Sopa

Hei, ei ole varsinaista omaa kokemusta, mutta olen kuullut useammasta tapauksesta, jossa odottava äiti sanoi neuvolassa, että ei halua alatiesynnytystä -> ohjattiin pelkopolille -> kävi läpi kaikki pelkopolin vastaanotot rauhallisesti ja asiallisesti -> pysyi kannassaan, että ei vieläkään uskalla synnyttää alateitse -> sai suunnitellun sektion. Sitten olen myös toisaalta kuullut, että esim. tilanteissa joissa äiti on pelännyt alatiesynnytystä perätilan tai vauvan ison koon takia, on äitiä voimakkaasti painostettu ja syyllistäen yritetty saada suostumaan alatiesynnytykseen. Mutta ei silloinkaan painostukseen tarvitse suostua. Minusta et ole lainkaan itsekäs, eihän pelko ole itsekästä! Eikä mielestäni liity mitenkään itse äitiyteen tai lapsen haluamiseen. Itse en taas missään nimessä haluaisi sektiota, ja jos kolmannen saisin niin pelkäisin sektioon joutumista, mutta mielestäni äidin pelon pitäisi syy suunniteltuun sektioon. Tsemppiä!

Meidän molemmat lapset ovat/ovat olleet tuollaisia, vaikka mies on molempien kanssa ollut vuoden kotona (minä vain vähän kauemmin). Esikoisella tämä minun suosiminen on hieman tasoittunut nyt, kun hän on lähemmäs 8v Mies on tällä hetkellä hoitovapaalla 2v:n kanssa ja minä en saisi mennä minnekään tytön mielestä. Kaikkiin hoitotoimenpiteisiin, nukutukseen, ulos ym. yrittää saada minut. Jos istumme vierekkäin, saattaa pitää hihastani ja ilmoittaa hellästi hymyillen, että "minä pidän äidistä kiinni" Mies on siis aina hoitanut lapset hyvin, leikkii ja huomioi paljon, on lempeä jne. jne. Ja minulla on aina ollut omia menoja, en ole ollut symbioosissa lasten kanssa vuosikausia. En kerta kaikkiaan tajua, mistä tämä johtuu. Miestä käy sääliksi, vielä kun on todella hyvä isä. Mutta minullakin on rankkaa, kun koen, että lapsia (tai no, kuopusta enää nykyään) stressaa/ahdistaa aina kun menen jonnekin. Isä kyllä kelpaa hyvin kun olen poissa, mutta pienempi osoittaa selvästi, että preferoisi minua.

Emme kysyneet sukupuolta etukäteen kummastakaan. Minulla oli "must have" nimi (tai oikeastaan toisiinsa sopivat 2 nimeä) tytölle ollut jo kauan, ja mies piti niistä, joten oli selvää, että tyttö saisi tämän nimen. Esikoinen osoittautui kuitenkin pojaksi. Minulla oli suosikkinimi valmiina myös pojalle, mutta mies ei sitä hyväksynyt joten mietimme nimeä vielä esikoisen syntymän jälkeen, mutta reilusti ennen nimiäisiä nimet (2 kpl) olivat jo selvillä. Kun toka oli sitten tyttö, niin hän sai tuon pitkäaikaisen suosikkinimeni joka oli siis valmiina odottamassa.

Molemmista tuli noin 18 kg. Lähtöpainoni oli kyllä aika alhainen, mutta aika hurja määrä silti. Ekalla kerralla lähtivät "itsestään" puolessa vuodessa, tokalla kerralla meni 1.5 vuotta ja vaati vähän toimeliaisuutta.

Toivottavasti loppuvat pian, Blixen! Onnea vauvasta <3

^Sympatiaa. Mulla oli aika karmeat jälkisupistukset esikoisen jälkeen ehkä viikon verran, erityisesti imettäessä. "Kaikki" sanoivat, että ne sitten pahenevat seuraavan lapsen kohdalla, mutta tokan jälkeen niitä ei tullut lainkaan! Muoks. mulla ei tullut harjoitussupistuksia kummastakaan ja tosiaan ekasta (käynnistetty synnytys) hirveät jälkisupparit ja tokasta ei lainkaan.

Hmm...tuohon kysymykseesi en osaa ihan vastata. Ylipäätään vauvat osaavat yleensä kääntää päänsä niin, että saavat ilmaa (eli kuvittelisin, että riski on enemmän siinä, jos vauva ei ylipäätään saa käännettyä päätään sivulle jostain syystä). Mä olen laittanut patjan, muovifroteen (ei koko patjan peittävää vaan sellainen 30cm x 30cm ehkä), petauspatjan ja lakanan. Mun lapset eivät ole riuhtoneet näitä koskaan, mutta tottahan se, että jotkut vauvat ovat hyvin vilkkaita nukkujia.

Esikoisen synnytyksestä on vaikea sanoa. Hänhän ei ollut lainkaan lähtenyt syntymään edes 42+1 (siis mitään synnytyksen alkuun viittaavaa ei ollut tapahtunut) kun synnytys käynnistettiin. Käsittääkseni tuon jälkeen alkaa olla suuri riski, että istukka lakkaa toimimasta, eli vauva olisi voinut kuolla kohtuun. Ja minä mahdollisesti perässä, jos synnytys ei olisi koskaan käynnistynyt. Voiko niin edes käydä, olisi kiinnostava tietää... Tokan synnytyksestä uskon, että olisimme molemmat selvinneet hengissä ja terveinä. MItään ongelmia ei ollut ja kätilökin vain otti vauvan vastaan. Mutta otin mielellään epiduraalin kyllä

Mun on hirveän vaikea uskoa, että ainakaan pieni (alle 6kk) vauva saisi sieltä petarin (ja itsensä) alta vedettyä sen muovin naamalleen. Mä en vaan näe, miten tuo voisi käytännössä tapahtua (toki kaikki on mahdollista, mutta...). Ja isompi vauva jos tässä onnistuu niin uskon, että saa sen sitten poiskin. Voithan laittaa vielä aluslakanan, jossa on kuminauhat kulmissa, joka menee myös patjan ympäri.

Tuli tuosta identiteettiasiasta mieleen, mitä kommentoit toisessa ketjussa. Sehän on hyvin yksilöllinen ja henkilökohtainen asia, mutta oma kokemukseni on, että äitiys ei ole osa identiteettiäni. Minä olen minä, olen äiti, mutta ensisijaisesti olen oma itseni. Ja olen siis (omasta mielestäni ) erittäin omistautuva äiti ja koen äitiyden ihanana ja hauskana asiana, parhaana elämässäni. Rakastan lapsiani suunnattomasti. En ole ollut kummastakaan erossa pitkiä aikoja koskaan, ja molemmat on hoidettu/hoidetaan kotona n. 3-vuotiaiksi. Mutta se miten näen ja koen itseni ei ole riippuvainen siitä, että olen äiti. Uskon, että itsenäinen ihminen, jolla on selkeä minäkäsitys ja hyvä itsetunto, ja joka pystyy jakamaan vanhemmuuden lasten toisen vanhemman kanssa, ei "menetä" itseään äitiyden myötä eikä "sulaudu" lapsiinsa. Tosin: mielestäni vauvavuoden aikana tietynlainen sulautuminen on normaalia ja jopa kannatettavaa. Tai siis, ei kannata ahdistua siitä jos ensimmäisten 6-12 kuukauden aikana on hyvin sidoksissa vauvaan joko käytännön syistä tai henkisesti. Se on mielestäni täysin normaalia ja sille kannattaa "antautua", se on lyhyt, ohimenevä vaihe joka ei tee kenestäkään identiteetitöntä, epäitsenäistä maatuskaa.

Esikoisesta en osannut toivoa sukupuolta, kun oli jotenkin niin valtava juttu ylipäätään se, että saadaan lapsi. Esikoinen on poika ja aivan mahtava tyyppi. Tokasta en mielestäni toivonut myöskään kumpaakaan, mutta toisaalta olen aina toivonut saavani molempia sukupuolia, joten kai ainakin alitajuisesti vähän toivoin tyttöä ja tyttö tuli. Jos kolmatta ryhdytään hankkimaan ja vielä onnistutaan, niin hullua kyllä, ekaa kertaa toivoisin varsinaisesti sukupuolta, eli toista tyttöä, ihan käytännön syistä: tokalle ja kolmannelle tulisi pienempi ikäero kuin ekalle ja tokalle ja asuisivat todennäköisesti samassa huoneessa pitkään.

Mun synnytyksissä ei ole käsittääkseni ollut opiskelijaa, mutta opiskelijan läsnäolo olisi mun mielestä täysin ok, enkä kehtaisi enkä haluaisikaan sitä kieltää. Ekassa synnytyksessä oli käsittääkseni vastavalmistunut kätilö kokeneemman kätilön kanssa, ja tämä vastavalmistunut teki useimmat toimenpiteet, esim. ompeli minut (opiskelijaa ei kai laitettaisi vielä ompelemaan?)...siinä ehkä vähän toivoin, että se kokeneempi olisi hoitanut homman, varsinkin, kun se tuntui olevan hankalaa ja tätä nuorta kätilöä piti koko ajan opastaa no, hyvin paranin joka tapauksessa ja jonkunhan täytyy olla ensimmäinen potilas jokaiselle kätilölle. Tokassa synnytyksessä salissa oli vain yksi kätilö (anestesialääkäri kävi laittamassa epiduraalin) koko ajan (paitsi siinä lopussa tuli toinen niin kuin on tapana), ja se oli kyllä ihanan rauhallista.

Onnea matkaan, winku! Hyvä, että sait tehtyä päätöksen, joka tuntuu oikealta, vaikka varmasti tilanne oli ja on rankka. En tarkoita missään nimessä vähätellä tunteitasi, mutta olet kyllä sen verran nuori, että sinulla on erittäin hyvät mahdollisuudet löytää sopiva kumppani ja saada lapsia, vaikka hoitojakin tarvittaisiin. Itselleni tuo olisi myös ollut oikea ratkaisu, koska uskon, että olisin katkeroitunut miehelle siitä, että tämä ei ole valmis edes yrittämään.

Nuo ovat ihan ymmärrettäviä ja varmaan yleisiäkin pelkoja. Kukaanhan ei voi ennustaa tulevaa, eli ei voi "luvata" sinulle, että kaikki menee hyvin. Mutta jos tilastoja ajatellaan, niin käsittääkseni kuitenkin suurin osa vanhemmista on onnellisia ja parisuhde voi hyvin. Omalla kohdallani olen tullut vain onnellisemmaksi ja tasapainoisemmaksi lasten syntymän jälkeen, en masentunut, kroppa on paremmassa kunnossa kuin ennen esikoista (ihan tosi), vaikka sain esikoisen 30v ja tokan 35v. Tunnen myös tulleeni "enemmän omaksi itsekseni" lasten jälkeen, mikä todennäköisesti liittyy lisääntyneeseen itsevarmuuteen ja itsetuntoon (voi johtua myös vanhenemisesta, ei äitiydestä). Ja itselleni lasten saaminen on ollut paras päätös ikinä, lapset ovat tuoneet suunnattomasti onnea. Parisuhteemme on säilynyt aivan yhtä onnellisena lasten myötä. Mutta yhteistä aikaa on kyllä vähemmän kuin ennen. Toisaalta sitä on kuitenkin joka ikinen ilta lasten mentyä nukkumaan. Ehkä se, mikä on jäänyt pois, on yhteinen tekeminen kodin ulkopuolella. Lähipiirin tarjoama lastenhoitoapu on kullan arvoista, jos sitä on tarjolla. Meillä tosin on se, että emme hirveän usein ja hirveän pieninä halua jättää lapsia hoitoon. Jotenkin tämä ei ole vaivannut meitä, enemmän ehkä se, että väsyneenä ei jaksa jutella toisen kanssa kuten ennen. Kuitenkin mulla on aina sisäinen kokemus suhteemme toimivuudesta ja hyvyydestä, vaikka se ei aina jokapäiväisessä käyttäytymisessä näy. Omaa aikaa on hyvin, kun molemmat ovat tasaveroisia hoitajia. Esim. meillä kumpikin voi lähteä ex tempore kaverin kanssa yksille tai lenkille tai saunomaan, olemme matkustaneet kaverien kanssa vuoroin jne. MUTTA tässä ainakin minulla on ollut se, että en halua olla lapsista a. pitkään erossa kun he ovat kovin pieniä, b. en kovin usein erossa ylipäätään. Mutta tässä ihmiset ovat erilaisia ja monilla ei ole tätä "ongelmaa". Mutta ennen kuin kuopus syntyi (syntyi kun esikoinen oli yli 5v) niin minulla oli ollut jo monta vuotta "kokemus vapaudesta". Nyt kun kuopus on vasta 1.5v niin en ole ollut hänestä vielä yötäkään erossa (toki olen usein ollut illan ulkona niin, että mies on laittanut nukkumaan). Yksi juttu, joka esikoisvauvan äidin kannattaa muistaa, on se, että tilanne lapsen kanssa muuttuu todella nopeasti. Monilla on vauvan synnyttyä ja alkuhuuman haihduttua se kokemus, että on vankina/ei koskaan pääse mihinkään yksin/on jatkuva, liiallinen vastuu päällä (ihan ilman masennustakin voi olla näin). Tämä tilanne menee ohi TODELLA PIAN. Se koskee vain vauvaikää ja vähemmässä määrin pikkutaaperoikää. Silloin kannattaa keskittyä hetkeen eikä haikailla sitä, mitä "ulkomaailmassa" tapahtuu. Rakkaudesta lapseen ei kannata stressata. Joillekin tulee suuri rakkauden huuma lapsen synnyttyä, joillekin ei, ja se ei ennusta myöhempää rakkautta lapseen. Kannattaa keskittyä siihen, että hoivaa lasta ja tutustuu häneen. Se ei voi mennä pieleen. Sitä voi ajatella niinkin päin, että onko valmis ottamaan sen riskin, että jää lapsettomaksi, eikä se ollutkaan oikea valinta. Sitäkään ei voi peruuttaa (enää tietyn iän jälkeen). Elämässä saa kovin vähän aikaan, jos ei koskaan riskeeraa mitään.

1v 7 kk käyttää 86 kokoa, kengät 21-22.