Marleenainen

Rekisteröitynyt
  • Content count

    2
  • Joined

  • Last visited

About Marleenainen

  • Rank
    Aloittelija
  1. Pirpana on kohta kuukauden ikäinen ja meillä ei oikein ole tullut edes keskustelua nimistä. Raskauden ajan mies oli vaan, että ehtiihän sitä. Yhtä aivan ihanaa nimeä pyörittelin itse kielellä kuukausia, mutta eihän likka näytä yhtään siltä! Olen koittanut kutsuakin eri nimillä, mutta oikeastaan se ei näytä oikein miltään. Meidän äidin kanssa käytiin kävelyllä hautuumaalla ja etsittiin inspiraatiota, mutta kun mummilla on maku vähän erilainen, hän tahtoisi tytöstä jonkun Sigrid Josefiinan Kai se pitää vain hatusta joku heittää kun pappi kysyy että mikä nimeksi tulee.. Toinen nimi sentään on lyöty lukkoon, miehen äidin mukaan.
  2. Ensimmäisellä luokalla matikan kokeestani jäi yksi piste vajaaksi täysistä. Vein kokeen mummolleni ja hän allekirjoitti sen isäni nimellä, sillä pelkäsin, että isä suuttuisi. Minulle on siis aina ollut kova paikka olla vain keskiverto, tuntuu että minun pitäisi tehdä erityisen paljon töitä tullakseni hyväksytyksi. Vaikkei niin edes ole, tiedetään, jokin osa päästäni sanoo toisin ja sitä ääntä en osaa olla kuulematta. Koska en ole täydellinen ja osaa ihan kaikkea, en ole mitään. En haluaisi ajatella niin, mutta se on syvälle selkäytimeeni kirjattua, EN OLE MITÄÄN. Koska ihmisenä olen täysi paska, pyrin täydellisyydelläni apoteoosiin, jumaluuteen. Minun pitää olla yli-inhimillinen ollakseni edes kelvollinen. Koitan parhaani mukaan laittautua ennen kuin mies pääsee töistä, sikäli kun sylivaavini sallii. Mekkojen vetoketjut eivät kolmen ja puolen viikon jälkeenkään mahdu kiinni. En löydä paitaa joka verhoaisi raskauden löystyttämän vatsanahkani. Ihoni on täynnä arpia. Ainoat tarpeeksi suuret rintaliivit ovat pesukoneessa, jota en koskaan muista tyhjentää. Itken meikkini pilalle, ja lopulta olen miestäni vastassa yhtä rumana ja epätäydellisenä kuin miltä näytin noustessammekin. Mies tulee kotiin ja istuu tietokoneen ääreen. Koitan tehdä kotitöitä, mutta en taivu kantoliinan kanssa nostamaan tavaraakaan lattialta, enkä tyhjentämään sitä pirun pesukonetta. Turhaudun. Pyydän miestä tekemään jotain. Kohta, hän sanoo ja jatkaa omia puuhiaan kuin ei olisi kuullutkaan. Päätän etten enää koskaan pyydä apua, ovathan nämä minun velvollisuuksiani kotiäitinä. Vaavi herää liinassa ja kitisee. Ei taas, eijei, nuku vielä hetki.. Nostan sen pois ja asetan sängylle makaamaan. Käyn itse viereen ja kuuntelen itkua. Alan itsekin itkeä. Voi miten minä vihaankaan lastani! Voi miten toivoisin, että joku tulisi ja veisi tuon otuksen pois korvani juuresta huutamasta! Olen niin väsynyt, en jaksa nousta sängystä, rääkyköön sitten tuossa, ei kiinnosta. Tahdon vain nukkua vuorokauden putkeen. Tahdon olla hetken rauhassa. Tahdon ettei tätä olisi koskaan tapahtunutkaan. Olisinpa tehnyt testin jo aiemmin että olisin voinut abortoida. Olisinpa mennyt silloin gynekologille hakemaan ne pillerit. Lopulta on pakko nousta, tuoda maitoa, vaikka ennemmin tukkisin sen turvan tyynyllä. Vaavi on syönyt itsensä kylläiseksi. Otan sen rinnan päälle makaamaan. Se kannattelee päätään jo hyvin, tähyilee ensin ohitseni silmät suurina. Sitten se katsoo minua suoraan silmiin ja nauraa. Voi miten minä rakastankaan lastani! Voi miten toivoisin, etten taas olisi huutanut! Halaan vaavia ja rukoilen armoa, en siltä kristittyjen jumalalta, vaan siltä hullulta epäjumalalta sisälläni. Älä pakota minua siihen enää, ole niin kiltti! Itken taas. Mies ei käsitä miksi itken niin paljon. Itken lisää, sillä minuun on jo iskostunut ajatus, että koska en osaa tehdä mitään kunnolla itse, jonakin päivänä hän ei enää tule kotiin töiden jälkeen. Vaavi ynähtää kärsimättömänä. Minä kiristelen hampaitani ja nostan vaavin korkealle pääni yläpuolelle. Vaavi katsoo alaspäin kummissaan ja olen helpottunut, etteivät käteni yletä kattotuulettimeen. Itken lisää, sillä minuun on jo iskostunut ajatus, että jonakin päivänä otteeni lipeää.