Lioni

Aktiivijäsen
  • Content count

    217
  • Joined

  • Last visited

About Lioni

  • Rank
    Aktiivi

Contact Methods

  • Website URL
    http://
  • ICQ
    0

Profile Information

  • Location
    Uusimaa
  1. Kiitos vastauksista! Suurin shokki alkaa olla takana ja hetkittäin pystyn jo jopa unohtamaan odottavani kaksosia. Neuvolassa terkkari ultrasi ja näki molempien sykkeet, mutta en vieläkään saanut kuvasta selvää, joten olo on sen suhteen edelleen aika epävarma. Pussit näkyy selvästi ja niissä alkiot, mutta kuitenkin pystyn uskomaan tän todeksi vasta kun näen omin silmin, että ne on elossa... Np-ultraa odotellessa siis.
  2. Kysäsenpä teiltä, kun en muualta vastausta löydä... Sain tänään kuulla odottavani kaksosia. Viikkoja on kasassa 7+1, alkiot on omissa pusseissaan ja molempien syke näkyi kuulemma selvästi (mä en shokiltani nähny mitään... ). Nyt mietin, onko suurikin riski siihen, että esim. toinen sikiöistä vielä tässä vaiheessa menee kesken? Yksösraskauksissahan keskenmenoriski sykkeen toteamisen jälkeen on kai vain parin prosentin luokkaa, onko riski kaksosraskaudessa yhtä pieni? Uskaltaako tässä oikeasti alkaa asennoitumaan siihen, että meille syntyy kaksi lasta lisää vai täytyykö pidättää hengitystä vielä monta viikkoa?
  3. Näinpä... Vessassa vaan ei ollut pissapurkkeja eikä käytävässä vaakaa... Ja kuten vastaus kuului, näistä on Nurmijärvellä luovuttu. Espoossa sentään terkka stiksasi pissan ja mittasi verenpaineen, puntarointi hoidettiin yksin käytävällä. (Ja usein mietin, mitä jos mulla olisi syömishäiriö, paastoaisin ja valehtelisin painon ylöspäin? Kauanko menisi, että terkka huomaisi...?)
  4. Nurmijärvellä karsiminen on jo myöskin aloitettu... Ensikäynti rv <10, neuvolalääkäri rv ~12 ja jollei siellä todeta mitään kummallista, seuraava neuvola on noin kymmenen viikon kuluttua, kun tuo KELAn vaatima 154pv (rv 22)on tullut täyteen... Hanurista. Lääkärikäynnillä ei otettu verenpainetta, pissanäytettä eikä painoa, joten ihmetyttää millä perustein lääkäri päättelee, ettei ylimääräistä seurantaa tarvita... Kun tiedustelin puhelimitse terkalta, miksei noita otettu, vastaus oli, että me ollaan luovuttu siitä... Menin niin hämilleni, etten osannut edes kysyä mistä on luovuttu, normaalista raskauden seurannastako? Helsinkiin verraten meillä taitaa olla vielä exrana tuo lääkärikäynti, mutta suunta on sama. Valittakaa, hyvät naiset, jos tästä saataisiin keskustelua aikaiseksi laajemminkin, jopa valtakunnallisesti... Toivottavasti päättäjät tajuaa virheensä ennen kuin seuraukset alkaa näkyä...
  5. Meidän esikoinenkin on todella toivottu lapsi, jota odotettiin pitkään ja hartaasti, siltikin siihen roihahdukseen meni aikaa... Olin synnytyksen jälkeen kuolemanväsynyt ja varmasti kipulääkkeistä aika pöllyssä enkä jotenkin oikein tajunnut, mitä oli tapahtunut... Nukuin vaan. Muistan sairaalassa ajatelleeni, että onhan se aika ihana ja toki halusin suojella ja hoitaa lasta mahdollisimman hyvin, mutta luulen sen olleen pitkälti velvollisuudentuntoa, pakkohan se on hoitaa kun on sen tähän maailmaan tehnyt... Ensimmäinen häivähdys kiintymyksestä tuli sairaalassa, kun pojalta mitattiin matalia sokeireita, ajattelin, että kuolen, jos lapsi viedään multa pois lastenosastolle... Silti pysyttelin tunnetasolla etäisenä, annoin mielihyvin isin tehdä kaiken ja olin itse enemmänkin sivustaseuraaja ja päällepäsmäri. Aamuyön pitkinä tunteina lasta rauhoitellessani muistan ajattelleeni, miksi tuokin piti tuohon tehdä, meillähän oli kaikki ihanasti ihan kahdestaankin... Väsyneenä maailma näyttää ja tuntuu kovin erilaiselta. Tunneside alkoi pikkuhiljaa kehittya ja pojan ollessa noin puolitoistakuinen, seisoin usein sängyn vieressä häntä katselemassa ja kyynelehtimässä, kuinka täydellinen hän onkaan. Harmittelin kauan, etten ollutkaan alusta saakka sellainen leijonaemo, kun olin kuvitellut, mutta toisaalta, enhän rakastanut miestänikään ensitapaamisesta lähtien yhtä palavasti vaan tunne on kasvanut ja vahvistunut ajan myötä, miksi olisi väärin, että tunne kehittyy samoin myös lapsen kohdalla? Poika taisi olla parin kolmen kuukauden ikäinen kun yhtenä hetkenä sydämessäni tiesin, että teen ihan mitä tahansa lapseni eteen.
  6. Mitäs sanotte tästä? Huonosti näkyy kuvassa, itse ainakin joudun kääntelemään näyttöä että nään...
  7. Yks gyne sano kontrolliultrassa, että täällä aivan IHANA follikkeli!!! No tota joo... Mut yks turhauttavimmista kommenteista tuli, joskun vuosia sitten kun tutkimusten aikaan gyne sano "sitä seksiä pitäis harrastaa aina ovulaation aikoihin"... Ai älä!!!
  8. .
  9. Mun mielestä yksi ihanimmista asioista äitiydessä on ollut se, että olen löytänyt itsestäni uskomatonta voimaa rakastaa täysin pyyteettömästi... Jollain tavalla tunnen itseni vahvemmaksi, koska tiedän, että lapseni eteen teen mitä tahansa. Elämällä on aivan erilainen päämäärä kuin koskaan aiemmin. Lapsen hymy, ekat kerrat kaikkea, pienet ihanat hetket arjen keskellä... Ne on ihan parhaita! Niipu, uskon, että jos nyt jo tunnet olevasi huono äiti, sinusta tulee hyvä sellainen. Toisille äitiyteen kasvaminen vaatii enemmän aikaa kuin toisille. Äidinrakkaus ei välttämättä vyöry ylitsesi sillä sekunnilla kun lapsesi syntyy, mutta kyllä se sieltä tulee, ajan myötä, kunhan tutustut lapseesi. Apuakin on tarjolla, jos äitiys tuntuu vaikealta. Sen verran meistä jokainen on itselleen ja lapselleen velkaa, että pyytää apua, jos tuntuu ettei pärjää. Voimaa ja viisauttaa tulevaan!
  10. Noin äkkiseltään vastaisin että olen. Itseensä on pakkokin olla tyytyväinen, samoin omaan mieheen... Miksipä muuten olisin hänen kanssaan perheen perustanut? Huonot puolemme meillä on tietysti molemmilla niin luonteessa kuin ulkonäössäkin joten jos lapset perii vaan meidän molempien huonoimmat palat, lopputulos on varmasti jotain aivan kaameaa! Hirvittävän söpö tuo meidän poika kuitenkin on, joten ulkonäön suhteen geenit näyttäisi osuneen aika kivastikin kohdalleen... Mutta jos tätä asiaa miettii pidemmälle niin pakko myöntää, että ei meidän lapset tule mitään huippugeenejä saamaan. Neuvolan papereissa kyseltiin niitä perinnöllisiä sairauksia ja turhan monta rastia jouduttiin laittamaan "kyllä"-ruutuun... Mielenterveyshäiriöitä, sydän- ja verisuonisairauksia, syöpää yms yms on ihan riittämiin. Mulla vielä kulkee rintasyövän riskin pilviin nostava geenivirhekin suvussa... Alttius kaikenlaisiin sairauksiin siirtyy siis meidän lapsille. Mutta kukapa asiaa näin syvällisesti etukäteen pohtisi, saati sitten pistäisi muuten hyvän mies-/isäehdokkaan matkoihinsa vain suvussa esiintyvien sairauksien takia. Muut asiat ratkaisee... Ja voihan huonoillakin geeneillä saada aikaiseksi jotain ihan mahdottoman ihanaa ja hyvää!
  11. Me oltiin yritetty lasta kaikenkaikkiaan reilu vuosi, lapsettomuustutkimukset oli käyty läpi ja oli todettu etten ovuloi. Clomifen oli vihdoin saatu käyttöön... Oviksen aikaan päätin, että teen testin vajaan kolmen viikon kuluttua, jos kuukautiset ei ole alkaneet. Halusin varmistaa etten tee testiä turhaan, olinhan ehtinyt pettyä jo liian monta kertaa... Seuraavien päivien aikana tuli tunne, että olen raskaana. Yritin pitää jalat maassa ja uskottelin itselleni sen olevan vain toiveajattelua. Kaksi viikkoa oviksesta alkoi tuhruvuoto. Pettymys oli kova. Asiasta kuultuaan mies totesi ettei ollut uskonut että heti tärppäisi, joten ei ollut oikein pettynytkään. Tuon kommentin kuultuani työnsin oman pettymykseni syrjään ja ajattelin itsekseni että "vielä mä sulle näytän, ihan varmasti olen raskaana". Seuraavan yön aikana tuhriminen loppui vain alkaakseen iltapäivällä uudelleen. Päätin tehdä testin heti, en kestänyt epätietoutta... Tein testin iltapäivällä. Plussa pamahti ruutuun sekunnissa, en ehtinyt edes laskea testiä kädestäni. Tuli hiki, sydän hakkasi... Aloin huutaa apua. Kerroin uutiset miehelle ja hän lähti naama valkoisena kävelemään ympäri kämppää... Vaikka raskaus oli odotettu ja toivottu, oltiin molemmat aivan paniikissa. Kävin vielä 3 minuutin kuluttua tarkistamassa ettei plussa ollut hävinnyt mihinkään. Alkuun asiaa oli tosi vaikea ymmärtää, mulla oli aivan normaali olo, mutta silti kaikki oli jotenkin toisin... Toivoin että olisi edes jotain oireita. Ja kun pahoinvointi sitten alkoi, olin ONNELLINEN! Oksentelin melkein raskauden puoliväliin saakka, mutta vaikka välillä olikin tosi rankkaa, suurimmaksi osaksi en kokenut pahoinvointia ikävänä asiana... Ajattelin, että niin kauan kun oksennan, tiedän kaiken olevan hyvin. Vaikka eihän se ihan niinkään ole... Äitiys on vuoristorataa. Suurin osa päivistä on aivan mahtavia, mutta ei kannata tuntea syyllisyyttä siitä, ettei lapsi tunnukaan joka hetki ihanalta. Niitä hetkiä tulee vastaan jokaiselle, ennemmin tai myöhemmin... Mutta kun oma lapsi hymyilee koko naamallaan, et kohta enää muistakaan mikä äsken ärsytti. En tiedä mitään niin hienoa, kuin se että saan olla maailman ihanimman pojan äiti!
  12. Kokeilenpa jos joku teistä osaisi vastata kysymykseeni, vaikka vähän varsinaisen aiheen vierestä meneekin... Eli mulla on tällä hetkellä vakivirka ja äitiysloman alkuun on noin neljä kuukautta. Meininki töissä on nyt kuitenkin muuttunut sellaiseksi, että tekisi mieli kävellä ulos koko talosta heti saman tien. Eli, mitä mä häviän siinä jos vaihdan vakkariviran sijaisuuteen? Eipä ole tullut tämmöstä asiaa ennen mietittyä...
  13. Kokemusta mulla ei ole, kun esikoista vasta odotan, mutta ainakin mulla on suunnitelmissa olla kotona MONTA vuotta. Haluisin lapset pienellä ikäerolla ja olla rauhassa kotona kun lapset on pieniä, työelämä ei vedä mua puoleensa ollenkaan... Pari kertaa olen ollut pidemmällä sairaslomalla eikä niiden aikana kertaakaan ole tullu sellanen olo, että kotona olis tylsää tai pitäis päästä töihin... Toki 1-2kk on eri asia kuin monta vuotta putkeen, mutta en millään usko että kotona olo alkaisi kyllästyttää.
  14. Kiitos, Miumiu, vastausksestasi! Pakko kuitenkin sanoa, että siinä missä Thyroxin on luonnollisen kaltainen hormoni ja siitä ei siksi ole vauvalle haittaa, Tyrazol on päinvastoin inhibiittori eikä vastaa elimistön omaa hormonituotantoa... Siksi siitä voi olla vauvalle haittaa. Eli eri asioista ja erilaisista lääkkeistä on kyse. Keskenmenoa en enää pelkää ja onneksi sain kohonneesta riskistä tietääkin vasta nyt kun riskiviikot alkaa olla jo takana... Mutta edelleen mietityttää kuinka todennäköistä on että raskaus sujuu mahdollisesta lääkityksestä huolimatta normaalisti vai onko alettava varautua ongelmiin? Huolehtimatta en osaa olla, mutta rauhoittaahan sekin jos todennäköisyydet on normaalin raskauden ja terveen vauvan puolella... Säälittää vaan jo nyt, kun vauva joutuu syntyessään neulatyynyksi mun takiani, kilpirauhasarvoja on tutkittava häneltäkin.
  15. Mulla on todettu kilpirauhasen liikatoiminta viime joulukuussa ja hoidoksi aloitettiin Tyrazol-lääkitys. Liikatoiminta on lievää ja olen pärjännyt hyvin aika pienellä lääkeannoksella... Lääkityksen oli tarkoitus kestää puolitoista vuotta, mutta jo puolen vuoden jälkeen tulin raskaaksi ja sain käskyn lopettaa lääkkeet. Näin tein ja ensimmäiset labrat lopettamisen jälkeen oli vielä OK, vaikka muutosta arvoissa olikin aavistuksen verran tapahtunut, liikatoimintaan päin. Endokrinologi kertoi, että mikäli pärjään raskausajan ilman lääkkeitä, niin hyvä, eikä raskauden suhteen ylimääräisiä tutkimuksia tarvita, normilabrat kerran kuussa riittää. Nyt mulla on kuitenkin oireet ilmestyneet takaisin ja pahoin pelkään, että liikatoimintaa on. Takaraivossa kummittelee ohimennen laisuttu kommentti, että mikäli syön lääkkeitä raskausaikana, seuranta siirretään Naistenklinikalle... Sen tarkempia yksityiskohtia kukaan ei ole kertonut. Mulle tuo lause kuitenkin kertoo, että raskaudessa on lääkityksestä johtuen riskejä, muuten ei seurantaa kai siirreltäisi minnekään. Tietääkö kukaan, mitä riskejä kilpirauhasen liikatoiminnasta ja Tyrazol-lääkityksestä on raskaudelle ja vauvalle? Googlettamalla löydän vaikka sun mitä, mutta mahtavatko ennenaikaiset synnytykset sun muut olla vain äärivaihtoehtoja, vai onko riski suurikin? Kauhiasti pelottaa, kuinka meidän kauan kaivatulle lapselle käy...