Guest lumpeenkukka

Teini-iästä asti yhdessä olleita pareja?

53 posts in this topic

Kiva oli lukea näitä tarinoita läpi.

 

Mekin aloimme seurustella abivuonna, noin kymmenen vuotta oli ns. harkinta-aikaa ennen avioliittoa ja lasta.

Isompia kriisejä ei ole ollut, tai ainakaan sellaisia, että eroa olisi harkittu.

Kuten moni totesi, että yhdessä ollaan aikuisiksi kasvettu mutta yksilöinä.

Share this post


Link to post
Share on other sites
On 5/19/2012 at 7:56 PM, Milaliina said:

Täälläkin "teiniparisuhteessa".

 

Eli samassa lukiossa tavattiin, minä iskin silmäni heti tähän söpöön poikaan joka sitten lähtikin vaihtoon vuodeksi :( Seuraavana kesänä törmäsin poikaan useaan otteeseen mitä ihmeellisimmissä paikoissa, mm. Forexin rahanvaihdossa :D Poika ei tietenkään tunnistanut minua mutta minäpä tunnistin hänet. Ja mikä onni kun syksyllä poika tulikin samalle luokalle kun vaihdosta tuli. Siitä se sitten lähti :kiss3:

 

Mä oon siinä mielessä "vanhanaikainen" että vaikka teinibileitä aikani kolusinkin niin koskaan en nauttinut örveltämisestä tai yhden illan jutuista. Ja aina kun ihastuin johonkin, mietin että haluaisinko tämän kanssa olla koko loppu elämäni. Ei tullut vastaan sellaista kunnes 17-vuotiaana tuo poikaystäväni. Mitään suurempia kriisejä ei ole ollut, toki alussa oli sellaista mustasukkaisuutta ja kumpikin hapuili aikansa. Nyt on vuosia takana 4,5, asutaan yhdessä ja meillä on koira. Omasta asunnosta haaveillaan yhdessä, vauvasta haaveilen minä yksinäni ;)

 

Löysin vanhan tekstini :grin: Edelleen yhdessä ollaan, kohta 10v. Naimisiin mentiin reilu 1,5v sitten. Mieskin lopulta rupesi kuumeilemaan ja ensimmäinen lapsi on matkalla maailmaan :) Olen tyytyväinen, että asiat meni näin ja viivyteltiin yrityksen aloittamista viidellä vuodella, vaikka silloin aikoinaan tuntuikin kauhealta kuumeilla yksin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ah, hauskaa, oon joskus vuosia sitten lukenut tätä keskustelua! Silloin mietin, että ollaan oltu liian vähän aikaa yhdessä ja edelleen nuoria, enkä voi sen takia osallistua keskusteluun :D 

Me tavattiin vähän mun 16-vuotissynttäreiden jälkeen ja siitä se vähitellen muuttui seurusteluksi. 17-vuotiaina mentiin kihloihin ja 18-vuotiaina naimisiin. Nyt ollaan oltu reilu 9 vuotta yhdessä. Jonkin verran kuultiin aluksi (kihlauksen ja naimisiinmenon yhteydessä) ihmettelyjä, mutta yllättävän vähän - meillä on sellaisia ihmisiä lähipiirissä, jotka osaa olla hiljaa, vaikka olisivatkin eri mieltä. Toki moni kommentoi, että onpa teillä kiire. Koettiin kuitenkin, että mitäpä sitä viivyttelemään, kun kerran hyvältä ja oikealta tuntuu. Ja näin ajattelen edelleen, en mä tiedä että onko nämä vuodet mitenkään muuttaneet mua varmemmaksi tuosta miehestä. Niin varma olin jo silloin kun kosintaan myöntävästi vastasin.

Yksi isompi luottamuskriisi meillä on ollut, jota edelleen tietysti vähän paikkaillaan kun kerran luottamuksesta on kyse. Ollaan kuitenkin tosi onnellisia ja viihdytään edelleen toistemme seurassa ihan niin kuin alkuaikoina. Toki kumpikaan ei oo koskaan ehtinyt sitä itsenäistä elämää kokeilemaan, mutta mitäpä tuo haittaa. Molemmilla on lupa ottaa myös omaa aikaa ja nähdä omia kavereitaan, mutta enemmän me vaan halutaan olla kotona ja viettää aikaa toistemme kanssa :D Ollaan sellaisia kotihiiriä, ja lisäksi meidän kaveritkin on melko lailla yhteisiä ja tavataan sitten yhdessä kaveriperheitä jne. Ja etenkin nyt ruuhkavuosien myötä koetaan, että tämä kaikki lasten, mun opiskelujen ja miehen töiden yhteensovittaminen vaan ottaa sitä aikaa ja nyt panostetaan siihen. Tai ainakin mies on saanut mut vilpittömästi uskomaan, että niin hänkin ajattelee, toivottavasti ei muhittele erilaisia ajatuksia päässään. Onhan se varmaan onneakin vaatinut, että ollaan kasvettu yhteen ja hitsauduttu entistä tiiviimmäksi pariksi vuosien mittaan. Oli myös hyvä, että ehdittiin olla reilu viisi vuotta yhdessä ennen esikoisen syntymää. Siihen mennessä ne toisen toimintatavat oli tullut niin tutuiksi, että vauva-arki lähti soljumaan melko vaivatta. Ja samoin oltiin ehditty tehdä kahdestaan paljon, joten oli helppo ajatella, että nyt selviää muutaman vuoden vähän tiukemmissa merkeissä ja vähemmällä kahdenkeskisellä ajalla :)Nyt onkin ollut ihanaa huomata, että kun lapset kasvaa ja elämä helpottaa, niin tuntuu kuin olisi taas vastarakastunut :wub::wub:

Kyllä mä koen, että miehen löytäminen niin nuorena on ollut kuin lottovoitto. Monesti kavereiden juttuja kuunnellessa tulee se olo, että paljolta on säästynyt, kun ei ole tarvinnut rikkoa itseään aikaisemmissa suhteissa. Meidän suhteessa kaikki on niin vaivatonta, voin olla täysin oma itseni ja voin luottaa siihen, että mies ei helpolla mun viereltä mihinkään lähde. Se on mun tuki ja turva. Plussana tietysti se, minkä joku mainitsikin, että paljon on ehtinyt unelmia toteutumaan jo tässä iässä. Oon 25 ja meillä on 7 aviovuotta takana, kaksi ihanaa lasta, oma koti ja pian saan maisterin tutkinnon ulos ja valmistun unelma-ammattiini. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now