Allu

Elka = Elinkeinoelämän keskusarkisto. Ei pysty ajattelemaan muuta merkitystä tai mielleyhtymää. Menni on aika ihana, mulla tulee mieleen sellainen suippokorvainen pörrötukkainen pieni peikkotyttö.

"Antoi odottaa itseään hieman pidempään" Tyrsk!

^ olin tulossa tuomaan samaa. Musta olis niin ihana nähdä mun silmissä normaalia lasten leikkiä noissa kuvastoissa. Siis sitä, että ei ole väliä millä kukakin leikki. Miten sen voi vääntää negatiiviseksi yltiöfeministiseksi (tarkoituksessa kirosana) kukkahattutäteilyksi. Miksi menin taas lukemaan kommentteja, miksi?

^Meillä oli esikoisella ihan sama juttu parivuotiaana. Meilläkin käytiin usealla lääkärillä ja käytettiin näiden lääkärien määräämiä voiteita (hydrokortisonia, Fucidinia jne), mutta aina vain uusi jos koskaan paranikaan. Sitten viimein yksityinen erikoislääkäri olikin sitä mieltä, että vaikka aikaisemmat lääkärit olivat olleet vaan ärhäkän vaippaihottuman kanalla, ei ole kyse siitä, vaan sieni-infektiosta. Siihen saatiin voide, jota en valitettavasti muista nimeltä. Meidän poika on atopiaan taipuvainen ja erikoislääkärin ohjeen mukaan on käytetty varsin ohutta perusvoidetta silloin, kun iho ei ole rikki. Jos on atooppista, ei kannata tukkia ihoa paksulla rasvalla, sillä ihosta puuttuu kosteutta, ei rasvaa. Ja kyllä me tuolloin siirryttiin kertiksiin. Onneksi poika oppi aika lailla pian kuivaksi, joten ei kamalan kauan niitä käytetty (olis varmaan siirrytty takaisin kestoihin, mutta nekin alkoi olla pienet). Minä kyllä uskon, että kunhan ihon saa ihon lääkkeillä ja oikein ajan kanssa paranemaan kunnolla, kyllä iho kestää taas kestonkin, kunhan huolehtii siitä, että haudu kosteana liian kauan. Kuivaliinakin vois olla hyvä idea.

Mulla aina näissä keskusteluissa iskee hermoon se, että aina kun mennään tähän aiheeseen, muttuu elämä mustavalkoiseksi. Eli on vain hyvä ja paha, ei välimuotoja. Eli jos laitat lapset hoitoon, ne on kurjissa oloissa kymmentuntisia päiviä ja kärsii. Vastineena onnellinen kotihoito, jossa kaikki on vain ihanaa idylliä. Kuitenkin kaikki tietää, että eihän se näin ole. Osa-aikaisuus toimii meillä ainakin hienosti, ja lapset menee vuodenvaihteessa kivaan kunnalliseen päiväkotiin kolmeksi päiväksi viikossa. Me vanhemmat jäädään molemmat nelipäiväiselle työviikolle, siihen meillä rahat riittää, kotihoitoon ei riittäisi. No, me toki ollaan onnellisessa asemassa, koska meillä on molemmilla vakituiset työpaikat, josta jäädä osa-aikaiseksi. Yritän siis sanoa, että kyllä niitä välimuotojakin on. Ei kovin paljon, mutta on kuitenkin. Sitähän tässä peräänkuulutetaan, tässä kolumnissakin, vaihtoehtoja. Eli mä nään koko Virpi Salmen kolumnin tarkoituksen provota ihmisiä keskustelemaan ja ennen kaikkea vaatimaan vaihtoehtoja. Sitä osa-aikaisuuden mahdollistamista, lastenhoidon tasa-arvoisempaa jakoa vanhempien välille, uudistuksia kodinhoidontukijärjestelmään jne. jne. Ei kai kolumnia voi ottaa niin tosissaan, että ajattelee Salmen olevan oikeasti tuota mieltä? Mua ainakin naurattaa yleensä sen jutut, kun se sohaisee aina sinne, mistä varmasti saa eniten kuraa niskaan. Toki mä olen sitä mieltä, että jokainen tekee ratkaisunsa omista lähtökohdistaan, ja se on hyvä. Mutta mä uskon kyllä, että on paljon kotiäitejä, jotka haluaisi olla töissä, jos vain olisi helpommin mahdollista sovitella elämää lapsilähtöisemmin. Siis niitä osa-aikaisuuksia, työaikajärjestelyitä yms. Ihan hyvä esimerkki olis jo päivähoitojen laskutuskäytännöt suhteessa hoitopäiviin. Osa-aikaisesti hoidossa oleva lapsi kun helposti joutuu maksamaan suhteessa ennemmän hoitopäivästään kun kokopäiväinen. Ja erityisen tärkeänä mä pitäisin tässäkin kysymyksessä isien roolia perheessä. Nytkin siis koko ajan puhutaan äideistä. Milloin me eletään sellaisessa maailmassa, jossa isällä on yhtä suuri oikeus (ja velvollisuus) järjestää elämäänsä perhelähtöisesti, kun äidillä? Minä kyllä niin toivoisin 6+6+6 - mallin toteutuvan, se toisi vaihtoehtoja perheen sisällä suunnitella kotonaoloa ja myös pidentäisi kotonaoloaikaa puoleentoista vuoteen. Tämän jälkeenkin voisi toki jäädä toinen vanhemmista kotiin, tai olla osa-aikaisesti töissä, tai kokoaikaisesti tai ihan miten kullekin oikealta tuntuu. Ja vielä, vaikka mä tiedän, että mut lynkataan tästä: kaikki äidit ei ihan takulla jää kotiin pelkästään lapsen edun vuoksi. Kyllä siellä taustalla on joskus myös ihan puhtaasti haluttomuutta mennä töihin, syystä tai toisesta. Lapsen edulla se vaan on kotiin jääminen on helppo pyhittää. Tätä en siis kohdista keneenkään tämän foorumin kirjoittajiin henkilökohtaisesti, tunnen vain monenlaisia äitejä.

Nosto tähän, päässä nolla ideaa.

Liina on ihana. 9,5 ainakin. Oli omallakin listalla, mutta miehellä on kauhea antipatia niitä nimiä kohtaan, jotka on samalla substantiiveja. Manta?

Meidän kuopus on juuri tuollainen vauvakirja-uhri. Eli esikoisesta jaksoin täytellä ihan kiitettävästi, mutta kuopuksesta en muista oikein koskaan. Sitäpaitsi kuopuksella on ihan tyhmä vauvakirja, mutta en raaskinut ostaa uutta, kun saatiin lahjaksi. Esikoisella on paljon kivempi ja siihen mahtuukin enemmän juttuja (Kunnaksen kirja).

Tää on kyllä tosi mielenkiintoinen keskustelu. On tässä kyllä paljon sellaista, mitä en ymmärrä. Ennen kaikkea se, mitä lie suurin osa keskustelijoistakin on kysellyt että miksi ihmeessä minkään julkisen tahon (kunnan tai valtion) ylläpitämässä palvelussa pitäisi sisältää mitään uskonnonharjoittamista? Jotenkin menee ihan yli ymmärryksen se, että nykypäivänä moista tulee edes pohtia jo ihan sen monesti mainitun uskonnonvapauden vuoksi. Mun mielestä uskonto on niin henkilökohtainen asia, että en missään olosuhteissa edes haluaisi, että joku ulkopuolinen henkilö, vieraskin, "perehdyttäisi" minun lapsiani mihinkään uskonasioihin. Joku muukin tästä taisi jo täällä mainita, olikohan se Piippis. Varsinkin, kun aihepiiri on meidän vielä kovin pienille lapsille aivan vieras. Joku kirkossa käynti tai hartaus vois olla tosi hämmentävä kokemus, ja haluaisin kyllä ihan ehdottomasti itse olla vastaamassa niistä nouseviin kysymyksiin. Mulla ei siis ole mitään sitä vastaan, että mun lapset kävis kirkossa koulun kanssa (mutta en kyllä kahta kertaa vuodessa), mutta minä kyllä haluaisin, että vierailtaisiin kirkoissa, ei vaan ev. lut:issa. Ja siis todellakin haluaisin lapsilleni koulussa opettettavan yleistä uskontotietoa ja elämänkatsomustietoa. Päiväkoti-ikäiset on musta niin pieniä, että ei ne tarvitse, eikä vielä osaa käsitellä varsinaista elämänkatsomusopetusta, se pitäisi hoitaa ihan kotona omassa arjessa. Mua kiehtoo tuo tapauskovaisen käsite. Se näyttäis muodostuvan aika oleelliseksi tässä keskustelussa, ainakin se herättää ehkä eniten halveksintaa. Mitä teidän mielestä se pitää sisällään? Onko kaikki kirkkoon kuuluvat, jotka ei käy säännöllisesti jumalanpalveluksessa tapauskovaisia? Missä menee raja oikean uskovaisen ja tapauskovaisen välillä? Onko se osallistuvuus se uskon mittari? Mun mielestä se, että käy jumalanpalveluksessa ei millään lailla kerro siitä uskon "laadusta". Mä mietin sitä senkin takia, että siis minä kuulun kirkkoon, meidän lapset on kastettu, me käydään ehkä kerran vuodessa kirkossa kauneimmissa joululauluissa, häissä ja hautajaisissa. Kirkkohäitä meillä ei ollut, sillä ei olla naimisissa (eikä mennä). Jonkin aikaa käytiin seurakunnan muskarissa (kun muuta ei ollut tarjolla). Eli siis aika perushuttua tapauskovaiselle. Kuitenkin, olen tehnyt ihan oman pohdintani, pitkänkin sellaisen jälkeen valinnan kuulua kirkkoon edelleen. Ei tavan vuoksi, vain ihan omista perustelluista syistäni. Arvostan kirkon tekemää työtä ja haluan omalla kirkollisverollani tukea hyvinä pitämiäni toimintoja. Lisäksi haluan tukea kirkon mahdollisuutta ylläpitää rakennettua kulttuuriympäristöään, eli kirkkoja, hautausmaita, rakennuksiaan, jotka ovat osa koko Suomen rakennettua menneisyyttä (tää kuulostaa ehkä vähän omituiselta jonkun mielestä, mutta olen arkkitehtuuri- ja kulttuuriympäristöentusiasti ja työskentelen myös sillä alalla). Mä kyllä lasken itseni tapauskovaiseksi jo siksi, että en osallistu mihinkään kirkon järjestämään uskonnonharjoittamiseen. Mutta tän keskustelun perusteella tapauskovaisuus on jotain ihan muuta. Musta on tavallaan sääli, ettei koulussa lauleta enää suvivirttä, ihan sen perinteen vuoksi. Mutta siis mun mielestä jouluna pitää syödä aina samaa jälkiruokaa ja äitienpäivänä kuuluu mennä koko perheellä mökille, kun niin on aina tehty. Eli siis mulle ne on tärkeitä asioita juuri sen jatkuvuuden vuoksi. Mutta en mä niitä silti vaadi kaikilta muilta.

Meillä ei käytetty koskaan kietaisubodja. Samoin kaikki tossut jäi käyttämättä, pitkävartiset villasukat on paljon paremmat. Myös suurin osa myssyistä jäi pitämättä. Potkareissa suosittiin meillä puolipotkareita, tavallisia käytettiin vähemmän, jos ollenkaan. Kaiken kaikkiaan meillä molemmat on ihan pienenä puettu pääsääntöisesti bodyyn ja puolipotkareihin tai joskus kokohaalariin.

Mä kaipaan ainakin yksinoloa. Siis sitä, että sais olla kotona ihan yksin, ilman että pitäis pitää huolta kenestäkään. No siis olihan mies ennen lapsia jo tuossa pyörimässä, mutta oli sentään aina jotain menoja ja reissuja, että sain olla itsekseni. Vaikka sitä ei kyllä silloin osannut yhtään pitää arvokkaana asiana. Ja ihan suoraan sanottuna kaipaan rentoa seksiä, ilman että pitäis jänskättää kenenkään heräämistä kesken kaiken.

Tajusin just, että en edes muista milloin mä olen lanoliinittanut meidän pöksyt. Tai edes pessyt. Pienempänä toki piti pestä enemmän, kun tuli kakkavahinkoja, ja pöksyjäkin käytettiin harsojen kanssa koko ajan. Nyt kun käytetään pöksyjä vaan yöllä ja taskuja päivällä ei kyllä tosiaan tule kovin usein pestyä. Mä laskin meidän kaikki käytössä olevat vaipat, ja sain tulokseksi 15 taskua ja 13 sisävaippaa (joista ainakin 5 on sellaista, joita käytetään vaan yövaippoina). Tämä riittää meillä niin, että vaippapyykki pestään pääsääntöisesti joka toinen päivä, joskus saattaa venyä kolmeenkin. Teillä muilla on kyllä kadehdittavan paljon vaippoja, jos mulla olis neljäkymmentä vaippaa, ei tarviis pyykkiä pestä juuri koskaan... Ehdottomasti kivoimmat vaipat on Sampsukan yhdenkoon taskut tarroilla. Ai niin ja vastarannankiiskeys: musta Bummarit on kamalia.

F**k, missasin molemmat kerrat.

^ eka ja keskimmäinen voisi olla kyllä yksi ja sama tyyppi! En tiedä, onko eka kuvassa sinä vai miehesi, mutta kyllä on samasta muotista valettu.

Nostelen tätä, kun on meille ajankohtainen aihe. Meidän esikoinen on nyt 2 v ja 10 kk ja kuopus kohta 7 kk. Viime yönä nukkuivat ensimmäisen yönsä samassa huoneessa. Yö meni kohtuullisesti, ei suurempia itkuja ja huutoja. Meillä vaan ongelmana tahtoo olla se, että kuopus haluaa monesti seurustella aamuyöstä hyvinkin pitkään. Siis höpöttelee tunnin, puolitoista varsin kovaäänisesti ja sitten nukkuu yleensä vielä hyvä pätkän, kun saa taas unenpäästä kiinni. No näin viime yönäkin, esikoinen valvoskeli myöskin, kun sisko jutteli, mutta jatkoi kyllä sitten uniaan myös. Meidän esikoinen on aika herkkäuninen, ja sisko tosiaan syö vielä kerran, kaksi yössä ja vielä tuo höpöttely lisäksi. Ollaanko me ihan isoveljen kiduttajia, kun laitettiin tuo älämölö sinne nukkumaan? Esikoinen on kyllä toivonut sitä jo jonkun aikaa, on tuntenut olonsa yksinäiseksi, kun kaikki muut nukkuu samassa huoneessa, ja hän yksin omassaan. Ja oli kyllä aamullakin ihan hyväntuulinen ja sanoi, että oli kivaa, kun sisko nukkui samassa huoneessa. Kokemuksia lisää kaipailisin. Minä tietysti salaa toivon, että kun minä en enää nuku kuopuksen vieressä tisseineni, jäis yösyötötkin pikkuhiljaa vähemmälle. Ja jos tuo yöhöpöttelytuokiokin jossain vaiheessa loppuisi...