Ensikohtaaminen vauvasi kanssa

[aztahh]

Heti, kun vauva nostettiin haarovälistä, niin hihkasin: "Tyttöhän sieltä tuli!" (poikaa arveltiin odottavamme, joskin mulla oli pikkuaavistus, että tulokas yllättää ) Samalla puhkesin itkuun - en ehkä onnesta vaan väsymyksestä, helpotuksesta, liikutuksesta ja samalla jo kaiketi haikeudesta. Olin luullut, että se mahtava rakkaudentunne pulppuaa hetkessä, mutta se tunne olikin jotenkin paljon arkisempaa ja enemmänkin ensihetkellä oli vaan huoli että kaikki on hyvin ja tietenkin halusin tietää ison vauvan mitat. Hirmu vaikea kuvailla sitä tunnetta, kun toisaalta se tunne oli niiiiin suurta, mutta toisaalta taas jotenkin niin "tässähäntämänyton".

[Namina]

Tytteli syntyi hätäsektiolla, ja kovasti odottelin poispääsyä heräämöstä. Kun minut vihdoin kärrättiin osastolle, niin siellähän se nyytti oli miehen sylissä. Tunsin iloa, kiitollisuutta, äidinrakkautta vain hieman, mutta nyytti tuntui omalta oikeastaan vasta kun arkielämä alkoi rullaamaan kotona. Hörhelsin sairaalassa omiani jonkin verran (osaksi johtui sektiosta: piti saada itsensä ensin kuntoon, ennen kuin jaksoi ihan kunnolla huolehtia vauvasta)

[Rogue]

Poika syntyi kiireellisellä sektiolla ja näin hänet ensin vilaukselta kaukaa, kun veivät putsattavaksi. Kysyin vain sukupuolta ja kun se kerrottiin, niin ensimmäinen ajatus oli "no niin tietysti".

 

Kun sitten poikaa tuotiin kapaloituna näytille, mies sanoi että se on ihan mun isän näköinen. Mä ajattelin loukkaantuneena, ettei noin saa sanoa kunnes näin pojan ja ajattelin, että voi paska, niin onkin.

 

Samaa sanoivat kaikki meitä sairaalassa katsomassa käyneet. Onneksi vaarin ulkonäkö väheni aikaa myöten ja pojasta tuli enemmän mun näköinen. Vaikka on siinä miestäkin ihan selvästi .

[NannaMaaria]

nyytti tuntui omalta oikeastaan vasta kun arkielämä alkoi rullaamaan kotona. Hörhelsin sairaalassa omiani jonkin verran (osaksi johtui sektiosta: piti saada itsensä ensin kuntoon, ennen kuin jaksoi ihan kunnolla huolehtia vauvasta)

 

Mulla oli aivan samanlaiset fiilikset. Poika syntyi suunnitellulla sektiolla ja kun näin sen salissa ensimmäisen kerran, ei oikein mitään tunnetta noussut pintaan. Osastollakin kaikki energia tuntui menevän omaan kipeään haavaan ja älyttömän kipeisiin rintoihin ja jotenkuten imetyksestä selviämiseen. Kaikki oli vaan yhtä kipua ja hankaluutta ja epämukavaa. Nyt kotona on löytyneet ne isot tunteet poikaa kohtaan

[Talventyttö]

Mun ponnistusvaihe kesti pitkään ja sitä avitettiin imukupilla ym. Mies myös käskettiin pois salista eli olin tosi hätääntynyt ja paniikissa vielä vauvan syntyessä.

 

Mun ekat tuntemukset oli huoli vauvan kunnosta. Sitten kun se rääkäisi ja mies tuli saliin tajusin vihdoin ettei hätää ole ja mun sydämen täytti suuri hellyys ja rakkaus meidän pikkuista kohtaan. Katselin vauvaa paitani alla ja hoin miehelle kuinka onnellinen olen.

[Helga]

Mun ekat tuntemukset oli helpostusta siitä, et synnytys oli ohi ja mä olin hengissä. Sen jälkeen tuli mieleen, et miten tyttö voi. Sain tytön aika pian syliini hetkeksi, ennenkuin mies leikkasi napanuoran ja siinä katselin tyttöä ihmeissäni, että tossako se nyt sitten on. Ekat päivät menivät muutenkin pienoisen hämmennyksen vallassa, kun totutteli siihen, että se mahassa melskannut vauva on nyt siinä vieressä ja sitä on hoidettava. Ihastuksen tunteet tulivat ehkä viimeisinä sairaalassa olo päivinä tai vasta kotona, en muista tätä mitenkään tarkkaan.

 

Musta on tosi kiva lukea realistisia kommentteja siitä mitkä on olleet ekat fiilikset lapsen syntymän jälkeen. Mulla ei onneksi ollut suuria kuvitelmia suuren rakkauden iskemisestä tajuntaan heti vauvan nähdessäni, mutta mun kaverilla oli. Ja hänelle olikin tosi iso (ja paha) paikka se, kun se rakkaus lapseen ei iskenytkään häntä lekalla päähän heti ensi silmäyksellä. Muutamat hänen tuttunsa olivat kertoneet tästä suuren rakkauden kokemisesta heti ja hän kuvitteli, että niin homman kuuluu mennä. Ja kun ne tunteet eivät heti tulleetkaan, koki hän olevansa huono äiti ja se varmasti edesauttoi lievän synnytyksen jälkeisen masennukset tuloa . Näin hän on itse kertonut nyt, kun synnytyksestä on vuosi ja masennusta on hoidettu mm. juttelemalla psykologin kanssa. Kätilöt/hoitajat olivat jo vuodeosastolla kiinnittäneet huomiota kovin itkeskelevään äitiin ja passittaneet hänet jo sairaalassa oloa aikana psykologin juttusille.

Edited October 23, 2008 by Helga

[Myria]

Esikoisesta: Oh, tyttö! Hitsi, mähän oon äiti, me tehtiin tämmönen. Mystinen juttu.

 

Poitsusta: IHANAA, se tuli ulos..! Mitä, poika, oho? Huutaapas se kovaa.

[Guest Macilla]

Mä olin tosi "arkinen" tytön syntymän jälkeen. En tuntenut juuri minkäänlaisia tunteen purkauksia mihinkään suuntaan. Vauva makasi siinä mahan päällä ja piti kiinni isänsä sormesta ja mä taisin miettiä jotain tyyliin. "mitähän tästäkin nyt sitten tulee".

 

Kätilö kehui mua kauniiksi, miestä komeaksi ja vauvaa "Niin suloinen, etten ole parikymmentä vuotisen urani aikana nähnyt noin kaunista vauvaa!" Ja mä futsasin, että millon mä saan ruokaa ja saako mies myös?

 

Kai se vauva sitten ihan oikeasti oli suloinen, sillä aina kun se oli toimistolla ottivat tytön syliinsä ja moni hoitsu kävi vauvaa katsomassa "kun on kuulema niin kaunis, että saanko mäkin nähdä"

 

Heh... Tunteet tulivat pintään ja rajusti siinä vaiheessa kun päästiin kotia. 10h päivässä itkua teki meidän alkutaipaleesta aika rankkaa.

[PMLats]

Kansa vaatii kuvia Macillan vauvasta

[teaz]

Mun ensimmäiset sanat oli varmaan, että "missä kamera, ota nyt se kamera ja kuvia" Mies vaan sopersi itkien, että ei hän nyt pysty. Sitten ihmettelin, että miksi vauva ei itke (mikä tunnin päästä selittyi sillä, että vauva oli oikeasti tosi kipeä, joutui toisena elinpäivänään keuhkokuumeen vuoksi hengityskoneeseen). Mutta pian sitä ihmeteltiin ja ihasteltiin toista pientä ja kerrottiin, että rakastetaan. Mun äidinrakkaus syttyi kyllä heti, poika oli niin omannäköinen, että jotenkin tuntui niin tutulta katsoa pientä, tämän näköinen sen pitikin olla!

[siilis]

^Minäkin taisin ekana huhuilla kameran perään kun sain pojan rinnalle Ja miellä kanssa mies itki.

Itse olin hölmistynyt ja hymyilin/nauroin omasta pienestä ihmeestäni. Hoin hänelle varmaan puolituntia; 'mamman oma rakas', 'mamman pieni kulta'. Poika kakkas mun päälle ihan hirveet kakat. Mut se ei juuri tilannetta haitannut.

[Tiuhtis]

Meillä kaksoset synty käynnistelyjen jälkeen hätäsektiolla, enkä nähny niistä ku pienet pylleröt kun ne yks kerrallaan kiidätettiin teholle. Sektio tehtiin illalla 21.45, ja vauvat pääsin näkemään vasta seuraavana päivänä 17.30. (Oli muuten tossa välissä mun elämäni pisimmät tunnit, ei tiedetty että selviääkö vauvat.) Pääsin eka näkemään b-vauvan, oli happikaapissa viltin alla ja jättilätsä päässä, ei näkyny ku nenänpää ja vähän silmiä. Muistan että sen mitä itkultani sain sanottua, ni sanoin kätilölle "sillä on ihan samanlainen nenä ku meidän kissalla" Oli tosi raastavaa etten päässy koskemaan vauvaa, siitä vaan lasin läpi piti kattella.

A-vauva tuotiin keuhkokuvauksesta hetken päästä, happikaapissa. Aalla oli semmonen happiviiksisysteemi, ja se näytti ihan kummalliselta. Eka huolenaihe mulla olikin, että jääkö pojan nenä pystyyn lopullisesti sen härpäkkeen takia

 

B-vauvan sain ekaa kertaa syliin kun synnytyksestä oli menny 5 päivää. Se oli..se oli hurjaa. Jotenkin ihan hullua. Niin kammottavan pieni ihmistaimi, pelkäsin että se hajoaa. Mut kyllä siinä omat haavakivut (jotka oli ihan älyttömät) unohtu sillä hetkellä kun pienen syliin sain. Tuohon se mahtu käsivarrelle ranteen ja kyynärtaipeen välille.

A-vauvan sain syliin kun poika oli viikon vanha.

 

Jotenkin en uskaltanu antaa itteni "rakastua" vauvoihin heti, koska pelkäsin ettei ne selviä. Vasta pikkuhiljaa, viikon/kahden kuluttua "annoin mennä", ja onhan nuo pienet miehet rakkainta mitä olla voi.

[Pinja Mii]

"Tyttö!!"

 

"Me saatiin tytär, ihana!"

 

"Voi että... mun tyttäreni! Voi kun ihana pieni!"

 

 

Nuo taisi olla mun ihan ensimmäiset kommentit, jotka sain suustani... itkin ja tärisin onnesta, helpotuksesta ja väsymyksestä!!

 

 

Myöhemmin mietin juuri tuota samaa kuin moni muukin... "Onko tämä oikeasti minun!?" ja "Miten on mahdollista, että tuo tuli mun mahasta!?"

 

 

 

[TiinaP]

Minun ensimmäiset kommentit olivat: "Joko sinä tulit sieltä, en minä tajunnu että sinä tule sieltä niin nopeasti!?" Sitte kätilö huomautti, että tällä on tämmöset killuttimet ja tajusin, että poikahan tämä on. Ei kyllä itellä tullu mieleen kattoakaan, että kumpi se oli. ei kai sillä ollu niin merkitystä. Synnytyssalissa ehdittiin olla n. 3 tuntia ja poika synty. Oli vaan niin kummallista, ku ensin vaan olin kuvitellu, että menee vielä jotain vuorokausi ja sitte yht'äkkiä pitiki jo ruveta ponnistamaan, eikä mitään kivunlievityksiä jne. ja sieltä tuli sitte pikkunen poika. Vaikka supistuksia oli tullu jo vuorokauden, niin minä odotin koko ajan, että olo muuttuu vielä hirveämmäksi ja sitten kaikki olikin jo ohi ilman sen ihmeempiä. Ei se ollu muutako synnyttää.

 

Me ei kyllä itkeskelty kumpikaan (paitsi sitten kotona hormonihuuruissa). Tilanne oli jotenki niin humoristinen, ku ei kumpikaan oikein tajuttu mitä oli tapahatunu ja koko perhe oltiin hikisiä ja punasia. Me vaan oltiin jotenki vaan kauhean rauhallisia ja oli leppoisa olo. Ja ei väsyttäny yhtään, vaikken ollu nukkunu pariin vuorokauteen juurikaan. Vauva vaan oli siinä ja sillä sipuli. Siitä vaan jatkettiin sitten elämää eteenpäin.

[höpöli]

Kun poika syntyi, näin hänet ensiks verisenä, kun kätilöt vielä putsasivat. Sit tuli huoli, kun kätilöt eivät saaneet poikaa millään parkaisemaan ja hänet sit vietiin vastasyntyneiden valvontaosastolle tarkistettavaksi. Kyllä se tuotiin nopeasti takaisin, kun kaikki arvot olivat hyvät, mutta parkaisemaan poikaa ei saatu. Sen jälkeen tunteena oli vain väsymys. Mitään kiintymystä poikaan ei siinä syntynyt. Edelleenkin hoidan poikaa koko ajan ja on sellainen tunne, ettei pojalla saa olla huono olo eikä hänelle saa tapahtua mitään, mutta muuten ei vieläkään ole suurta äidinrakkautta. Poika on nyt siis 3 viikon ja 4 päivän ikäinen.

[Maletti]

Tyttö syntyi kiireellisellä sektiolla ja häntä vain vilautettiin mulle heti syntymän jälkeen. Ehdin katsoa häntä noin 4 sekuntia ja ajatella, että ohhoh, sillähän on tummat hiukset ja että onpas isänsä näköinen. Sitten tyttö vietiinkin lastenosastolle ja mä menin heräämöön. Jäin tarkkailuun, jonne mies toi mulle kameran missä oli kuvia vauvasta. Niitä sitten katselin ja itkeskelin yksinäni vuorokauden ajan. Seuraavana päivänä olin edelleen tarkkailussa ja tyttö lastenosastolla, mutta hänet sai onneksi tuoda mun luokseni. Sain ottaa hänet syliini vaikka olin aika heikossa kunnossa. Meillä on tästä videokuvaa, missä lepertelen tytölle. Mä olen kiinni miljoonassa piuhassa ja tytöllä on nenämahaletku ja ylisuuret vaatteet. En vieläkään voi katsoa videoklippiä ilman itkua, kaikki on jotenkin niin karun näköistä mutta silti kaunista.

 

Ajatukset olivat hassuja: siinä hän nyt on, tämäkö oli mun vatsassani 9 kuukautta? Tämä tyttökö on nyt osa meidän elämäämme, nyt ja aina? Tämä vauva on se, joka me tullaan viemään ensimmäisenä koulupäivänään kouluun ja jonka ylioppilasjuhlia me vielä joskus järjestetään.

 

En kokenut sairaalassa olon aikana mitään suurta rakkautta tyttöä kohtaan vaikka hänestä kauheasti välitinkin. Tämä johtui siitä, että olimme pitkään eri osastoilla ja sain tytön aina vain "lainaan". Ehkä ensimmäinen rakkauden tunne tuli vasta kotiinlähtötarkistuksessa, kun lääkäri ilmoitti meillä olevan täysin terve ja kaunis lapsi. "Mutta sehän me jo tiedettiinkin", sanoin lääkärille ja tunsin ihan mieletöntä ylpeyttä. Se oli ensimmäinen kerta, kun mulla oli oikeasti sellainen olo, että tämä lapsi on mun tyttäreni ja mä olen ylpeä hänestä. Suurin rakkaus syntyi sitten vasta kotona, kun saimme olla rauhassa ja minäkin hiljalleen paranin.

[Maletti]

Pitää vielä sanoa, että tämä on äärettömän hieno ja tärkeä ketju. Toivottavasti moni ensiodottaja lukee tätä jotta tajuaa, ettei ole epänormaalia jollei se ensikohtaaminen olekaan täynnä rakkautta ja tunteita ja että vastasyntynyt voi olla aika hurjankin näköinen.

[LeeLoo]

Pitää vielä sanoa, että tämä on äärettömän hieno ja tärkeä ketju. Toivottavasti moni ensiodottaja lukee tätä jotta tajuaa, ettei ole epänormaalia jollei se ensikohtaaminen olekaan täynnä rakkautta ja tunteita ja että vastasyntynyt voi olla aika hurjankin näköinen.

 

Mä meinasin juuri kirjoittaa, että näitä on ihanaa lukea. Oma synnytys on edessäpäin, toivottavasti lähellä, ja on hyvä varautua muuhunkin kuin hetkessä ylitse hyökyvään äidinrakkauteen.

 

Kiitos kaikille, jotka olette tänne kirjoittaneet!

[Pinja Mii]

Pitää vielä sanoa, että tämä on äärettömän hieno ja tärkeä ketju. Toivottavasti moni ensiodottaja lukee tätä jotta tajuaa, ettei ole epänormaalia jollei se ensikohtaaminen olekaan täynnä rakkautta ja tunteita ja että vastasyntynyt voi olla aika hurjankin näköinen.

 

Erittäin totta! Mutta toisaalta on myös ihana lukea kuinka liikuttava ja rakkaudentäyteinen hetki se voi myös joillekin olla, aivan niin kuin se meillä oli! Olosuhteistakin se silti on paljon kiinni millainen tunnevyöry siinä syntymän hetkellä on. Kun kaikki meni lopulta hyvin kovan työn jälkeen, olin pakahtua onnesta, helpotuksesta ja rakkaudesta! Mutta tilanteita ja tunteita on monia eikä mikään ole toistaan huonompi.

 

 

Ajatukset olivat hassuja: siinä hän nyt on, tämäkö oli mun vatsassani 9 kuukautta? Tämä tyttökö on nyt osa meidän elämäämme, nyt ja aina? Tämä vauva on se, joka me tullaan viemään ensimmäisenä koulupäivänään kouluun ja jonka ylioppilasjuhlia me vielä joskus järjestetään.

 

Näitä muistan ajatelleeni paljon myös sitten silloin myöhemmin, katsellessani tyttöäni vuodeosastolla ollessani!

 

 

 

[Pinja Mii]

...vastasyntynyt voi olla aika hurjankin näköinen.

 

Ai niin, tähän mun pitikin vielä kommentoida...

 

 

Eli juu, useimpien tv-sarjojen "juuri syntyneet" vauvat ovat kyllä aika puhtoisia ja virkkuja! Niistä saa tosiaan täysin väärän kuvan jos ei ole aikaisemmin nähnyt aivan vastasyntynyttä vauvaa... eritteineen! Itse olen tottunut kaikenlaisiin tuon tyyppisiin näkyihin, joten se ei päässyt mitenkään yllättämään, mutta monille se ensinäky vauvasta voi myös vaikuttaa ensikohtaamisen tunnelmiin.

Edited November 9, 2008 by Pinja Mii

[Mammu]

Ensikohtaaminen vauvan kanssa oli täynnä suurta ihmetystä, eihän sitä voinut käsittää, että siinä se meidän vauva nyt sitten todellakin on. Ihmetellessä meni usemapi päivä. Luulen, että miehellä oli aikalailla samat tunnelmat. En voi sanoa tunteneeni heti alkuun mitään suurta raukkautta vauvaamme kohtaan, vaan se on kasvanut vähitellen matkan varrella.

[Possu]

Mä en tainnu oikein tuntea mitään. Olin vain ihan väsynyt ja kai helpottunut että "tämä on nyt sitten tässä". Mies sai vauvan pian hoidettavakseen kun minua paikkailtiin.

[Jaana25]

Ensimmäinen ajatus oli että "vau, tuliko toi musta??" Seuraava tais olla luokkaa "huh huh, loppuihan se vihdoinkin." Ponnistusvaihe oli aika raskas...

[Guest Macilla]

Kansa vaatii kuvia Macillan vauvasta

Mä yritän saada kuvat jonnekin esille. Ei osaa.

Edited November 17, 2008 by Macilla

[Ink Q]

^No onhan se! <3

 

Meidänkin poikaa nuo kovasti ihailivat synnärillä, ja mulla tietysti henkselit paukkui kun olin niin ylpeä.