vinka

Minulle jäi tosi hyvä mieli OYS:sta. Aivan loistavat kätilöt, jotka osasivat hyvin kuunnella ja auttaa. Heti alussa kerroin kaikille (uusille vuoroon tulijoille jne.) itsestäni, senhetkisestä tilanteesta ja olosta, sekä lyhyesti toiveistani. Kaikki kertomani otettiin hyvin huomioon. Meitä hoidettiin perheenä, ja hyvin hoidettiinkin. Anestesialääkäri oli aivan loistava, ja epiduraalin jälkeen minua kannustettiin liikkumaan ja ohjattiin kädestä pitäen kokeilemaan erilaisia ponnistusasentoja. Minulla on pelkästään hyvää sanottavaa siis. Minkäänlaista synnytystoivelistaa ei ollut, sen sijaan oman kokemukseni mukaan avoin mutta rehellinen asenne puolin ja toisin oli positiivisen synnytyskokemuksen avainasemassa. Jälkikäteen todettiin synnytyksen loppuvaiheen (viimeiset 7 tuntia...) hoitaneen kätilön kanssa, että oli ilo tehdä töitä yhdessä.

Me käytiin viettämässä ihana kylpyläpäivä (kuntosalilla, uimassa - myös porealtaissa ja syömässä) reilu viikko sitten, eli rv 34+4. Neuvolasta varmistin, että saan mennä. Terkkarin mielestä oli ihana idea, eikä nähnyt mitään syytä miksen menisi.

Minä kävin 32. viikolla ylimääräisen keikan neuvolassa, kuunteluttamassa sydänäänet kun liikkeitä ei yhden päivän aikana tuntunut. Neuvolasta sanottiin, että viikoilla 29-33 on hyvin tyypillistä, että vauvan liikkeet vähenee ja "heikkenee" kun tilaa alkaa olla niukemmin. Samalla kuitenkin kannustettiin, että heti jos on itsellä huoli, niin pitää ottaa yhteyttä neuvolaan. Näin suosittelen siis toimimaan minäkin.

Tätä samaa minä olen ihmetellyt. En keskustele edes tuttujen, saati sitten vieraiden ihmisten kanssa ruumiintoiminnoistani tai -eritteistäni, en edes raskaana ollessani. Kun vastaan kysymyksiin, että nuo ovat yksityisasioitani, aletaan minulle kertoa kysyjän omista raskaudenaikaisista limavuodoista, ummetuksista, närästyksistä ja jälkivuodoista lopuksi vielä todeten, että "kyllä sinäkin vielä haluat näistä puhua (et vaan vielä tiedä mistään mitään)". Olen aika tarkka yksityisyyteni kanssa, enkä ihan oikeasti tykkää puhua ko. asioista (enkä myöskään kuunnella muiden tarinoita). Minusta jokaisella tulisi olla oikeus määritellä oman yksityisyytensä rajat ilman halveksuvia tai loukkaavia kommentteja. Edit: Tarkennuksena vielä sanottakoon, että minä kyllä kohteliaisuudesta kuuntelen muiden juttuja niistä pahasti sanomatta (esim. "en halua kuulla!"), vaikka ne tekevätkin oman oloni kiusaantuneeksi. Edelleen - olkoon kaikilla oikeus oman yksityisyytensä rajojen määrittelyyn.

Hehei. Tätähän kaipasinkin. Nyt kun raskauden loppu lähestyy, aika hidastuu vaan koko ajan... Olen kyllästynyt olemaan raskaana, olen kyllästynyt odottamaan ja mulla on kotona tosi tylsää. Tuntuu, etten ole vielä edes "kunnolla" raskaana, olo on hyvä ja mitään vaivoja ei ole, ei supistuksia tai mitään muutakaan, ainoastaan normaalielämää haittaava iso maha. Miehelle jo kitisin, että tämä ei varmaan synny ikinä, kun ei vieläkään edes tunnu oikein "raskaalta". Jaa, minäkö kärsimätön...

Minä (tai mieheni) en usko mahan muodon, mielitekojen tai minkään muunkaan perusteella tehtyihin sukupuoliennustuksiin. Minulla ei myöskään ollut erityisesti tyttö- tai poikaoloa (ennen kuin ultrassa kuultiin kumpi todennäköisesti on tulossa). Miehellä sen sijaan on ollut alusta asti tosi vahva tyttöolo, sanoi että se johtuu vain siitä että hän on aina kuvitellut meidän ensimmäisen olevan tyttö. Tämä taas johtunee siitä, että joskus seurustelun alkuvaiheessa ystäväni kanssa yritimme keksiä mahdollisimman rumaa lapsen nimeä (tytön nimi), joka miehen mielestä olikin erinomaisen hieno nimi. Mies onkin aina kutsunut ensin haaveissa ja nyt masussa olevaa vauvaa ko. nimellä.

Tämän ketjun innoittamana "maistelin" tänään joitain mahdollisia nimiä tytölle etunimeksi: Taimi pojalle etunimeksi: Osma, Okko, Visa, Ohto tytölle toiseksi nimeksi: Tuulia (muunnelma Tuulista) ja Kanerva Minulle on tärkeää, että nimi tuntuu hyvältä omassa suussa, soi hyvin sukunimen kanssa eikä ole raamatullinen/uskonnollinen. Luonto on niin minulle kuin miehellenikin hyvin tärkeä asia, joten siksikin haluaisin antaa lapsellemme joko ensimmäiseksi tai toiseksi nimeksi luontonimen.

Jos meidän masuasukki on tyttö, tulee hän todennäköisesti saamaan minun äitini etunimen (oma äitini on kuollut). Sattumalta miehen äiti on samanniminen, joten tässä tapauksessa lapsesta tulisi mummonsa täyskaima. En kuitenkaan näe tätä ongelmana. Omassa suvussani on ihan tavallista, vaikka sukulaiset olisivat toistensa kaimoja (esim. tätini antoi tyttärelleen kaksoissiskonsa nimen). Minulla on sama toinen nimi kuin äidilläni ja äitini äidillä, se on perinteisesti annettu uuden sukupolven vanhimmalle tyttärelle. Omalle lapselleni haluan kuitenkin mieluummin äitini etunimen kuin toisen nimen. Toivottavasti joku serkuistani jatkaa perinnettä... Myös mahdollisen pojan nimessä tullaan todennäköisesti jatkamaan minun isän puolen suvussa kulkenutta nimiperinnettä. Minulle on melko tärkeää antaa lapselle joku periytyvä nimi, niin itselläni kuin veljellänikin on periytynyt nimi. Nimen ei kuitenkaan tarvitse välttämättä olla juuri sama (esim. meidän suvussa periytynyt nimi 1. sukupolvi: Viljami "Ville", 2. sukupolvi: Vilho "Ville", 3.-4. sukupolvi: ei "Villejä", 5. sukupolvi: Ville ja nyt mahdollinen tuleva 6. sukupolvi: esim. Viljari toiseksi nimeksi). Miehen suvussa ei ole sukupolvelta toiselle siirtyviä nimiä, ja hän on ainakin toistaiseksi suhtautunut hyvinkin myötämielisesti minun haluuni antaa lapselle minun suvussani kulkeva nimi.

Luvassa pitkä avautuminen yhden henkilön idioottimaisuuksista. Muuten en ole arvosteluun törmännyt. Jotkut ovat tosin kysyneet menimmekö naimisiin, koska olen raskaana, johon olen vain vastannut että olen raskaana, koska menimme naimisiin sen takia että rakastamme toisiamme ja haluamme perustaa perheen. Mun isän äiti on arvostellut mun painoa siitä saakka kun olin 11-v. Isäkin on sille siitä sanonut, ensimmäisen kerran silloin kun 14-vuotiaana hoikkana (herkkänä murrosikäisenä) kilpatanssijatyttönä sain kuulla olevani "taas niin kovin lihonut. Olen koko ikäni ollut normaalipainoinen (ja varmasti mummia itseään hoikempi!), hyväkuntoinen ja kova liikkumaan. Muuten tuo arvostelu ei minua paljon liikuttaisi, mutta viime viikonloppuna taas kiehahti kun käytiin isommalla porukalla mummin luona kylässä. Kaikkia muita seurueen naisihmisiä halatessaan sanoi "oletpa sinä pieni" ja minun kohdalla huudahti, että "sinä et ainakaan ole pieni!". Ajattelin että se kommentoi tuota esiin pullahtanutta mahaa, joka selvästi näyttää vauvamahalta. Myöhemmin kun katseltiin kuvia meidän häistä mummi näytti kaikille kuvaa jossa olemme miehen ja meidän isovanhempiemme kanssa: "ai kauhia, kattokaa, minähän olen melkein yhtä lihava kuin vinka, voi herranenaika sentään!". Häiden aikaan oli menossa 6. rv, joten päällepäin raskaus ei vielä millään tavalla näkynyt. Samalla kyläreissulla mummi löi kädet kysymättä minun mahalle ja totesi, ettei täältä varmaan vielä mitkään potkut läpi tunnu kun on niin paljon massaa tuossa edessä... Jjjep. Vierailun jälkeen pysähdyttiin isän ja vaimonsa kanssa huoltoasemalle tankkaamaan autoja, jolloin kysyin isältä joko hän arvaa miksi en kovin innokkaasti ole tapaamassa äitiään useammin kuin on pakko... Samainen isoäiti ehdotti että muuttaisin kanssaan talveksi Espanjaan (jotta tämä raskaus saadaan "kunnialla hoidettua"). Aivan varmasti: jätän aviomieheni, kotini, ystävät, koirat ja kaiken mikä on minulle tärkeää ja rakasta vain jotta HÄN saa valvoa miten meidän raskaus etenee. Kevyesti v*tuttaa vieläkin, kun muistelee tuota kyläreissua. Joulun mummi haluaisi viettää yhdessä, mutta minä aion kyllä olla kaukana siitä naisesta. Samoin hän on jo kutsunut itsensä ristiäisiin, minkä jälkeen itki tunnin puhelimeen minulle ja kaikille mahdollisille sukulaisille, kun sanoin ettei niitä järjestetä. Lapsen kastamatta jättäminen on kuulema hänelle viimeinen pisara, eikä hän voi ymmärtää miten teen pelkästään huonoja ratkaisuja elämässäni.

^Ihan oikein ymmärsit alkuperäisen kysymyksen tarkoituksen. Mekin ollaan joskus mietitty sateenkaariperheiden toimintaan tutustumista, siis ihan käytännössä (yhdistykseen kyllä ollaan kuuluttu jo jonkin aikaa ihan vaan kannattamisen riemusta). Hieman kuitenkin pelottaa, millainen vastaanotto me mahdollisesti saataisiin. Meidän tuttavapiirissä kun ei ole juurikaan pienten lasten vanhempia, etenkään täältä nykyisestä kotikaupungista jossa ollaan asuttu vasta n. vuoden verran, niin olisi mukavaa jossain päästä tutustumaan muihin isiin ja äiteihin (näiden seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta).

Tässä tulikin jo hyviä vastauksia. Eli varmalla hepalla voi aivan hyvin maastoilla, varsinkin jos tarkoitus on mennä vain käyntiä. Putoamisrikihän on aina olemassa, kun hevosista puhutaan, mutta jos itsellä on varma olo en jättäisi nousematta selkään. Itse kävin rv 13 viimeksi (ja tod.näk. viimeisen kerran) hevosen selässä. Hyvin pystyi vielä työskentelemään sileällä, mutta pitkään en selässä viihtynyt sillä lonkat kipeytyi ja heppa oli vähän sitä mieltä että hellekelillä ei tehdä töitä (joten yritti nakata etenkin laukannostoissa minut alas selästä).

Kiitos vastauksista Aeria ja Tuu-tikki. Meidän perheen määrittely sateenkaariperheeksi tuntui jotenkin tärkeältä. Varsinkin kun "päällisin puolin" olemme hyvinkin tavallinen heteropariskunta, naimisissa ja kaikkea. Määrittelemällä perheemme sateenkaariperheeksi yhdessä hyväksymme sen, että joku perheen jäsenistä (tässä tapauksessa siis minä) kuuluu johonkin seksuaalivähemmistöön. Ei tästä tietenkään ole tarvinnut perheen ulkopuolelle huudella, tai asiasta mitään numeroa tehdä, mutta meille se oli iso juttu. Muutenkin ollaan paljon miehen kanssa puhuttu siitä, miten meidän välisen ihmissuhteen yksi luja koossapitävä voima on toisen hyväksyminen juuri sellaisena kuin toinen on (mukaanlukien siis paljon muutakin kuin seksuaalisen suuntautumisen, tottakai). Meille on myös hyvin luontevaa rakentaa keskustelua ja käydä läpi asioita käsitteenmäärittelyn kautta (aikaavievää, mutta antoisaa). Joskus yritin googletella muita foorumeita, jos vaikka löytyisi samantyyppisessä tilanteessa eläviä ihmisiä (olen nainen, vaimo, bi ja tuleva äiti), mutta kaikille vähänkin vastaaville "tapauksille" suositeltiin useassa yhteydessä miehen jättämistä ja elämänsä naisen etsimistä... p.s. Tuo setan toiminnassa mukana oleminen ei ehkä ollut kysymyksen/viestin kannalta oleellista... Meidän seta-toiminta on enemmän poliittista kuin pride- tai bilejuttuja (ja sitä varmaan tehtäisiin, vaikkei kukaan meidän perheestä kuuluisi seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön). Itse en erityisemmin viihdy esim. kulkueissa tai bileissä, mutta vaikuttamaan pyrkivä toiminta on lähellä sydäntä.

fleur, Me asuttiin mm. tuosta syystä pitkään asunnossa, jossa oli perheen ihmisjäsenille tilaa reilu 9m2/nenä, siis 18m2 kerrostaloyksiössä. Se oli niin pieni, ettei talvellakaan ollut juurikaan tarvetta lämmittää, eikä turhaa tavaraa kertynyt. Enää ei tulisi mieleenkään asua noin pienessä, ei me yksinkertaisesti mahduttaisi. Mutta se olikin meidän ensimmäinen yhteinen koti... <3 Tuolloin asuttiin siis Helsingin kantakaupungissa, joten meillä ei ollut autoakaan. Silloin kun laskeskeltiin hiilijalanjälkiämme, saatiin tulokseksi reilusti alle 5000 kg / nenä. Nyt vastaava luku on n. 5200 kg /nenä. Hs.fi:n hiilijalanjälkitestin tehneen suomalaisten keskiarvo oli n. 10000 kg / hlö.

Täälläkin 16+0. Minun mielestäni tämä näyttää jo raskausmahalta!

Meillä odotetaan Mölliä.