Lakiluka

En kysele, mutta mieheni kyselee kaikilta hedelmällisessä iässä olevilta lapsettomilta pariskunnilta sekä niiltä, joilla on 1-2 lasta, että onko suunnitelmissa lisää. Mies kertoi kaikille myös ennen kuin itse aloimme edes yrittää lasta (jo pari vuotta ennen kuin oli edes tarkoitus yrittää!), että suunnitelmiimme kuuluu kaksi lasta, pienellä ikäerolla. Musta tuntui silloin, että asian julistaminen suureen ääneen kaikille voisi olla kohtalon uhmaamista, mutta onneksi kohtalo ei suuttunut, vaan saimme ne toivotut lapset. Yksi ystäväni on myös piinallisen avomielinen omista lapsentekosuunnitelmistaan, koko kaveripiiri tietää tarkemmin kuin välittäisikään, milloin hän ovuloi - limaisuuden asteet mukaanlukien. Menkkojen alettua pettymys jaetaan kaikkien kanssa. Toinenkin kaveripariskunta kertoi kaikille suoraan, että nyt "hankitaan" vauva. Vähän hirvitti heidän puolestaan, kun tuntuivat ajattelevan, että 9 kk kuluttua olisi varmuudella nyytti sylissä. Julkiset puheet vähän hiipuivat, mutta onneksi 3 vuotta myöhemmin saivat kertoa, että rouva on raskaana. Itse en ahdistu enkä kiusaannu vauvauteluista. Aiemmin totesin vastaukseksi vain, että olisihan se kiva, katsotaan nyt, eihän se aina onnistu, ja nyt kun lapsiluku on täynnä, voin hyvillä mielin ilmoittaa sen. Mutta voin kuvitella, että jos pari on jo pidempään yrittänyt lasta tuloksetta, tai toinen osapuoli kuumeisesti haluaisi, mutta kumppani ei, niin kyselyt voivat tuntua erityisen ikäviltä.

Vaikka tuossa aiemmin muistelin karmeita pitkiä lentoja 14 kk ikäisen kanssa, niin samaan reissuun sisältynyt lyhyempi 3 h lento ja kuukautta aiemmin tehty Euroopan sisäinen n. 3 h lento molemmat sujuivat kyllä mainiosti. Muutaman tunnin päivälentoja en pidä ollenkaan ongelmallisina, sillä vaikka lapsi olisi kuinka vilkas ja liikkuvainen, sen ajan voi kyllä liikkua ja tutkia konetta, leikkiä ja puuhailla, eikä siitä pahempaa häiriötä ole kanssamatkustajillekaan, koska tyypillisesti kukaan ei yritäkään keskittyä nukkumaan. Itse en kokenut ongelmaksi niinkään, että vanhemmat eivät saa rauhassa syödä, juoda, katsoa leffaa, lukea lehteä tms, sellaisesta en olisi uskaltanut haaveillakaan. Mutta jos koko muu kone nukkuu tai yrittää nukkua, valot hämärretty ja vallitsee "leporauha" (tai pitäisi vallita, ellei oma lapsi rikkoisi sitä jatkuvasti), matkaa on vielä jäljellä 8 tuntia eikä lapsi osaa nukahtaa lentokoneen penkille ja on muutenkin liian innostuneessa mielentilassa rauhoittuakseen, lapsen kanssa matkustaminen muuttuu painajaiseksi. Vapaaehtoisesti en siis lähtisi sellaiseen reissuun, mutta aina ei ole kyse vapaaehtoisista lomamatkoista.

Kuten useimmat muutkin näyttävät todenneen, meilläkin lähtisi koko perhe tai ei kukaan, ihan riippumatta lasten määrästä tai iästä. Korkeintaan, jos lapsi olisi jo lukiossa ja valmistumassa yo-kirjoituksiin tms eli jo todella aikuisuuden kynnyksellä, ellei jo ihan aikuinen, niin tässä tilanteessa lapsi saisi päättää omasta puolestaan, ja mahdollisesti jäisin siksi aikaa hänen tuekseen. Kouluikäisille ja pienemmille lapsille ulkomaankomennukset ovat todella antoisia kokemuksia, jotka tuppaavat jättämään erittäin positiiviset jäljet lapseen ja lapsen kehitykseen (ja kielitaitoon, joka tulee lapsille ihan "ilmaiseksi" leikkien lomassa!). Lapsuudenystäväni asui lapsuudessaan juuri tuollaisia parin vuoden pätkiä isänsä työn takia ympäri maailmaa, todella erikoisissakin kaukokohteissa (ei siis ns. tuttuja ja turvallisia länsimaita), ja hänellä on lujat ystäväverkostot nyt ympäri maailmaa (myöskin lapsuuden ystävyyssuhteet Suomessa säilyivät koko ajan). Hän on ainakin todella kiitollinen ja onnellinen "reissulapsuudestaan". Eksoottisemmissakin kohteissa on kansainvälisiä kouluja ja muita vastaavassa tilanteessa olevia perheitä, joten isommatkin lapset voivat käydä koulua normaalisti (toinen vaihtoehto tietysti kotikoulu/etäkoulu) ja koko perhe löytää helposti ystäviä ja sosiaalista elämää. Isovanhempien ja muiden lähimpien läheisten muodostamaa tukiverkostoa se ei kuitenkaan korvaa, ja lähinnä sellaisen tukiverkoston puute onkin ulkomaankomennusten varjopuoli. Jos joku on huolissaan lasten koulunkäynnistä, terveydenhuollosta ja turvallisuudesta ns. eksoottisemmissa kohteissa, niin yleensä ulkomaankomennuksella olevat länsimaiset perheet ovat kyllä vähintään yhtä hyvien palveluiden äärellä kuin Suomessakin. Kehitysmaissa on eliitille yksityiskoulut ja modernit sairaalat länsimaisine ja länsimaissa koulutettuine lääkäreineen, hyvin turvalliset ja rauhalliset asuinalueet jne. Jos haluaa, voi elää ihan eristyksissä omassa linnakkeessaan, mutta silloin kontakti paikalliseen elämään - iso osa elämän rikkautta - jää valitettavan ohueksi. Parhaimmillaan ulkomaankomennus on paitsi perheen lapsille, myös vanhemmille, antoisa, avartava, rikastuttava kokemus, josta voi ammentaa vielä pitkään. Ja mitä erilaisempi kulttuuri, sitä rikastuttavampi kokemus, vaikka siihen epäilemättä liittyy omia haasteitaankin.

Mulla on valitettavasti vain karmea kokemus pitkistä lennoista 14 kk ikäisen lapsen kanssa. Alle puolivuotiaana samat lennot sujuivat kuin unelma, vauvakopassa tuhisten, välillä sylissä, ja normi-imetykset, ei tarvinnut erillisiä lisäeväitä eikä viihdykkeitä, ei tullut korvavaivoja eikä muitakaan itkuja, vaipanvaihtokin ongelmatonta. 14 kk iässä lapsi ei sitten millään suostunut nukkumaan, vaikka hänelle oli varmuuden vuoksi ostettu ihan oma paikkakin. ei kelvannut oma istuin, ei vanhemman syli, ei oikein mikään, liikkumisen halu oli niin valtava, koko iso lentokone tutkittavana. Kaksi 8 h yölentoa peräkkäin, eli koko muu koneellinen olisi halunnut nukkua, valot oli hämärretty, meidän lapsi vain tahtoi tutkia ja seikkailla ja juosta ja hyppiä ja kiipeillä. Vaikka meitä oli kaksi aikuista, oltiin molemmat ihan raatoja matkan päätteeksi. Vannoin, ettei enää ikinä, ei ainakaan alle 5-vuotiaan kanssa... Saattaa toki olla, että nimenomaan toi 1-2-v. onkin haastavin vaihe, ehkä sen jälkeen alkaa löytyä kiinnostusta erilaisiin viihdykkeisiin, joiden avulla malttaa edes pysyä paikallaan, vaikkei uni maittaisikaan.

Mä ymmärsin hylkäämisaspektin niin, että lapsi TUNTEE itsensä hylätyksi, eli ettei häntä rakasteta ja hyväksytä, jos käyttäytyy ei-halutulla tavalla. Ja hylätyksi tuleminen (vanhemman rakkauden menetys) on jotakuinkin pahin asia, mitä lapselle voi tapahtua, ja se on lapselle hirvittävä kokemus, vaikka se olisi vain hänen henkilökohtainen sisäinen tunteensa siinä tilanteessa. Kokemuksena se on lapselle joka tapauksessa todellinen, vaikka vanhempi ei olisi hetkeäkään itse mieltänyt hylänneensä lastaan tai edes kokenut käyttäytyvänsä tavalla, joka voisi lapsen mielessä näyttäytyä hylkäämisen uhkana. Tässä on varmaan isojakin yksilöllisiä eroja, kuinka herkästi lapset näin kokevat ja miten tunteensa käsittelevät.

Mun mielestä toi jäähyartikkeli oli hyvä ja ajatuksia herättävä. Kaikkihan me halutaan olla mahdollisimman hyviä vanhempia lapsillemme, mutta ollaan kuitenkin vain ihmisiä ja tehdään inhimillisiä erehdyksiä, usein toistetaan aiempien sukupolvien virheitä ja vääryyksiä vain tavan takaa, koska "niin minutkin kasvatettiin ja hyvä tuli!". Välillä on tosi terveellistä ottaa pikkasen etäisyyttä omiinkin kasvatusmetodeihin ja miettiä eri kannalta asioita. Kyllä, minua kasvatettiin ja kuritettiin myös fyysisesti, jäähynurkkakin oli "tekojen miettimistä ja häpeämistä" varten, eikä minusta tullut rikollista, ei päihdeongelmaista, vaan kaiken kaikkiaan ihan kelpo kansalainen. Mutta olisiko minusta tullut rikollinen tai muuten huonompi ihminen ilman rangaistuksia ja jäähyjä? Vai olisiko minusta voinut tulla ehyempi ihminen, olisiko minulla lämpimämmät ja luottavaisemmat välin vanhempiini ja muihinkin ihmisiin, uskaltaisinko olla aidompi ja avoimempi ihminen? Olisikohan minusta voinut tulla vähän parempi ihminen ilman rangaistusten pelkoa? Sitä ei varmaan kukaan osaa sanoa, mutta sen tiedän varmuudella, että jäähyllä ollessani en miettinyt pahoja tekojani, en katunut enkä pohtinut ylevämpiä ratkaisumalleja. Ei, katkerin mielin suunnittelin vain seuraavia metkuja, ja miten ne voisi toteuttaa jäämättä kiinni. Rangaistukset ja jäähyt opettivat minulle epärehellisyyttä, vilppiä ja erilaisia kiertoteitä ja vippaskonsteja, joilla pystyin parhaiten välttämään kiinnijäämisen ja rangaistukset. Samalla opin, etten kelpaa omana itsenäni, vaan oli rakennettava tietty kuori, teeskenneltävä tietynlaista, jotta tuli hyväksytyksi. Päällepäinhän se näytti siltä, että rangaistukset ja jäähyt toimivat, mutta lopputulos todellisuudessa oli varmasti jotakin ihan muuta kuin mitä vanhempani olivat tavoitelleet. Tai en tiedä, koska en voi sanoa tuntevani vanhempiani kovin hyvin, välillämme on nimittäin liikaa "hyvää käytöstä" ja teeskentelyä. Olemme kyllä kovin kohteliaita toisillemme, mutta toistemme todellisista tunteista ja ajatuksista emme tiedä. Joka tapauksessa uskon heidän tehneen parhaansa, joten tarkoitukseni ei ole heitä mitenkään moittia ja syyllistää, vaan yrittää myös itse vanhempana tehdä parhaani. Rangaistusten ja jäähynkin ongelma on usein siinä, että väsyneet vanhemmat turvautuvat niihin hermonsa menettäneitä, vihaisina ja ärtyneinä. Tämä on aivan luonnollista ja ymmärrettävää, täysin inhimillistä, ja ainakin itse olen saanut itseni siitä kiinni. Lapsen näkökulmasta siinä on enemmän koston makua kuin varsinaista kasvatusta ja opetusta. "Huono käytös" on merkki jostakin. Usein lapsi kaipaa huomiota, ja hankkii sitä keinolla millä hyvänsä. Itsekin olen välillä tuskastunut lasten huomionhakuisuuteen, mutta eivätkö he ole sitten ansainneet vanhempiensa huomiota? Eikö vanhempien tehtävä ole juuri se, että on lastensa tukena ja turvana, antaa huomiota, lämpöä, läheisyyttä ja rakkautta, juuri niin paljon kuin lapsi sitä kaipaa? Ja ehkäpä "huono käytös" on merkki siitä kaipuusta. Ehkäpä toimivin ratkaisu olisikin nimenomaan "palkita" huonosta käytöksestä antamalla huomiota - toisin sanoen poistaa se varsinainen ongelma, joka sen huonon käytöksen aiheutti. Uskaltaisin yleistää, että me vanhemmat touhotamme usein omia juttujamme emmekä keskity juurikaan kuuntelemaan lasta, oikeasti, tosissamme, kunnolla. "Joo joo." "Juu äiti tulee ihan just." "Joo, oota hetki, mulla on just tässä yks juttu kesken." Se kesken oleva juttu voi olla tärkeäkin, voi olla työasioita, ruoanvalmistus kriittisessä vaiheessa, laskunmaksua verkkopankissa, vessansiivousta tai mitä lie netissä luuhaamista, mutta usein lapsi jää sille kakkoseksi. Ehkä vähän liian usein. Enkä tarkoita, että vanhemman pitäisi heti singahtaa lapsen luokse ja antaa 100%, kun toinen vähän vingahtaa, mutta jos vähän koittaisi ymmärtää asiaa pienemmänkin näkökulmasta. Ehkä jaksaisi sitten ymmärtää paremmin sitä huonoa käytöstäkin. Tulen varmasti tekemään miljoonia virheitä vanhemmuudessa, mutta ainakin jäähyartikkeli pysäytti minut pohtimaan asioita ja meillä otettiin tavaksi, että toinen vanhemmista menee lapsen kanssa yhdessä "jäähylle", tilanteen mukaan ottaa syliin tai on muuten vain siinä lähellä, ja muistaa itsekin pysyä rauhallisena voidakseen rauhoittaa lapsen, ja keskustella tilanteesta kunnolla. Lapsia voi varmasti kasvattaa monella tapaa oikein, ja jokainen lapsi on erilainen yksilö, ja myös lapsen kehitysvaiheet vaativat erilaista säätöä kasvatuksessa, enkä usko ulkopuolisten pystyvän paremmin kertomaan, kuinka kasvattaa lasta. Silti, ulkopuolisillakin voi olla tarjota joitain ihan hyviä pointteja, joita ei ole itse tullut ajatelleeksi, ja ne kannattaa ottaa avoimin mielin vastaan.

Molemmat lapseni kieltäytyivät pinnasängystä n. 8 kk iässä (jonkin sortin kalterikammo), jolloin siirtyivät isoon sänkyyn. Osasivat siis itsekseen kiivetä sänkyyn ja sängystä pois, eivätkä onnistuneet unissaankaan putoamaan, vaikka varuiksi alkuun pantiinkin pehmusteita lattialle sängyn viereen. Heti alkoivat unet maistua paremmin, kun pääsivät pois kaltereiden takaa

Lain mukaan julkisella paikalla kuka tahansa saa vapaasti kuvata (myös ihmisiä), ja kuvia saa julkaista, jos siitä ei aiheudu kuvassa esiintyville vahinkoa. Vahingolla tarkoitetaan todellista vahinkoa, esim. jos kuva on loukkaava tai harhaanjohtava. Omien lasten kanssa esim. huvipuistossa käydessäni niin oma naamani kuin lastenikin naamat ovat epäilemättä päätyneet lukuisien vieraiden perheiden perhealbumeihin, jotka usein nykyaikana päätyvät myös facebookiin, instagramiin yms. Enpä usko monenkaan sutanneen naamojamme siinä pelossa, että sattuisin jotain kautta itsekin näkemään niitä kuvia ja niistä loukkaantumaan. Jos kuvaan on päätynyt ystävien tai tuttujen lapsia, on tietysti helpointa kysyä kyseisten lasten vanhemmilta lupa julkaista kuva (mitenkään laitonta julkaiseminen ei ilman lupaakaan ole, mutta kohteliasta varmistaa, ettei pahoita kenenkään mieltä). Itse kyllä hätkähtäisin, enkä mitenkään positiivisesti, jos huomaisin ystäväni sutanneen minun lasteni naamat jostain lasten yhteiskuvasta. Se tuntuisi jotenkin loukkaavalta ja vähän uhkaavalta ja vihamieliseltäkin, vaikka tarkoitus saattaisi tietysti olla vain lasteni yksityisyyden suojeleminen.

Miten suhtaudutte kuviin, jotka on otettu julkisella paikalla, esim. leikkipuistossa, ja kuvissa näkyy omien lisäksi muitakin lapsia?

Ei se ole oikeastaan ollenkaan ikäkysymys, milloin on paras tulla äidiksi. Paras vaihe vaihtelee yksilöllisesti, ja biologisestikin siinä on aika pitkä ikähaarukka mahdollinen. omalla kohdalla olennaisinta on paitsi että tuntee itse itsensä kypsäksi, myös että on mies, joka kokee samoin - ja että parisuhde on niin vahva, että pystyy tarjoamaan lapselle turvallisen perheympäristön. Toki sen voi korvata myös loistavasti muulla tukiverkostolla, biologisten vanhempien kanssa asuminen ei toki ole mikään ehdoton edellytys hyvälle kasvuympäristölle. Itselleni kuitenkin oli tärkeää, että ensin on sellainen parisuhde, johon haluaa lapsen tuoda. Taloudelliset asiat ovat toissijaisia, vähemmälläkin pärjää, ja hyväkin vakityöpaikka voi toisaalta mennä alta milloin vaan. Jos oma haave on pitkä akateeminen koulutus, niin helpompaa se on varmasti hoitaa ensin alta pois, kuin lukea tentteihin lastenhoidon lomassa muutenkin lopen uupuneena yöheräilyihin yms. Mutta opiskelu äitinä ei ole mikään mahdottomuus. Eivätkä kaikki toisaalta halua pitkää koulutusta. Tärkeintä olisi kai kohtuullisen henkisen kypsyysasteen saavuttaminen, että osaisi äitinä toimia mahdollisimman viisaasti, olla siis mahdollisimman hyvä äiti. Joillekin sen kypsyysasteen saavuttaminen vie kauemmin kuin toisille, joten ihan yksilöllinen asia.

Kuten joku aiemmin jo totesikin, omat sosiaaliset ympyrät vaikuttavat varmasti paljon siihen, minkä ikäisen kokee liian nuoreksi tai liian vanhaksi saamaan vauvoja. Mulla oli pitkään se tilanne, etten edes tuntenut ketään, joka olisi alle kolmekymppisenä saanut esikoisensa - eli parikymppiset tuntuivat aika nuorilta vanhemmuuteen, kun noin 33 vuotta oli se "normaali" ikä saada esikoinen, ikähaitari kaveripiirissä siis 31-36 vuotta esikoisen saadessaan. Myöhemmin muutin eri paikkakunnalle ja sosiaaliset ympyrätkin hiukan muuttuivat. Vanhojen kamujen lisäksi tutustuin ja ystävystyin ihmisten kanssa, jotka olivatkin saaneet esikoisensa jo alle kolmekymppisinä, tosin näissäkin piireissä selvästi yli 25-vuotiaina. En voi sanoa, että näkisin mitään merkittävää eroa 27-vuotiaana äidiksi tulleen ja 37-vuotiaana äidiksi tulleen välillä, hyvää vanhemmuutta ajatellen. Varmasti löytyy myös 17-vuotiaita, jotka voivat olla kypsiä vanhemmuuteen, mutta itse en olisi ollut enkä tunne ketään, joka olisi siinä iässä asiaa edes viitsinyt harkita!

Miehen sisko oli aina tosi tiukkana, ettei yhtään lastensa kuvia saanut joutua nettiin, piti pitkiä saarnoja aiheesta kaikille, jotka suinkin jaksoivat kuunnella (pelkäsi hyväksikäyttäjiä ja tirskistelijöitä ja ties mitä). No, nyt hänen vanhimmat lapsensa 12- ja 13-v. ovat tulleet itse siihen ikään, että ovat aktiivisia somessa, kuvien kera - satojen kuvien kera! Suurin osa on tietysti tuoreita selfie-otoksia, mutta joukossa myös runsaasti lapsuuden kuvia itsestä, sisaruksista ja koko perheestä. Käytännössä pikkuteinit ovat itse laittaneet nettiin koko elämäntarinansa kuvin, ja osa tuoreemmista kuvista on kyllä sellaisia varsinkin tytön osalta, ettei välttämättä olisi kannattanut esitellä kenellekään, saati sitten koko maailmalle. Nyt tuntuu aika turhalta, miten voimakkaasti heidän äitinsä aikanaan "suojeli" lapsiaan. Muitakin nuoria sukulaisia ja ystävien lapsia seuratessa tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että nuorina teineinä haluavat mieluiten täyttää netin omakuvillaan. Mutta jos ja kun suuri osa äideistä täällä vastustaa kuvien laittamista nettiin, onko pointtina se, että lapsen pitää itse saada päättää kuvistaan, mukaanlukien vauvakuvat, vai mikä (pelko jostakin?)?

Paljon matkustelleet lapsiperheet, onko suosituksia lentoyhtiöistä, jotka erottuvat edukseen lapsiystävällisyydessä? Muistan lukeneeni, että jotkut yhtiöt tarjoavat mm. lastenhoitaja/leikittäjäpalvelua (ei ilmeisesti edes eri maksua), jotta vanhemmat saavat rauhassa esim. syödä lennolla. Ylipäänsä lapsiperheiden palveluissa on isoja eroja, kuten yleisessä asennoitumisessakin, mm. kuinka helppoa on varata ja varmistaa vauvakoppa lennolle, kuinka hyvin henkilökunta huomioi lasten tarpeet sekä ennen lentoa että lennon aikana (joillakin yhtiöillä kutsutaan lapsiperheet ensimmäisinä sisään koneeseen, huolehditaan hienosti lastenrattaista yms, lapsille puuhapaketteja lennolla, tullaan tiedustelemaan säännöllisin välein, tartteeko lapset vettä, peittoa tms, tarjotaan ylimääräisiä tyhjiä paikkoja lapsiperheiden käyttöön yms). Ja millä yhtiöillä on tilavimmat koneet (ahtaus on kahta kauheampaa lasten kanssa matkustaessa!)? Oman kokemukseni perusteella pyrin välttämään Finskiä viimeiseen asti, valitettavasti, sillä eivät todellakaan ole loistaneet tällä saralla. Lyhyillä Euroopan-lennoilla ei niin väliä, mutta perheemme joutuu lentämään pitkiä kaukolentoja, jolloin palvelulla ja olosuhteilla koneessa on niin iso merkitys, että haluan todellakin valita lennot ja käyttämämme lentoyhtiöt tarkasti ja huolella nimenomaan lapsiperheen näkökulmasta. Vaikka Finskillä olisi suorin ja nopein yhteys, palvelun ja koneiden taso muuten kauttaaltaan niin heikkoa, että mieluummin teen vaikka pidemmän ja kalliimman kierroksen muilla yhtiöillä. Mutta mitkä yhtiöt ovat lapsiperheen kannalta parhaat?

Fredinalle vastaukseksi: ilmakuivattua kinkkua (parmankinkku ja prosciutto) ei suositella raskausaikana, paitsi ymmärtääkseni sitäkin saa syödä kunnolla kuumennettuna.

En tiedä, onko omissa fb-kavereissa sellaisia, joita ärsyttää vauvastani sinne laittamani kuvat (kukaan ei ainakaan ole negatiivisesti kommentoinut, ja toisaalta KAIKKI lapsia saaneet kaverini ovat itsekin laittaneet vähintään muutaman kuvan naperoistaan faceen), mutta sen tiedän, että fb:ssä on sekä omia että miehen sukulaisia, joita nähdään tosi harvoin livenä (asuvat kaukana), ja he ovat nimenomaan toivoneet kuvia lapsesta facebookiin.Toki kuvien näkyvyyden voisi rajata koskemaan vain niitä, jotka nimenomaisesti ovat ilmoittaneet haluavansa nähdä vauvakuvia, mutta toistaiseksi en ole katsonut tarpeelliseksi rajausta, vaan kuvat näkyvät kaikille fb-kavereilleni. Eihän niitä ole pakko mennä tarkemmin tiirailemaan, jos vauvakuvista menee herne nenään.