todellakaan olleet kovin äidillisiä tai täynnä rakkauta mikä ei taida olla kovinkaan harvinaista. Ensimmäinen ajatukseni, kun näin mun sinisen ja limassa olevan vauvani " Voi paska! Se on ihan mun näköinen" Ja toinen heti perään oli, että tässäkö se on? Mun ihan ikioma vauva mun vatsasta, ihan älytöntä. Tuo ajatus pyöri sitten pidempää mun päässäni, koska en millään pystynyt ymmärtään, että sama vauva oli kyseessä mikä oli mun vatsassakin. Okei, teidän vuoro

Muokkasin nyt otsikkoa ja keskustelu jatkukoot ainoastaan kättäristä.

Tänne voi kertoa omasta synnytyksestä! Miten meni ja milloin tuli!

Mitä laitoitte isyyspakkaukseen ja milloin annoitte tulevalle isille pakkauksen? Tänne vois listata myös kivoja ideoita mitä vois laittaa pakkaukseen. Pitäis kohta itsekkin sellainen väsätä enne kuin vauveli tulee ulos.

Tänne voisi laittaa kuvia ja suunnitelmia omista hienoista tuunatuista luomuksista. Mä itse olen juuri tekemässä vanhasta Brion kovasta kantokopasta vauvalle ensisänkyä. Ommella en osaa ja ompelukonetta en omista, mutta nitojalla pääsee yllättävän pitkälle Tähän asti olen saanut kopan ympärille kankaat ja vielä pitäisi saada kuomu päällystettyä uusilla kankailla ja sit vielä jotkut jalat alle.

Minkä väristä tarviit? Mulla olis ylimääräinen jalkapeite äitini luona ja se on sellainen vaalean ruskea/ beige tai jotain sen tyylinen väri. Voisin sen postittaa postimasuja vastaan tai antaa vaikka ( jos helsingissä asut) suklaalevyä vastaan

Pelottaako synnytys ja miksi? Jäikö edellisestä synnytyksestä traumoja? Tänne voit kertoa pelkosi ja kysyä jos joku asia huolestuttaa tai pelottaa synnytykseen liittyen.

Siirtäkää tämä keskustelu sopivampaa paikkaan, jos siltä tuntuu. Eli aihe olisi neuvola. Oletko sinä tyytyväinen omaan neuvolaasi? Saatko omasta mielestäsi tarpeeksi tietoa neuvolastasi vai tuntuuko, että tietoa saa itse hakea jostain muualta? Vastataanko kysymykseesi antamalla vain lappusia käteen? Eli keskustelua neuvolaan liittyen ja onko sen toiminta tarpeeksi hyvä vai onko parantamisen varaa. Täälä on varmasti paljon mielipiteitä asiasta liittyen. Itse olen joutunut hakeman tietoni ihan muualta. Neuvolatätini ei osaa vastata kysymyksiini koskaan tai kommentoida asioihin mitenkään tiettyihin väittämiin. Esim. Kun kysyin äidinmaidonkorvikkeen vaikutuksesta munuaisiin niin hänellä ei ollut siitä mitään tietoa. Kiinteiden aloittamisesta hän antoi minulle vain lappuja kotiin luettavaksi. Olen muutaman kerran itse joutunut kertomaan ja selittämään jotain tietojani neuvolatädilleni, koska hän ei ole tiennyt joitakin asioita. Eli parantamisen varaa voisi olla paljon.

No mitäs noista vaunuista nykyään pyydetään liikkeissä? Mä ennen olin ihan ajantasalla noiden vaunujuttujen kanssa mut nykyään en. Noihan on hyväkuntoiset vaunut, sanoisinpa että uudenveroiset.

Mä oon myymässä mun Ubran Ridereita nyt pois kun pojat on jo niin isot. Harmittaa ihan vietävästi luopua hienoista vaunuista. Laitoin huutikseen huutokauppana ja nyt joku kysyy osta heti-hintaa. Mietin vaan mitä tälläisistä vaunuista olisitte valmiita maksamaan? jossa ei ole siis muuta kuin se istuin, ostoskori, city-renkaat ja seisomalauta( mutsyn oma). Runko on uutena pari vuotta sitten ostettu ja istuin on vuoden vanha uutena ostettu. Kaikki on täysin kunnossa, paitsi jotain kosmeettisia pikku vikoja mitä tulee aikojen kuluessa. Mä itse mietin että vähintään 200e olisi kiva saada näistä...Mitä mieltä te ootte?

Mua kiinnostaisi tietää omakohtaisia kokemuksia raskaudesta, kun ikää on yli 40 vuotta. Oliko millaisia ongelmia tai oliko lainkaan? Mitä riskejä raskaudessa on kun ikää äidillä on jo enemmän? Nykyään on kuitenkin jo aika normaalia saada nelikymppisenä vauvoja mutta riskit on kuitenkin tavallista suuremmat, kuin 20-30vuotiaalla naisella. Haluan siis ihan keskustelua tästä aiheesta ja miten äidit on jaksaneet odotus ajan, oliko se vaikeampaa jos on ennenstään lapsia? Miten on jaksanut fyysisesti ja henkisesti synnytyksen jälkeen? Myös kaikkien muidenkin ajatukset kiinnostavat vaikka et olisikaan nelikymppinen äiti. Sain tänään tietää äidiltäni että hän on raskaana ja viikkoja on vielä hyvin vähän. Äiti on 45v mutta taitaa olla kuitenkin suhteellisen perusterve nainen. Selän kanssa on ollut ongelmia jo pidemmän aikaa, eli se saattaisi tulla hyvinkin suureksi ongelmaksi raskauden edettyä ja mahan ollessa iso. Kaikki kokemukset ja ajatukset tänne!!

Muistutan, että myynti-ilmoituksia ei saa laittaa tänne( tai minnekkään muualle). Meillä on erikseen myyntiosio, jonne voi laittaa myynti-ilmoituksia.

Voisin taas ketjunalottajana päivittää tilannetta. Äidin synnytys käynnistettiin juuri ennen rv39 koska lapsi ei enää kasvanut kohdussa moneen viikkoon. Synnytys meni sectiolla, kun huomattiin että alatiesynnytys ei onnistu ja syykin löytyi napanuorasta joka oli vain 10cm pitkä. Poika syntyi 2300g ja senttejä en muista. Istukka ei siis enää toiminut. Vauva oli kuitenkin todella hyvinvoiva ja kasvoi reippaasti. Meidän kuopuksien ikäero on vain pariviikkoa ( mun poikani on siis vanhempi) ja äitini poika on nykyään paljon isompi ja pidempi poika ja kaikki pieneksi menneet vaatteet tulevat meidän kuopukselle Äiti on nykyään 48v ja tuskailee välillä ikäänsä. Äiti on jatkanut baarihommia jotka ovat vieläkin yöpainotteisia vuoroja. Poika on kaikenlisäksi aika haastava mutta äiti on kyllä hoitanut lasta hyvin hemmotellen ja käytännössä lapsella ei ole rajoja lainkaan. Äitini menee pojan kanssa missä aita on matalin. Olen järkyttynyt välillä miten hän antaa kaikista asioista periksi lapselle, koska minun lapsuudessani äitini oli tiukka kasvattaja. Etenkin syöminen on lapsella ihan järkkyä. Syö mikä maistuu, eli maito ja herkut. Poika on siis 2v nykyään. Äiti valittaa kun lapsi ei syö lainkaan ruokaa ja sanoo antavansa vaikka herkkuja, että poika saisi edes jotain ravintoa mutta todellisuudessa poika on oppinut tavoille ja tietää miten herkkuja saadaan. Meillä nimittäin poika osaa syödä oikein mallikkaasti, koska poika selkeästi tietää että meillä on rajat asioilla. Äidin luona poika on perheen pomo ja hän hallitsee perheen arkea. Tätä on välillä oikeasti todella kammottavaa katsella. Tiedä sitten millaista se elämä on kun poika saavuttaa teini-iän.

Odotus aikana on aika monesti nähnyt mitä ihmeellisimpiä unia nähty! Jotkut on ollu aika hauskoja ja jotkut on taas niin outoja, että vaikea edes tajuta mistä oma mieli on ne repässy. Myös tuleva isi saattaa nähdä kummallisia unia ja viimeisin oli kyllä hauskin. Mieheni kertoi, että hän oli unessa synnyttänyt meidän pojan! Synnytys oli kuulema todella kivulias ja juuri sellaseksi hän voisi kuvitella synnytyskivut. Mies oli paniikissa myös ihmetelly mistä se vauva oli tullut ulos ja katsonu, että jalkojenvälissä on kaikki vielä tallella Vauvan syliin saatuaan mies rupesi itkemään liikutuksesta ja että maailmassa ei ollu ketään muuta kuin hän ja vauva.

tämä aihe kuuluu tonne tarvikkeiden puolelle

Laitan lapsistani kuvia tänne, naamakirjaa, kuvatoimistoon, omaan kuvasivustoon, blogiin jne. Koska harrastan valokuvausta niin hyvien kuvien laitto nettiin on tapa kerätä kommenttia ja ehkä joskus vähän mainettakin valokuvaajana. Ennen kuvausharrastastustakin laitoin nettiin, koska omat lapset ovat vaan niin suloisia, että pakkohan se on jakaa muun maailman kanssa. Ainoa mitä en laita nettiin on tietysti alastonkuvat lapsista. Minunkin tuttuni laittaa naamakirjassa leikki-ikäisestä lapsestaan hyvin sensuroimattomia kuvia ja minusta se on jo aika härskiä. Ei me aikuisetkaan itsestämme haluta pimppi-tai pippelikuvia jakaa FBeessä tmv niin miksi sitten lapsen voi laittaa?

Olen masentunut ja nyt siis ei ole enää kyse mistään synnytksenjälkeisestä masennukseta yms. Masennus ei johdu liian vähäisestä unista, koska poika nukkuu 12h putkeen yöt ja muutenkin kiltti ja helppo vauva. En pysty istumaan kotona hetkeäkään vaan on pakko päästä ulos. Illat tuntuu pahimmilta, kun silloin ahdistus iskee ja tekisi mieli itkeä. Mun elämäni on ihan ok, ihana mies ja lapsi. Mutta kaikki tuntuu olevan silti ihan pielessä. Mies on aina töissä ja töiden jälkeen väsynyt. Me ei tehdä enää mitään yhdessä ja mies vaan valittaa rahan vähyydestä ja se saa mut aina vaan enemmän ahdistuneemmaksi. Kun mies on kotona niin me vaan ollaan molemmat omilla koneillamme ja jutellaan ihan niitä näitä, mutta ei sit sen enempää. Hellyyden osoituksia en saa lähes ollenkaan vaikka en epäile etteikö mieheni rakastaisi minua enää. Kaikki on vaan niin tyhjää. Mun elämäni tarkoitus on tällä hetkellä vain hoitaa pientä lasta ja keksiä itselleni tekemistä, etten tulisi ihan hulluksi. En jaksa siivota kotona, enkä tehdä ruokaa, enkä halua olla kotona.. Haluisin mennä terapeutille, mutta meidän varallisuus ei sellaiseen riitä. Haluisin puhua jollekkin ihmiselle tästä, mutta en pysty. Omille ystäville tai sukulaisille kertominen tuntuu rasittavalta tai katsotaan sillä ilmeellä " että mitäs menit tekemään lapsia" Äitini on läheinen, mutta en halua että mua säälitään, koska se tekee asian vielä kammottavamman. Haluisin tuntemattoman terapeutin, joka vaan kuuntelisi eikä rupeisi hössöttämää tai tuomitsemaan mun elämääni. En ole edes voinu itkeä pahaa oloani, koska en halua säikäyttää lasta tai saada hänetkin huonolle tuulelle. En halua edes itkeä silloin kun lapsi nukkuu, koska joutuisin selittämään miehelleni, joka ei vain yksikertaisesti ymmärtäisi minua ja rupeisi vertailemaan hänen huoliaan, että miten paskamaista hänellä on. Mutta miehenkin ongelmat tulevat vain minun ongelmiksi, koska ne vaikuttavat minuunkin elämääni. Kerran sanoin miehelleni lähes ohimennen, että olen masentunut ja mies tokaisi, että niin minäkin ja jatkoi tietokoneen pelaamista. Mä en oikeasti tiedä mitän mä teen, koska joka päivä elämä tuntuu raskaammalta ja ahdistavammalta. Näillä näkymin tämä olo ei tule helpottumaan ilman apua.

Kuulostaa aika huonolta. Toisaalta ymmärsin, että mies on ollut raskauksien aikana etäinen ja ärtynyt? Jos raskaus aiheuttaa tälläistä käyttäytymistä miehessä niin voisin uskoa, että ehkä et ole itsekkään mahdollisesti ihan oma itsesi raskauden aikana? Itse olin kamala hormoonihirviö raskauksien aikana ja tunteet olivat jatkuvasti pinnassa. Suutuin miehelle helposti ja oltiin sitten monesti nokat vastakkain. Jos toisaalta homma jatkuu samallaisena raskauden jälkeenkin niin alkaisin asiasta ihan huolestua. Mä itse nimittäin osittain kykenen samaistumaan mieheesi. En jaksa juurikaan enää olla mieheni kanssa ja ahdistun jos yritetään tehdä jotain yhdessä koko perheen voimin. Yleensä ollaan vaan toisillemme kiukkusia ja auta armias jos mennään kauppaan yhdessä niin sitten koko hommasta ei vaan tule mitään. Olen itse kyllä monesti ehdottanut eroa miehelle mutta mies ei halua ja toisaalta olen epävarma itsekkin. On kausia kun olen todella tyytyväinen ja onnellinen, että mieheni on sellainen juuri kun on mutta useimmiten hän ärsyttää mua olemassa olollaan. Ollaan paljon asioista juteltu mutta koska mikään ei loppujen lopuksi ole muuttunut niin uskon, että joku päivä vaan räjähdän ja lähden pois. Mutta älä nyt vaan pelästy minun tekstistäni omasta suhteetestani. Miehesi saattaa olla stressaantunut raskaudesta ja siitä miten ehkä mahdollisesti tulette pärjäämään ja sen takia jo voi helposti tuntua, että mies on etäinen ja jatkuvasti ärtynyt. Ulos lähtö kavereiden kanssa voi auttaa hieman siinä, että saa vapaata omista ajatuksista yms. Pieni vauva-aikakin on niin stressaava aikaa, että monet jo sen takia meinaa erota. Jos vaan jaksatte ja pystytte jotenkin saada juteltua asioista kunnolla niin moni asia voi avautua ja ymmärtää toista paremmin.Jos mies on huono puhumaan niin pyydä vaikka kirjoittamaan paperilleen omista tunteistaan. Pienten lasten vanhempina asiat menee lähinnä lasten ehdoilla ja hyvin hoidettu suhde voi kestää sen ilman eroa mutta paremmissakin suhteissa niitä rakoiluja ilmaantuu ja ne on saatava hoidettua nopeasti ennen kuin koko perusta murenee täysin. Sitten toivottavasti, kun lapset on jo molemmat omatoimisia ja ei enää niin kovin pieniä niin alkaa jo arkikin rullaantua omalla painolla ja lapsiarki alkaa olla normaalia ja ei niin kovin stressaavaa. Omia sekavia ajatuksia suhteesta. Mutta jos ei muu auta niin parisuhdeterapeutti voisi osata auttaa parhaiten.

Minä olin 19v ja mies kaksi vuotta minua vanhempi kun tavattiin. Meillä on ollut paljon ongelmia ja kriisejä mutta ollaan selvitty tähän asti. Olen miettinyt paljon eroa ja miltä tuntuisi aloittaa suhde aikuisessa iässä. Mutta mieheni on sen verran hieno persoona ( vaikka välillä hyvin rasittavan realistinen), että ei erota ainakaan vielä En kaipaa nuoruuttani takaisin, koska olin kerennyt tekemään kaikki mahdolliset virheet alle 18v mitä teinin kuuluukin tehdä. Ehdin myös seurustella muiden ihmisten kanssa ja asuakkin toisen henkilön kanssa yhdessä vaikkakin vain vuoden. En koe, että olisin jäänyt mistään paitsi nuoruudessani. Nykyään on vaan niin erillainen kun suhteen alussa ( me kumpikin), että välillä iskee epäilys että tunnenko koko ihmistä enää saati itseäni.

Nyt kun kerran kaikille vaunuille tuntuu tulevan omat osiot niin miks ei näillekkin. Onhan nämäkin jo kovasti herättäneet kiinnostusta. Mä voin ekana kommentoida vaunujani. Mä rakastan Mutsy Urban Ridereita! Ovat ehdottomasti parhaimpia vaunuja mitä olen käyttänyt! Urban Rider Slider Spider EasyRider Noisy

Mulla on nuo paljon kehutut Peg perego pliko3. Omiin yhdistelmiin esikoinen ei enää mahdu kuomun alle mutta plikoihin mahtuu vielä pitkäänkin. Ketterät mutta Peg pergot Si:it on vieläkin ketteremmät vaikka muuten täysin samat ku plikot mutta ilman sitä sisaren seisomapaikkaa. Olisinkin nuo Si:it ostanut mutta kun ei ollut sitä sisarus paikkaa niin jäi ostamatta. Nyt silti haaveilen niiden perään.