Pamina

Epäröitkö lapsettomuushoitoihin menoa?

129 posts in this topic

Me emme tainneet kauheasti ajatella tai pohtia näitä lapsettomuushoitoja....on vaan "ajauduttu" niihin. Tietenkin jonkinlainen päätös on pitänyt tehdä kun aikoja varataan jne, mutta se ei edeltänyt mitään pitkällistä ja syvällistä pohdintaa. Olen aina ollut itkuherkkä ja jännittänyt lääkäreitä, joten itkua pidätellen ne ensimmäiset lääkärissä käynnit menivät ja edelleen joudun skarppaamaan. En itke siellä tätä tilannetta, näitä hoitoja tai ole masentunut...purskahdan vain itkuun jännityksestä tai jonkun hoitajan empatiasta. Herkistyn elämässä muutenkin kaikenlaisista asioista.

 

Käynti tutkimuksissa johti lähetteeseen keskussairaalaan ja se taas johti lähetteeseen yliopistolliseen sairaalaan. Ja aina mentiin kun kutsu kävi. Niin se aika on kulunut, asiat edenneet ja nyt on ensimmäisen IVF:n PAS takana. Kyllä, edelleen aina jännitän, mutta en epäröi. Olen yrittänyt ajatella askel kerrallaan....tyyliin, nyt on pistosten aika; tehty, nyt on punktion aika; tehty, tuoresiirto; tehty jne. jne

 

Fyysisesti en ole hoidoista erityisemmin (tähän asti) joutunut kärsimään, henkisesti kylläkin on ollut stressaavaa. Sanomattakin on selvää, että nega tulokset ovat kova pettymys, mutta itse (ja mieheni) olemme stressanneet myös käytännön toteuttamisesta. Eli pääsenkö ultriin sujuvasti, ilman että se aiheuttaa töihin muutoksia ja miten saan järjestettyä menon punktioon/siirtoon kun se tapahtuu toisella paikkakunnalla,vaatii koko päivän ja tulee melkoisen lyhyellä varoitusajalla. Stressiä aiheuttaa se, että haluan salata tämän töissä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Epäröin, monestakin syystä. Fyysisen puolen takia, pelkäsin tutkimuksia ja kipua. Psyykkisen puolen takia, kun en tiennyt mitä hoidot mielenterveydelle tekevät. Lisäksi olen vähän sellainen ihminen, että jos joku ei onnistu luonnostaan, niin antaa olla. Ei siis tiedetty ollenkaan, halutaanko tuota tietä lähteä kulkemaan alkuunkaan, eikä tiedetä vieläkään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hoitoihin meneminen pelottaa. Jo testeihin meneminen tuntuu vaikealta. Kai sitä haluaa jotenkin uskoa vielä luomumahdollisuuteen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on aina ollut epäsäännöllinen kierto, joten varasin aika pian lääkäriajan, kun muutaman kuukauden yrityksen jälkeen raskaus ei alkanut. Mulle on kauhean vieras ajatus, että olisin jäänyt vaan itsekseni yrittämään ja ihmettelemään vuosikausiksi, tekemättä asialle mitään. Olisi taatusti kaduttanut jälkeenpäin jos luomusti ei olisi koskaan tärpännyt. Mulla on muissakin asioissa sellainen asenne etten jää tuleen makaamaan vaan teen voitavani ja käytän saatavilla olevan avun ongelman ratkaisemiseksi, joten sama päti lapsettomuuteenkin. Toki lääkärillä ramppaaminen on ollut raskasta ja hoidot sekä henkisesti että fyysisesti rankkoja, mutta kun mietin, että niiden avulla meillä on yksi ihana lapsi ja toinen tulossa niin olisin valmis käymään kaiken vaikka kymmenkertaisena uudelleen läpi.

 

Kuten täällä ovat monet sanoneet niin käytetäänhän lääkärin apua moneen muuhunkin ongelmaan, en näe miksi lapsettomuus niistä eroaisi. Onhan se intiimimpi asia ja siksi siitä voi olla hankala mennä kertomaan, mutta kannattaa muistaa, että niin moni pari painii tämän ongelman kanssa nykyään, että ihan turha hävetä ja piilotella. Lapsettomuuslääkärit ovat sitä varten olemassa, että auttavat ja ovat jo nähneet ja kuulleet kaiken mahdollisen, heitä ei hetkauta enää mikään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En oikeastaan ole missään vaiheessa epäröinyt. Mulla oli alussa jonkinlainen kynnys aloittaa, siinä kohtaa kun olisi pitänyt ottaa ihan eka askel ja varata YTHS:n gynelle aika lapsettomuusasioihin liittyen. Mä olen muutenkin sellainen, että helposti siirtelen kaikenlaisia asioita eteenpäin sen sijaan että kohtaisin ne heti ja hoitaisin pois alta, ja jotenkin tää meni samalla tavalla. Se oli ehkä vaikeinta mennä sinne vastaanottoon ja sanoa, että meillä on tällainen ongelma. Sitten kun se oli tehty ja asiat lähtivät pyörimään, mitään epäröintiä ei ole ollut.

 

Ehkä mulle on noin henkisesti ollut helppoa lähteä hoitoihin, koska mun mielestäni luonnontieteet ja ihan erityisesti kaikki elämään liittyvä on aina ollut kiehtovaa. Mun maailmassani joku IVF tai ICSI on ihan yhtä suuri ihme kuin se, jos elämä saa alkunsa "luonnollisesti" (lainausmerkeissä siksi, että mun mielestäni kaikki, mikä maailmassa tapahtuu on luonnollista). Jos mieltä ei painaisi huoli siitä, että mitä jos hoidotkaan eivät auta, olisi aivan äärimmäisen hienoa saada olla mukana tässä. En myöskään koe, että hoidoilla alkunsa saanut lapsi ei olisi yhtä lailla rakkaudesta ja läheisyydestä lähtöisin, koska mun mielestäni niitä molempia on todella paljon mukana siinäkin, kun yhdessä tehdään päätös hoitoihin menemisestä ja käydään tämä kaikki läpi yhdessä.

 

Toistaiseksi hoidot eivät ole myöskään fyysisesti olleet mulle vaikeita, joten sen suhteen varmaan olen onnekas. Muutenhan mikään ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan niin kuin tuolta allekirjoituksesta näkyy. unsure.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos epäsäännöllisen kierron, hoitoihin lähtöä ei kauheasti tarvinnut miettiä. Oikeastaan yrittämisen alusta lähtien sitä vaan odotti, että se vuosi kuluisi, koska tiesin jotain vikaa minussa olevan. No, senkin vuoden aikana ehdin itkeä monet itkut, kun lasta ei yrittämisestä huolimatta saatu alulle.

 

Ollaan kuitenkin siinä mielessä onnekkaita, että tähän mennessä meidän inssien onnistumisprosentti on 100%, eli kaksi inssiä, kaksi alkanutta raskautta ja ensimmäisen inssin tulos on jo 1,5-vuotias. :lipsrsealed:

 

Ymmärrän kyllä pelot ja ajatuksen luomulapsesta, mutta ottakaa pohdiskeluissanne huomioon myös ajat 20-30 vuoden päästä, kun mahdollisuutta omaan lapseen ei ole enää edes hoitojen avulla. Minulla on pari ystävää, joista toinen on yli 40-vuotias lapseton ja toinen yli 50-vuotias lapseton. Varsinkin tämä vanhempi on nyt alkanut katua sitä, kun eivät aikanaan vieneet aloittamaansa adoptio-prosessia loppuun. Oman lapsen kaipuu on edelleen suuri. Tämä nuorempi ystäväni on käynyt hoidot läpi ja uskon, että jos hoitoja ei olisi tehty, hän olisi katunut asiaa koko loppuelämänsä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Epäröinti jatkuu jo ties monettako vuotta. Ajatuskin hoidoista kaikkine puolineen tuntuu iljettävältä. Emme vain ole pystyneet itseämme kasaamaan, emme pysty ehkä koskaan. Ehkä hoidot vain eivät ole meidän juttu. Olemmeko asiassa aivan yksin?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Millä tavalla iljettävältä?

 

Itse suhtauduin varsin nihkeästi hoitoihin ennen ensimmäistä käyntiä polilla. Siellä lääkäri selosti mistä lapsettomuudessa ja hoidoissa on kyse, ja se helpotti huomattavasti. Tieto ei lisää tuskaa vaan helpottaa sitä. Ajattelen isetnofretin tavoin, että kaikki mitä tapahtuu on luonnollista ja näin myös lapsettomuushoidoilla saatu lapsi on luonnollista. Mikäli soluissa olisi jotain pahasti vialla, niin hedelmöittymistä, kiinnittymistä ja muita jatkohommeleita ei tapahtuisi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pakko päästä purkamaan vähän ajatuksia...

Meillä on ensikäynti lapsettomuustutkimusten merkeissä lokakuussa. Toisaalta odotan sitä kuin kuuta nousevaa, mutta toisaalta hirvittää! Nyt vielä pystyy edes jotenkin vaikuttamaan siihen että miten rennosti ottaa, mutta sitten kun hyppää tutkimuksiin ja hoitoihin niin raaskiiko sitä sitten pitää huilikiertoja jos pää ei meinaa pysyä mukana? Jotenkin pelkään sitä että hoidot valtaa elämästä liian ison palan, kun välillä tämä yrittäminenkin tuntuu olevan ainoa asia mikä mielessä pyörii.

Lisäksi jännittää se miten hoidot julkisella etenee sekä se minkälaiset lääkärit ja hoitajat sattuu kohdalle. Sitä on jotenkin niin herkkänä tämän lapsettomuuden kanssa että helposti kokee vähän liiankin voimakkaita tunteita siitä mitä toinen sanoo, etenkin jos se sanoja on hoitava osapuoli.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itsellä ainakin tutkiminen ja tulevat hoidot rentoutti HUOMATTAVASTI. Tutkimukset oli ja meni, siellä käytiin ja sitten käytiin polilla juttelemassa. Lapaan sain lähetteen tuolloin maaliskuussa ja nyt viikon päästä sitten joudun operoitavaksi. Tämä vajaa puoli vuotta tässä välillä on ollut hyvin rentoa aikaa. Tiedossamme on, että luomuna emme kovinkaan helposti raskaudu, joten eipä ole enää tullut stressailtua eikä piinailtua. Toiveita toki raskaudesta on ollut, mutta menkkojen alku ei ole ahdistanut läheskään yhtä paljon kuin silloin ongelmista tietämättömänä. Hoidotkin sitten alkaa vasta luultavasti ensi kuun lopulla tms, eli seuraava kiero menee luultavasti stressittä ja luomuna. Hoito tuskin tulee aiheuttamaan mitään sen kummempia härdellejä, se kestää vain sen kuukauden ajan se neuloilla tökkiminen ja lääkärissä ramppaaminen, mutta sen jälkeen sitten joko siirrytään seuraavaan vaiheeseen eli odotukseen, tai sitten PAS siirtoihin, jos ollaan tarpeeksi onnistuttu saamaan alkuja pakkaseen. Mikäli joutuu vielä ramppaamaan polilla, niin ne sitten hoidetaan omat aivot narikassa lääkärin ohjeitten ja neuvojen mukaan :girl_crazy:

 

Päivä kerrallaan. Kun lapsettomuuden syy on selvillä, on tuotakin neuvoa huomattavasti helpompi noudattaa, vaikka toki välillä (PMS aikoihin) vanne kiristää päätä aika reippaasti, mutta mulla se nyt kiristää silloin muutenkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me mietimme lapsettomuushoitoihin menoa pitkään. Aluksi se johtui pelosta, minua on leikelty ja sörkitty eri sairauksien vuoksi ihan riittävästi jo muutenkin. Ja kuukaudesta toiseen sitä jotenkin toivoi että ehkä sittenkin kaikki vielä onnistuu luomuna... Vaan ei onnistunut. Emme kuitenkaan aloittaneet hoitoja heti vielä senkään jälkeen kun oli käynyt selväksi, että luomuna raskautuminen on lähes mahdotonta. Tuntuu ehkä omituiselta, mutta halusin aloittaa hoidot vasta sitten kun olin hyväksynyt ajatuksen siitä, etten ehkä koskaan tule raskaaksi ja saa omaa lasta. Halusin olla sinut asian kanssa ennen hoitojen aloittamista. Meillä siihen oli aikaa, mutta ymmärrän toki ettei kaikilla tätä mahdollisuutta ole. Itselleni tämä tapa tuntui kuitenkin oikealta. En tiedä olisinko jaksanut hoitoja henkisesti, jos en olisi käsitellyt ja surrut asiaa niin pitkälle jo ennen hoitojen aloittamista. Hoidot ovat sarja jatkuvia pettymyksiä ja niitä on vaikea kestää, jos lapsettomuuden hyväksymisprosessi on kovin alussa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Iljettävältä siksi, etteivät hoidot tunnu minulle luonnolliselta tavalta saada lapsi. Enkä pidä itseeni kohdistuvista toimenpiteistä, en hammaslääkärin enkä gynekologin. Hormonien pumppaaminen ja ronkittavana ja syynättävänä oleminen tuntuvat äärimmäisen epämiellyttäviltä jo ajatuksina. 2x laparoskopia, epäonnistunut aukiolotutkimus ja endo hoitoineen ovat aivan riittävän järkyttäviä kokemuksia ja antoivat osviittaa siitä, millaista erilaisten toimenpiteiden ja hormonien vaikutusten kohteena oleminen tuntuvat.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meille oli kova paikka hakeutua hoitoihin. Tai edes tutkimuksiin. Meillä oli yritystä/haaveita takana jo 1,5 vuotta ja hakeuduin sitten tutkimuksiin oikeastaan "muiden syiden vuoksi" ja siinä samalla sitten toin esille raskautumistoiveen, joka onneksi huomioitiin. Nyt olemme sitten vähän puolivahingossa lähteneet etenemään niin, että olemme EHKÄ pääsemässä jopa konkreettisiin hoitoihin. Mielestäni tämä alkutaival on ehdottomasti se haastavin. Kun pyörä lähtee käyntiin niin sitten on jo paljon helpompaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En oikeastaan yhtään,miehen kanssa oli alusta asti selvää että hoidoissa mennään niin pitkälle kun vaan lääketiede vie. Endometrioosiepäily oli esillä ihan yrityksen alusta alkaen, joten osasin hakeutua jo 6kk yrityksen jälkeen ekalle lääkärivisiitille. Lääkäri kysyi sitten että lähdetäänkö laparoskopiaan ja minä suostuin. Sen jälkeen vielä "kuivatteluhoito" 6kk ja estrogeenikorvaushoito se takia. Ja vielä samaan syssyyn aloitettiin IVF.... Turvasin tähän:

"If you don´t climb the mountain you can´t see the view"..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei me epäröity lähteä hoitoihin. Sanoinkin lääkärille tässä taannoin, että vaikka oma epäonnistuminen lapsen saamisessa ahdistaa, niin olen tyytyväinen että olemme nyt tässä ja saamme apua. Meille on aivan sama millä tavalla lapsi saa alkunsa, kunhan saisimme sen lapsen. Minua ei haittaa tutkimukset ja hormonit, tämä on kuitenkin vain pieni ajanjakso elämästä ja vielä toivon että lopputulos on halutunlainen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En epäröinyt eikä mun mielestä mieskään epäröinyt. Kummallekin on tärkeää saada lapsi joko itse tai adoption kautta, tietysti biologinen lapsi on prioriteetti niin kauan kun toivoa siihen on. Olin lueskellut vauva-palstoja netistä ja niiden ohessa myös lapsettomuusaiheita jo ennen yrityksen alkua. Tietoa ja ymmärrystä oli siis jonkin verran jo pohjalla, ja ehkä senkään takia ei ollut kauhean iso kynnys lähteä tutkimuksiin ja hoitoihin.

 

Meidän kohdalla pikemmin ollaan turhautuneita hoitojen hitauteen (julkisella saatu aikaan 1 inseminaatio ja yksityisellä sen lisäksi yksi IVF - tutkimuksissa ja hoidoissa ollaan oltu 2 vuotta). Haluttaisiin hoitoja nopeammalla aikataululla ja enemmän, jotta mahdollisuudet lapsen saamiseen paranisivat. Vielä tällä hetkellä tuntuu, että unelma omasta perheestä on niin iso, ettei mitkään hormonit, sörkkimiset, ajan- tai rahankäyttö ole liikaa vaadittu. Olen valmis vielä tässä vaiheessa melkein mihin vain.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Toki mietityttää. Kaikkeen sitä on kuitenkin valmis, kun vaan oman lapsen joskus saisi. Nyt toivutaan ensin 31.1.2012 tehdystä laparoskopiasta ja 4 kk päästä jatketaan sitten yrityksiä.. Mulle laparoskopian läpikäyminen loi toivoa siitä, että jaksan ehkä sitten mahdolliset hedlmöityshoidotkin joskus. Niin hankalaa on ollut toipuminen ja normaalielämään palautuminen, että en usko että ne voi olla tän pahempia...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Epäröin.

Lasta on yritetty 04/09 alkaen. Ensimmäistä kertaa kävin gynekologin vastaanotolla asian tiimoilta reilun vuoden yrittämisen jälkeen. Silloin laadittiin hoitosuunnitelma, mutta sen toteuttaminen jäi, koska se tuntui niin monimutkaiselta toteuttaa ja melko pian käynnin jälkeen muutettiin toiselle paikkakunnalle. Tuon käynnin pohjalta miehen siemennesteet kuitenkin tutkittiin, tosin vasta vuosi ensikäynnin jälkeen, kun oli muutenkin asiaa sinnepäin. Itse en näin jälkikäteen ajatellen olisikaan varmaan ollut valmis hoitoihin vielä silloin.

Vasta nyt, kolmen vuoden yrittämisen jälkeen on tullut sellainen olo, että jotain täytyy todella tehdä. Tähän saakka olen vain antanut asian olla ja jättää asian luonnon armoille. Mies ei mitenkään ole painostanut vaikka tiedän lapsen olevan hänellekin hartain toivomus. Nämä kolme vuotta vaan on tarvittu asian hiljaiseen hyväksymiseen ja harkintaan. Mielessä on pyörinyt kysymykset 1) haluanko lasta todella niin paljon, että olen valmis tutkimuksiin ja hoitoihin? 2) tulisiko minusta hyvä äiti? ja 3) eettistä pohdintaa siitä, onko minulla oikeutta "taistella luonnon lakia vastaan". Lopulta alkuvuonna tulin siihen tulokseen, että haluan yrittää kaikkeni. Toivon lasta niin paljon, että olen valmis hoitoihin ja kun kerran on keksitty keinoja lapsettomuuden hoitoon niin kyllä voin yrittää saada niistä apuja. Niinpä varasin taas ajan gynekologille. Tällä kertaa en mennyt enää "kattelemaan ja kuulostelemaan" vaan hoitamaan asiaa eteenpäin. Nyt tuntuu siltä että olen tehnyt oikean ratkaisun ja odottelen vain prosessin kunnollista käynnistymistä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En epäröinyt eikä mun mielestä mieskään epäröinyt. Kummallekin on tärkeää saada lapsi joko itse tai adoption kautta, tietysti biologinen lapsi on prioriteetti niin kauan kun toivoa siihen on. Olin lueskellut vauva-palstoja netistä ja niiden ohessa myös lapsettomuusaiheita jo ennen yrityksen alkua. Tietoa ja ymmärrystä oli siis jonkin verran jo pohjalla, ja ehkä senkään takia ei ollut kauhean iso kynnys lähteä tutkimuksiin ja hoitoihin.

 

Ehkä juuri tästä syystä minä taas epäröin - tiedän liikaa :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Niin, siis minuun tuo netin antama tietotulva estää lähtemästä hoitoihin, lauracealle se näytti tuovan taas toisenlaiseen tunteen. Toisin sanoen minua liika tieto pelottaa ja toiselle se saattaa taas tuottaa helpotusta tehdä "myöntävä" päätös. Ei mitään sen ihmeellisempää :)

Edited by Tellus

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä epäröin tutkimuksiin menoa. Yhtenä päivänä ajattelen, että pakko kai se on mennä. Toisena ajattelen äh, että antaa olla.

 

Mä tunnen hiukan samoin kuin Tellus tuon tarjolla olevan tiedon suhteen. Vaikka prosentit oikeastaan on meidän puolella (kun niin moni hoidoissa olevista lopulta saa lapsen, oliko se 80%?), silti mielessä kalvaa epäily, että kuuluu itse siihen joukkoon, joka ei koskaan saa lasta. Jotenkin se tieto, että lisääntyminen on niin kamalan monivaiheinen prosessi, aiheuttaa ahdistusta. Etenkin kun se joillakin tuntuu tapahtuvan ihan tosta noin vaan ja naps. Pakosti siinä tulee olo, että meissä on nyt jotain p-a-h-a-s-t-i vialla.

 

Ahdistusta aiheuttaa lisäksi juuri tuo Mirjaminkin kuvaama epäily siitä, että haluanko minä lasta niin paljon, että olisin valmis antamaan kehoni sörkittäväksi. Siis varmasti sitten kun sitä sörkittäisiin ei asia minua kahta kertaa vaivaisi, en ole liiemmin häveliäs. Mutta sen ensimmäisen askeleen ottaminen tuntuu vaikealta. Siinä viimeistään joutuu itsellekin (ja ehkä muille läheisille) myöntämään, että kyllä, haluan lasta NÄIN paljon. Ja samalla avautuu pelottava tulevaisuus: entä jos sitä lasta ei sitten tulekaan. Vähän sellainen, ken leikkiin lähtee se leikin kestäköön).

 

Mutta sitten toisaalta, onko tutkimuksiin menemättömyyden taustalla kuitenkin epärealistinen haihattelu siitä, että luonto loppujen lopuksi hoitaisi homman ihan itsestään. Ja sitten herään joskus viiden vuoden päästä (ikää alkaa olla...) vanhana ja katkerana havaitsemaan, että jäin auttamattomasti junasta.

 

Olikohan se täällä foorumilla vai missä kun joku totesi, että ei voinut lähteä hoitoihin ennen kuin oli henkisesti hyväksynyt sen, että vauvaa ei välttämättä koskaan tule. Minusta se oli viisaasti sanottu. Omalla kohdalla tuntuu juurikin siltä, että uskaltautuu eteenpäin sitten vasta kun voi olla varma, että kestää mahdollisen pettymyksen. Mun, tai meidän, elämä on hyvää. Mä en halua pilata sitä masentumalla tai katkeroitumalla. Enkä nyt tarkoita että kaikki hoidoissa olevat masentuisivat tai katkeroituisivat vaan että pelkään tätä omalla kohdallani. Vaikka toteutumaton vauvahaave on tuonut omia tummia sävyjä elämään, olen silti samaan aikaan myös ihan onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Joinakin päivinä jopa ajattelen, että lapsen saaminen voisi olla menetys, koska joutuisin silloin luopumaan mukavasta elämästäni. (Toki tiedän, että oikeasti vauva olisi maailman ihanin asia, mutta saahan sitä ihminen ottaa joskus haaveistaan vapaata. Ottaahan "lapsellisetkin" ihmiset "vapaata" purnaamalla lapsesta/raskaudesta)

 

Ehkä nyt ainakin perustutkimuksissa voisi käydä, katsomassa vaikka että onko siellä edes putket auki. Muuten kierto on ihan kohillaan, kaikki merkit (kierron säännöllisyys, limat, lämmöt, lh-tikut, oviskivut) viittaisi siihen. Kunhan nyt saan aikaiseksi.

 

Voi kunpa me kaikki, epäroivät ja epäröitsemättömät, lopulta saataisiin se vauva. :give_heart:

Edited by Inkivääri

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä on yksi, joka venytti hoitoihin menoa, koska halusi uskoa että meille tulee luomukeinoin lapsi. Loppujen lopuksi olin tosi helpottunut, kun "sain aikaiseksi" varata ajan ensikäyntiä varten ja saatiin lähete labroja varten. Syykin lapsettomuuteen löytyi ja olen iloinen, ettemme jatkaneet yrittämistä pidempään, kun todennäköisyys raskautumiseen on hyvin vähäinen. Oman kokemukseni perusteella suosittelen siis lämpimästi tutkimuksiin menoa, vaikka alkuun siitä ei olisikaan erityisen innoissaan.

 

Tellus ja Inkivääri, kovasti toivoin ettemme näkisi täällä vaan tuolla odotuspuolellla :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä en ollut valmis hoitoihin tai edes tutkimuksiin. Suurin pelkoni oli, että meille sanottaisiin, ettemme voi koskaan saada yhteistä lasta. Tiedän olleeni epäreilu miestäni kohtaan, hän oli valmis tutkimusiin jo vuoden yrittämisen jälkeen. Mies oli onneksi aivan ihana, eikä koskaan painostanut, vaikka asia oli hänellekin tärkeä. En tiedä, koska olisin ollut valmis tutkimuksiin. Varmaan sitten, kun olisin hyväksynyt sen mahdollisuuden, ettei meille koskaan sitä lasta suotaisi. Meillä onneksi tärppäsi vajaan neljän vuoden yrityksen jälkeen.

 

Lapsi, vauva ja lapsettomuus -foorumit ja artikkelit tms. olivat noina neljänä vuotena myös pannassa. En vain pystynyt. Nyt taas, kun olen raskaana, miellän enemmän omaksi paikakseni nämä lapsettomien keskustelut ja samaistun näihin aiheisiin vahvemmin, kuin tuonne odottajien puolelle. Saa nähdä, pääsenkö koskaan yli lapsettomasta ajasta. Toisaalta, haluan myös muistaa sen ajan ja siihen liittyvät tunteet ja ajatukset. Ne ovat niin lähellä minua.

Edited by lilli*

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now