myy73

Ettäs onkin osannut olla ikävä hoitaja Oikeen vihaksi pistää! Mulle viimeisimmässä synnytyksessä kätilö tuumaili oikeen ikävään sävyyn että "nii-in, synnytyshän aina vähän sattuu", kun ulisin ennen tajun lähtemistä siinä ponnistuvaiheessa... Näitä työhönsä kypsyneitä valitettavasti aina silloin tällöin vastaan tulee. Hoitajan/kätilön ammatti on myös sellainen, jossa viihtyy sadistisia piirteitä omaava persoona ihan varmasti. Potilaat useimmiten ihan puolustuskyvyttömiä ja heikkona kipujen ja väsymyksen kanssa, helppo kiusata jos sellaista tarvetta sattuu olemaan. Onneksi suurin osa on kuitenkin aarteita, joukossa ihan helmiäkin

Minulla edessä suunniteltu sektio ja pelottaa niin vietävästi. Takana kolme alatiesynnytystä, jotka ei ihan helppoja nekään, mutta ajatus menee tässä vaiheessa niin, että niistä sentään tietää mitä tuleman pitää ja millaista toipuminen on, kun taas sektion riskilistoja lukeneena ei osaa kuin panikoida. Mua pelottaa että kuolen siihen. Saan keuhkoveritulpan ja tulee hallitsematon verenvuoto ja vauva saa viiltoja ja haava tulehtuu ja siihen iskee sairaalabakteeri...en pysty hoitamaan lasta enkä näitä nykyisiäkään ja joudun sairaalaan viikkokausiksi. Lääkäri mokaa ja leikkaa virtsarakon auki. Puudutus vie puhekyvyn mutta ei tuntoa, ja tunnen kaiken mutten pysty sitä viestimään... Tällainen pelko on mulle ihan vieras asia. Tarkoitan siis, etten ole yleensä uusia asioita pelkäävää tyyppiä. Sairaalassa olo ei pelota eikä toimenpiteetkään normaalisti ollenkaan. Minut on nukutettukin kaksi kertaa leikkausten vuoksi, enkä pelännyt silloinkaan. Avoleikkauksessa en kuitenkaan ole koskaan ollut. Kuka jaksaisi jakaa vielä mieltä rauhoittavia sektiokokemuksia? Tai kertoa, voiko sitä itse tehdä mitään vähentääkseen näitä riskejä?

Synnytystapa-arviossa ultraamalla kolme eri lääkäriä arvioi pojan olevan 2,9-3,2kg välillä, lopulta poika olikin seuraavana päivänä 3,8kg...ja hullustihan siinä meinasi todella käydä!

Mulla todettiin nyt ekaa kertaa. En osaa sanoa mikä olisi tälla ekrtaa eri tavalla kuin aiemmin, no, ikä tietysti Ylipainoa mulla ei ole eikä sukurasitettakaan, mutta olen kyllä joutunut kamalan oksentelun, supistusten ja kohdunkaulan lyhentymisen vuoksi ottamaan iisisti tämän raskauden aikana. Tuo oksentelukin oli tällä kertaa ihan erilaista kuin aiemmissa, viikolle 22 se jatkui ja niin pahana, että tipassa piti käydä useampaan otteeseen. Olen vähän pihalla tästä radi-asiasta vielä. Huomenna aika diabeteshoitajalle, neuvoo ravintoasioissa ja antaa niitä liuskoja kotiseurantaa varten.

Mullakin Bola-koru stressileluna

Voi kun olisin löytänyt tänne kaksi kuukautta sitten tai aiemmin! Kuulostaa niin tutulta nuo teidän olotilat Toivottavasti jollekin luo toivoa kun totean, että minulla helpotti aivan järjetön ympärivuorokautinen oksentelu siinä vk 22 tienoilla. Siinä vaiheessa oli toki jo mennyt niin huonoon kuntoon ettei minusta enää ollut töihin palaamaan vaan saikku jatkuu nyt loppuun saakka, mutta pääasia, että olo alkoi pikkuhiljaa siitä paranemaan. Paljon voimia ja jaksamista teille kaikille!

Multa ei ole kukaan neuvolassa koskaan kysynyt äidin synnytyksistä...jännä että käytännöt vaihtelee niin.

Hih, ensi alkuun olen joka kerta onnistunut vaikeroimaan filmaattisesti tai korkeintaan voihkimaan, mutta loppuviimeksi olen joka kerralla päätynyt karjumaan s.....nan v....u p......että

Olen kokenut kolme alatiesynnytystä ja tämä lähestyvä neljäs nostattaa paniikkia... Esikoinen syntyi "helposti" - käynnistettynä, vauhdilla ja täysin luomuna. Vaikka kivut oli kaameat ja se kamala hallinnan menettämisen tunne tulikin, siitä on jäänyt parhaat muistot. Toinen synnytys oli vaikea. Lapsi oli liki kilon painavampi kuin edellinen, ja synnytystapa-arvio piti tehdä. Arvion mukaan piti mahtua tulemaan. Häntäluuta pohdittiin kauan (olen murtanut sen lapsena ja se kaartuu jyrkästi kohti synnytyskanavaa) mutta useampi lääkäri tuumasi, että kyllä se mahtuu. Vaan eipä mahtunutkaan Tällä kertaa ehdin saada epiduraalin ja kaikki meni hyvin siihen saakka kunnes lapsen pää oli ulkona. Sitten poika jäi jumiin ja sydänäänet romahtivat. Yhtäkkiä sali oli täynnä lääkäreitä ja kätilöitä, huudettiin vasaraa että saataisiin häntäluu murrettua... Sektioonhan ei enää siinä vaiheessa ollut mitään asiaa kun lapsi oli jo puoliksi ulkona. Sain siinä paniikissa ponnistettua pojan ulos mutta hän syntyi elottomana ja sinisenä. Elpyi onneksi kuitenkin. Pitkäaikaisseurauksena pojalla tuosta nyt merkittävät hieno- ja karkeamotoriikan kehityshäiriöt, joiden kanssa on opeteltu pärjäämään. Minulla vaikea-asteinen peräsuolen laskeuma, joka korjattiin kuitenkin onnistuneesti melko pian synnytyksen jälkeen. Kolmas synnytys meni taas miltei luomuna, ilokaasun voimin ja vauhdilla. Lapsi oli pienikokoinen, eikä mahtumisen kanssa ollut ongelmaa. Mutta ne ponnistusvaiheen kivut peräpäässä, menetin tajuntani niiden vuoksi! Ilmeisesti siellä kipuili suolen puolen arpikudos, jota lapsi tietysti painoi ja venytti ulos tullessaan. Laskeuma jouduttiin korjaamaan uudestaan ja nyt olisi synnytys jälleen edessä parin kuukauden päästä. Pelottaa! Sektio olisi tässä tilanteessa viisain ratkaisu, varsinkin kun tämä lapsi ei ole mitenkään erityisen pienikokoinenkaan, mutta pahaksi onnekseni pelkään sitä vieläkin enemmän. Olen yrittänyt kahlata läpi sektiokokemuksia mutta pelko vain kasvaa.

Hei! Tuo diagnoosin saaminen oli ahdistavaa aikaa , jaksamista ja voimia teille! Meidän reumatyttömme sai diagnoosin myös alle kolmen vanhana, nyt typy on 12-vuotias urheilijatyttönen Meillä oli ensimmäiset kolme vuotta vaikeuksia löytää tarpeeksi tehokasta lääkitystä ärhäkkään tautiin (pahimmillaan yli 40 tulehtunutta niveltä yhtä aikaa!!!), mutta sittemmin tauti on ollut hyvin hallinnassa ja paikallishoitoja on tarvittu ehkä korkeintaan pari kertaa vuodessa. Toivottavasti teillä menee tuo riittävän vasteen antavan lääkkeen löytyminen paremmin! Kertoilehan kuulumisia!

Me saimme keskimmäisellemme lykkäystä koulun aloitukseen vaikka psykologin tutkimuksissa siihen ei suoranaisia perusteita löytynytkään. Toimitimme anomuksen koulun rehtorille, joka hyväksyi sen. Poika kävi päiväkodin eskarivuoden jälkeen koulun eskarin ja oli kyllä onnistunut ratkaisu hänen kohdallaan!

Meillä kuopus aloittelemassa eskaria...kovasti jo lukee, kirjoittaa ja laskee (oppi kans jo viisivuotiaana itsekseen nämä taidot) mutta on muuten kyllä vielä niin vauvamainen, että välillä ihan hirvittää, miten tuo syksy tulee sujumaan... ollut meidän perheessä se "vauva" nääs Tässä on harjoiteltu isona poikana olemista kovasti, mutta ei meinaa jäppisellä itsellään olla oikein motivaatiota. Nyt pukkaa oikein kunnon mustisuhmaa jo etukäteen kun pikkuveljeä odotellaan syntyväksi juuri tuossa syksyllä...huh, saapas nähdä miten meillä sujuu!