katjaa

"Onko se nyt siinä, siinäkö se nyt sitten on?" "Ompa ruttana naama" (on oiennut jo ;D ) ja sitten tuli se fiilis, että "Tässä on mun elämän tarkoitus!" <3

Takana on hieno kokemus onnistuneesta synnytyksestä Salon aluesairaalassa. Palvelu oli loistavaa, kaikki tapaamani kätilöt ja hoitohenkilökunta asiansa hienosti osaavia ja ystävällisiä. Kun tultiin illalla sairaalaan, käynnissä ei ollut yhtään synnytystä, joten saatiin vapaasti valita synnytyssali. Kyseltiin toiveista, tarjottiin juotavaa ja mieskin huomioitiin. Tullessa en ollut vielä paljoa auki, muttei kuitenkaan lähetetty kotiinkaan enää. Ponnistusvaiheen kannustus oli kyllä maininnan arvoista, enkä varmasti olisi saattanut pienokaista maailmaan ilman niin aktiivista ja kehuvaa asennetta kätilöltä Vuodeosasto oli rauhallinen, ja sain olla viimeiseen yöhön saakka yksin kahden hengen huoneessa. Ruoka oli mielestäni hyvää, ja sitä oli riittävästi. Imetysohjaus oli hyvää, ja jokaiselta sai aina uusia ohjeita ja vinkkejä imetykseen. Hoitohenkilökunta ei katsonut kieroon, kun pyysin antamaan kerran pullosta, jotta rinnanpäät saavat vähän hengähtää. He myös muistivat tarjota joka päivä hoitoapua, jos halusin nukkua, käydä suihkussa tms. Kotiutumistoiveeni kuultiin ja se pystyttiin toteuttamaankin. Kaikenkaikkiaan jäi hyvin positiivinen kuva SAS:sta, ja voin suositella sitä niin kauan kuin se vielä toimii.

Tyttö syntyi perjantaiaamuna, ja kotiuduttiin maanantai-iltana. Esikoinen kyseessä.

Kotiutumispäivää seuraavana päivänä mies toi mulle ruusun. Se saattoi kyllä hyvin olla lepytysruusukin, sillä herra ei ollut laittanut tikkuakaan ristiin esim. kodin siivouksen suhteen ennen kotiutumistani, ja olin siitä aika näreissäni.

Kaikki omat vaatteet, lukemiset sekä eväät miehelle.

Uskaltaisko rv 33-34 lähteä Pärnuun viikonlopuksi? Nyt rv 31 eikä liitoskipuja ja heiveröisiä, tuskin tiedostettuja harjoitussupistuksia kummempaa. Kyllä mä oman tän hetkisen vointini perusteella uskaltaisin jo varata laivaliput (meillä on kyyti Tallinnasta Pärnuun autolla). Mitähän pitäis ottaa huomioon?

Mä huomasin n. puolessa välissä raskautta ihan hailukan värisen, mutta selkeän ohuen viivan navasta rintojen tasolle, elikä ylävatsassa. Alavatsan puolella viiva ei ole ollut yhtä kapea ja selkeä, ja nyt kun on jo paljon raskausarpiakin alavatsalla, on vaikea sanoa onko siellä mitään. Tuo ylävatsan viiva on kyllä tummunut vähän, se on selkeämmin havaittavissa.

Mies päätti vähän vitsiä heittää. Meillä on aika pieni omakotitalo jossa asutaan, ja olohuone on ihan piukkaan kalustettu. Tosiaan, se vitsikkyys... Hän ilmoitti yksi ilta valvoneensa aika myöhään ja ostaneensa olohuoneeseen rumpusetin. Kyllä siinä itkua väänsin. Että eikö se yhtään ajatellut ettei tänne v*ttu enää mahdu. Vauvakin tulossa ja vihaan muutenkin kaikkea meteliä, ja kun vanhemmat lapset paukuttaa niitä rumpuja sitten vuorotellen, ja toinen pimputtaa sillä s**tanan sähköurkusysteemillä jotain valmiiksi soitettua p*skaa ja isi vielä sitte siihen kaiken päälle rämpyttää sähkökitaraansa, jotain sointuharjoituksia. Että mä muutan kyllä sitte pois. Mää en halua tänne semmosia. Täs on jo ihan tarpeeks kestettävää! Noh, onneksi hän sai mut lepytettyä ja vastahakoisesti menin sitten katsomaan kuvankin siitä rumpusetistä. Kysehän oli sitten loppujen lopuksi cajon-rummusta, eli vanerilaatikosta jonka päällä istutaan, ja käsillä mätkitään sitten tahtia etulevystä. Ja että se menee noitten bändikämpille. Huokasin helpotuksesta. Kunnes... "No kai se nyt voi ainakin tossa olkkarissa tulla käymään?" oon kyllä ihan liian tosikko. Tätäkin episodia ollaan jo naurettu, vaikka aika tuore onkin.

Eka raskaus, ekat raskausarvet alavatsalla havaittu 23+4. Hirvee pettymys ja itkuhan siitä tuli, mutta näin kolmisen viikkoa jälkikäteen olen alkanut hyväksymään, että mitään ei ole tehtävissä. Yritin välttää näitä rasvailuilla, ja yritin ekan viikon haalentaa niitä sinkkivoiteella, mutta... siinä ne nyt on, eikä taatusti vähene.

Tanssii tähtien kansa -finaalissa Manuela Bosco ja tanssipartnerinsa tanssivat sen charlestonin siitä yhdestä musikaalista, jossa tyttö yritti kertoa pojalle olevansa raskaana. Ihan ensitahdeilla poika katseli Iltasanomia, jossa oli etusivun uutinen Manuelan raskaudesta. Ja siitähän se vollaus sitten lähti... Ja vielä neljä kymppiä, byhyy!

Ei ole provo, ja olen kyllä sairaalajakson jälkeen jäänyt avohoidon piiriin toiveena mahdollisimman tiivis hoito. Ja voin kertoa myös sen, että lääkkettä mennään, eikä edes minun aloitteestani.

1. NT-ultra #1, kunnallinen, jossa todettiin sikiön olevankin laskennallisia viikkoja pienempi 2. NT-ultra #2, kunnallinen, mutta jouduin maksamaan poliklinikkamaksun koska lääkäri oli mukana 3. Rakenneultra #1, kunnallinen, jossa ei saatu mitattua kaikkia tarvittavia koska oli huono näkyvyys ja tyyppi jossain akrobaattisessa asennossa 4. Rakenneultra #2, kunnallinen, poliklinikkamaksu jälleen omasta pussista, kun oli lääkäri mukana Neljä ultraa, puolivälissä raskautta, eikä edes saatu tietää onko tyttö vai poika tulossa. Toistaiseksi olen ollut somaattisesti terve, joten lisäultria ei näillä näkymin tulis. 4D-ultraa ollaan harkittu, mutta se maksaa vaan niin älyttömästi, mulla on siinä kynnys.

Kahdessa kuukaudessa fiilikset ja tapahtumat ovat käyneet aika paljon mustemmiksi. Meille on nyt siunattu jatkuvasti isoa kriisiä toisensa perään. Kävin välillä jopa hetken sairaalassa hoitamassa näitä ajatuksiani. Kun halu tappaa kasvoi niin suureksi, etten enää erottanut fantasiaa todellisuudesta, oli parempi viheltää peli poikki ja mennä lepäämään. Se viimeksi kirjoittamani "kilon palasina Aurajokeen" -juttu ei ollut mikään vitsikäs heitto, vaan osa mun fantasiaa. Tokihan se osastojakso avasi itsetutkiskelun kautta uusia puolia itsestäni. Mulla on äärettömän väkivaltaisia haluja neljää ihmistä kohtaan: miehen exää, miestäni, itseäni sekä tätä tulevaa lastamme. On ollut synkkiä päivä, jolloin olen vain miettinyt, että kuka meistä lähtee tänään. Toistaiseksi ei kukaan. Päivä päivältä olen katunut enemmän raskautta. Tämä saasta mun mahassani a) on ällöttävä tekee kipeää c) tekee mut hulluksi ja lihavan näköiseksi. Mulla ei oo mitään intressejä kasvattaa tätä lasta. Rakenneultrassa toivoin, että sikiössä olisi joku rakenteellinen vika, ja sen olisi saanut abortoida. Sen jälkeen olen ajatellut teräaseella sikiön poistamista. Töihin olen nyt palannut, ja vituttaa kun pitäisi olla kuin mikäkin päivänsäde, niin kuin olen aina ollut. Ja sietää sitä lääppimistä: en minäkään tuu kenenkään perseestä rutistamaan, että "ihanaa kun se on kasvanut." Se on kaikkea muuta kuin ihanaa, eikä todellakaan kohota mieltä. "Kyllä se menee ohi" ei kauheesti lohduta, kun silmitöntä raivoa kumpuaa sisimmästä ja tekisi mieli iskeä kynällä silmäkuoppaan sitä, joka niin tulee väittämään. Miehelläni on aika paljon kestämistä. Jos tästä hengissä selvitään, lupaan pyytää anteeksi ja olla lisääntymättä enää.

Lupaan hoitaa sekä omat, että lapseni asiat niin hyvin, ettei meistä tule ikinä lastensuojelun asiakkaita.

Onko ihan tavallista, että sekä nt-ultra että rakenneultra menevät uusiksi? Alan kypsymään ajatukseen, että maksan montakin poliklinikkamaksua noista vapaaehtoisista tutkimuksista... Joo eihän se suuri määrä rahallisesti oo, mut jos oisin tiennyt, että ilman seulontoja oisin selvinnyt ilman kustannuksia, niin olisin valinnut toisin nää ultrahommat. Kersa on aina jossain kolossa niin, ettei ekalla kerralla saada tutkittua kaikkea, ja viikon päästä uusintayritys.