pipa

Ensikohtaaminen vauvasi kanssa

205 posts in this topic

Haluisin tietää teidän muiden ajatuksia lapsistanne, kun kohtasitte ensimmäisen kerran kasvotusten. :)

 

Mun ajatukset eivät todellakaan olleet kovin äidillisiä tai täynnä rakkauta mikä ei taida olla kovinkaan harvinaista.

Ensimmäinen ajatukseni, kun näin mun sinisen ja limassa olevan vauvani " Voi paska! Se on ihan mun näköinen" :rolleyes::ph34r:

Ja toinen heti perään oli, että tässäkö se on? Mun ihan ikioma vauva mun vatsasta, ihan älytöntä. Tuo ajatus pyöri sitten pidempää mun päässäni, koska en millään pystynyt ymmärtään, että sama vauva oli kyseessä mikä oli mun vatsassakin.

 

Okei, teidän vuoro :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä olin heti synnytyksen jälkeen lähinnä helpottunut, että vauva saatiin ehjänä ulos ja että minäkin olin yhä hengissä. Olisin voinut vain jäädä yksikseni makaamaan siihen sängylle ja kätilöt varmaan vähän ihmettelivätkin, kun en sen tiukemmin pitänyt lapsesta kiinni. :rolleyes: Vauvan ylähuulesta ajattelin, että ihan kuin ankan nokka ja toivoin, että se siitä vielä muotoutuisi. :D

 

Ensimmäinen yö meni yksin nukkuessa ja voimia kerätessä, ja vauva tuotiin vain 3-4 tunnin välein syömään rinnalle. En edes osannut kaivata tyttöä siinä vaiheessa, vaan olin onnellinen, kun koko stressaava raskaus oli ohi ja minä vihdoin "vapaa". Aika pian ne kuuluisat äidinvaistot kuitenkin heräsivät, kun ei annettu mahdollisuutta olla ilman vauvaa, vaan siitä joutui huolehtimaan 24/7. Toisena päivänä vauva alkoi tuntumaan entistä enemmän maailman suloisimmalta sekä omalta pieneltä rakkaalta. Ja se tunne on vahvistunut vain koko ajan. :wub:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä mullakin taisi ensimmäinen tunne olla helpotus rankan synnytyksen jälkeen. Mulla ei ole mitään mielikuvaa esim. siitä hetkestä kun limainen vauva ojennetaan mulle, olen "nähnyt" hetken vasta valokuvassa. Muistan katsoneeni mieheni kyyneleisiä silmiä ja miettineeni että mikähän sillä oikein on... Mutta siinä vaiheessa kostui munkin silmät kun märkä nyytti alkoi hamuta rintaa pyjaman alla ja se sama tunne (äidinrakkaus?) on pysynyt tähän asti. Höpötin kyllä kuulema vauvalle että "äiti tässä, äiti tässä" :).

 

Musta tuntuu, että miehellä on vauvan syntymähetkellä enemmän tilaa ja aikaa kokea noita fiiliksiä ja me äidit taas ollaan jonkin aikaa ihan pöllähtäneita kun on synnytyksestä selvitty. Mulle miehen tunteellinen läsnäolo ja liikutus vauvasta auttoi luultavasti tajuamaan tapahtuneen nopeammin kuin jos olisin yksin ihmetellyt vauvaa ja tuli tosi voimakkaasti "meidän perhe" -olo.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun ensikontakti poikani kanssa oli pikainen hipaisu leikkaussalissa. Poika tuotiin näytille vasta pesun ja kapaloinnin jälkeen,kun mua vielä kursittiin kasaan. Sen naama tuotiin niin lähelle, että pystyin antamaan nopean suukon poskelle. Käsillä en voinut koskea kamalan horkan takia. Itketti ja huokaisin "voi miten kaunis se on", ja sitten Tuukka kiikutettiinkin iskän luo.

 

Olo oli kamala, hirveä horkka, pystyin vain miettimään, milloin saisin jotain juotavaa. Heräämössä vapina lakkasi, olin ihanassa puudute- ja lääkepilvessa, väsynyt ja tyytyväinen kun sain vihdoin olla rauhassa pitkän synnytysrupeaman jälkeen.

 

Parin tunnin päästä pääsin perhehuoneeseen, missä mies ja poika odotti. Mut kärrättiin sängyssä sisään, ja hymyilin ja sanoin "täällähän ne mun miehet on". Sitten vauva iskettiin tissille ja siitä se alkoi. Olin ihan sekaisin ja ihastelin vauvaa ja itkeskelin. Sairaalassaolon ajan jaksoin ihastella poikaa ja olla onnesta ymmyrkäisenä, mutta kotona ne tunteet sitten laimenikin, kun arki iski päin näköä ja kunnon kipulääkkeitä ei enää saanut. Edelleen oottelen suurta rakkautta syntyväksi, eiköhän se vielä joskus...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kun lopulta sinne leikkaukseen lähdettiin, odotin vain et koska tää helpottuu.Ja helpotushan se oli kun pieni saatiin ulos. Nopeasti toivat pojan käymään sylissäni ja sitten lähtivätkin jo pesulle ja pukemaan. Ainut mitä sain siitä vaiheessa sanottua oli kysymys: onko toi oikeesti meidän ja hirveä itku pääsi.

Kun sitten lopulta sain Lucan heräämöön kanssani, oli se jotain niin mieletöntä <3<3

Share this post


Link to post
Share on other sites

No mä näin pojasta ensin pyllyn, kun se nostettiin mahan päälle niin päin. Ja ihan hirveen kokoset killuttimet (oli ollu vissiin vähän puristuksissa). :rolleyes: Joten ensimmäinen sekanen ajatus oli, että kappas, poika tuli. Seuraava olikin sitten että perhana tää on liukas, toivottavasti en heti tiputa sitä.

 

Siitä eteenpäin ei ihan hirveen selkeitä ajatuksia ollukaan. Kuten Ines sanoi, on noi hetket tehkä isälle tunnepitoisempia, ite ainakin olin kuuppa niin sekasin, etten olis varmaan nimeeni tiennyt. Sitten vasta, kun nukuin synnytyssalissa kymmenisen minuuttia, alko oleen jo selkeempiäkin ajatuksia ja alko iskeen tajuntaan, että siinä se vauva nyt on.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Leikkaukseen päästiin pitkältä tuntuvan ajan päästä uupuneena. Leikkurissa tuntui oudolta että tuossako hän sitten on, meijän vauva. Vauva tuotiin päänvierelle, sain koskea, ei siinä sen kummempaa fiilistä, ihmettelyä, jopa niin että mitä mä nyt teen, no sivelin poskea, oltiin poski poskea vasten.

 

Heräämössä meni aikansa, sitten miehen ja vauvan luo. Seuraavana päivänä huomasin etten tiedä edes miltä vauva näyttää vain sen mitä näki kun imetti paketoitua kääröä. Sitä vaan oli niin väsynyt unettomuudesta ennen synnytystä, sitten synnytyksestä ja lääkityksestä että oikeastaan jaksanut kuin hoitaa sen vauvan mitä nyt pystyi sängynpohjalta.

 

Ihan kunnon syvemmät tunteet vauvaa kohti tuli joskus ajan päästä, kotiuduttua, ehkäpä kun tuosta synnytyksestä, väsymyksetä ja lääkityksestä hieman tokeni. Alku aika oli muistaakseni sellaista huolehtimista. Sairaalassa tosin huomasin että kun vauva vietiin yhtenä yönä pariks tuntii hoitajien hoteisiin niin ikävä tuli samantein kun vauva lähti huoneesta, joten kyllä niitä tunteita siellä oli, se ei vain ollut sellaista onnen huumaa tms.

Edited by violetti

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en nähnyt meidän lapsesta kuin pyllyn ja selkää, ennenkun hänet kiikutettiin lastenlääkärin tykö. Mies sitten meni perään ja vauva oli keskoskaapissa huutamassa. Mies otti kuvia ja toi niitä mulle näytille. Ensimmäinen ajatus oli, että "voi v*ttu minkä näkönen pää." :rolleyes:

 

Poika oli siis ollut väärässä asennossa vatsassa ja päässä oli aikamoinen pahka ja mustelma.

 

Lisäksi hänen käsi näytti kuvassa todella omituiselta ja kyselin kätilöltä, että onko se normaalia.

 

 

 

Likan kohdalla ensimmäinen ajatus oli, että onneksi sille ei tullut mitään päähän, vaikka imukupilla otettiin. Toisena ajattelin, että paljon likasempi kun esikoinen.

 

Todella herkkiä ajatuksia siis heti. B)

Share this post


Link to post
Share on other sites
Poika oli siis ollut väärässä asennossa vatsassa ja päässä oli aikamoinen pahka ja mustelma

 

 

Millä lailla väärässä asennossa? Heräsi kiinnostus, kun olen miettinyt, että voiko esim. pyöräilyn etukenoasento olla jotenkin haitallinen, kun pää on lantioluiden välissä. Mitä jos pää kolhiintuu tai on jatkuvasti jotenkin puristuksissa?

 

Nimim. Kyllä mä aina jonkun huolenaiheen keksin

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mäkin olin aika pöllämystynyt heti synnytyksen jälkeen. Eka tunne oli tietty suuri helpotus, et nyt se on ohi. Kätilö testasi heti vauvan refleksejä ja se tuntui kestävän ikuisuuden. Mä vaan aattelin, et anna se tänne, se on mun vauvani, mä tahdon sen tänne. Ja toinen vaan kävelyttää vauvaa sängyn jalkopäässä. Sitten sain vauvani paidan alle ja se luja huuto loppui. Mä katsoin mustelmaista ja ruttuista vauvaa ja musta tuntui, kuin se ei ois ollut sama kuin se vauva joka mun mahassa oli.

 

Ihastelin pieniä sormia ja kynsiä. Sitten vauva repästiinkin heti pois multa ja vietiin mitattavaksi. Pian vauva tuotiin pikaisesti happikaapissa katsomaan äitä ennen lastenosastolle menoa ja hän katsoi mua suoraan silmiin sieltä kaapista ja alkoi availla suutaan. Mä olisin niin paljon halunnut vauvan rinnalleni ja musta tuntui, että mä petin hänet kun hänet vietiinkin heti pois.

 

Se pilasi koko alun ja mä en tuntenut itseäni tuon pienen ihana ihmisenalun äidiksi oikeen kunnolla, jotenkin osittain vain. Kun en saanutkaan heti häntä itselleni. Kaikki ois mennyt aivan toisin muuten. Tuntui, että vauva oli sairaalan oma, jota me käytiin parin tunnin välein hoitamassa. Vasta kotona alkoi tuntua oikeen kunnon äidiltä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olo synnytyksen jälkeen oli hieman sekava ja en tarkkaan muista kaikkea mitä päässä liikkui. Poika syntyi ja sain sen mahan päälle. Olo oli toisaalta tosi helpottunut. Vauva oli limainen ja verinen ja muutenkin hieman erikoisen näköinen ja mietin, että mikäköhän tuo tyyppi on. Kaikesta huolimatta ihana se oli. Mä en kauaa vauvan kanssa ehtinyt olemaan, sillä mut vietiin lekuriin koska istukka ei irronnut.

 

Seuraavan kerran näin vauvan aamulla kun pääsin heräämöstä pois. Oli kesä, kello näytti neljää aamulla. Aurinko paistoi sälekaihtimien raoista huoneeseen ja huone ei enää pysynyt hämäränä. En malttanut nukkua ja pyysin vauvaa mun viereen ja siihen hoitajat sen sitten toi.

Noi aamun hetket on jääny hyvin mieleen ja noissa fiilis oli ihan erilainen kuin silloin heti synnytyksen jälkeen.

Jotenkin oli vaan niin hyvä olla siinä. Aurinko oli nousemassa ja se pikkuihminen tuhisi tyytyväisenä mun vieressä. Silloin tuntu, että sanat ei riitä ja maailma on kerrankin täydellinen. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

No ihan ensimmäiset ajatukset silloin, kun todella kunnolla NÄIN lapsen, olivat 1) miten sillä voi olla tuollainen paksu, tumma tukka? 2) lapsella on mielettömät Angelina Jolie -tyyppiset turbohuulet! (olivat oikeasti tosi turvoksissa ja muuttuivat pienemmiksi seuraavana päivänä :lol:) sekä 3) miten minun ja mieheni aikaansaama lapsi voi olla NOIN kaunis?

 

Ennen ensinäkemistä oli tullut jo se helpotus, että homma oli ohi ja kaikki mennyt hyvin. Ja sitten ensikohtaamisen jälkeen jatkui vaan rakkaudensekainen ihmettely, millaisen täydellisen ihmisen olin juuri synnyttänyt. Mä oletin, että niiden äidintunteiden heräämiseen menisi aikansa, mutta mulle ne iskivät kokolailla heti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä jouduin hätäsektioon ja sen jälkeen lapsi joutui lastenosastolle letkuihin. Mä olin tosi lääkepöllyssä, väsynyt ja kipeä ja ekana yönä siis näin vaan tyttärestäni valokuvan jossa hänelle oli just annettu lisähappea ja oli tosi pienen ja voipuneen näköinen.

 

Mun raskaus meni yli (42+2) ja ajattelin että lapsi on varmaan tosi iso ja kaikkea kun on ollut masussa niin paljon yli, yms. Kun kuulin että tyttö painoin vähän yli 3 kiloa niin olin ihan ihmeissäni. Kuvassakin oli niin pieni ja ruipelo.

 

Meni monta päivää ennekuin mä pystyin sängystä nousemaan ja sitten mut kärrättiin pyörätuolilla lastenosastolle missä tyttö nukkui letkuihin kiinnitettynä. En vaan voinut uskoa että tuo on minun lapseni ja etsin heti lapsesta joko isän tai minun piirteitä. En voinut edes ottaa tyttöä syliin. Itkin aika vuolaasti siinä liikutuksesta ja varmaan kaikki muukin kipu ja pelko yms. purkautui siinä samalla.

 

Olisiko ollut sitten 4 tai 5 pvä synnytyksestä kun sain tytön ekan kerran syliin enkä oikeasti muista mitään kun että olin vaan tosi liikuttunut ja mietin koko ajan että onneksi tyttö on elossa. Mulle oli just kerrottu että tytön aivot ultrataan jotta nähdään onko siellä turvotusta ja mua pelotti hirveästi kuulla tuloksia. Kun kaikki oli hyvin niin en vaan osannut lopettaa itkemistä.

 

Kun sain tytön sitten vierihoitoon niin tuijotin vaan pientä kaikki yöt. Mä en oikeasti osannut miettiä mitään muuta kuin että onneksi ollaan kunnossa molemmat. Varsinaiset muunlaiset tunteet tuli vasta kotona arjen myötä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulle oli povattu isoa vauvaa. Synnytys oli pitkä ja ponnistusvaihe hankala, kun en tuntenut ponnistamisen tarvetta ja usko meinasi muutenkin loppua kesken. En tuntenut ollenkaan pään syntymistä, ja olin ihan hölmistynyt kun poika lopulta syntyi. Kun kätilö nosti sen syliini, eka kommenttini oli "Tuo ei ole kyllä nelikiloista nähnytkään!" (Kätilö tuumasi, ettei hän osaa arvioida, kun ei ole ollut synnärillä töissä vähään aikaan. No, poika oli siis 3405g, hyvä mä. :) ) Sit kun sain vauvan lähemmäs ja näin pojan tarkemmin, oli ekat sanat "Oi mitkä ripset!" :lol: Poika oli paljon kauniimpi kuin osasin kuvitella, ja rakastuin siihen ihan samantien, vaikka raskausaikana pelkäsin, että mitä jos en tykkääkään vauvasta. :lol: Olin kyllä vähän pettynyt, kun mies ei tuhrannut itkua... :rolleyes: Sit kun poika söi ja nostettiin pesuille se nukahti ja nukkui koko mittausten ja pesun ajan, alkoi itkemään vasta pukiessa. Oltiin ihan ihmeissään ja pelättiin, että onko vauva tervekään. Aika pitkään sitä kyttäsi kaikkea ja mietti että onhan se normaalia. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sektio alkoi ihan hyvin, sitten mulle tuli kauhean huono olo. Mulle annettiin kai sitten lisää jotakin lääkettä, huonovointisuus katosi. Sitten tosi äkkiä,noin kymmenen minuutin kuluttua kätilö alkaa huudella, kumpi se on, se on tyttö se on tyttö :wub: . Siinä vaiheessa kihosi kyyneleet silmiin meiltä molemmilta miehen kanssa, olimme niin toivoneet tyttöä, mutta emme halunneet sitä selvittää etukäteen. Näin tytön vilaukselta, ehdin just pusun antaa limaiselle poskelle :rolleyes: ja sitten kätilö vei tytön ja miehen muualle.

 

Mua alettiin kursia kokoon, itketti kun oli jo heti niin kova ikävä tyttöä ja miestä. No sitten mä aloin voida tosi huonosti, kysyin onko tämä normaalia kun korvissa asti pistelee. Nukutuslääkäri, sitten kokeili ja totesi että olivat kokovartalopuuduttaneet mut, ekan kerran tunsin jotakin vasta otsalla <_<

 

Ilmankos oli paha olla ja vaikea hengittää :angry: Samoihin aikoihin kuulin huutoa, nyt täällä on verta. Siinä sitten hormonien vallassa ja ihan paniikissa en tiennyt olisko pitänyt parkua vai mitä.

Yrittivät korjata tilannetta, kunnes mulle tuli tosi kovat kivut, tunsin selkeästi miten ronkkivat alavatsaa. Aloin huutaa-tai siis yritin, mutta eipä tullut paljon ääntä. Lopulta sitten kuulivat tuskani, ja nukuttivat.

 

Vauvaa tuotiin heti näytille kun olin heräämössä, mutta en muista sitä oikeastaan ollenkaan <_< .

Onneksi siitä on muistona valokuva :wub: Luulen että vasta seuraavana päivänä aloin oikeasti iloita vauvasta. äidinrakkaus syntyi kyllä ihan heti, vaikka en pystynyt vauvaa hoitamaan ennen kuin viidentenä päivänä sairaalassa.

Kivut oli valtavat ja enimmäkseen makasinkin sängyssä ja vain imetin vauvaa. Miehelle ja neidille syntyi heti kunnon side toisiinsa, ja mies on ollut tosi iloinen tästä. vaikka olihan se surkeaa katsella kipeää vaimoa ja silti yrittää iloita vauvasta.

No tuosta ajasta on selvitty ja on se neiti edelleen niin ihana :wub:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oli valtava helpotus kun tyttö tuli ulos, koin ponnistusvaiheen tosi kivuliaana ja perse repee totaalisesti - olona (no joku vois sanoa, että helpolla oon päässyt kun ponnistusvaihe kesti 15 min).

 

Mies alkoi nyyhkiä jo nähdessään pään ulkona, mutta itellä ei ollut kyynel silmässä enkä ollut erityisen herkistynyt syntymän jälkeen, helpottunut vain. Tyttöä me odotettiin joten sekään ei yllättänyt. Tyttö nostettiin rinnalle vällyn alle ja tuntui ihanan lämpimältä ja liikkui hurjasti - pidin tiukasti kiinni ja hoin "äiti tässä, äiti tässä"... Oli hieno olo enimmäkseen siitä, että selvisin synnytyksestä. Sekava olin, en ees muista missä järjestyksessä mitäkin tapahtui siinä parin tunnin aikana mitä salissa vielä hengailtiin.

Edited by Extravaganca

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ponnistusvaihe meni nopeasti (7 minuuttia). Muistan kun mieheni sanoi espanjaksi, että poika se on ja sitten lääkäri sanoi leikillään, ettei kerrota äidille kumpi tuli vaan annetaan itse katsoa ja meitä nauratti kun mies oli jo kertonut sen mulle :). Ennen kuin näin pojan ensimmäisen kerran, lääkäri ja kätilöt puhaltelivat pojan kasvoihin ja yrittivät saada häntä virkoamaan ja se tuntui pelottavalta. Vauvaa näytettin mulle varmaan noin minuutin ajan ja itkin onnesta. Hän tuntui olevan niin pieni ja heiveröinen. Sain vain nähdä pojan nopeasti, koska hänet vietiin lämpökaappiin. Kesti varmaan tunnin ennenkuin hänet tuotiin uudestaan mulle ja sillä aikaa mies näytti mulle ottamiaan kuvia pojasta lämpökaapissa ja poika oli kuulemma jo maiskutellut kovasti huulillaan :lol:. Muistan kysyneeni ainakin kymmenen kertaa pojan painoa ja pituutta, mutta ne mitattiin vasta sitten kun poika oli tullut lämpökaapista.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vieläkin sen muistaa kuin eilisen vaikka tästä on 1v 4kk.

 

Aivan ensimmäisen kerran kun näin vauvamme, niin se tapahtui kun kätilö nosti hänet peppu minuun päin ja sanoi "Katsokaas kuka täältä tulee". Minun eka kommenttini "Se on poika!" (Ei jäänyt epäselväksi, oli niin komeat miehuudet :lol: ).

(Olimme luulleet odottavamme tyttöä, ei toki missään ultrassa todettu eli emme olleet halunneet selvittää sukupulta etukäteen). Mies oli synnytysjärkytyksestä hiljaa ja vakava. Oli ilmeisesti ottanut voimille katsoa sivusta kipua yms. Hoki vain vauvan synnyttyä, että "Kauhean työn teit, kauhean työn teit!". Tuore isi sai kunnian leikata napanuoran (isukki oli kyllä ennen synnytystä sanonut ettei leikkaa, koska ei kestä verta yms.). Vauvaa ei voitu nostaa rinnalle suoraan, koska napanuora oli niin lyhyt, että se piti katkaista ensin.

 

Salissa ei ollut kuin yölamppu (vauva syntyi aamu kolmelta) päällä. Sitten hänet nostettiin heti kun päähän oli ensin laitettu pipo paidan sisään tisulle. Siinä hän siristeli tummia silmiään ja piti ryppyisillä, isoilla nyrkeillään kiinni tiukasti sormesta. Heti kävi tisuun kiinni, ja samalla katseli ympärilleen. Se oli niin rauhallinen ja hiljainen hetki.

 

Itse olin niin pöllämystynyt ja helpottunut, että synnytyksestä selvittiin, niin ettei mitään euforista onnentunnetta tullut saman tien. Itse asiassa vauvan synnyttyä eka ajatukseni oli, että selvisinpäs tästä.... ja vasta sitten älysin kysyä vauvan vointia. Sitä oli vain niin helpottunut, että yli vuorokauden synnyts ohi, kaikki hyvin ja totutteli ajatukseen, että siinä hän nyt, meidän poika ja meidän perhe. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihan ekat sanat, jotka sanoin oli, että miks se ei itke? Olin jotenkin niin odottanut, et vauva rääkyy pää punaisena, mutta ei tullut kunnon parkaisua missään vaiheessa.. Ja muistan kyllä, et sellainen hädän tunne oli, kun ei kuulunut sitä itkua ja vauva näytti jotenkin niin veltolta.. vaikka mitään hätää ei kuitenkaan ollut ja sain tytön heti rinnan päälle. Ennen kun tyttö tuli rinnan päälle kätilö pyöritteli siinä ja kertoi, et ei hän vielä ole ehtinyt itkeä (eli siis taisin honkästä kysymyksen heti kun vauva oli ulkona.. :lol: ). Yleinen fiilis oli hyvin hämmentynyt ja en jotenkin reagoinut sillä tavalla, kun olin odottanut, hämmästelin vain ja taisin "äitin pikku kultaa" toistella.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Esikoinen syntyi sektiolla ja annettiin mulle vaan ihan hetkeksi katsottavaksi. Ensimmäinen ajatus oli, että onpas ruipelo (reilut 2,7kg). Kamalasti mua itketti, kun poika vietiin pois. Poika joutui lastenosastolle ja mä jouduin vain katselemaan vauvaa valokuvasta, kun en aluksi päässyt liikkumaankaan. Sitten kun päästiin lastenosastolle vauvaa katsomaan, niin tuli paha mieli nähdä vauva sokeritipassa (tippa päässä) ja nenä-mahaletkussa. Rakkaus tuli oikeastaan heti siellä lastenosastolla, kun niin säälitti meidän pikkuinen.

 

Toinen syntyi alateitse ja mä olin jotenkin ihan huumaantunut siitä, että olen oikeasti synnyttänyt lapsen (jännitys purkaantui itkuna). Kun sain pojan rinnalle, niin ensimmäiseksi sanoin miehelle, että "onpas sillä iso nenä" :rolleyes: . Seuraavaksi ajattelin, että onko tämä oikeasti meidän poika, kun sillä oli tuuhea musta tukka. Mä olin odottanut esikoisen näköistä poikaa ja tämä toinen olikin ihan erilainen.

Edited by Citronella

Share this post


Link to post
Share on other sites
No mä näin pojasta ensin pyllyn, kun se nostettiin mahan päälle niin päin. Ja ihan hirveen kokoset killuttimet (oli ollu vissiin vähän puristuksissa). :rolleyes: Joten ensimmäinen sekanen ajatus oli, että kappas, poika tuli. Seuraava olikin sitten että perhana tää on liukas, toivottavasti en heti tiputa sitä.

Ihan mahtavat ajatukset :D

 

Minun ensirektioni on nauhalla, melkein itse taltiomanani. Olin JUURI synnyttänyt vauvan ulos ja mies ei tohkeissaan osannut käyttää videokameraa. Minäpä siinä nappasin kameran tomerasti käteeni ja mies alkoi kuvata. Ensimmäiseksi kätilö laski sormet ja varpaat ja putsasi parkuvaa poikaa, mies itki taustalla ja minä kiljaisin mojovasti; "sillä on pallit!" :rolleyes: Sen jälkeen ihastelin vaan että miten toinen on niin söpö. Mies leikkasi napanuoran. Sitten sain toisen paidan alle ja hoin vaan "äidin rakas, äiti on tässä". En edes itse tiedä mistä tuo suuri äidinrakkaus pursusi, en ole yhtään sitä tyyppiä että olisin vauvaan suoraan rakastunut. Lapsi sai olla kokoajan paitani alla kun istukkaa paineltiin ja istukka syntyi. Annoin sitten lapsen vapaaehtoisesti miehelle pesua ja punnitusta varten, koska halusin tietää toisen mitat.

 

Siinä sitten ihmeteltiin toista pari tuntia :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

En muista kunnolla. :rolleyes: Olin aikalailla tillin tallin kivusta ja ponnistuksesta ja mistä lie. Muistan, että kätilö hihkui, että tyttö tuli, iso tyttö! Onnea! Sain vauvan mahan päälle paitani sisään ja muistan sopertaneeni jotain, että äitin kulta ei oo mitään hätää. Vauva näytti kauhean järkyttyneeltä ja itki lohduttomasti. Tuntui aivan ihmeelliseltä, kun pieni rauhoittui mun sylissä.

Nämä on mun päässä irrallisina hetkinä, eikä mitään kokonaiskuvaa oikein oo. Mut ihana noita on muistella. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites
Mun ihan ikioma vauva mun vatsasta, ihan älytöntä. Tuo ajatus pyöri sitten pidempää mun päässäni, koska en millään pystynyt ymmärtään, että sama vauva oli kyseessä mikä oli mun vatsassakin.

 

Tuohon lauseeseen kyllä samaistun, ihan hullu tunne oli kun yritti miettiä kyseistä vauvaa siellä masussa kippurassa ja potkimassa, enkä vieläkään oikein kykene sitä ymmärtämään

Mutta muuten ensikohtaaminen oli jotain niin ihanaa, pillahdin itkuun samantien ja uudestaan kun ekan kerran katsoin miehen kasvoja pojan synnyttyä <3 Mä kyllä rakastuin meidän pikkuiseen aivan samantien! Vaikka täytyy myöntää että hieman pelästyin/kummeksuin pojun väriä, oli aivan harmaa lapsikinasta :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kun tyttö tuli ulos mua itketti ja nauratti ihan hirveästi, ja hoin miehelle että "sehän näyttää ihan avaruusolennolta! Meidän pikkuavaruusolentotyttö!"

 

Ponnistusvaihe oli tosi pitkä ja tytön pää oli mennyt ihan suipoksi. Mut valtasi uskomattomat onnen ja ihmetyksen tunteet, ja sitten nauru siitä miten hassulta tytteli näytti :lol:.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä näin pojasta ainoastaan sen pienen pään joka pilkotti tiiviistä kapalosta. Silitin sen otsaa varovasti yhdellä sormella. Sanoin että se on niin pieni (eihän siitä kapalosta mitään kokoa hahmottanut :rolleyes: ). Kyynel vierähti silmäkulmasta. Kätilö kehottaa videolla pitämään lapsesta hyvin kiinni ettei putoa, minä siihen vaan "niin joo" :lol:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now