KatjaMarika

Minulla todettiin paniikkihäiriö virallisesti lukiossa, johon lääkitys ja psykoterapia oli aluksi hoitona. Lopulta terapiassa sain selviytymiskeinoja ja opin niitä käyttämään, joten lääkitys purettiin. Toki kohtauksia tuli vielä satunnaisesti mutta selvisin huomattavasti paremmin niiden kanssa. Lukiossa pyörryin kun ajoin itseni niin ahdistuneeksi, tai vähintään oli "paettava" tilanteesta mutta sellaisia ei ole tullut enää aikoihin. Viimeisimmästä terapiastakin on kulunut jo noin 6 vuotta, eli käytössä ei ole kuin nuo selviytymiskeinot mitä neuvoksi sain, ja pystyn elämään normaalia elämää. Edelleen uudet tilanteet stressaa, mutta niistäkin selviää. Raskauden aikana olen huomannut olevani vähän tarkempi vielä ihmisistä, joita kotiini otan käymään. Samoin satunnaisesti on tullut tilanteita joihin en ole halunnut mennä, mutta mielestäni sellaista on ihan muillakin, eikä vain paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöisillä. Paniikki ei siis ole pahentunut raskauden aikana (nyt rv 39+2) enkä usko sen pahenevan synnytyksen jälkeenkään. Itse synnytyskin vain jännittää, enkä usko panikoivani millään lailla. Lääkitystä en enää edes harkitse. Näiden sairauksien kanssa mennään yleensä jaksoina, eli vaikka välillä tuntuu että oireet pahenee, on hyvä muistutella itselleen niitä keinoja millä selviää. Onnea yritykseen ja älä stressaa paniikkia - äidiksi tulo ja vauvahuuma menee varmasti paniikin ja ahdistuksen ohi Lisäksi on pelkopolit sun muut joista saa apua jos siltä tuntuu, mutta itsellä ainakin paniikki on jäänyt ihan taka-alalle kun miettii vain tulevaa vauvaa, ja kärsii kivuista joita tähän mennessä useimmilla näin pitkällä olevilla on tullut

Mariahs, minulla ainakin toimi vain ja ainoastaan tuo lihan poisjäänti oireiden häviämiseen. Mikään muu ei muuttunut elämässä, joten selkeästi oli punaisen lihan poisjäännin ansiota eli suosittelen kokeilemaan. Ainoastaan pois jää sika, nauta, hirvi ja poro, sallittuja sen sijaan kana ja kalkkuna, sekä kala. Hyvin on toiminut ja ei kukaan ole meidän perheessä valittanut että huomaisi eroa esim makaronilaatikossa. Vieraatkin kummastelleet että eikö pitänyt olla jotain "vege-juttua" vaikka on ihan possun jauhelihaa heidän mielestään, ja yllärinä ollutkin siis kalkkunan tai kanan jauhelihaa. Miny Mo, valitettavastii voin omalta osalta sanoa, että kärsin jatkuvista reumakivuista sekä oireista n. 5 vuotta, eikä lääkitys osunut kohdalleen koskaan. Joillain osuu kerralla nappiin, mutta useimmilla ei. Ja tuo kortisoni ei minulla suun kautta auttanut - vain paikallis pistoksina. Oireita hallittiin pistoksilla, joita alussa annettiin n. 20-30 kerralla nukutuksessa, myöhemmin hereilläkin ollessa mutta sekään ei ollut pitkäaikainen ratkaisu, samoin lääkitystä muutettiin koko ajan ja kaikki käytännössä kokeilin läpi. Onneksi nyt ruokavaliolla on oireet pysynyt kurissa.

Täällä on jo pari isompaa riitaa tullut tästä asiasta.. Mies tahtoisi oman sukunimensä tulevalle lapselle, kun kahdella muulla on jo isänsä sukunimi (vanhimmalla on äidinsä sukunimi ja tämäkin harmittaa miestäni). Minä vaan en suostu mitenkään siihen ajatukseen että minun esikoisella olisi eri sukunimi kuin itselläni! Kyseessä kun on minun ensimmäinen ja ehkä jopa ainoa lapsi, niin kynsin hampain pitäisin kiinni periaatteesta että sama sukunimi on oltava. En ole erityisen kiintynyt sukunimeeni, joten voisin omani vaihtaa jos vaan kosinta tulisi Mutta kun ei kosintaa kuulu niin minä pidän pääni. Uusperheestä kun on kyse ja vasta reilu vuosi on yhteistä polkua kuljettu, niin en mitenkään van suostu ajatukseen että lapsellani on eri sukunimi - entä jos kuitenkin päädytään eri teille? Muutenkin minusta on vanhoillista että miehen sukunimi olisi valittava, ei nykyään pitäisi olla niin vanhoillnen.

Minulla on virallisesti siis Sporadinen Hemipleginen Migreeni (SHM) joten tosiaan siksi taisi lääkäri puhua kohtauslääkkeiden täyskiellosta, mutta toinen lääkäri sanoi että joitain kotauslääkkeitä saisi käyttää raskaanakin eikä migreenin muoto vaikuta tähän. Nyt vasta itse tutustuin "oman" migreenin tarkempiin tietoihin ja hoitoon, ja tosiaan olisi kielletty kohtauslääkkeet vaikka niitä on minulle määrättykin pari vuotta sitten. Hyvin taas taitaa olla lääkäreillä tiedossa tämän sairauden hoito, tosin on aika harvinaista sorttia nämä halvausoireet. Pitänee seuraavassa neuvolalääkärissä koettaa kysellä vielä tarkemmin jos tietoa olisi.

Tilanne on kaikkien osalta hankala, kun toivoisi vaan että kaikki sujuisi hyvin. Kotikäynnille on lupautunut koirankouluttaja jos ei tilanne helpota kokonaan. Onneksi siis näitä koiran ärähdyksiä on ollut aika harvoin (pari kertaa kuussa), mutta silti pitää saada sekä lapselle että koiralle hyvä olla. Eiköhän joku ratkaisu kuitenkin löydy vaikka toivottomalta vaikuttaa. Siinä vaiheessa kun vauva tulee, ei enää millään voi niin paljon vahtia tätä pikku neitiä ja koiraa, eiköhän vauva vie kuitenkin suurimman osan ajasta.. Koirahan siis ei hakeudu pikku neidin lähelle itse, eikä siis mene leikkejä sotkemaan. Ihan tyttö itse menee härkkimään eli koira osaa yleensä pitää välimatkaa - paitsi nämä muutamat ärähdykset kun koira on syöksynyt kohti ja ärähtänyt tai jopa näykännyt. Koetan kovasti täällä pähkäillä minne saisi koiralle ihan oman tilan, mutta näyttää siltä että ruokatilan nurkka on ainoa vaihtoehto, eikä se ole paras ratkaisu. "Uusi" uusperhe tosiaan hankaloittaa tilannetta. Mieheni kanssa koetamme tarjota lapsille tasapainoisen elämän, jossa on tietty rytmi ja tietyt säännöt, ja tämä alkaa mennä jo hyvin ja lapset haluaisi olla meillä aina vaan pidempään. Mutta tosiaan voi olla huomion hakemista pikku neidiltä tai pahan olon purkua tuo koiran kiusaaminen, veikataankin että huomiota ei saa äidinsä luona.. Valitettavasti ei voi muuta kun koettaa parhaansa. Positiivinen vahvistaminen on meillä tärkeää niin lapsilla kuin koiralla, emme siis missään tapauksessa kumpikaan käytä väkivaltaa emmekä huuda ellei ole aivan pakko. Erilaiset käsitykset kasvatukset kuitenkin luovat omat ongelmansa kun tulee tälläisiä tilanteita. Onko teillä ollut käytössä muita keinoja lapsen "johtajuuden" vahvistamiseen, kuin ruoan anto koiralle? On niin riskialtista, kun koira puolustaa ruokaansa ja neiti saattaa kupin laskemisen jälkeen mennä tonkimaan vielä kuppia.. Sitä riskiä emme ota että koiralla olisi mahdollisuus päästä satuttamaan lasta. Taluttaminenkaan ei tule kysymykseen kun koirassa on voimaa sen verran reiusti että tyttö lentäisi heti nurin. Kiskomatta tuo ei oikein osaa olla ja vedonestopannasta tyttö saattaisi kiskoa niin että koiraan sattuu.

Koira on siis n. 10kg, selkä noin 30cm korkea joten aika pieni tapaus, mutta 3v neiti on kovin pientä sorttia, aika kapeaa mallia eli menee sinne minne koirakin. Ennen koirani siis sai olla jopa sängyssä kun kaksin oltiin, mutta miehen mielestä koira ei saa olla sängyssä, sohvalla tai makuuhuoneissa ylipäätään. Koulutettiin koira siis asustamaan maatasossa joka sille tuntuu sopivan. Käytännössä koira viettää aikaansa siis ruokasali/keittiö/eteinen tilassa yksin ollessaan ja öisin, olohuoneeseen pääsee kun ollaan kotona. Portti on siis olohuoneen ja ruokatilan välissä, ja se on suljettuna koiran ollessa yksin mutta muuten portti on auki. Meillä ei tunnu olevan mahdollisuutta sulkea kummallekaan omaa aluetta, kun eteisestä mennään vessaan, keittiössä lapsen ja koiran pitää käydä, samoin kuin ruokatilassa. Yhteiset tilat on siis molemmille yhteisiä. Mies ei suostu luopumaan periaatteistaan, joten makuuhuone ja olohuone (paitsi ollessamme kotona) ei ole koiraa varten. Voiko tosiaan siitä johtua ettei koira saa enää käyttää koko asuntoa ja "omaa tilaa" on pienennetty? Koirallani oli oma koppi, mutta lapset tuhosi sen kun aina kun selän käänsi oli koppi leikeissä. Nyt koiralla on "oma nurkka" ruokatilan nurkassa jossa on koiran oma kori ja peti, jonne lapset ei kyllä mene, ellei juuri neiti sinne tahallaan mene ärsyttämään koiraa. Lapset ovat saaneet mielestäni vähän liian vapaan kasvatuksen, eikä sanomiset mene todellakaan aina perille. Pienimmäinen tuntuu tahallaan tuota kiusaamista tekevän, vaikka joka päivä saa olla kieltämässä. Meillä on selkeät säännöt että koiran ruoka-aikaan lapset ei mene keittiöön, kun ruoka on niin tärkeä juttu koiralle (mustasukkaisuus) ja en ole halukas ottamaan vieläkään lapsia mukaan ruokintaan säännöllisesti. Vanhemmat lapset saa satunnaisesti ruokaa antaa, mutta pienempi saa olla poissa mielestäni siitä tilanteesta. Lapsille on jo yli vuoden hoettu että koiraa ei ikinä kiusata, sille pitää antaa omaa tilaa yms, mutta ei mene neiti 3v:lle jakeluun Meillä kun on pari tapausta sattunut jossa koira ärähtänyt, on koira komennettu pois tilanteesta ja ärähdetty sille ja lasta on toruttu jos kiusaamisesta on kyse, lapsi vaan kuitenkin syyttää koiraa eikä meillä kyllä toimi "rangaistuksena" jos katsoo kun koiraa komennetaan. Tilanteiden välttely on ainoa keino joka tuntuu toimivan, mutta se ei ole ratkaisu ja vie voimat. Perheessämme on siis valtavat jännitteet tämän asian vuoksi.. Pienimmäinen siis on myös lyönyt koiraa ja komentaa sitä. Ainakin kerran neiti myös potkaisi koiraa jolloin meinasin kyllä itse menettää täysin hermoni ja tein selväksi, että jos tapahtuu koiralle uudelleen teen saman tytölle. Minulle koira on perheenjäsen siinä missä lapsetkin, jopa melkein enemmän koska edes koira on oma. Parasta varmaan ottaa yhteyttä kouluttajiin ja kysellä neuvoa. Kohta on perhe hajalla kun tilanne vaan pahenee.

Huhtikuun lopussa poistettiin hormonikierukka 5v jälkeen (jonka aikana oli menkat vain 2krt/vuosi) ja heti alkoi vuoto. Toisien kuukautisten jälkeen sitten jäikin kokonaan pois, eli melkein heti tuli pikkunen alulle <3

Hieman menee aiheen viereen, mutta koska olen myöhemmin totuttamassa koiraani vauvaan, on huoli suuri. Toivottavasti täällä olevista vinkeistä on meillekin hyötyä kunhan vauva joskus päättää maailmaan tulla, mutta kysyisin onko teillä kokemusta siitä, mitä tehdä kun koiran käytös muuttuu paimentavaksi/hyökkääväksi yhtä lasta kohtaan? On pelko että alkaa suhtautua huonosti myös tulevaan vauvaan. Eli ensin taustoja: Minulla on ihana 5v corgi-seropi narttu. Se on hyvin innokas, varsinkin kun joku tulee käymään ja on hälyttävää sorttia joten ääntäkin lähtee. Pentuna sillä oli kova paimennusvietti, näykki nilkkoja yms mutta sen sain kitkettyä pois hyvissä ajoin samoin kuin eroahdistuksen. Koirani on peruskoulutettu, kuuntelee käskyt ja kulkee lenkilläkin ilman hihnaa. Lapsiakin tottelee välillä ja on ihana symppis, kotioloissa yleensä makoilee rauhassa ja välillä tahtoo leikkiä leluilla. Lapsiperheessä koirani ei ole kasvanut, mutta on aina tykännyt lapsista kunhan saa omaakin tilaa. Koirani joutui reilu vuosi sitten kanssani keskelle lapsiperhettä opettelemaan eloa kolmen lapsen kanssa. Vanhempien lasten (8v ja 5v) seuraan koira hakeutuu jopa, leikkii nätisti ja antaa haliakin. Mutta kun 3v neiti yrittää lähestyä niin koira lähtee karkuun/välttelee tai varoittaa ettei halua seuraa tästä. Pahimmillaan neiti ei saa mennä keittiöön eikä eteiseen, kun koira juoksee kohti ja näykkäsee/ärähtää pahasti. Vielä ei ole isompaa vahinkoa tullut, mutta jo pari kertaa neiti on saanut naarmuja. Tiedossa on, että 3v neiti on kiusanut koiraa, mm puhaltanut naamaan, ei anna nukkua ja herättää, piilottaa leluja, astuu usein päälle yms. Koetamme vahtia että neiti ei kiusaisi/olisi yksin tekemisissä koiran kanssa, mutta kun on kaksi muutakin lasta ja paljon tekemistä, ei aina voi vahtia. Koira ei tunnu sietävän neitiä ja pitää mahdollisesti kilpailijana(?) mutta nyt alkaa keinot loppua. Minun ihana ja kiltti koira, jota kuka tahansa saa kannella ja hoitaa, alkaa muuttua vaaralliseksi pienimmälle. Mitä tehdä? Kuitenkin mm. kaverin puolivuotiaaseen suhtautuu hyvin, yrittää vaan pusutella ja puhdistaa korvia yms. Kyseessä ei siis tunnu olevan viha lapsia kohtaan - vaan ainoastaan meidän 3v neitiä kohtaan. Koskaan en koirastani luovu, ja se tuntuu minulle "lapselta" joten vaihtoehdot ovat vähissä. Kaikki vinkit otetaan kokeiluun jos auttaisi.

Asumme mieheni ja pienen koiran kanssa kerrostalossa vuokralla 3h+k+ruokasali, 76 neliötä. Joka toinen viikko on kaksi lasta asumassa kanssamme, ja joka toinen viikonloppu kolmaskin lapsi asustaa täällä. Nyt tilaa on vielä sopivasti kun lapset viihtyvät omassa huoneessaan keskenään, mutta kunhan vauva syntyy ja hieman kasvaa on tarkoitus muuttaa 4h+k, mielellään rivitaloon.

Kaikilla on ihania tarinoita, joten ajattelin kertoa vähän ikävämmän kertomuksen miten meillä suhtauduttiin tietoon meidän pikkusesta.. Olimme tietoiesti tehneet päätöksen, että lapsi saa tulla kun on tullakseen, mitään suunnittelua tai ovulaatio-laskemia emme tehneet. Kierukan poiston jälkeen alkoi välittömästi menkat, ja toiset tasan kuukauden päästä. Kun lopulta kolmansia ei kuulunut "ajallaan" en stressannut ja arvelin että taas kierto sekaisin, kuitenkin kun tauskalla on PCO. Lopulta menkat oli myöhässä melkein kaksi viikkoa, tein testin joka oli positiivinen. Olin hiljaa ja hämmentynyt, toisen testin tein seuraavana aamuna ja sekin oli positiivinen. Jännitti niin paljon! Minusta oli viimein tulossa äiti <3 Olin haljeta onnesta. Varuilta hain vielä digitaalisen testin ja sekin oli posiiivinen. Illalla sanoin miehelle että olen ilmeisesti raskaana - ja mies kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen "Minä sinä aiot tehdä?". Tuota lausetta en odottanut ja itku meinasi päästä - mies ei halunnut lasta vaan pyysi aborttia. Mies oli kuulemma ollut siinä uskossa että voi kestää todella kauan tulla raskaaksi sairauden takia eikä heti halunnut lasta.... Mies olisi halunnut nauttia viimein saamastaan vapaa ajasta joka meillä oli joka toinen viikko ja jota oli kestänyt vasta vuoden. Puhe oli ollut että lapsi saa tulla, joten purin hammasta ja sanoin että en koskaan voisi tappaa lastani ja suurin toiveeni on tulla äidiksi. Varasin ajan neuvolaan, riitelyn ja erimielisyyden takia muutin jopa vanhempieni luo. Viikko tästä, vähän ennen ensimmäistä neuvolaa aloin vuotaa verta - kahtena päivänä ja reilusti. Menin paniikkiin, itkin ja maailmani murtui. Neuvolassa sanottiin että keskenmeno se on. Kuitenkin sain lähetteen ultraan ensi viikolle. Tämän tapauksen jälkeen mieheni tuli puhumaan luokseni, sanoi että on ollut idiootti ja että haluaa meidät molemmat elämäänsä tietenkin, ja kun kerroin ettei ehkä olekaan meitä, jopa mieheni murtui. Kun ultran aika koitti pelokkaana asetuin pöydälle ja näin minun rakkaan pikkusen vauvani, potkimassa ja pyörimässä täysin kunnossa. En voinut lopettaa nauramista - niin iso helpotus se oli. Saimme miehenkin kanssa asiat urilleen, palasin kotiin ja kaikki on sujunut hyvin tähän saakka. Rv 16+6 ja odotan niin kovasti sitä kun saan olla jollekin oikea äiti. Lapsipuoleni ovat rakkaita ja tärkeitä, mutta nyt viimein tuntuu että elämäni täydentyy. Vaikeuksista voittoon on toivottavasti suuntana, ainakin koko ajan paranee ja masu kasvaa <3

Ensimmäinen tulossa ja tärppäsi jo reilun kuukauden päästä kierukan poistosta, pikaista toimintaa siis täällä En odottanut niin pikaista raskauden alkua, testinkin tein vasta kun menkat oli melkein kaksi viikkoa myöhässä (ennen kierukkaa kun menkat oli epäsäännölliset niin en osannut arvailla). Mitään suunnittelua ei siis ollut, oli vain vauvalla lupa tulla. Oireita ei heti alkuun ollut, mutta jo noin viikolla 7-10 oli rajua pahoinvointia ja mielialan vaihtelua, mm tv ohjelmia en voinut katsoa kun itketti. Lopulta elo rauhoittui ja nyt rv 16+6!

Meidän uusperheeseen on tulossa vauva, ja tämä nyt aiheuttaakin paljon päänvaivaa. Olen ollut mieheni kanssa vasta reilun vuoden, kun päätimme että vauva saa tulla kun haluaa. Miehellä on ennestään kolme lasta kahdelle eri äidille. Vanhin on 8v poitsu, jonka äidin kanssa tulemme hyvin toimeen ja poitsu on meillä joka toinen viikonloppu. Lisäksi on toisesta suhteesta poika 5v ja tyttö 3v, näiden ihanuuksien äidin kanssa on tuskaa koettaa tehdä yhteistyötä. Kyseessä on oikea hirviö-exä joka ei tunnu edes huolehtivan lapsistaan juuri lainkaan, nytkin syksyllä lapsilla oli vain lippikset päässä kun lämpöasteita vain pari.. Lisäksi mistään ei voi sopia kun hirviö-exä ei vastaa viesteihin eikä puheluihin, kun vasta lasten hakupäivänä. Tarhassakin ovat huolissaan välillä lasten huolehtimisesta kun on äidin viikko. Meillä siis lapset asuu joka toinen viikko. Alkuviikko on aina tuskaa kun lapsilla ei ole rutiinia äidinsä luona, mutta loppuviikko sujuu helposti kun meillä on aina sama rutiini arkena, toki siis reissujakin tehdään mutta aikataulut on aina samat. Näitä lapsia minä rakastan ja ne rakastaa minua. Luulin aiemmin että en ehkä sairauksieni takia saa omaa lasta, joten omistauduin miehen lapsille täysin. Mutta.. Nyt kun on oma ihanuus tulossa (rv16+6) olen huomannut etten jaksa täysillä olla mukana, hermot on tiukilla ja tahtoisi vain panostaa omaan vauvaan. Olen miettinyt kovasti miten voisin hyväksyä meidän perheen kokonaisuutena, ja että onnistuuko kaikki kun lapsi syntyy? Olen itse kasvanut tiukoilla säännöillä ja kannatan niitä, nämä lapset taas ovat vapaammalla kasvatuksella kasvaneita ja kova-äänisiä yms. Nyt koen että kasvatusperiaatteet eroaa niin paljon että osaanko edes nauttia elämästä, kun stressaan kun lapset eivät "käyttäydy sopivasti" minun mielestäni. Kova stressi heijastelee myös mieheni ja minun väliseen suhteeseen, ja olen joutunut harkitsemaan jopa pois muuttoa. Onko kellään vastaavaa kokemusta, miten siitä on selvinnyt vai onko selvinnyt? Morticia: Kirjoitit ettet jaksa hoitaa miehen lasta kunnolla. Miten suhtaudut nyt miehen lapseen? Kuinka on sujunut? Muoks: Tosiaan vanhemman lapsen äiti tietää raskaudesta ja on ihan haltioissaan, nuorempien äidille ei ole kerrottu ollenkaan... Lapset sai tietää viime viikolla ja ovat ihan innoissaan ja kummissaan Eiköhän se lapsille tule konkreettisemmaksi kunhan masu kasvaa. Mitenköhän hirviö-ex suhtautuu - eiköhän lapset sille sano.

Minulla on ollut pienestä asti aurallinen migreeni ja estolääkitys purettiin kun päätin että lapsi saa tulla. Nyt raskaana ollut enemmän kohtauksia kuin aiemmin, eli valitettavasti migreeni on pahentunut. Väkisin olen selvinnt panadolilla ja unella/levolla. Koko päivä aina pilalla kun kohtaus tulee kun kipua kestää melkeimpä seuraavaan päivään, en vaan uskalla kohtauslääkkeitä käyttää ettei vauvaan vaikuta. Taustalla minulla kun on vielä reuma ja PCO joten koko ajan olen varpaillaan ja pelokas raskauden suhteen. Migreenikohtauksissa olen kärsinyt välillä puutumisoireista, pahimmillaan ennen raskautta toinen puoli "halvautui" kokonaan, sairaalassa piti olla parikin päivää kokeissa kun luulivat aivohalvaukseksi tms. Todettiin että vaan migreeni joka on pahaa sorttia. Onko muilla ollut puutumisoireita? Ja onko mitään turvallista lääkettä kohtauksiin, kun olen ristiriitaisia ohjeita saanut..

Minulla todettiin PCO 2009 kun laitettiin kierukka, ja kaikki mahdolliset oireet löytyy. Kierukka oli loistava vaihtoehto, kuukautiset tuli vain kaksi kertaa vuodessa. Kierukan poiston jälkeen kuukautiset tuli normaalisti kaksi kertaa, jonka jälkeen olinkin jo raskaana <3 Olin pelännyt että onnistuukohan lapsen saaminen koskaan, mutta jospa nyt raskaus kulkisi hyvin ja kaikki menisi muutenkin putkeen. Rv 16+6 nyt. Raskaana ollessa on ikävemmät oireet varsinkin karvan kasvu lisääntyneet, miten muilla raskaudet sujuneet? Ainakin ensimmäinen glukoosikoe oli normaali, ja kaikki muutenkin kunnossa toistaiseksi. Onkohan ehkäisykapseli sopiva vaihtoehto raskaden jälkeen PCOlaisille jos kierukkaa ei enää ottaisikaan? Onko kokemuksia?

Minulla todettiin reuma (polyarthritis juvenilis = lastenreuma) vuonna 2004 ja oli todella agressiivinen tauti monta vuotta. Jatkuvasti paikallishoitoja myös nukutuksessa, kuntoutusta ja kokeilin kaikki lääkkeet läpi. Lopulta hyvin sairaana (varsinkin kädet ja lonkka aina tulehtuneena) päätin kokeilla vinkkiä, jonka kuulin sairaanhoitajalta: jätä punainen liha pois ravinnosta ja joillakin oireet helpottaa. Se oli elämäni paras päätös, oireet helpotti ja käytännössä loppui noin 2-3kk kuluttua, tulehduksia ei tullut enää 1/2 vuoden päästä joten lääkitys purettiin! Söin ennen ruokavalion vaihtoa trexania 25mg/viikko, oxiklorinia päivittäin, kokeilussa myös Humira, Embrel ja Remicade vuorotellen ja tulehduskipulääkkeet yms. Lopulta oli vain varuilta oxiklorin ja sekin jäi pois vuosi sitten. Suosittelen kaikkia reumaatikkoja kokeilemaan ruokavalion muutosta (punainen liha kielletty) ja oireet voi loppua, raskaudessakaan ei tarvitse muuttaa ruokvaliota mihinkään suuntaan vaan samalla voi mennä, kun on tarpeeksi monipuolinen ruokavalio muutenkin Mitään muuta en siis elämässäni muuttanut, vain tuon lihan jätin pois. Toki se ei kaikilla toimi, mutta kannattaa kokeilla jos vaan mahdollista. En voi kun olla kiitollinen kun sain tautini lepovaiheeseen. Nyt on rv 16+6 ja ei reumaoireita vieläkään! Ihana ollut "oireettomana" jo 4 vuotta, joten tuskin raskauden aikanakaan alkaa uudelleen. Lonkka vaan huolettaa, reuma söi lonkkaa niin että se lonksuu joka askeleella, ja pelottaa miten kestää painoa. Mutta jospa se kulkisi mukana. Itse kuulin reumalääkäriltä, että Trexanin varoaika on 2v?! Silloin siis vasta ihan turvallista. Noh itselle tuli toki se reilu 4v ilman trexania tai biologisia lääkkeitä, mutta mikähän on se todellinen varoaika.