Lilypad

Aktiivijäsen
  • Content count

    734
  • Joined

  • Last visited

About Lilypad

  • Rank
    Aktiivi

Contact Methods

  • ICQ
    0
  1. Tämä on tietysti totta, mutta pätee myös moneen muuhunkin tilanteeseen. Joskus jossain tarttuikin silmään kirjoitus, missä nähtiin jotenkin hirmu isona ongelmana se, että pitkään kotona ollut nainen on ns. pudonnut kelkasta työalansa suhteen ja kestää jonkin aikaa, ennen kuin työhön pääsee sisälle. Itse on vaan vaikea ymmärtää sitä, miten tilanne niin kovasti eroaisi esim. uuden työntekijän perehdyttämisestä - eikö tuon logiikan mukaan yhtä lailla ole ongelma myös työntekijä, joka vaihtaa uuteen työpaikkaan tai jopa tulee keltanokkana koulunpenkiltä töihin? Entä pitkät sairauspoissaolot, pitäisikö nekin kieltää, koska ne ne vasta työnantajalle harmaita hiuksia aiheuttaakin? Eikä pienen lapsen vanhempi kai missään kohtaa varsinainen unelmatyöntekijä ole: poissaoloja kertyy lasten sairaistaessa, koulun alettua ollaan haluamassa juuri tiettyyn aikaan lomille jne. Muakin kiinnostaisi tuo esikouluasia, mutta siitä ei vielä liene sen tarkempaa tietoa? Mietin kanssa sitä, että muuttuuko myös sisältö koulumaisemmaksi ja läsnäolo pakollisemmaksi... Pakko muuten antaa tunnustusta tälle keskustelulle siitä, että vaikka täällä moni kotihoidontuen uudistusta vastustaakin, säästötalkoointoa on silti ja moni on sanonut olevansa valmiita luopumaan jostain muusta (täällä on ehdotettu ainakin lapsilisäajan lyhentämistä, kattoa äitiyspäivärahalle jne.). Ehkä meiltä (koti?)äideiltä jos keneltä löytyy valmiutta tinkiä omastakin elintasosta - toivottavasti samaa valmiutta löytyy muiltakin
  2. Myönnän, että tämä pitää paikkansa omalla kohdallanikin, mutta entä sitten? Työelämän ja pienten lasten yhteensovittaminen ei lie kellekään helppo juttu, mutta työpaikka ja alakin vaikuttaa siihen tosi paljon. Onnea vaan kaikille, kellä on säännölliset työajat ja lähellä tarjolla perhepäivähoitajia ja muita mukavia lastenhoitovaihtoehtoja, kaikilla ei näin ole. Omalla alalla säästetään parhaillaan jättämällä virkoja täyttämättä ja sijaisia palkkaamatta, työn määrä ei kuitenkaan vähene eli työssä olevat paiskii vaan pidempää päivää. Molemmat miehen kanssa olemme myös vuorotyöläisiä, joten esim. perhepäivähoito ei olisi vaihtoehto. Onko siis ihme, että kahden pienen lapsen äitiä ei töihin paluu houkuttele, ennen kuin on pakko? Miehellä ei intoa ole koti-isyyteen ja hänellä on meilläkin se moninkin tavoin parempi työpaikka. Itseäni uudistuksessa siis häiritsee nimenomaan se, että jousto erilaisissa tilanteissa vähenee. Mikäli oikeus hoitovapaaseen säilyisi, itse voisin tarvittaessa kuvitella kyllä jääväni kotiin ilman tukeakin, kyllä me sen summan saisimme säästetyksi menoja karsimalla. Mutta jollekin se 300 euroa voi taata ainoan oikeasti toimivan ratkaisun. Tai edes sen, missä koko perhe voi selkeästi paremmin. Mutta ok, jos tällä nyt saadaan Suomi nousuun. Jotenkin vaan ei usko riitä siihen, että tämä olisi kansantaloudellisesti niin merkittävä asia.
  3. ^Komppaan, TrioHilpeät, sun kirjoitusta (myös tuolta edelliseltä sivulta). Mun on kanssa vaikea ymmärtää, miten nämä nyt ehdotetut uudistukset oikeasti saa merkittäviä säästöjä aikaan. Yli 2-vuotiaiden kotihoito ei nyt mikään hirveän iso ilmiö ole tälläkään hetkellä ja ainakin omassa lähipiirissä oikeutta hoitovapaaseen käyttävät pidempään ne vanhemmat, joilla on päiväkoti-ikäisiä lapsia enemmän kuin yksi. Silloinhan päivähoitopaikkaa aikaisemmin tarvitsemassa ei ole vain se 1 piltti, josta on maksettu peräti 300 e/kk, vaan myös sisaruksia, joiden kotihoitokustannukset on olleet vähän päälle 60 e/kk. Työllisyystilanne huolettaa myös, työttömyyskortistoonhan osa nyt töihin patisteltavista vanhemmista päätyy (vanhemmalle hyvä, yhteiskunnalle paha); varsinkin, kun tiedossa on leikkauksia esim. kuntapuolella, josta työpaikat sen kun vähenee (ja usein naisvaltaisilta aloilta vielä). Sama epäilys koskee kyllä tuota subjektiivisen päivähoito-oikeuden muutosta. Näistä olisi mielenkiintoista tietää jotain tilastoja, mutta oma näppituntuma on se, että suuri osa kotona syystä tai toisesta (vanhempainvapaa, työttömyys jne.) olevista vanhemmista tälläkin hetkellä pitää lapsensa korkeintaan tuossa nyt pakoksi tulevassa puolipäivähoidossa ellei peräti kokonaan kotona. En usko, että muutos tässäkään tulee olemaan niin suuri, että merkittäviä säästöjä syntyy. Eläkeiän nostoajatuskaan ei vakuuta, sekin saattaa vain lisätä esim. sairaseläkkeiden tai ainakin pitkien sairaspoissaolojen määrää. Eläkekatto sen sijaan saa kannatusta multakin. Ja uskoisin, että muitakin tuottoisampia säästökohteita löytyisi, jos niitä uskallettais miettiä. Suututtaa tällainen mukauudistuspaketti nimenomaan sen takia, että vapaus tehdä omaan perhe- ja elämäntilanteeseen sopivia ratkaisuja heikkenee melkeinpä ei minkään vuoksi. Nämä nyt ehdotetut asiat tuskin tulee itseä koskemaan ainakaan lähitulevaisuudessa, mutta vaikea niitä on silti puolustaa. Säästötalkoisiin olisin valmis kyllä, jos ehdotukset kuulostaisi oikeasti hyödyllisiltä ja oikeudenmukaisilta, hyviä ideoita on tullut esiin täälläkin!
  4. Fiksuja mielipiteitä täällä Meidän kotona ja mummolassa, jossa olimme päivähoidossa, paheksuttiin leluaseita eikä niitä leikissä meillä koskaan ollut. Veljeä tais jossain iässä asia vähän harmittaa, mutta vanhemmat piti kiinni asiasta eikä siitä hänellekään mitään traumoja jäänyt. Sotaleikkejäkään ei hyvällä katsottu, mutta toisaalta meitä ei pilkuntarkasti sota-asioilta varjeltukaan; esim. oman mummon kertomukset sota-ajoista oli meistä kovin jännittäviä - ja kun mummon silmä vältti, rakensimme legoista pyssyt ja leikimme sotaa, jossa oli mukana vahva isänmaallinen henki (laulettiin aina aluksi "Porilaisten marssia" tai "Maamme-laulua" ). Omasta kokemuksesta sanoisin, että molemmissa kannoissa on hyvät puolensa. Vanhempien ja isovanhempien perustelema kielteinen näkemys ei ainakaan itselle luonut mitään "väärää viehtymystä" asiaan, päin vastoin se lienee hyvinkin vahvasti taustalla siinä, että itsellä ja myös sisaruksillani on varsin vahva vastenmielisyys aseita kohtaan. Toisaalta uskon, että lapsi ajattelee ja kokee asioista toisin; niin kuin moni täällä on jo sanonutkin, sotakin on lapselle vain jännittävää leikkiä ja saa niin ollakin. Ja suhtaudun aika skeptisesti siihen, että omilta lapsiltaan tyystin kuitenkaan pystyy aseleikkejä kieltämään, tavalla tai toisella niitä kuitenkin leikitään (vaikka sitten vanhempien tietämättä). Omien lasten kohdalla raja menee varmaan suunnilleen siinä, että aidonnäköisiä aseita meille ei tule enkä sotaleikkejä mitenkään tarjoa. Mutta jos jollakin keksityllä pyssyllä leikitty leikki on suht viatonta mielikuvitusmenoa, en lähde kieltämään. Sen verran olen "aseleikkeihin" nelivuotiasta poikaa jopa rohkaissut, että Turun linnasta ostimme "pikku ritarille" leikkimiekan, sellaisen pehmeän vaahtomuovista ja kankaasta tehdyn (ei taatusti satuta ketään). Ritareita olen pojalle kaupannut rohkeina ja ystävällisinä toisten auttajina, jotka tarpeen vaatiessa taistelee pahoja lohikäärmeitä vastaan ja voi pelastaa jonkun pulasta. Taisteleminen on jostain pojalle tarttunut leikkeihin jo aiemmin, mahtaako siltä monikaan leikki-ikäinen poika välttyä... Itse asiassa itsellä on sellainen ajatus, että kun lapsi leikkii taistelua, jossa hyvä voittaa pahan, hänen uskonsa hyvään vahvistuu.
  5. Meillä on ollut ajatuksena, että kohtapuoliin lapset (nuorempi 1 v 4 kk, isompi 4) saisivat asunnon isoimman makkarin yhteiseksi huoneekseen. Tilat antaisivat kuitenkin myöten senkin, että molemmille laitettais omat huoneet - ja nyt siinäkin vaihtoehdossa on alkanut näkyä houkuttelevia puolia. Kertokaa omia mielipiteitänne ja kokemuksianne, kumpi järjestely teillä on ja miten toimii? Erityisesti kiinnostaa kuulla, jos olette kokeilleet toista ja päätyneet kuitenkin toiseen. Mitä hyviä ja huonoja puolia vaihtoehdossa on? Miten sujuvat nukkumiset ja leikkimiset yksin tai yhdessä?
  6. Tämä alkais olla meilläkin lähitulevaisuudessa ajankohtainen aihe, meillä tosin kyse on taaperosta (1 v 4 kk) ja leikki-ikäisestä (4 v). Nuorempi huutelee edelleen kyllä harva se yö, joten siinä mielessä siirto vähän vielä epäilyttää. Kesän mökkeilyt sun muut on meilläkin osoittaneet sen, että isompi harvoin herää pienemmän yöääntelyihin, mutta joutuuko sitä itse sitten laukkaamaan monta kertaa yössä toisessa huoneessa..? Nukkuuko teillä muilla pienet läpi yön vai onko se huoneessa ramppaaminen kuitenkin sen väärtti, että saa makkarin pääsääntöisesti omaan käyttöön? Kaipaisin myös ajatuksia ja kokemuksia siitä, miten yhteisen huoneen jakaminen sujuu leikkien osalta. Esikoinen on meillä tällä hetkellä kovin tarkka omasta rauhasta ja leikkii usein suljetun oven takana, ettei pikkusisko pääse häiritsemään...
  7. Munkin mielestä kummiudesta voi kieltäytyä, mutta silloin on fiksua tarjota rehelliset perustelut asialle. Jenny-Marian tapausta hiukan ihmettelen, tekosyyltä hiukan kuulostaa minustakin perusteleminen miehen näkemyksillä. Itse olen yksin ystävieni lasten kummi, mieheni kieltäytyi hyvin perustein, jotka ystävänikin ymmärsi.
  8. Mä puolestani vähän ärsyynnyn tollasesta, vaikka en rupeakaan vastaan sanomaan. Johtuu tosin ehkä pitkälti siitä, että meillä on tullut vastaan lähinnä vain sellaisia tilanteita, joissa olen kokenut vieraan puuttumisen täysin turhaksi. Jos esim. 4-vuotias ei heti ensimmäisestä kehotuksesta mene pukemaan vaatteitaan neuvolasta lähtiessä tai 1-vuotias huutaa kauppakärryissä, en kaipaa siihen ketään vierasta lastani ojentamaan. Eri asia, jos kyse on tilanteesta, jossa itseltä alkaa olla keinot tai kädet vähissä. Itse arastelen aika paljonkin toisten lasten ojentamista silloin, kun lapsella on oma vanhempi/muu hoitaja on lähistöllä - ainakin, jos valvoja selvästi näkee, mitä tapahtuu muttei puutu. Usein opastan ennemmin omia muksujani väistämään/keksimään muuta yms., jos mahdollista. Sen sijaan tilanteissa, joissa lapsi tekee jotain kiellettyä valvovan silmän välttäessä, puutun kyllä tarvittaessa. Täällä onkin vastauksissa toistunut se ajatus, että itse toimii usein niin kuin toivoisi omien lasten kohdalla toimittavan ja siihen pyrin minäkin. Toivon, että jos itse olen paikalla ja selvästi näen, mitä tapahtuu, mulle annetaan tilaisuus puuttua ensin itse omien lasteni tekemisiin. Mutta jos itsellä vaikka huomio on jossain muualla ja lapseni tekee jotain ei-toivottavaa, toki on suotavaa, että joku paremmin tilanteen tasalla oleva huomauttaa lapselleni asiasta.
  9. Ylen nettisivuilla oli mielenkiintoinen kysely siitä, miten ihmiset ovat puuttuneet toisten lasten käytökseen: http://yle.fi/uutiset/nettikysely_nain_me_kasvatamme_muidenkin_mukuloita/6561295 Puuttuisitko/oletko puuttunut itse vieraiden lasten tekemisiin? Millaisessa tilanteessa? Onko joku vieras "kasvattanut" omaa lastasi? Miten koit sen? Milloin mielestäsi on hyväksyttävää puuttua vieraana aikuisena tilanteeseen? Milloin on parempi ns. pitää mölyt mahassaan?
  10. Nosto! Oliskohan jollakin tuoreempaa tietoa tai kokemusta noista isovanhempien kirjoista? Löytyykö sellaista, mihin voisi kirjoittaa samaan kirjaan muistoja useammasta lapsenlapsesta vai onko nuo kaikki sellaisia, että pitäisi täyttää kirja per lapsi? Äitini toivoi tällaista kirjaa, mutta hänellä on nyt 3 lastenlasta ja lisää todennäköisesti lähivuosina tulossa, joten melko työlääksi käy, jos jokaiselle pitäisi rustata oma - ja osin vielä samat asiat moneen kertaan...
  11. ^ja ^^ Tyttö on onneksi löytynyt ihan kunnossa, vielä ei ollut sieppaajasta tai sieppauksen syystä tietoa. Mutta pistää kyllä miettimään, ettei tämä Suomikaan kauan ehkä ole sellainen maa, missä lapset voivat esim. kulkea koulumatkansa yksin. Monessa muussa maassahan on ihan itsestään selvää, että lapset kuskataan kouluun ja takaisin lyhyetkin matkat, kaupassa, leikkipuistossa yms. lapset pidetään koko ajan lähettyvillä eikä vauvaa voisi kuvitellakaan jättävänsä yksin pihalle vaunuihin nukkumaan.
  12. Hyviä vinkkejä ja rohkaisevia kokemuksia täällä Meillä ikäeroa on aika tasan 3 vuotta (molemmat syntyneet huhtikuussa) ja vauva on nyt kohta puolivuotias. Meillä on ollut jonkin verran mustasukkaisuutta, mutta se on lähinnä sellaista huomion hakemista: esikoinen esim. tulee kiipeilemään selkään, jos joku juttelee lattialla vauvalle jne. Vauvaan ei ole juurikaan kohdistunut mitään pahaa tarkoittavaa. Kovin paljon en uskalla silti sisaruksia kahdestaan jättää, esikoinen keksii joskus varsinaisia kuningasideoita yhteisiksi leikeiksi. Mutta kolmevuotias on myös loistava vauvan viihdyttäjä ja avuksikin vauvan hoidossa! Ja tuo omatoimisuus ja itsenäisyys on tosiaan ihanaa, mä olen jopa laittanut esikoisen välillä pihalle (meillä on rivarissa suojaisa leikkipaikka ihan meidän ikkunoiden alla) itsekseen purkamaan energiaa! Ekat 2-3 kk tuntui rankalta, kun vauva roikkui koko ajan kiinni mussa eikä mitään rytmiä ollut, mutta siitäkin selvittiin (isä ja isovanhemmat hoiti tosi paljon esikoista). Toki arjessa edelleen kahden kanssa on haasteensa ja pienihän kolmevuotiaskin vielä on, mutta kaiken kaikkiaan arki on rullannut varsin mukavasti suunnilleen siitä asti, kun vauva täytti 3 kk. Rytmit olen saanut pienellä fiksauksella yksiin, esikoisen huiliaikaa myöhäistettiin vähän niin, että nyt molemmat muksut nukkuvat (tai esikoinen ei aina nuku, mutta lepää kuitenkin) iltapäivällä yhtä aikaa. Ja se on kyllä sitten mun omaa aikaa, silloin en yleensä edes mieti kotitöitä!
  13. ^Mä olen menossa tilaisuuteen, jossa luterilainen pappi tulee siunaamaan lapsen, jonka äiti on luterilainen ja isä kuuluu vapaisiin suuntiin. Ko. pappi on lapsen lähisukulainen. Se on totta, että siunaamisen toimittaminen ei ole luterilaiselle papille ihan ongelmaton juttu eivätkä kaikki siihen suostu tai voi suostua (jos esim. papin esimies vastustaa). Mutta jos toinen vanhemmista kuuluu just esim. helluntaiseurakuntaan, niin silloinhan sieltä voi pyytää papin toimittamaan siunauksen hellarien tavan mukaisesti. Mä komppailen täällä esitettyä ajatusta, että päätti vanhemmat mitä tahansa, lapsi tekee joka tapauksessa aikuisena omat valintansa. Se on kuitenkin musta iso rikkaus, jos pääsee tutustumaan jo lapsena erilaisiin perinteisiin.
  14. Villavaatteet ja unilelut korkeella listassa täälläkin Tytön lahjoista kyl ehdottomasti uniikein ja ihanin oli mun tädin ristiäisiin tekemä prinsessamekko, materiaaleina mun hääpuvusta aikanaan ylijääneet kankaat ja pitsit.. Toivottavasti se mekko joskus menis sitten pojan- tai tyttärentyttärelle!
  15. From the album Vaatteita